Page 1

aikamme kertojia

Henrik Andersen

Turvavyรถhyke Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Tanskankielinen alkuteos Beskyttelseszonen Š Henrik Andersen 2011 Suomenkielinen laitos WSOY ja Pirkko Talvio-Jaatinen 2012 ISBN 978-951-0-38861-7 painettu eu:ssa


sisällys ENSIMMÄINEN OSA Reseptejä Miten paljon sinä tiedät?

s. 9 s. 15

TOINEN OSA Suolaa Salt I Thüringer Klössen Punainen sakemanninainen Uusille raiteille Salt II Rannalla Maailmankaikkeus Maa Ihminen

s. 37 s. 49 s. 60 s. 66 s. 79 s. 87 s. 102

KOLMAS OSA Pieni kaupunki Saksassa Ystävyysottelu Paaluvarustus On myöhäistä Paskasta suklaata Haamuja Stalinin sydän Aivan toinen mies IM ”Luther” Atlantic Phillip Müller -nuorisotalo Tanssi

s. 113 s. 132 s. 139 s. 149 s. 157 s. 166 s. 173 s. 182 s. 187 s. 192 s. 201 s. 208


NELJÄS OSA Tuotantoa Please, sir Värejä Liikemies Ben Suloinen Tosca Tyhjyys Schifflersgrund Turvavyöhyke Minox Sopimus HVA/SWT Gerstungen

s. 213 s. 217 s. 223 s. 230 s. 235 s. 242 s. 254 s. 259 s. 267 s. 275 s. 285 s. 286 s. 288

VIIDES OSA Mahtavaa menestystä Kaksitoista askelmaa Wessihomo Floatzone Oikeus tutustua omiin asiakirjoihin I Katkarapuleipiä Katedraali

s. 295 s. 304 s. 320 s. 340 s. 353 s. 374 s. 395

KUUDES OSA Vähä-Belt Oikeus tutustua omiin asiakirjoihin II Katkera vesi

s. 413 s. 427 s. 441


ENSIMMÄINEN OSA


reseptejä sinä iltapäivänä, jona apulaispoliisipäällikkö Madsen tuli kertomaan Martinin kuolemasta, Ingrid Nørskov oli vihdoinkin keksinyt, miten tietokoneohjattu pesukone piti ohjelmoida. Ovikellon soiminen kesken pyykkäämisen oli ärsyttävää, mutta hän ei erityisesti hämmästynyt, kun oven avatessaan näki, että ulkopuolella seisoi Niels Madsen. Eikä hän vieläkään hämmästynyt, kun apulaispoliisipäällikkö tiedusteli lakki kädessä ja vaivautuneen näköisenä, voisiko ehkä tulla hetkeksi sisään, oli nimittäin sattunut ikävä tapaus ja hän oli ajatellut, että kun nyt oltiin melkein naapuruksia ja tavallaan tuttuja, hänen olisi ehkä paras tulla henkilökohtaisesti kertomaan. Ingrid vain nyökkäsi myöntävästi ja siirtyi sivummas jotta apulaispoliisipäällikkö pääsisi eteiseen, sillä jollain tasolla hän kai oli tiennyt koko ajan, ettei tätä hyvää voisi jatkua ikuisesti, että ne saisivat ennemmin tai myöhemmin selville heidän salaisuutensa, tulisivat noutamaan heidät ja veisivät pois – joko apulaispoliisipäällikkö Madsen tai jotkut muut miehet. Ne nou­ tajat olivat aina miehiä, sellaisissa tilanteissa. Oli kai myös ihan ymmärrettävää, että Niels Madsenin oli vaikea saada sanoja suustaan, sitten kun oli tullut sisään ja sanonut ei kiitos tarjoukseen kupista kahvia. Hän käänteli koppalakkia 9


