Page 1


María Dueñas

Ommelten välinen aik a Suomentanut Sari selander

werner söderström osakeyhtiö helsinki


kuvat: Osa I: Jorge E. San Roman/Wikimedia Commons Osa II: Public Domain image Osa III: BudgetPlaces.com/Wikimedia Commons Osa IV: detengase/Wikimedia Commons

espanjankielinen alkuteos El tiempo entre costuras

© maría dueñas 2009, agoriuq, s. l. 2010 Suomenkielinen laitos © Sari Selander ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-38865-5 Painettu EU:ssa


Äidilleni, Ana Vinuesalle Vinuesa Lopen ja Álvarez Morenon perheille, niiden Tetuánin aikojen kunniaksi, joita he aina kaiholla muistelivat. Kaikille Espanjan Marokon protektoraatin entisille asukkaille ja heidän kanssaan yhdessä eläneille marokkolaisille.


Sis채llys osa i 9

osa ii 177

osa iii 335

osa iv 459

Epilogi 609 Kirjailijan j채lkisanat 621 Kirjallisuusluettelo 623


osa I

Cibelesin suihkul채hde Madridissa


1

M

inun kohtaloni suunnan muutti kirjoituskone. Kyseessä oli ­Hispano-Olivetti, ja viikkojen ajan minut erotti siitä näyteikkunan lasi. Kun mietin sitä nyt, vuosien tuoman etäisyyden suojista, tuntuu käsittämättömältä, että tuo yksinkertainen kapine saattoi vaikuttaa niin merkittävästi elämäni kulkuun, muuttaa täysin sen suuntaa ja tehdä kaikki suunnitelmani tyhjiksi neljässä päivässä. Näin kuitenkin tapahtui, enkä voinut mitenkään estää sitä. Noihin aikoihin en haaveillut mistään suuresta ja merkittävästä. Tulevaisuudensuunnitelmani rajoittuivat lähiympäristööni. Niitä säätelivät silloinen elinpiirini, aika ja paikka, enkä tavoitellut mitään mikä ei olisi saavutettavissa tai riittävän lähellä, käden ulottuvilla. Elämäni oli muutaman peruspilarin varassa, ja vielä tuolloin kuvittelin niiden olevan pysyviä ja horjumattomia. Vakain näistä pilareista oli äitini, ja hän oli ompelija. Äiti työskenteli hienossa salongissa, joka tunnettiin yläluokkaisesta asiakaskunnastaan. Hän oli kokenut ja tyylitajuinen ompelija, mutta koskaan hän ei päässyt etenemään urallaan, vaan pysyi aina yhtenä palkollisena muiden joukossa. Hän oli yksi niistä monista naisista, jotka kyntensä ja silmänsä uhraten leikkasivat ja ompelivat kymmenen tuntia päivässä, sovittivat vaatteita ja tekivät korjauksia aina joillekin toisille, vieraiden vartaloiden mittoihin sopiviksi ja miellyttämään sellaisia rouvia, jotka harvoin vaivautuivat katsomaan heitä edes silmiin. Isästäni tiesin vielä tuolloin varsin vähän, itse asiassa en juuri mitään. Hän ei ollut koskaan elänyt kanssamme enkä siksi osannut kaivata häntä. En ollut ikinä kysellyt hänestä sen enempää, mutta ollessani kahdeksan- tai yhdeksänvuotias äitini päätti kertoa minulle isästä ja sirotteli eteeni joitakin melko hajanaisia tiedonmurusia. Äiti kertoi, että hänellä oli toinen perhe ja ettei hän siksi ollut voinut elää kanssamme. 11


