Issuu on Google+


a n d rea ca m i lle r i

hämähäkin k ä r si vä l l isy ys Suomentanut Helinä Kangas

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Sivun 188 Dante-sitaatin suomennos: Eino Leino

i ta l i an ki el i n en a l kut eos La pazienza del ragno

Š 20 04 s e l l er i o e di tore, pa l ermo s u o m en n os Š hel i nä ka n gas ja w s oy 2013 I S B N 9 78 -9 51 -0 -3 88 67 -9 pai n et tu e u: s s a


1 Hän heräsi huohottaen ja yltä päältä hiessä. Hetkeen hän ei tajunnut missä oli, mutta sitten vieressä nukkuvan Livian kevyt, tasainen hengitys palautti hänet tuttuun ja turvalliseen todellisuuteen. Hän oli makuuhuoneessaan Marinellassa. Uni oli katkennut kivun tunteeseen vasemmassa olkapäässä, viiltävään kuin veitsen pisto. Hänen ei tarvinnut vilkaista yöpöydän kelloa tietääkseen, että se oli puoli neljä, tarkkaan ottaen kolme kaksikymmentäseitsemän ja neljäkymmentä. Sama oli tapahtunut joka yö jo kahdenkymmenen päivän ajan, siitä lähtien, kun Jamil Zarzis, joka kävi kauppaa kolmannen maailman lapsilla, oli haavoittanut häntä ja hän oli ampunut miehen kuoliaaksi; kaksikymmentä päivää, mutta tuntui kuin aika olisi juuttunut siihen hetkeen. Naks, kuului siitä aivojen osasta, joka mittasi tuntien ja päivien kulumista, naks, ja hän heräsi aina samaan kellonaikaan, tai jos hän sattui olemaan valveilla, kaikki hänen ympärillään pysähtyi kuin sumeak­si still-kuvaksi. Hän tiesi hyvin, että salamannopeassa ammuskelussa hänelle ei olisi tullut

5


mieleenkään katsoa kelloa, mutta hetken jona J­amil Zarzisin ampuma luoti oli porautunut hänen olkapäähänsä, sen hän muisti oikein hyvin. Hänen päässään oli kuulunut persoonaton, hiukan metallinen naisääni, vähän samanlainen kuin asemien tai tavaratalojen kuulutuksissa, joka oli sanonut: »Kello on kolme kaksikymmentäseitsemän ja neljäkymmentä.» »Te siis olitte komisarion kanssa?» »Kyllä, herra tohtori.» »Ja teidän nimenne on?» »Fazio, herra tohtori.» »Milloin hän haavoittui?» »No, ammuskelu tapahtui puoli neljän maissa. Siis reilu puoli tuntia sitten. Tohtori…» »Niin?» »Onko se vakavaa?» Komisario makasi siinä liikkumatta silmät kiinni, joten kaikki pitivät häntä tajuttomana ja kuvittelivat voivansa puhua vapaasti. Todellisuudessa hän kuuli ja ymmärsi joka ikisen sanan, hän oli samalla kertaa sekaisin ja järjissään, häntä ei vain huvittanut avata suutaan ja vastata lääkärin kysymyksiin itse. Kipua lievittävät ruiskeet ilmeisesti vaikuttivat koko ruumiiseen. »Ei toki! Meidän täytyy vain poistaa luoti, joka on jäänyt sisään.» »Voi hyvä luoja!» »Älkää nyt kiihtykö! Se on ihan pikkujuttu! En sitä paitsi usko, että luoti on aiheuttanut kummoisiakaan vammoja; pienellä kuntoutuksella käsivarren toimintakyky pa-