käsissään, kunnes lopulta lakkasi väistämästä Ingridin katsetta ja sanoi: ”Tuota noin, mahtaako myös Poul olla kotosalla?” ”Ei juuri tällä hetkellä. Hän meni vähän jaloittelemaan Pelén kanssa.” Hetken Madsen näytti pikemmin hämmentyneeltä kuin vaivautuneelta. ”Koiran kanssa”, Ingrid selitti. ”Hän on kävelylenkillä satamassa koiran kanssa.” ”Niin aivan, koiran kanssa tietysti. Olenhan minä nähnyt että Poul kulkee usein sen kanssa. No, mutta kai meidän on kuitenkin paras käydä istumaan.” Ingrid ei pelännyt sitä, mikä tapahtuisi seuraavaksi. Hän kuulosteli omia tuntemuksiaan samalla kun johdatti Niels Madsenin keittiön pöydän ääreen, mutta ei, vaikka hän tiesi, että seuraamukset olisivat murskaavat, hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Korkeintaan lievää ärtymystä siitä, että tämän piti tapahtua nyt, kun koko asia oli tavallaan menettänyt ison osan merkityksestään, ja kaiken lisäksi juuri kun hän oli päässyt sinuiksi uuden pesukoneen kanssa. ”Sen kuin annat tulla”, hän sanoi heidän istuessaan keittiönpöydässä ja Niels Madsenin kieltäydyttyä kahvista toisen kerran. ”Poul ei karkaa minnekään.” ”Ei, eipä kai hän minnekään.” Ingrid oli aina kuvitellut, että miehet, jotka tulisivat noutamaan heidät, suhtautuisivat tuomitsevasti. Mutta Niels Madsenin katseessa oli hellyyttä. ”Tämä on kuule pahuksen vaikeaa, Ingrid.” Kun Niels Madsen oli sanonut sanottavansa loppuun, hän nousi. Ingrid jäi istumaan. ”Soitanko sinulle tänne jonkun… haluaisitko ehkä puhua lääkärin kanssa?” hän kysyi. Ingrid pudisti päätään. 10


”Eikö minun kuitenkin pitäisi odotella sen aikaa että Poul tulee?” Ingrid ei halunnut katsoa apulaispoliisipäällikköä. Häntä hävetti, kun hän ei itkenyt. ”Haluaisin mieluummin sinun lähtevän nyt”, hän sanoi. ”Jos kerran niin haluat, niin… Ajattelinkin, että pitänee käydä siellä tukkukauppiaan luona. Susannehan…” ”Ai niin tietysti, Susanne”, sanoi Ingrid. Mikä helpotus, kun Niels Madsen oli lähtenyt. Teki mieli jäädä istumaan keittiönpöytään tuijottamaan tyhjyy­teen ikiajoiksi, mutta sehän ei käynyt päinsä. Oli paljon asioita järjestettävänä, eivätkä asiat järjestäneet itseään. Ei auttanut kuin ryhtyä toimeen. Hän meni apukeittiöön. Pyykit oli pestävä, ja sehän sujui kuin leikiten heti kun hallitsi elegantin ohjauspaneelin napiskat. Kuusikymmentä astetta linkouksen kera, ja sitten tarvitsi vain painaa käynnistystä. Martin oli ostanut uuden pesukoneen hänelle ennen muuttoaan Koldingiin. Ehkä osoittaakseen, ettei enää syyttänyt häntä. Tai ehkä osoittaakseen, ettei enää välittänyt? ”Kyllä vain, äiti, kaikki on ihan hyvin”, Martin oli sanonut ennen kuin hän ja Susanne asettuivat istumaan uuteen Volvoon ja ajoivat matkoihinsa. Miksei hän ollut kertonut Martinille totuutta? Hän pani pesujauhepakkauksen takaisin paikoilleen ja näki samalla pilkahduksen omista kasvoistaan peilistä, joka oli apukeittiön käsienpesualtaan yläpuolella. Naururyppyjä. Martinille kaikki oli yksinkertaista. Martin oli vuorenvarma, että Ingrid tiesi totuuden. Hänen katseensa siirtyi pesukoneeseen. Digitaaliset luvut vierivät pikku ruudussa, lähtölaskenta oli käynnissä, ja järjestettävää oli paljon. 11