ommelten välinen aika

Nielaisin tämän tiedon yhtä kiireesti ja haluttomasti kuin edessäni olevan paastonajan sopan viimeiset lusikalliset. Tuon kaukaisen henkilön elämä kiinnosti minua huomattavasti vähemmän kuin se, miten nopeasti pääsin leikkimään talomme vieressä olevalle aukiolle. Synnyin kesällä 1911, samana vuonna kun tanssija Pastora Imperio meni naimisiin Rafael »El Gallo» Gómezin kanssa ja meksikolainen laulaja ja elokuvatähti Jorge Negrete avasi silmänsä ensimmäistä kertaa. Euroopassa elettiin tuolloin aikakautta, jota kutsuttiin nimellä Belle époque. Kaukaisuudesta alkoi kantautua uhkaavaa rummun pauketta, joka oli enne ensimmäisestä suuresta Euroopan sodasta. Madridin kahviloissa selattiin El Debate ja El Heraldo -lehtiä samaan aikaan kun La Chelito villitsi madridilaismiehiä näyttämöltä käsin keikuttamalla häpeilemättä lanteitaan kupletin tahtiin. Kuningas Alfonso XIII onnistui lukuisten rakkaussuhteidensa lomassa laittamaan alulle viidennen laillisen tyttärensä. Kuninkaan hallitusta johti liberaali Canalejas onnellisen tietämättömänä siitä, että vain vuotta myöhemmin eräs eksentrinen anarkisti tekisi hänen elämästään lopun kahdella päähän kohdistetulla laukauksella ministerin lehteillessä kaikessa rauhassa uutuuksia San Martínin kirjakaupassa. Kasvuympäristöni oli varsin onnellinen. Emme eläneet yltäkylläisyydessä, vaan jouduimme pitämään kirjaa menoistamme, mutta puutteesta emme koskaan kärsineet. Kasvoin kapealla kujalla Madridin keskustan sydämessä Paja-aukion vieressä, melkein kuninkaanlinnan vieressä. Kotimme sijaitsi kivenheiton päässä kaupungin keskustan loputtomasta hälinästä; kotikatumme arkeen kuuluivat pyykkinaruilla roikkuvat vaatteet, lipeän haju, naapureiden huutelut ja auringossa paistattelevat kissat. Kävin koulua, joka sijaitsi läheisen asuinrakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Opetus oli alkeellista ja kahdelle tarkoitettuun pulpettiin meitä ahtautui yleensä neljä. Toisiamme tönien parveilimme luokkaan laulamaan kovaan ääneen La canción de pirataa ja kailottamaan ulkomuistista kertotaulua. Opin siellä lukemaan ja kirjoittamaan, pänttäsin päähäni matematiikan perusteet sekä pääjokien nimet, joita opettelimme luokan seinälle ripustetusta kellastuneesta kartasta. Kaksitoistavuotiaana koulutieni oli lopussa ja menin oppimaan äitini ammattia ompelusalonkiin. Se oli luonnollinen kohtaloni. Doña Manuela Godinan salongissa oli jo vuosikymmeniä valmistettu erinomaisesti leikattuja ja ommeltuja laatuvaatteita, joiden maine tunnettiin koko Madridissa. Sieltä olivat lähtöisin päiväkäyttöön sopivat jakkupuvut, cocktailleningit, takit ja viitat, joissa arvostetut rouvat koreilisivat 12


María Dueñas

hippodromilla, Puerta de Hierron poolokerholla, Castellanakadulla kävellessään, siemaillessaan teetä Sakuskassa tai näyttäytyessään sunnuntaiaamun messussa. Kului jonkin aikaa ennen kuin pääsin tutustumaan ompelun saloihin. Ennen sitä toimin salongin juoksutyttönä, ja tein mitä milloinkin tarvittiin: kohensin hiillosta uunissa, lakaisin kankaanpaloja lattialta, kuumensin silitysrautoja tulisijan päällä ja juoksin pää kolmantena jalkana ostamaan lankaa tai nappeja Pontejos-aukiolta. Minun vastuullani oli myös toimittaa valmiit, suuriin pellavasäkkeihin laskostetut vaatteet perille asiakkaiden koteihin. Se oli minulle kaikista mieluisin tehtävä alkavalla ompelijattaren urallani. Näin pääsin tutustumaan hienojen rakennusten ovimiehiin ja varakkaiden perheiden autonkuljettajiin, kotiapulaisiin, taloudenpitäjiin ja hovimestareihin. Näkymättömyyteni suojista tarkkailin hienostorouvia, heidän tyttäriään ja aviomiehiään. Mykän todistajan lailla pääsin vierailemaan heidän porvariskodeissaan, aristokraattisissa palatseissaan ja arvorakennuksissa sijaitsevissa ylellisissä asunnoissaan. Toisinaan minua ei laskettu palveluskunnan tiloja pidemmälle, vaan joku palvelus­ väestä otti vastaan lähetyksen. Joskus minut kuitenkin lähetettiin vaatehuoneeseen saakka, ja silloin pääsin ihmettelemään käytäviä pitkin kulkiessani vastaan tulevia salonkeja. Ahmin silmilläni upeita mattoja, kristallikruunuja, samettiverhoja, flyygeleitä, joita aina välillä joku soittikin, ja ajattelin samalla mielessäni, miten outoa ja ihmeellistä olisi elää sellaisessa maailmassa. Päiväni kuluivat ilman että olisin huomannut mitään sen kummempaa ristiriitaa näiden kahden niin erilaisen maailman välillä. Aivan yhtä luontevasti kuljin hevosvankkureiden lomassa hienoilla, leveillä bulevardeilla ja menin sisään tilaviin ja valoisiin rappukäytäviin kuin astelin oman naapurustomme piinallisen kapeilla ja ahtailla kujilla, joilla sai tämän tästä kiertää vesilätäköitä tai jätekasoja. Niiden musiikkia oli kaupustelijoiden huudot ja nälkäisten kulkukoirien ulina; kulmakuntamme kaduilla ihmisillä oli aina kiire jonnekin ja kun siellä kuuli huudon »vettä tulossa» oli parasta väistää nopeasti, sillä se oli merkki siitä, että joku oli tyhjentämässä yöastiaa kadulle. Vuokratalot täyttyivät käsityöläisistä, kaupustelijoista, apulaisista ja päivätyöläisistä, jotka olivat saapuneet pääkaupunkiin ja toivat kulmillemme tuulahduksia omista pikkukylistään. Suurin osa heistä ei liikkunut naapuristostamme muuten kuin pakon edessä, toisin kuin äiti ja minä. Me kiiruhdimme yhdessä joka aamu aikaisin Zurbanokadulle, jotta ehtisimme hoitaa kaikki päivittäiset askareemme doña Manuelan ompelusalongissa. 13