6


lautuu täysin ennalleen. Miksi te oikein olette hänestä niin huolissanne?» »Katsokaas, tohtori, muutama päivä sitten komisario kävi yksin tarkastamassa erään rikospaikan…» Nytkin hän makaa silmät kiinni. Mutta enää hän ei kuule puhetta, äänekkäät tyrskyt peittävät sen alleen. Ulkona varmasti tuulee kovaa, puuskat tärisyttävät ikkunaluukkuja, on kuin ne valittaisivat. Onneksi hän on vielä sairauslomalla ja voi viipyä peittojen alla niin kauan kuin haluaa. Ajatus on niin helpottava, että hän päättää raottaa silmiään. Miksi hän ei enää kuullut Fazion puhetta? Hän raotti silmiään. Miehet olivat siirtyneet ikkunan eteen vähän kauemmaksi vuoteesta; Fazio puhui ja lääkäri kuunteli haudanvakavana. Ja samassa hän tajusi, ettei hänen enää tarvinnut kuunnella, sillä hän tiesi jo, mitä Fazio par­aikaa tohtorille kertoi. Fazio, hänen ystävänsä ja ainoa uskottu miehensä, petti hänet kuin Juudas, selosti lääkärille, kuinka hän oli maannut uupuneena rannalla voimakkaan rintakivun yllätettyä hänet vedessä… Ja oli helppo arvata, kuinka lääkärit sellaisesta uutisesta riemastuisivat! Ennen kuin he kaivaisivat sen kirotun luodin hänen lihastaan, hän joutuisi hirveään mankeliin: he syynäisivät hänet sisältä ja ulkoa, pistelisivät hänet reikiä täyteen, nylkisivät hänet pala palalta katsoakseen ihon alle… Makuuhuone on samanlainen kuin aina ennenkin. Tai ei sittenkään. Se on erilainen mutta silti samanlainen.

7


Erilainen siksi, että lipaston päällä on nyt Li­vian tavaroita, käsilaukku, hiussolkia, kaksi voidepurkkia. Ja tuolilla toisella puolella huonetta riippuu pusero ja hame. Ja vaikka niitä ei näykään, niin hän tietää, että jossain sängyn vieressä on vaaleanpunaiset tohvelit. Hän herkistyy, pehmenee, sulaa. Viimeisten kahdenkymmenen päivän ajan hän on joutunut tämän tästä uudenlaiseen mielentilaan, jolle hän ei voi mitään. Hän liikuttuu pienimmästäkin syystä. Ja häpeää herkkyyttään ja joutuu keksimään milloin mitäkin suojautumiskeinoja, jotta muut eivät huomaisi sitä. Mutta Li­vian kanssa hän ei pysty teeskentelemään. Ja niinpä Livia on päättänyt auttaa kohtelemalla häntä melko tiukasti, olla tarjoamatta hänelle tilaisuuksia hempeilyyn. Mutta se on turhaa, sillä myös Livian rakastava huolenpito saa hänessä aikaan saman onnensekaisen liikutuksentunteen. Hän on onnellinen siitä, että Livia uhrasi kaikki lomapäivänsä auttaakseen häntä, ja tietää, että koko Marinellan talo on onnellinen, koska Livia on siellä. Jos katsoo makuuhuonetta auringonvalossa, tuntuu kuin sen värit olisivat Livian tulon jälkeen voimistuneet, kuin seinät olisi vastikään maalattu hohtavan valkoisiksi. Ja koska kukaan ei ole näkemässä, hän pyyhkäisee lakanannurkalla kyyneleen silmäkulmastaan. Kaikki on valkoista paitsi hänen paljas, ruskea ihonsa. (Eikö se kerran ollut punertava? Kuinka monta vuosisataa sitten?) Valkoinen on myös huone, jossa häneltä otetaan sydänfilmi. Lääkäri katsoo pitkää paperiliuskaa, pudistaa epäilevästi päätään. Montalbano pelkää, että