Hän käveli keittiön läpi eteiseen ja sieltä omaan huoneeseensa. Se oli aikanaan ollut Kristianin, ja he olivat antaneet sen olla monta vuotta täsmälleen sellaisena kuin Kristianin kuollessa. Kun Martin muutti kotoa pois, he päättivät, että huone oli ollut käyttämättömänä tarpeeksi kauan. Nyt he voisivat saada kumpikin oman huoneen, ja niin myös tapahtui. Poul sai Martinin entisen ja Ingrid Kristianin. Oli ihanaa, kun oli oma huone, mutta tosiasiaksi jäi, että talo oli liian iso kahdelle eläkeläiselle. Siksi Ingrid olikin kerran ehdottanut, että he myisivät sen ja muuttaisivat johonkin niistä Sølvkystenin uusista osuuskunta-asunnoista, kuten useat muutkin kaupungin eläkeläiset olivat tehneet. Mutta Poul ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa. Sehän olisi kuin myisi kaikki omat muistonsa, hän sanoi. Ja olihan heillä varaa jäädä sinne, missä olivat. Martin oli aina valmis auttamaan, myös taloudellisesti. Ja Poul oli aina ollut taitava raha-asioiden hoidossa. Hän antoi katseensa liukua pitkin kirjahyllyn kirjarivejä, punainen laatikko oli alimmalla hyllyllä. Hän nosti sen kirjoi­ tuspöydälle. Mutta entä reseptikansiot, minne hän ne oli onnistunut panemaan? Kirjahyllyn kansioissa oli ainoastaan valokuvia, ja hän oli jo vähällä joutua paniikin valtaan, kun äkkiä muisti. Tietysti. Ne toiset olivat tietysti olohuoneen kirjahyllyssä, missä hän oli säilyttänyt kaikki kirjansa ja kansionsa ennen kuin sai oman huoneen. Oliko jo kulunut niin kauan siitä kun hän viimeksi järjesti lehtileikkeensä? Oli totisesti korkea aika tehdä jotain. Hän haki kaikki kansiot huoneeseensa ja avasi vanhimmalta näyttävän. Aivan oikein, reseptit, jotka hän oli liimannut kansion sivuille, oli päivätty vuosina 1966 ja 1967. Hänen ensimmäisinä tanskanvuosinaan. Ne olivat yksinkertaisia reseptejä: lihapullat, possunpaisti, roihuava rakkaus eli perunamuhennos pekoniviipaleiden ja sipulin kera, ihan yksinkertaista 12


koti­ruokaa. Mutta ne sanat, herrantähden, kaikki ne tanskan­ kieliset sanat. Muisto sai hänet hymyilemään. Poul oli ilahtunut aina löytäessään hänet kumartuneena tutkimaan reseptejä ja sanakirjoja keittiön pöydän ääressä heidän ensimmäisessä yhteisessä kodissaan, siinä pienessä ­Holbækin-asunnossa. Ja joka kerran kun hän yritti valmistaa jonkin tanskalaisen perinneruuan samalla tavalla kuin Poulin äiti oli sen laittanut, Poul kiitteli häntä, olipa kamara paistunut rapeaksi tai ei. Hän sulki vanhan kansion ja haki pinkasta uusimman. 1988– 89, niinpä. Puolet sivuista oli tyhjiä, sepä hyvä, hän siis täyttäisi ensin tämän ennen kuin aloittaisi uuden. Hän avasi punaisen laatikon. Siinä ne olivat. Hänen leikkeensä. Reseptejä sanomalehdistä, naistenlehdistä ja esitteistä. Ja joukko niitä pieniä reseptivihkosia, joita oli jossain vaiheessa alkanut ilmestyä posti­laatikkoon. Tervettä ruokaa Karolinen Keittiöstä, leivontaohjeita Tanskan sokeritehtaalta, ja yksi pikku vihkonen Carlsbergin panimolta: Oluella makua ruokaan. Useimmat leikkeistä olivat päiväämättömiä, niin että oli vaikea päätellä, kuinka vanhoja ne olivat. Mutta Kanaa wokkivihannesten ja basilikan kera ja Näppäriä tapaksia illanistujaisiin eivät ainakaan voineet olla kovin monen vuoden takaa. Ne kertoivat uudesta aikakaudesta ja uusista ruokatottumuksista. Ja myös siitä, etteivät aitotanskalaiset ruokalajit enää olleet riittäneet ainoaksi haasteeksi hänelle. Hän otti reseptileikkeet laatikosta ja laittoi ne pinkaksi kirjoi­tuspöydälle. Viis aikajärjestyksestä, pääasia että saisi ne kansioon. Kirjoituspöydän laatikosta löytyi ohut­kärkinen tussikynä. Hänen teki lähes aina mieli lisätä joihinkin resepteistä omia kommenttejaan. Miksi hän oli lakannut liimaamasta reseptejä kansioon? Hän katsoi tutkiskellen pöydällä olevia leikkeitä. Ainakin viiden, 13