ommelten välinen aika

Sen jälkeen kun olin toiminut juoksutyttönä pari vuotta, doña Manuela ja äiti päättivät yhdessä, että oli jo tullut aika opettaa minut ompelemaan. Neljäntoista vanhana aloin harjoitella yksinkertaisimpia tehtäviä: silmukoita, reunapistoja ja harsimista. Seuraavana olivat vuorossa napinreiät, jälkipistot ja päärmäys. Me ompelijattaret istuimme pienillä tuoleilla sylissämme puiset ­työtasot, joiden päällä ompeluksia pidettiin. Doña Manuela palveli itse asiakkaita, leikkasi, sovitti ja teki korjauksia. Äiti otti mittoja ja huolehti lopusta, hän ompeli vaativimmat osuudet ja jakoi tehtäviä, valvoi niiden suorittamista ja piti yllä yleistä järjestystä. Tämän pienen ompelijoiden pataljoonan muodosti kuusi kypsään ikään ehtinyttä ompelijatarta, neljä tai viisi nuorta naista ja muutama harjoittelijatyttö, jotka olisivat mieluummin kuluttaneet aikansa juoruilemiseen ja tirskumiseen. Osasta kehittyi taitavia ompelijoita, mutta jotkut eivät koskaan oppineet kunnolla ja niin heidän osakseen lankesi vähemmän mieluisat tehtävät. Kun joku tytöistä läksi talosta, aina tuli toinen tilalle ompeluhuoneeseemme, tuohon muurahaispesään, joka oli aivan eri maailmasta kuin rakennuksen hieno julkisivu tai valoisa ja tilava, vain asiakkaiden käyttöön tarkoitettu salonki. Vain heillä, doña Manuelan ja äidin lisäksi, oli lupa nauttia sen sahraminkeltaisista, kangastapeteilla verhoilluista seinistä ja mahonkihuonekaluista tai astella tammiparketilla, jonka kiillottaminen pellavaliinoilla kuului meidän nuorimpien aputyttöjen tehtäviin. Vain heidän ylleen lankesivat auringonsäteet kadun puoleisilta korkeilta parvekkeilta, kun loppu joukko-osastosta sai pysytellä varjossa taka-alalla. Meidän naisten valtakunta rajoittui takahuoneeseen, jossa oli vain pari takapihalle avautuvaa ikkunaluukkua ja joka oli talvella jäätävän kylmä ja kesällä oikea hornankattila. Mutta aika kului siellä kuin siivillä saksien suihkinnan ja copla-balladien lomassa. Opin nopeasti. Minulla oli näppärät sormet, jotka pian tottuivat käsittelemään neulaa ja erilaisia kankaita. Omaksuin mitat, koot ja kappaleet. Etukappale, rinnanympärys ja jalanmitta tulivat tutuiksi pikkuhiljaa, samoin kuin kiilat, hihansuut ja kovikkeet. Kuudentoista vanhana osasin jo erottaa kankaat toisistaan, seitsemäntoistavuotiaana opin arvostamaan niiden ominaisuuksia ja tunnistamaan Kantonin krepin, silkkimusliinin, georgetten ja Chantillyn pitsin. Kuukaudet ja vuodenajat kuluivat saman kaavan mukaan: syksyisin valmistimme villakangastakkeja ja välikausijakkupukuja, keväällä ompelimme liehuvahelmaisia mekkoja, joita käytettäisiin pitkillä Kantabrian-lomilla La Conchassa ja El Sardinerossa. Täytin kahdeksan­ 14