8


viiva näyttää samalta kuin seismografin käyrä Messinan maanjäristyksessä vuonna 1908. Hän näki siitä kerran kuvan jossakin historiallisessa aikakauslehdessä: lohduton, käsittämätön siksakki, kuin säikähdyksestä riivaantuneen käden piirtämä. Olen paljastunut! hän ajattelee. Ne ovat tajunneet, että sydämeni toimii vaihtovirralla, lyö ihan kuinka sattuu, ja että minulla on ollut ainakin kolme infarktia! Myöhemmin huoneeseen tulee toinen valkotakkinen lääkäri. Hän katsoo liuskaa, katsoo Montalbanoa, katsoo kollegaa. »Otetaan se uudestaan», hän sanoo. Ehkä he eivät usko silmiään, eivät voi käsittää kuinka mies, jonka sydänfilmi näyttää tuollaiselta, makaa sairaalahuoneessa eikä ruumishuoneen marmoripöydällä. He tarkastelevat käyrää uudestaan, nyt päät tiiviisti yhdessä. »Otetaan röntgenkuva», he päättävät, edelleen hyvin hämmentyneinä. Montalbanon tekisi mieli sanoa, että jos asiat ovat noin pahassa jamassa, kannattaako koko kutia edes poistaa. Antakoot hänen kuolla rauhassa. Mutta helkutin helkutti, hän ei ole tullut tehneeksi testamenttia! Marinellan talon ainakin pitää mennä Livialle, ennen kuin joku kaukainen sukulainen saa päähänsä vaatia sitä itselleen. Niin, sillä jo muutaman vuoden Marinellan talo on ollut hänen. Hän oli ajatellut, ettei hänellä olisi ikinä varaa ostaa sitä, se maksoi aivan liikaa, eikä hänen palkastaan juuri liiennyt säästöön. Sitten eräänä päivä-

9


nä hän oli saanut isävainajansa liikekumppanilta kirjeen, jossa tämä sanoi olevansa valmis lunastamaan isän osuuden viinitilasta, mikä merkitsi sievoista summaa. Ja niin Montalbano oli pystynyt ostamaan talon, ja rahaa oli jäänyt vielä säästöönkin. Elämän ehtoopuolta varten. Oli siis välttämätöntä tehdä testamentti, nyt kun hänestä oli tahtomattaan tullut varakas herra. Hän ei ollut vielä saanut käydyksi notaarin puheilla, mutta sitten kun hän menisi, hän testamenttaisi talon Livialle, se oli ilman muuta selvää. Ja hän tiesi hyvin, mitä jättää François’lle… pojalleen, joka ei ollut hänen poikansa mutta joka olisi voinut olla: rahaa auton ostamiseen. Montalbano näki jo silmissään Livian paheksuvan ilmeen. Mitä? Haluatko lelliä häntä sillä tavalla? Kyllä vain. Poikaa, joka ei ole oma mutta joka olisi voinut (jonka olisi pitänyt?) olla, täytyy hemmotella enemmän kuin omaa poikaa. Järkeily ei ollut järin järkevä, mutta viis siitä. Entä Catarellalle? Sillä ilman muuta testamentissa piti ajatella myös Catarellaa. Mitähän tämä perisi? Kirjoja nyt ei ainakaan. Montalbano yritti palauttaa mieleensä vanhaa alppijääkärien laulua, jonka nimi oli Kapteenin testamentti tai jotakin sentapaista, mutta turhaan. Yhtäkkiä hän keksi: kellon! Jo vain, Catarella perisi hänen isänsä rannekellon, jonka tämän liikekumppani oli hänelle myös toimittanut. Sillä tavalla Catarella tuntisi kuuluvansa sukuun. Hyvä, nyt sekin asia oli kunnossa. Huoneessa, jossa röntgenkuva otetaan, on seinäkello, mutta hän ei näe paljonko se on, sillä silmien edessä on

10


kuin harmaa verho. Molemmat lääkärit tuijottavat jonkinlaista televisioruutua ja liikuttelevat välillä hiirtä. Toinen heistä – se jonka on tarkoitus leikata hänet – on nimeltään Strazzera, Amedeo Strazzera. Tällä kertaa koneesta ei tule ulos paperiliuskaa vaan sarja valokuvantapaisia. Lääkärit tutkivat niitä silmä tarkkana ja huokaisevat sitten kuin pitkän vaelluksen uuvuttamina. Strazzera tulee komisarion viereen ja tämän kollega istuutuu tuolille, tietenkin valkoiselle, ja katsoo Montalbanoa ankaran näköisenä. Sitten hän kumartuu. Montalbano odottaa hänen sanovan: »Päästäkää jo irti, ette ole enää elävien kirjoissa! Hävetkää!» Miten se runo menikään? Miesparka ei huomannut lain / ett’ kuolo jo koitti, taisteli vain. Mutta lääkäri ei puhu mitään vaan alkaa kuunnella hänen rintaansa stetoskoopilla – ainakin kahdettakymmenettä kertaa! Sitten hän suoristaa selkänsä, katsoo kollegaansa ja kysyy: »Mitä me teemme?» »Minä pyytäisin Di Bartoloa vilkaisemaan häntä», toinen vastaa. Di Bartolo! Legenda jo eläessään. Montalbano oli tutustunut mieheen kauan sitten. Nyt jo yli seitsemänkymppinen, harmaapartainen, vuohennaamainen laiha vanhus, joka antoi palttua hyville tavoille ja sovinnaisuussäännöille. Kerran hän oli kuulemma tutkinut erään säälimättömänä koronkiskurina tunnetun miehen ja sanonut, että hänen oli vaikea tehdä diagnoosia, koska hän ei ollut kyennyt paikantamaan miehen sydäntä. Ja kerran baaris-