ehkä jopa kymmenen vuoden leikkeet olivat jääneet liimaamatta. Mikä sotku. Nyt oli toimittava keskittyneesti. Suunnattava katse eteenpäin. Sillä nyt elettiin uutta aikaa – taas – ja jossain päin internettiä lojui aivan varmasti tuhansittain reseptejä odotellen häntä. Kului kaksi tuntia, tai ehkä kaksikymmentä minuuttia, mahdoton sanoa, mutta jossain vaiheessa Ingridin keskittymistä häiritsi ensin ulko-oven kolahtaminen kiinni ja sitten Pelén haukahtelu eteisessä. Hän ei kohottanut katsettaan Häränjauhelihalla ja fetajuustolla täytetyistä paprikoista, sillä reseptit oli liimattava sivuille siististi ja sievästi. Hän ei kohottanut katsettaan edes aistiessaan, että Poul oli tullut hänen huoneeseensa, eikä tuntiessaan pohkeessaan Pelén kuonon kosketuksen. Vasta kun Poul laski kätensä hänen olalleen, hän katsoi ylös ja hiukan hämmästyi nähdessään huolestuneen ilmeen Poulin kasvoilla. ”Sinähän olet itkenyt”, Poul sanoi. ”Onko tapahtunut jotain?”

14


miten paljon sinä tiedät? kummallakaan heistä ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä. Tummansininen Volvo putosi yli viisikymmentä metriä, ennen kuin iskeytyi maahan katto edellä, ja koska jyrkällä vuorenrinteellä ei ollut puita, vain kiveä ja auringon kärventämiä pensaita, auto kieri vielä useita kertoja akselinsa ympäri, kunnes lopulta törmäsi kallionseinämään ja jäi paikoilleen, ja putoaminen oli päättynyt. Mikään suojavarustus maailmassa ei olisi kestänyt sellaista pudotusta, eivät edes huippuunsa kehitetyt vuorovaikutteiset älykkäät turvajärjestelmät, joilla Volvon Göteborgin-tehtaan insinöörit olivat XC90-lippulaivansa varustaneet. Asensipa matkustamoon miten monta airbagia ja turvaverhoa tahansa, vahvistipa korin miten huolellisesti tahansa ja rakensipa ohjaus­pyörän varteen miten monta turvaniveltä tahansa, mikään auto ei ollut turvallinen, jos se joutui yli viidenkymmenen metrin vapaaseen pudotukseen. Espanjan poliisin onnettomuusraportin mukaan oli mitä todennäköisintä, että Martin ja Susanne Nørskov kuolivat heti auton iskeytyessä ensimmäisen kerran vuorenkylkeen. On siis mahdollista ettei Susanne, joka yleensä nukahti kun Martin oli ratissa, ehkä edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui niinä muu15