María Dueñas

toista, sitten yhdeksäntoista. Vähitellen pääsin harjoittelemaan leikkaamista ja siirryin vaativimpien tehtävien pariin. Opin, miten kaula-aukot valmistettiin ja kaulukset kiinnitettiin, miten vaate saatiin istumaan, ja vähitellen siirryin myös viimeistelemään luomuksiamme. Pidin työstäni, sillä nautin todella ompelemisesta. Doña Manuela ja äiti oppivat luottamaan minuun ja alkoivat kysyä silloin tällöin mielipidettäni. »Tytöllä on silmää ja vakaa käsi, Dolores», doña Manuela sanoi kerran. »Hänessä on ainesta, hänestä tulee vielä hyvä, ellei häntä houkutella pois meiltä; parempi kuin sinusta, ellet pidä varaasi.» Äiti jatkoi askareitaan aivan kuin ei olisi kuullutkaan, ja minä teeskentelin yhtä kuuroa pitäen visusti katseeni ompelualustalla. Vilkaisin vain äitiin nopeasti syrjäsilmällä ja näin, miten hymy kareili hänen huulillaan, joiden välissä hän piteli muutamaa neulaa. Niin vuodet kuluivat eteenpäin ja meidän elämämme niiden mukana. Myös salongin askareita saneleva muoti muuttui vuosien myötä. Euroopassa riehuneen sodan jälkeen olivat vuorossa suorat linjat, korseteista hankkiuduttiin eroon eikä häveliäisyys enää estänyt säärien paljastamista. Mutta kun iloinen kaksikymmentäluku saatiin päätökseen, vyötärölinjat palasivat takaisin entisille paikoilleen, hameenhelmat pitenivät ja säädyllisyyden vaatimukset näkyivät uudestaan hihoissa, kaula-aukoissa ja asenteissa. Uusi vuosikymmen toi mukanaan valtavasti muutoksia. Ne kaikki tulivat yhdessä rysäyksessä ja täysin yllättäen. Täytin kaksikymmentä, Espanjassa alkoi tasavallan aika ja tapasin Ignacion. Tutustuin häneen eräänä sunnuntaina Bombillanpuiston meluisissa tanssiaisissa, jonne oli saapunut sankoin joukoin ompelijattaria ja myyjättäriä, laiskoja opiskelijoita ja lomalle päässeitä sotilaspoikia. Hän pyysi minua tanssimaan ja sai minut monta kertaa nauramaan. Kaksi viikkoa myöhemmin aloimme jo suunnitella häitä. Kuka Ignacio oli, mitä hän merkitsi minulle? Tuolloin kuvittelin, että hän olisi elämäni mies; rauhallinen kaveri, josta tulisi hyvä isä lapsilleni. Olin tullut jo siihen ikään, jossa kaltaisillani köyhillä ja kouluja käymättömillä tytöillä ei ollut tarjolla juuri muuta vaihtoehtoa kuin löytää itselleen hyvä aviomies. Äitini, joka oli kasvattanut minut yksin, oli saanut tehdä ympäripyöreitä päiviä pitääkseen meidät leivässä, eikä hänen esimerkkinsä houkutellut. Siksi Ignacio tuntui huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta kuin seurata äitini jalanjäljissä. Hän olisi mies, jonka kanssa viettäisin loppuelämäni eikä minun enää ikinä tarvitsisi herätä aamuisin yksinäisyyden kitkerä maku suussani. Minua ei ohjannut hänen vierelleen päätä sekoittava intohimo, vaan pikemminkin rauhallinen kiintymys ja varmuus siitä, 15


ommelten välinen aika

että minua odottaisi hänen kanssaan turvallinen elämä, pehmeä kuin höyhentyyny. Niin kuvittelin, että Ignacio Montes olisi sen käsivarren haltija johon tarttuisin tuhannella ja yhdellä kävelyretkellämme, että hänestä tulisi huolehtiva puolisoni, joka toisi minulle varmuutta loppuelämäni päiviksi. Hän oli kaksi vuotta minua vanhempi, hoikka, huomaavainen, joustava ja mukautuvainen, kaiken kaikkiaan mitä kultaisin mies. Hän oli pitkänhuiskea laiheliini, hyväkäytöksinen ja hänen suuri sydämensä näytti oppivan rakastamaan minua tunti tunnilta enemmän. Hänen leskeksi jäänyt äitinsä oli tottunut pitämään vähäiset säästönsä visusti piilossa patjan alla, ja Ignacio oli joutunut muuttamaan majaansa Madridissa useaan kertaan siirtymällä vaatimattomasta matkustajakodista toiseen. Hänen suurimpana haaveenaan oli läpäistä virkamieskoe ja hän sinnikkäästi pyrki yhä uudestaan minkä tahansa ministeriön – sota-, valtiovarain- tai sisäasiainministeriön – palvelukseen, joka voisi tarjota hänelle loppuelämän kestävän viran. Ignacion unelma oli kolmentuhannen pesetan vuosipalkka, kaksisataaneljä­ kymmentäyksi pesetaa kuussa; säännöllinen kuukausipalkka korvauksena siitä, että hän omistaisi loppuelämänsä virastojen ja odotushuoneiden, imupapereiden, rosoisten paperiarkkien, leimojen ja mustepullojen kesylle maailmalle. Tuon tulevan tyyneyden ja vakauden varaan perustimme yhteisen tulevaisuutemme, siitä huolimatta että valitsijakunta reputti itsepäisesti Ignacion kerta toisensa jälkeen eikä suostunut ottamaan häntä jäsenistöönsä. Mutta Ignacio ei antanut periksi. Helmikuussa hän kokeili onneaan oikeusministeriön kokeessa ja kesäkuussa maatalousministeriön, ja aloitti sen jälkeen kierroksensa alusta. Vaikka Ignacion talous ei sallinut kalliita huvituksia, hän teki kaikkensa tehdäkseen minut onnelliseksi. Hän hemmotteli minua laihan kukkaronsa sallimissa rajoissa, ja toisinaan hän saapui tapaamaan minua tuomisinaan laatikko, joka oli täynnä silkkiperhosen toukkia ja silkkiäispuun lehtiä, joskus taas rasiallinen paahdettuja kastanjoita, ja aina hänen pikku lahjojaan säestivät lupaukset ikuisesta rakkaudesta meidän istuskellessamme nurmella Segoviakadun sillan kupeessa. Kävimme Oestepuistossa kuuntelemassa kioskin vieressä soittavaa orkesteria ja aurinkoisina sunnuntaiaamuina soutelemassa Retiropuiston tekolammessa. Yhtään kaupunginosajuhlia emme jättäneet väliin, vaan aina kiiruhdimme nauttimaan niiden karuselleista, posetiivimusiikista sekä sottiiseista, jonka askeleet sujuivat meiltä kellon tarkkuudella. Lukemattomia iltapäiviä vietimme Vistillasinpuistossa tai 16