11


sa hän oli tokaissut täysin tuntemattomalle, kahviaan siemailevalle tyypille: »Te muuten saatte pian infarktin.» Ja mies oli todellakin saanut sydänkohtauksen saman tien, luultavasti siksi, että Di Bartolon kaltainen auktoriteetti oli niin povannut. Mutta miksi nuo kaksi halusivat kutsua paikalle Di Bartolon, jos mitään ei ollut enää tehtävissä? Ehkäpä he halusivat näyttää vanhalle oppi-isälleen erikoisen ilmestyksen, miehen, joka jostain selittämättömästä syystä sinnittelee hengissä, vaikka sydän on kuin Dresden amerikkalaisten pommitusten jälkeen. Montalbano viedään huoneeseensa odottamaan. Kun ovi aukeaa ja paarit työnnetään sisään, hän kuulee Livian huutavan epätoivoisesti: »Salvo! Salvo!» Häntä ei huvita vastata. Livia-parka oli tullut Vigàtaan viettääkseen muutaman lomapäivän hänen kanssaan, mutta vastassa olikin ollut yllätys. »Voi mikä yllätys!» Livia oli sanonut edellisenä päivänä itkuun purskahtaen, kun Montalbano oli palannut tarkastuskäynniltä Montelusan sairaalasta ruusukimppu kädessä. »Hei, älähän nyt!» Mutta hänenkin oli ollut vaikea pidätellä kyyneliään. »Miksi en saisi itkeä?» »Ethän sinä ole koskaan ennen ollut tuollainen!» »Et sinäkään ole koskaan ennen tuonut minulle ruusuja.» Hän laskee kätensä Livian lantiolle varoen herättämättä häntä.

12


Montalbano oli unohtanut, tai sitten hän ei ollut aikoinaan pannut sitä merkille, että professori Di Bartolo ei ainoastaan näyttänyt vaan myös kuulosti vuohelta. »Huomenta kaikille», hän määkii ja astuu sisään perässään kymmenkunta valkotakkista lääkäriä, jotka pian täyttävät koko huoneen. »Huomenta», kaikki vastaavat – toisin sanoen Montalbano, sillä professorin ilmestyessä kynnykselle huoneessa ei ole muita. Di Bartolo tulee hänen vuoteensa viereen ja tarkastelee häntä kiinnostuneena. »Ilokseni huomaan, että kollegoistani huolimatta te olette vielä ihan täysissä järjissänne.» Hän heilauttaa kättään, ja pian hänen viereensä tulee Strazzera, joka ojentaa hänelle tutkimusten tulokset. Professori vilkaisee ensimmäistä paperia ja heittää sen vuoteelle, samoin hän tekee toiselle, sitten kolmannelle ja neljännelle. Montalbanon pää ja yläruumis peittyvät niiden alle. Hetkeä myöhemmin hän kuulee professorin äänen mutta ei näe tätä, sillä paperit ovat hänen silmillään: »Mistä syystä te oikein kutsuitte minut?» Määkäisy kuulosta ärtyneeltä, vuohi alkaa ilmiselvästi kimpaantua. »No tuota, professori», Strazzera vastaa epävarmalla äänellä, »asia on niin, että yksi komisarion avustajista kertoi vakavasta kohtauksesta pari päivää sitten, komisario nimittäin…» Nimittäin mitä? Hän ei saa Strazzeran puheesta selvää. Ehkä tämä kuiskaa professorin korvaan yhteenvedon näytöksestä? Näytöksestä? Mitä näytös tähän kuu-