tamana sekuntina, jotka erottivat auton törmäyksen kapean vuoristotien suojakaiteeseen lopullisesta tappavasta iskeytymisestä kallioon. Martin todennäköisesti tajusi, mitä tapahtui. Muutaman kauhean sekunnin verran hän varmasti tiesi heidän kuolevan, ja ehkä hän ajatteli, että tämä ei ole totta. Onni ei voisi pettää häntä juuri nyt. Heidän ruumiinsa istuivat autossa kunnes aamu valkeni. Eräs kuljettaja, joka oli viemässä lastillista vastaleivottua leipää Agua Amargaan, näki lytistyneen kaupunkimaasturin alhaalla rotkossa. Hän hälytti poliisin paikalle, ja vuorokautta myöhemmin uutinen tavoitti Tanskan lehdistön. Aamulehdet otsikoivat kaikki samoin sanoin: AMMATTILAISJALKAPALLOILIJA SYÖKSI PERHEEN KUOLEMAAN

Juttu ei ollut etusivuainesta. Oli jo aikaa siitä, kun Martin oli vetäytynyt ammattilaiskentiltä, ja vielä enemmän aikaa siitä, kun hänen urallaan oli ollut minkäänlaista uutisarvoa Tanskan lehdistölle. Niin, viimeksi hänen nimensä kai oli näkynyt jotakuinkin säännöllisesti Tanskan lehtien urheilusivuilla kaudella 1991–1992, jolloin hän jo oli lähes varmistanut itselleen kiinteän paikan maajoukkueessa, mutta oli silti lentänyt jouk­ kueesta ulos ihan Tukholman EM-kisojen kynnyksellä. Menestys ei ollut koskaan ollut tarpeeksi huikaiseva iskostaakseen Martin Nørskovin nimen lähtemättömästi Tanskan urheilusta kiinnostuneen väestönosan tietoisuuteen, mutta juuri siksi lehdistö saattoikin nyt välineellistää hänen kuolemansa ja kiristää peukaloruuveja vielä ylimääräisen kierroksen verran melodramaattiseen suuntaan. Niin oli kai lähes pakko tehdä, perusteeksi pikku artikkelien sijoittamiseen uutissivuille. Niinpä vuoden -92 pettymyksestä 16


kirjoitettiin vähääkään jarruttelematta ja epähienotunteisesti vihjaillen uran vähemmän kunniakkaaseen päättymiseen Ruotsissa, ja korostettiin vastanaineiden uskoa auvoisaan tulevaisuuteen – ja häitä ja vauvaa, joka heille oli tulossa. Kuvat Martin Nørskovista puna-valkoisessa maajoukkuepaidassa olivat yli kymmenen vuoden takaa. Päivälehdet eivät olleet läheskään yhtä kiinnostuneita. ­Jyllands-Postenissa ja Politikenissa oli kummassakin vain pikkuilmoitus urheilusivulla, Berlingerissä ei mitään. Fyens Stiftstidende julkaisi ainoana lehtenä varsinaisen nekrologin. Siinä Stiftenin toimittaja muisteli kohtaamisiaan Martin Nørskovin kanssa vuosien varrelta. Eri puolilla Eurooppaa ja Tanskassa. Hän muisti elävästi heidän ensitapaamisensa Odense BK:n harjoituskentällä Ådalenissa, kun siihen aikaan 19-­vuotias Martin oli allekirjoittanut ensimmäisen ammatti­ lais­sopimuksensa ja vallannut heti noviisikaudellaan miesten puolella itselleen paikan tässä ykkösdivisioonan joukkueessa, pääasiassa sen luonteenpiirteensä ansiosta, josta toimittaja käytti ilmaisua ”lähes sokea varmuus”. Martin Nørskov oli toimittajan mukaan säilynyt kautta vuosien yhtä ystävällisenä ja käytökseltään miellyttävänä, vaikka olikin aina pysytellyt tietyllä tavalla etäisenä eikä koskaan ollut rohkaissut minkäänlaiseen veljeilyyn toimittajan ja jalkapalloilijan kesken. Tämä ”intohimoinen taiteen keräilijä ja menestyvä finanssimies” oli keskustellut mielellään ja asiantuntevasti niin jalkapallosta, taiteesta kuin osakemarkkinoistakin, ja keskusteluja oli aina sävyttänyt ”loistava äly ja vankka yleissivistys, jonkalainen ei ole suinkaan selviö jalkapallomaailmassa”. Toimittajan ja jalkapallonpelaajan viimeinen kohtaaminen oli tapahtunut Martinin palatessa synnyinkaupunkiinsa – virhe, Martin ei syntynyt Assensissa! – asettuakseen sinne ”gourmetravintoloitsijaksi”. 17