María Dueñas

ahmimalla puolentoista pesetan hintaisia elokuvia lähikorttelien teattereissa. Valencialainen horchata-mantelijuoma oli meille suoranainen juhlan aihe ja taksiajelu silkkaa toiveajattelua. Mutta hellyydessä ja huomionosoituksissaan Ignacio ei koskaan pihistellyt. Olin tähti hänen taivaallaan, kaikista paras ja kaunein minne tahansa menimmekin. Kaikki minussa oli ihanaa ja erinomaista: hiukseni, kasvoni, silmäni, käteni, suuni, ääneni, ja olin hänen onnensa ja ilonsa loputon lähde. Minä yleensä kuuntelin hänen imartelujaan, sanoin häntä höpsöksi ja annoin hänen rakastaa minua niin paljon kuin hän ikinä halusi. Noihin aikoihin doña Manuelan salongissa tahti alkoi muuttua toiseksi. Elimme epävarmoja aikoja. Toinen tasavalta oli onnistunut herättämään levottomuutta piireissä, joissa ennen niin vakavaraiset asiakkaamme liikkuivat. Madridissa oli ilmassa kaaosta ja kahakoita, poliittiset jännitteet huokuivat jokaisesta kadunkulmasta. Rikkaiden perheet alkoivat pitkittää kesälomiaan pohjoisessa ja pysyivät mieluummin etäällä kapinahenkisestä pääkaupungista. Kaduilla kaupusteltiin Työläisen ääni -sanomalehtiä ja resuiset työläiset tulivat esiin laitakaupunkien piiloistaan ja rohkenivat lähestyä pelottomasti kaupungin keskusta, Puerta del Solin aukiota. Suuret yksityisautot alkoivat kadota katukuvasta eikä loistokkaita juhlia enää järjestetty. Vanhat, mustiin pukeutuneet rouvat rukoilivat Azañan kaatumista, ja kävi yhä tavallisemmaksi kuulla aseiden pauketta kaasulyhtyjen sytyttämisen aikaan. Anarkistit polttivat kirkkoja ja falangistit turvautuivat yhä hanakammin aseisiinsa. Päivä päivältä kasvoi niiden aristokraattien ja porvarien joukko, joka peitti lakanoilla huonekalunsa, irtisanoi palveluskuntansa, salpasi ikkunaluukkunsa ja matkusti paniikin vallassa ulkomaille. He veivät mukanaan rajan yli korunsa, setelinsä ja pelkonsa, ikävöivät maanpaossa elävää kuningastaan ja sitä kurinalaista Espanjaa, jonka aika koittaisi vasta myöhemmin. Doña Manuelan salongin asiakaspiiri supistui kovaa vauhtia, ja samaa tahtia harvenivat tilaukset ja meidän työtehtävämme. Pikkuhiljaa myös henkilökuntaa vähennettiin. Ensin saivat lähteä harjoittelijatytöt, sitten ompelijattaret yksi toisensa jälkeen, kunnes jäljellä olimme enää äiti ja minä omistajan lisäksi. Sitten koitti päivä, jolloin saimme markiisitar Entrelagosin puvun valmiiksi, ja seuraavat kuusi päivää kuuntelimme radiota ja pyörittelimme peukaloitamme ilman että ovikello soi kertaakaan. Tuon viikon jälkeen doña Manuela totesi syvään huokaisten, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa lappu luukulle. 17