13


luu? Eihän tämä mikään teatteriesitys ole. Strazzera puhui kohtauksesta. Mutta eivätkös teatterikappaleen näytöksetkin koostu kohtauksista? »Kohottakaa hänet ylemmäs», professori käskee. Paperit kerätään hänen päältään pois ja hänet nostetaan kainaloista varovasti istumaan. Valkotakkisten seurue ympäröi hänet kunnioittavan äänettömästi. Di Bartolo painaa hänen rintaansa vasten stetoskoopin, siirtää sitä pari senttiä, sitten vielä vähän ja pysähtyy siihen. Katsoessaan professorin kasvoja näin läheltä komisario huomaa, että miehen leuat liikkuvat jatkuvasti, kuin hän jauhaisi purukumia. Yhtäkkiä hänelle valkenee: Di Bartolo märehtii. Hän on ihka oikea vuohi. Joka on nyt ollut liikkumatta jo ikuisuuden. Hän vain kuuntelee. Millaisia ääniä hänen korvansa mahtavat sydämestäni siepata, Montalbano miettii. Romahtavia rakennuksia? Yllättäen avautuvia halkeamia? Maanalaisia räjähdyksiä? Di Bartolo kuuntelee herkeämättä, siirtämättä instrumenttia milliäkään löytämästään kohdasta. Eikö hänen selkäänsä jo ala särkeä tuo kumarassa seisominen? Komisarion otsalle alkaa nousta tuskan hiki. Sitten professori suoristautuu. »Tämä riittää.» Montalbano peitellään takaisin makuuasentoon. »Olen sitä mieltä», lääkäriguru summaa, »että häneen voisi ampua vielä kolme neljä luotia ja poistaa ne ilman anestesiaa. Sydän kyllä kestäisi.» Ja niine hyvineen hän poistuu huoneesta. Kymmenen minuuttia myöhemmin Montalbano makaa kirkkaasti valaistussa leikkaussalissa. Hänen yläpuolel-

14


laan on miespuolinen sairaanhoitaja kädessään naamari, jonka hän painaa komisarion kasvoille. »Hengittäkää syvään.» Montalbano tottelee. Sen jälkeen hän ei muista enää mitään. Miten ihmeessä, hän tuumailee itsekseen, kukaan ei ole vielä keksinyt unettomuudesta kärsiville pumppua, josta tulisi jotakin kaasuntapaista, välittömästi uneen vaivuttavaa ainetta? Se vasta kätevää olisi, unettomuutta ehkäisevä narkoosi. Häntä janottaa. Hän nousee hiljaa, jottei Livia heräisi, menee keittiöön ja kaataa jo avatusta pullosta lasillisen kivennäisvettä. Mitäs seuraavaksi? Hän koettaa tehdä käsivarsiliikkeitä, joita sairaalan fysioterapeutti on hänelle neuvonut. Yksi, kaksi, kolme, neljä. Yksi, kaksi, kolme, neljä. Käsivarsi toimii hyvin, hän pystyisi jo ihan hyvin ajamaan autoa. Strazzera on oikeassa. Joskus vain käy niin, että käsivarsi puutuu, vähän kuin jalat silloin kun joutuu olemaan liian kauan liikkumatta samassa asennossa ja koko raajassa tuntuu kuin tuhansia neulan tai muurahaisen pistoja. Hän juo toisen lasillisen vettä ja palaa nukkumaan. Tajutessaan Montalbanon sujahtavan takaisin peittojen alle Livia mutisee jotakin ja kääntyy häneen selin. »Vett��», hän pyytää ja avaa silmänsä. Livia kaataa vesilasillisen ja auttaa häntä juomaan sen tukemalla häntä niskasta. Sitten hän laskee lasin takaisin yöpöydälle ja katoaa komisarion näkökentästä. Mon-