Vai että gourmet-ravintoloitsijaksi. Stiftenin urheilutoimittaja oli osallistunut useisiin juhlista, joita Martin kotiinpaluunsa jälkeen järjesti talossaan Länsirannalla, joten totta kai hän tiesi, minkä sortin gourmet-ravintolasta siinä oli kysymys. Ehkä hän ei hennonut kirjoittaa totuutta. Tai ehkä hän ei vain onnistunut sovittamaan yhteen kuvia eläkkeelle jääneestä jalkapallo­ tähdestä, joka oli poikkeuksellisen älykäs taiteen keräilijä ja menestynyt finanssimies, ja kehnosti menestyvästä ravintoloitsijasta maaseudun syrjäisessä kolkassa, miehestä joka omistaa ainoan diskoteekin pienessä jumalanhylkäämässä kaupungissa, jonne edes varikset eivät ole aikoihin eksyneet käymään. Ne soittivat minullekin. Sillä tavoin minä kuulin Martinin kuolemasta. Joku reportteri aamupäivälehdestä soitti heti seuraavana päivänä Andalusiassa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen saadakseen hiukan taustatietoa, kuten hän itse sen ilmaisi. Minulle oli arvoitus, miksi hän oli päättänyt soittaa nimenomaan minulle ja mistä hän ylipäänsä oli voinut tietää, että minä ja Martin tunsimme toisemme. Mutta kukaties hän oli taustatutkimuksensa varrella törmännyt siihen Politikenin pikku-uutiseen, joka kertoi minun suunnittelevan dokumenttiromaania ammattijalkapalloilijasta – jonka todellisena esikuvana olisi Martin Nørskov. Niin tai näin, minua ei juurikaan haluttanut puhua tuon naisen kanssa, ja vielä vähemmän kun hän kertoi onnettomuudesta. ”Pahoittelen. Luulin sinun tietävän”, sanoi naisääni. Hän kuulosti nuorelta. Luultavasti harjoittelija, jolle oli työnnetty juttu, jota kukaan muu ei viitsinyt ottaa. ”Käsittääkseni te kaksi olitte lapsuudenystävät”, hän jatkoi. ”Muistaisitko sinä jonkin erityisen tapauksen teidän lapsuudestanne, jotain mikä luonnehtisi häntä ihmisenä ja minkä ­haluaisit tulevan mukaan artikkeliin?” 18


Olin aiemmin eräässä yhteydessä hankkinut omakohtaisia aika ikäviä kokemuksia uutistoimittajista ja päätellyt, että ylivoimaisesti paras strategia kun joutuu puheisiin heidän kanssaan on, että sanoo mahdollisimman vähän. Mieluiten ei mitään. Ilmoitin hänelle etten ollut tuntenut Martinia niin hyvin kuin hän ilmeisesti luuli enkä ollut edes tiennyt Martinin ja Susannen olevan Espanjassa. ”Onnettomuuteen liittyvät olosuhteet ovat yhä epäselvät”, hän jatkoi. ”Tiedätkö, millaista hänellä oli viime aikoina? Oliko hänen mielentilassaan jotain erityistä? Oliko hän esimerkiksi surullinen tai masentunut jostain? Ehkä liittyen siihen, että hän oli jo liian vanha ammattilaispelaajaksi?” Ilmoitin naiselle, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, missä mielentilassa Martin oli ollut, mutta että hänen äskeinen uutisensa oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen minun omaan tämänhetkiseen mielentilaani. ”Sen ymmärrän. Tämä tuli luonnollisesti sinulle sokkina. Mutta kuule, haluaisin mielelläni tietää… Se pikkuveljen juttu, voisitko kertoa minulle siitä?” Vastasin, että ”se juttu” kai kuului tarkkaan ottaen perheen yksityisyyssuojan alueelle. ”Joo”, sanoi hän, ”niin minäkin tietysti asian näen. Mutta katsos kun kyseessä on silti aika kiintoisa perhe, lähemmin tarkasteltuna. Käsitykseni mukaan Martin pääsi vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa perille äitinsä poliittisesta menneisyydestä…” Poliittisesta menneisyydestä? Ingrid ei minun tietääkseni ollut koskaan osallistunut politiikkaan. ”… ja tämän, hmmm… sanoisimmeko kytköksistä DDR:ään.” Se osui. Miten paljon hän oikein tiesi? ”Olen puhunut Ingridin kanssa”, ääni jatkoi. ”Tässä on suurta yleisöä kiinnostava aihe. Ja vaikka asiasta on kulunut monta vuotta, me kaksi voinemme olla yhtä mieltä siitä, että 19