ommelten välinen aika

Maassamme elettiin murroksen aikoja. Poliittiset kiistat levisivät teattereiden permannoille saakka ja hallitukset vaihtuivat ennen kuin kukaan ehti rukoilla kolmannen kerran isämeitää. Kaiken tuon kuohunnan keskellä meillekään ei jäänyt aikaa murehtia sitä, mitä olimme menettäneet. Kolme viikkoa doña Manuelan sulkemisilmoituksen jälkeen Ignacio ilmestyi ovellemme orvokkikimppu kädessään kertomaan, että hän oli viimeinkin läpäissyt virkamieskokeensa. Epävarmuus sai antaa tilaa hääsuunnitelmille, joita pian valmisteltiin pienen pöydän ympärillä olohuoneessamme. Vaikka yksi tasavaltalaisuuden mukanaan tuomista muoti-ilmiöistä oli siviilivihkiminen, äitini, joka oli yksinhuoltajan siviilisäädystään huolimatta hurskas katolilainen ja uskollinen monarkian kannattaja, kannusti meitä menemään vihille läheisessä San Andrésin kirkossa. Ignacio ja minä olimme valmiita toteuttamaan hänen toiveensa, sillä emme tohtineet sotkea toiveiden marssijärjestystä, joka meni yleensä niin, että Ignacio toteutti minun toiveeni ja minä puolestani kunnioitin vastaan panematta äitini toiveita. Ei minulla ollut mitään riittävän painavaa syytä kieltäytyä ja aiheuttaa hänelle pettymystä. Koko avioliittoajatus ei tuntunut minusta mitenkään ihmeelliseltä ja siksi minulle oli herttaisen yhdentekevää, siunaisiko pappi meidät alttarilla vai julistettaisiinko meidät aviopuolisoiksi kolmivärisen lipun alla. Sovimme päivämäärästä saman papin kanssa, joka oli kaksikymmentä­ neljä vuotta sitten kastanut minut kesäkuun kahdeksantena päivänä pyhimyskalenterin mukaisesti Siraksi. Muita päivän pyhimysten kanssa yhteensopivia nimivaihtoehtoja olisivat olleet Sabiniana, Victorina, Gaudencia, Heraclia ja Fortunata. »Sira, Isä. Kastakaa hänet Siraksi, onpahan ainakin lyhyt nimi.» Tällaisen päätöksen yksinäinen äitini teki, ja niin minusta tuli Sira. Häitämme olisi todistamassa vain lähipiiri, perhe ja lähimmät ystävät. Paikalla olisi tietysti isoisä keinutuolissaan vakiopaikallaan ruokailuhuoneessa parvekkeen vieressä. Hän istuisi mykkänä, jalkapuolena ja järkensä menettäneenä, sillä Filippiinien sota oli tehnyt vanhasta miehestä selvää niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Ignacion äiti ja siskot matkustaisivat paikalle kotikylästään. Ja ilman muuta paikalle kutsuttaisiin naapurimme Engracia ja Norberto kolmen poikansa kanssa. He olivat aktiivisia sosialisteja ja perin kultaisia ihmisiä. Naapureistamme oli tullut meille hyvin läheisiä, aivan kuin porraskäytävä olisi yhdistänyt meitä samalla tavalla kuin muita yhdistivät verisiteet. Vieraiden joukossa olisi myös doña Manuela, 18


María Dueñas

joka kaivaisi taas esille ompelutarvikkeensa lahjoittaakseen minulle viimeisimmän luomuksensa, minun hääpukuni. Hemmottelisimme vieraitamme marenkileivonnaisilla, Málaga-viinillä ja vermutilla. Ehkä saisimme houkuteltua jonkun kulmakunnan musikantin virittämään meille paso doblen, ja joku kiertävä kuvaaja kenties ottaisi meistä valokuvan, joka myöhemmin koristaisi kotiamme, sitten kun meillä olisi sellainen tiedossa. Niin kauan kuin ei ollut, asuisimme äitini nurkissa. Juuri noihin samoihin aikoihin, kaiken muun touhun ja valmistelujen keskellä, Ignacio keksi, että minunkin pitäisi hakea virkamiespaikkaa. Sulhaseni uusi asema hallintovirastossa oli avannut hänen silmänsä uuteen aikakauteen. Tasavaltalaisessa hallinnossa vallitsi tasa-arvon ilmapiiri, jonka mukaan naiset kelpasivat muuhunkin kuin hellan ja pyykkipadan ääreen. Siellä julistettiin, että naisten tehtävä oli osallistua miesten rinnalla yhteiskunnan rakentamiseen ja siksi meille oli luotava samanlaiset edellytykset ja samat tavoitteet. Meillä oli jo eduskunnassa ensimmäiset naiskansanedustajat, sukupuolten tasa-arvo tunnustettiin julkisella sektorilla, olimme yhdenveroisia lain edessä, meillä oli oikeus käydä töissä ja meille oli myönnetty yleinen äänioikeus. Kaikesta edistyksestä huolimatta olisin sata kertaa mieluummin palannut ompelijaksi, jos olisin itse saanut valita, mutta Ignacio ei tarvinnut kuin kolme iltaa saadakseen pääni käännettyä. Vanha kankaiden ja jälkipistojen maailma oli romahtanut ja uusi maailma avautui edessämme, eikä minunkaan auttanut muu kuin sopeutua. Ignacio sanoi voivansa itse valmistaa minut kokeeseen, sillä hän tunsi aiheen läpikotaisin ja hänellä jos kenellä oli kokemusta kokeeseen pänttäämisestä ja siinä reputtamisessa ilman että hän olisi koskaan luovuttanut tai joutunut epätoivon valtaan. Tiesin paremmin kuin hyvin, ettei minulla olisi muuta vaihtoehtoa kuin kääriä hihani, jotta saisimme hankittua elannon koko joukkiolle, johon häiden jälkeen kuuluisivat meidän kahden lisäksi äitini, isoisä ja tulevaisuudessa myös jälkikasvumme. Päätin suostua. Yhteisymmärrykseen päästyämme meiltä puuttui vain yksi tärkeä asia: kirjoituskone, jolla voisin harjoitella selviytyäkseni konekirjoituskokeesta. Ignacio oli vuosikaudet harjoitellut muiden koneilla ja joutunut ravaamaan konekirjoitustunneilla viheliäisissä kouluissa, joissa löyhkäsi usein musteen lisäksi hiki ja paistettu rasva. Hän halusi säästää minut samalta kohtalolta, minkä vuoksi hän piti kirjoituskoneen hankkimista välttämättömänä. Seuraavat viikot omistimme parhaan mahdollisen mallin metsästämiselle, aivan kuin kyseessä olisi ollut elämämme tärkein sijoitus. 19