15


talbano kohottautuu vuoteelta sen verran kuin pystyy. Livia seisoo ikkunan edessä tohtori Strazzeran kanssa, joka puhuu vuolaasti. Yhtäkkiä hän kuulee Livian kikattavan. Osaapa tohtori Strazzera olla hauska! Ja onko hänen pakko kiehnätä noin lähellä Liviaa? Ja miksi Livia ei tee elettäkään siirtyäkseen kauemmaksi? Minä kuulkaas näytän teille. »Vettä», hän huutaa vihaisesti. Livia hätkähtää. »Mistä tuo jano oikein tulee?» hän kysyy. »Se johtuu varmasti narkoosista», Strazzera vastaa. Ja lisää: »Leikkaus sinänsä oli ihan pikkujuttu. Minun onnistui tehdä arvestakin miltei näkymätön.» Livia katsoo häntä kiitollisesti hymyillen, mikä raivostuttaa komisariota entistä enemmän. Vai näkymätön arpi! No sittenhän hän voikin ilmoittautua vaikka seuraavaan Muskelimies-kisaan. Muskelista puheen ollen, tai miksi ikinä sitä kutsuukin... Montalbano hivuttautuu varovasti Livian selkää vasten. Nainen tuntuu pitävän kosketuksesta, sillä hän päästää unissaan heikon voihkaisun. Montalbano painaa kämmenensä Livian toisen rinnan päälle. Livia laskee vaistomaisesti kätensä hänen kädelleen. Mutta siihen se sitten jääkin. Sillä Montalbano tietää hyvin, että jos hän jatkaisi, Livia keskeyttäisi hänet. Niin kävi jo ensimmäisenä yönä, kun he olivat palanneet Marinellaan. »Ei, Salvo. Ei missään nimessä. Se voi olla sinulle vaarallista.»

16


»Ole kiltti, Livia, haavahan on olkapäässä, ei…» »Älä ole rivo. Etkö sinä nyt tajua? En pystyisi rentoutumaan, pelkäisin että…» Mutta muskeli, tai mikä lie, ei ymmärrä sellaisia pelkoja. Sillä ei ole aivoja, se ei ole tottunut ajattelemaan eikä kuuntelemaan järkipuhetta. Se vain on siinä, turpeana vimmasta ja halusta. Pelko. Kauhu. Ne tulevat kaksi päivää leikkauksen jälkeen, kun haavassa alkaa aamuyhdeksän maissa tuntua kovaa kipua. Miksi sitä särkee niin hirveästi? Ovatko ne unohtaneet hänen sisuksiinsa sideharsopalan, niin kuin usein kuulemma tapahtui? Mutta entä jos se ei olekaan sideharsopala vaan kolmekymmentäsenttinen leikkausveitsi? Livia tajuaa tilanteen ja huutaa Strazzeraa. Tämä tulee huoneeseen juoksujalkaa, ties vaikka kesken sydänleikkauksen. Mutta sellaista se oli viime päivinä ollut: heti kun Livia pyysi, Strazzera riensi paikalle. Lääkäri vastaa, että kivut olivat odotettavissa, että Livian ei tarvitse olla huolissaan. Ja antaa sitten Montalbanolle piikin. Vajaan kymmenen minuutin sisällä tapahtuu kaksi asiaa: ensiksikin kipu hellittää ja toiseksi Livia sanoo: »Poliisipäällikkö on täällä.» Ja poistuu. Huoneeseen astuvat Bonetti-Alderighi ja hänen esikuntapäällikkönsä Lattes, joka pitää käsiään ristissä, aivan kuin lähestyisi kuolevaa. »Miten voitte, miten voitte?» poliisipäällikkö kysyy. »Miten voitte, miten voitte?» Lattes sanoo kaikuna, kuin messussa. Ja poliisipäällikkö alkaa puhua. Montalbano tosin ei