kiinnostus on yhä täysin perusteltu, eikö niin? Sinä olit läheisissä tekemisissä perheen kanssa niinä vuosina. Mikä oli suhtautuminen Nørskoveihin lähimiljöössä? Naapureiden ja ystävien kesken? Puhuttiinko perheestä selän takana?” Pari sekuntia kuuntelimme toistemme hengitystä. Sitten onnistuin puristamaan suustani, etten tosiaan tuntenut Nørskovin perhettä niin läheisesti kuin hän luuli, mutta olin silti hyvin järkyttynyt Martinin kuolemasta, enkä siksi juuri nyt pystynyt puhumaan hänen kanssaan. ”Ymmärrän”, hän vastasi. ”Pyydän anteeksi, että järkytin sinua. Otan yhteyttä myöhemmin, jos jatkamme tämän jutun puimista.” Sen sanottuaan hän katkaisi puhelun. Tuijotin ärtyneenä puhelintani. Olin valehdellut hänelle päin naamaa, mitä vastaan minulla ei periaatteessa ole mitään, pahempi oli se, että hän oli kuullut äänestä minun valehtelevan. Toivoin, että lehti päättäisi olla jatkamatta jutun puimista. Istahdin sohvaan, painoin kaukosäädintä ja tuijotin televisioruutua mitään näkemättä, ajatusten pyöriessä Martinissa. Oli kolme päivää siitä kun olin saanut häneltä sähköpostin, ensimmäisen elonmerkin sen jälkeen kun hän ja Susanne olivat muuttaneet Koldingiin. ”Onnellisin hetki odottaa ihan kulman takana”, siinä luki. Eikä muuta. Ei mitään ’Heippa, Stefan’ tervehdystä aluksi, ei mitään toivotusta tyyliin ’Rakkain terveisin’ päätteeksi. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan meidän yhteisestä kirjaprojektistamme, jonka hän oli ennen lähtöään kaupungista äkkiä keskeyttänyt, noin vain, ilman mitään selitystä. Vain tuo yksi ainoa itseriittoinen lause onnellisimmasta hetkestä, joka kuulemma odotti ihan kulman takana. En ollut vastannut viestiin. Olin äkäinen, koska hän oli syönyt sanansa. Ja olin jäykkänä pelosta, koska tiesin, etten ilman häntä saisi ikinä valmiiksi kirjaa, josta olin jo nostanut ennakkoa. 20