ommelten välinen aika

Tutkimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja teimme loputtomia laskelmia. Minä en juurikaan ymmärtänyt laitteiden ominaisuuksien päälle, mutta kuvittelin että pieni ja kevytrakenteinen malli sopisi meille parhaiten. Koko oli Ignaciolle yhdentekevä, sen sijaan hän tutki väsymättä hintoja, osamaksuehtoja ja koneiden mekaniikkaa. Olimme jäljittäneet kaikki Madridin myymälät ja vietimme tuntikausia niiden näyteikkunoiden edessä opetellen lausumaan ulkomaalaisia nimiä, jotka toivat eksoottisen tuulahduksen kaukaisista maista ja kuulostivat pikemminkin elokuvatähtien nimiltä: Remington, Royal, Underwood. Olisimme voineet päätyä mihin tahansa niistä ja kallistua yhtä hyvin yhdysvaltalaiseen tai saksalaiseen merkkiin, mutta valintamme oli kuitenkin lopulta italialaisen Hispano-Olivetin maahantuoja Pi y Margall -kadulla. Emme tietenkään voineet arvata, että tuo yksinkertainen valinta, päätös ottaa juuri nuo askeleet kyseisen kaupan kynnyksen yli, merkitsisi kuoliniskua yhteiselle tulevaisuudellemme ja vaikuttaisi peruuttamattomasti elämämme kulkuun.

20


2

»E

n mene Ignacion kanssa naimisiin, äiti.» Äitini oli juuri pujottamassa lankaa neulansilmään ja sanani jähmettivät hänen sormensa siihen paikkaan. »Mitä sinä sanoit, tyttö?» hän sopersi. Ääni kuului pienenä ja särkyneenä, täynnä huolta ja epäuskoa. »Minä jätän hänet. Olen rakastunut toiseen.» Äiti antoi minun kuulla kunniani niin voimakkailla haukkumasanoilla kuin vain suinkin tohti ääneen sanoa, kutsui sitten taivasta avukseen, rukoili kalenterin jokaisen pyhimyksen väliintuloa ja yritti kaikin mahdollisin järkiperustein saada minua pyörtämään päätökseni. Kun hän huomasi, ettei mikään edellä mainituista tehonnut, hän istahti toiseen keinuun isoisän keinutuolin viereen, hautasi pään käsiensä väliin ja puhkesi itkuun. Katselin häntä päättäväistä esittäen ja yritin piilottaa hermostuneisuuteni ponnekkailta kuulostavien sanojeni taakse. Olin pelännyt äidin reaktiota, sillä Ignaciosta oli tullut hänelle se poika, jota hänellä ei ollut koskaan ennen ollut ja samalla tästä oli tullut puuttuva mies pieneen perheeseemme. He olivat löytäneet helposti yhteisen sävelen ja tulleet todella hyvin juttuun keskenään. Äiti valmisti Ignaciolle tämän lempiruokia, kiillotti tulevan vävynsä kengät ja teki tämän parhaat päivänsä nähneistä takeista kuin uusia kääntämällä ne nurinpäin. Sulhaseni puolestaan muisti aina kiitellä äidin ulkonäköä sopivilla kohteliaisuuksilla tämän pynttäytyessä parhaimpiinsa sunnuntaimessua varten, toi lahjaksi leivonnaisia tai makeisia ja joskus sanoi tälle puoliksi leikillään, että äiti oli vielä kauniimpi kuin tyttärensä. Olin erittäin tietoinen siitä, että päätökseni tekisi lopun tuosta harmonisen yhteiselon haaveesta ja että se romuttaisi myös muiden tulevaisuudensuunnitelmat, mutta en voinut asialle mitään. Päätökseni oli luja kuin 21