17


kuule kuin sanan sieltä ja toisen täältä, on kuin voimakas tuuli puhaltaisi kaiken pois. »…ja siitä syystä olen ehdottanut teille kunniamainintaa…» »…kunniamainintaa…» Lattes toistaa. »…munia taikinaa…» kuuluu Montalbanon päässä. Tuuli. »…sairauslomanne aikana asioista huolehtii apulaiskomisario Augello…» »…aseman korea kello, korea kello», ääni päässä jatkaa. Tuuli. Hänen silmäluomensa alkavat lurpsahdella ja painuvat väkisin kiinni. Nytkin hänen silmäluomensa alkavat lurpsahdella. Ehkä uni tulee vihdoinkin. Tässä näin, Livian lämmintä vartaloa vasten. Mutta kirotut ikkunaluukut valittavat joka tuulenpuuskalla. Mikä neuvoksi? Pitäisikö avata ikkuna ja sulkea luukut paremmin? Ei tule kysymykseenkään, Livia heräisi. Mutta ehkä eräs ratkaisu on olemassa. Kannattaa sitä ainakin yrittää. Nimittäin antaa luukkujen valittaa ja mennä siihen itse mukaan, sovittaa vaikerrus oman hengityksensä tahtiin. »Iiiih!» luukut kiljuvat. »Iiiih!» Montalbano matkii ääntä pehmeästi. »Eeeeh!» luukut huokaavat. »Eeeeh!» Montalbano vastaa kaikuna. Mutta tällä kertaa ääni tulee liian kovana. Livia herää ja hyppää istualleen:

18


»Salvo! Sattuuko sinuun?» »Kuinka niin?» »Sinä valitit ääneen!» »Unissani vain, anteeksi. Nuku nyt.» Halvatun ikkuna!

19


2 Avoimesta ikkunasta puhaltaa sisään jääkylmää ilmaa. Sellaista se sairaaloissa on: ne leikkaavat ihmiseltä tulehtuneen umpisuolen mutta antavat hänen sitten kuolla keuhkokuumeeseen. Montalbano istuu nojatuolissa. Vielä kaksi päivää, ja sitten hän saa palata kotiin Marinellaan. Mutta jo aamukuudesta naisarmeija on häärinyt jynssäämässä käytäviä, huoneita, komeroita, hankaamassa ja kiillottamassa ovenripoja, sängynpäätyjä, tuoleja, ikkunoita. Heillä näyttää olevan siivousvimma, jolta ei säästy mikään, he vaihtavat lakanat, tyynyliinat, peitot, ja kylpyhuone on niin säkenöivän puhdas, että sinne pitää mennä aurinkolasit päässä. »Mitä täällä oikein on tekeillä?» hän kysyy sairaanhoitajalta, joka on tullut taluttamaan hänet takaisin vuoteeseen. »Joku isokenkäinen on tulossa käymään.» »Kuka?» »Mistä minä tiiän.» »Enkö voisi jäädä tähän istumaan?» »Ette.»

21


Hetken kuluttua ilmaantuu Strazzera, joka näyttää pettyneeltä, koska Livia ei ole paikalla. »Ehkä hän käväisee myöhemmin», Montalbano rauhoittelee. Hän sanoo »ehkä» ihan piruuttaan, pitääkseen lääkäriä jännityksessä. Livia on sanonut tulevansa varmasti, mutta vähän myöhässä. »Ketä tänne odotetaan?» »Valtiosihteeri Petrottoa.» »Ja mitä hän täällä tekee?» »Hän haluaa onnitella teitä.» Voi saakeli! Se tästä vielä puuttui! Gianfranco Petrotto, asianajaja, entinen kansanedustaja, nykyinen sisäministeriön valtiosihteeri, tuomittu virka-aseman väärinkäytöstä, kerran lahjonnasta ja toisen kerran lahjusten ottamisesta, kolmannella kerralla rikos oli jo ehtinyt vanhentua. Entinen kommunisti, entinen sosialisti, nyt vallassa olevan puolueen menestyksekäs jäsen. »Ettekö voisi antaa minulle piikkiä, joka vie minulta tajun pariksi kolmeksi tunniksi?» hän anoo Strazzeralta. Lääkäri huokaisee ja lähtee. Valtiosihteeri Gianfranco Petrotton saapumista säestävät raikuvat kättentaputukset, jotka saavat koko käytävän kaikumaan. Mutta huoneeseen Petrotto ottaa mukaansa vain prefektin, poliisipäällikön, ylilääkärin ja yhden kansanedustajan. »Muut odottakoot ulkopuolella!» hän huutaa kovalla äänellä. Sitten hän alkaa louskuttaa suutaan. Puhuu puhumistaan. Hän ei tiedä, että Montalbano on työntänyt korvansa täyteen pumpulia eikä kuule miehen löpinöistä sanaakaan.

22



Camilleri, Andrea: Hämähäkin kärsivällisyys (WSOY)