Martin ei luultavasti edes odottanut vastausta. Hänhän oli onnellinen. Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Minun vanha ystäväni oli kuollut. Minun sankarini. Heidät haudattiin seuraavalla viikolla. Oli tilanteeseen sopivasti yksi niistä läpeensä ankeista kesäpäivistä, joina sade valuu aamunsarastuksesta alkaen armottomana virtana, ja kun kävelin kahden aikaan iltapäivällä kirkkoon, koko kaupunki tuntui olevan likomärkä. Meidän entinen joukkuetoverimme Jakob tuli juosten sorakäytävää pitkin, kun seisoin kirkon asehuoneen ovella yrittäen sulkea vastaan haraavaa sateenvarjoani. Hän seisahtui viereeni kuivaamaan nenäliinalla vettä valuvat ilmeettömät kasvonsa. ”Sataa”, hän totesi. Meidän poikavuosinamme Jakob oli ollut puolustuksen peruskallio. Hän oli vakaa, ei koskaan menettänyt tasapainoaan, oli aina valmiina paikkaamaan, kun me muut munasimme keskikentällä. ”Tuota en kyllä jaksa jäädä katselemaan”, hän sanoi ja nyökkäsi minun sateenvarjoni suuntaan. Minäkin nyökkäsin, ja odotin, kunnes hän oli kadonnut kirkon uumeniin. Sitten tungin sateenvarjon lähimpään roskapönttöön ja menin sisään. Kuuntelin papin puheen, sitten ne alkoivat taas laulaa ja lähdin ulos ja kävelin edeltä hautausmaalle ja seisoin sateessa odottamassa, kunnes ne tulivat avoimelle haudalle arkkujen kanssa. Märät multavallit haudan ympärillä. Ja sitten kaksi valkoista arkkua olivat siellä vieretysten. ”Tuletko mukaan pubiin?” Jakob kysyi, kun arkut oli saatu multiin. Vastasin, että hän voisi lähteä edeltä ja menin lausumaan surunvalitteluni Susannen vanhemmille, tukkukauppiaalle 21


ja tämän vaimolle. Tuskin tunsin heitä, joten puristin vain ­lyhyesti kättä, mutisin muutaman sanan ja jatkoin Martinin vanhempien luokse. Ingridin ja Poulin. Heidät minä tunsin, he olivat olleet osa minun lapsuuttani ja nuoruuttani. Nyt he olivat eläkkeellä. Mutta he eivät päältä katsoen vaikuttaneet vanhoilta. He näyttivät kahdelta ihmiseltä, jotka ovat tiettyyn ikään päästyään ikään kuin lakanneet vanhenemasta. Kaksi tavallista keskiluokkaista eläkeläistä – joiden sieluun eräät tuhatyhdeksänsataaluvun vastenmieliset ilmiöt olivat painaneet polttomerkkinsä, niin kaukaa haetulta kuin sellainen ajatus tuntuikin kun näki heidät seisomassa sateenvarjojensa alla kaikki kyynelet loppuun itkettyinä. Nyt he jatkoivat elämäänsä maailmassa, joka oli muuttunut täysin tunnistamattomaksi. Eri maailmanjärjestys, eri vihollinen. Nuoruudenajoista oli monta vuotta, mutta Martinin isä ja äiti tunnistivat minut heti. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä heille sanoisin, ja me tervehdimme toisiamme kuin sattumalta kaupungin pääkadulla vastaan tulleita. Ingrid sanoi, että olen tervetullut heille pullakahveille milloin tahansa haluan ja ehdin. Poul nyökkäsi. Sitten lähdin pubiin hautajaisoluille. Pari viikkoa myöhemmin soitin Ingridin ja Poulin ovikelloa siellä uudessa korttelissa. Oven avasi Ingrid. Hän ohjasi minut sisään. ”En tiedä, mahdatko enää edes tunnistaa meidän olohuonettamme. Täällä näyttää vähän erilaiselta kuin viimeksi käydessäsi. Siitähän on pitkä aika.” Siitä oli kuusitoista vuotta. Juhlissa, jotka he järjestivät kun Martin oli allekirjoittanut pelaajasopimuksen ­Hannover 96:n kanssa. Ja tunnistin mainiosti heidän omakotitalonsa olohuoneen. Vaikka sisustus olikin kieltämättä muuttunut aika rajusti. Huonekalut olivat elegantteja ja ylellisiä, koko­lattiamaton 22

Andersen, Henrik: Turvavyöhyke (WSOY)  

Itäsaksalainen Ingrid ja tanskalainen Poul rakastuvat. Vasta vuosia myöhemmin pelaajauraa luova poika Martin saa selville äitinsä salatun me...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you