ommelten välinen aika

k­ allio: mitään häitä tai virkamieskoetta ei tulisi, en harjoittelisi konekirjoitusta olohuoneen pöydän ääressä, en synnyttäisi Ignacion lapsia, en jakaisi hänen kanssaan yhteistä vuodetta, en myötä- enkä vastoinkäymisiä. Aioin jättää hänet, eikä mikään luonnonvoima saisi päätäni enää käännettyä. Hispano-Olivetin liikehuoneistoon kuului kaksi suurta näyteikkunaa, joissa ohikulkijoille esiteltiin maahantuontiliikkeen viimeisiä ylpeydenaiheita. Niiden välissä oli lasiovi, jossa oli säihkyväksi kiillotettu pronssinen vinokahva. Ignacio työnsi siitä ja astuimme sisään liikkeeseen. Kellon kilahdus ilmoitti saapumisestamme, mutta kukaan ei tullut välittömästi palvelemaan meitä. Seisoimme ujosti paikoillamme pari minuuttia tarkkaillen esille asetettuja malleja nöyrän kunnioituksen vallassa. Emme uskaltaneet hipaistakaan noita kiiltäviksi lakattujen hyllyjen päällä lepääviä konekirjoituksen ihmeitä, joiden joukosta valitsisimme omiin tarkoituksiimme sopivimman. Suuren myymälätilan perällä oli toimistohuone, josta kantautui miesten ääniä. Emme joutuneet odottamaan enää kauaa, sillä nuo äänet olivat tulleet tietoisiksi paikalle saapuneista asiakkaista ja yksi niistä lähestyi meitä. Ääni kuului komealle, tummaan pukuun verhoutuneelle mieshenkilölle. Hän tervehti meitä ystävällisesti ja kysyi, millaista konetta etsimme. Ignacio vastasi hänelle kertoen toiveistaan ja pyysi suosituksia. Myyjä laittoi peliin kaiken asiantuntemuksensa ja alkoi kuvailla jokaisen esillä olevan koneen ominaisuuksia äärimmäisen pikkutarkasti kaikkia mahdollisia teknisiä yksityiskohtia esitellen. Parinkymmenen minuutin selostuksen jälkeen ne muuttuivat korvissani tasapaksuksi litaniaksi, joka kuulosti niin ikävystyttävältä, että hyvä etten nukahtanut seisaalleni. Ignacio imi sitä vastoin itseensä jokaisen tiedonjyvän kiinnittämättä huomiota minuun tai mihinkään, joka ei liittynyt malleihin ja niiden ominaisuuksiin. Päätin irrottautua heidän seurastaan, sillä en yksinkertaisesti jaksanut enää kuunnella. Ignacio osaisi varmasti valita parhaimman koneen, ja minä en olisi voinut vähempää välittää lyöntitiheyksistä, rivinvaihtovivuista tai marginaalin säätimistä. Läksin kiertelemään myymälässä etsien jotakin viihdykettä, jonka avulla voisin unohtaa tylsistymiseni. Katselin liikkeen seinille ripustettuja suuria ja värikkäitä julisteita, joissa talon tuotteita mainostettiin, mutta joiden vieraskielisiä lauseita en ymmärtänyt. Sen jälkeen kävelin näyteikkunan luokse ja tarkkailin vähän aikaa ohi kiiruhtavia ihmisiä. Käännyin haluttomasti ympäri ja kävelin takaisin liikehuoneiston perälle. 22


a m l e d u k a Upe , a a i r o t s hi a j a a k k i i romant a a k k i i t i l o p

ille marokkoe p a k , n ä lä te ottiseen e adridista ekso n ompelijan, e is la ja n a sp e vie nuoren sissa. laisille kujille auden koetuk k k ra ja n a d , tie so Sira Quirogan muotisalongin n se li ä v in sa n Tetuániin ka us Sira perustaa illinen tilaisu rk e m u tu u o tarj si Ennen pitkää e merkittäväk se u o 1930-luvulla. n a ir S : a spanja runtelemaa E n a d so a ll e lv pa a. en maailmass st ie m si k a ij uvauksessa: to k toim n ja a ä ä lm si kaa ls käyttää tark tevasti kuvite n María Dueña o lu t a v tu it at lom t ja tapahtum ö il k n e h ittiseen peliin t li e o is p ll u de u st a n n rki ri . Ompelijan a kki, in ih lo ta h o k riallinen epoo to tuihin is h ä m ä T . piiriin sta itteiseen ilma ista vaikuttaji is ja ja sodan jänn il h o o rt e vaus k us ja kasvuku m o rt e k u il o k va alla puolella. historian nurj

M

84.2 – ISBN: 978-951-0-38865-5 www.wsoy.fi – Päällys Mika Tuominen

Dueñas, María: Ommelten välinen aika (WSOY)  

Upea kudelma historiaa, romantiikkaa ja politiikkaa

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you