Issuu on Google+

Olen Steinhauer

PAKOTIE Suomentanut Arto Schroderus

Werner Söderström Osakeyhtiö – Helsinki


Englanninkielinen alkuteos The Nearest Exit

Š 2010 by Third State, Inc. Suomenkielinen laitos Š Arto Schroderus ja WSOY 2012 Published by arrangement with Lennart Sane Agency AB

ISBN 978-951-0-38608-8

Painettu EU:ssa


Za Slavicu I Margo


Tässä lentokoneessa on kolme exit-kilvin merkittyä poistumistietä. Huomioikaa, missä teitä lähinnä oleva poistumistie sijaitsee. Lähin poistumistie saattaa olla myös takananne.


Henry Grayn viimeinen lento maanantai 6. elokuuta – tiistai 11. joulukuuta 2007


1 Kun Henry Gray kuuli The Curen “Just Like Heavenin” intron ja tajusi DJ Jazzy-G:n soittavan hänen nuoruusvuosiensa tunnussävelmää, hän koki hetken ajan täydellistä ekspatriaatin euforiaa. Oliko tämä ensimmäinen kerta? Hän oli toisinaan tuntenut aavistuksia siitä Unkarinvuosi­kymmenensä aikana, mutta vasta sillä hetkellä – kun kello oli vähän yli kaksi yöllä ja hän tanssi ChaChaChan ulkoilmaklubilla Margitsaarella ja tunsi Zsuzsan huulten sipaisevan hikistä korvanipukkaansa... vasta silloin hänen tajuntaansa iski täydellä voimalla, kuinka helvetin onnekas hän oli ollut, että hän sai nauttia elämästä kaukomailla. Kasari-ilta ChaChaChassa. Jazzy-G luki hänen ajatuksiaan. Zsuzsa nieli hänen kieltään. Vaikka elämä tässä keskieurooppalaisessa pääkaupungissa oli turhauttavaa ja täynnä pettymyksiä, Zsuzsanna Pappin sylissä Henry tunsi hetken ajan rakastavansa kaupunkia ja sen kertejä – olutterasseja, jotka unkarilaiset avasivat heti selvittyään hengissä pitkästä synkästä talvesta. Kun he vähensivät vaatteitaan ja joivat ja tanssivat ja kävivät läpi esileikin eri vaiheita, he saivat jopa Henryn kaltaisen ulkopuolisen tuntemaan, että hän voisi kuulua joukkoon. Mutta silti – edes kaikki nämä aisti-ilot eivät olisi saaneet Henry Grayta aivan tällaisen riemun valtaan. Jutusta se johtui, siitä jonka Unkarin oikukas postilaitos oli toimittanut hänelle puoli vuorokautta aikaisemmin. Hänen lyhyen ammattiuransa suurimmasta jutusta. Hänen maineensa toimittajana oli siihen asti perustunut Taszárin lentotukikohtaa käsittelevään juttuun; Yhdysvaltain armeija oli salaa 11


kouluttanut vapaaehtoisia irakilaisia Unkarin maaseudulla samoihin aikoihin, kun loputon sota Irakissa oli ollut alkamassa. Siitä oli neljä vuotta, ja sen jälkeen Henry Grayn ura oli kangerrellut. CIA:n salaiset kuulustelukeskukset Romaniassa ja Slovakiassa olivat menneet häneltä sivu suun. Puoli vuotta hän oli tuhlannut Unkarin Serbian vastaisen rajan etnisiin levottomuuksiin, joita ei sitten voinutkaan paljastaa amerikkalaisille lehdille. Ja kun Washington Post edellisenä vuonna oli paljastanut, että CIA oli käyttänyt talebanvankeja korjatessaan afgaanien oopiumisatoa, jota se myi Eurooppaan – siihen aikaan Henry Graylla oli ollut jälleen kerran musta kausi, jonka aikana hän oli herännyt aamuisin lemuten votkalle ja unicumille, filmi poikki viikon ajalta. Nyt Unkarin posti oli kuitenkin tuonut hänelle pelastuksen, jollaista mikään sanomalehti ei voisi ohittaa. Lähettäjä oli manhattanilainen lakifirma, jolla oli erikoinen nimi Berg & DeBurgh, ja kirjeen oli kirjoittanut yksi heidän asiakkaistaan, CIA:n entinen työntekijä Thomas L. Grainger. Kirje merkitsi Henry Graylle uutta alkua. Kun Henry oli lukenut kirjeen ääneen Zsuzsalle ja kuvaillut, mitä se merkitsi hänen uralleen, Zsuzsa oli lopultakin antanut periksi hänen lähentelyilleen, vaikka oli pitkään ollut kylmäkiskoinen. Zsuzsa – joka oli itsekin toimittaja – lupasi auttaa ja sanoi suudelmien lomassa, että he olisivat kuin Woodward ja Bernstein, ja Henry sanoi että totta kai olisivat. Oliko ahneus lopulta saanut Zsuzsan taipumaan? Sillä hetkellä, joka jatkuisi vielä ainakin muutaman tunnin, se oli samantekevää. ”Rakastatko sinä minua?” Zsuzsa kuiskasi. Henry otti hänen lämpimät kasvonsa käsiinsä. ”Mitä luulet?” Zsuzsa nauroi. ”Luulen että rakastat.” ”Entä itse?” ”Minä olen aina pitänyt sinusta, Henry. Ehkä minä jonakin päivänä jopa rakastan sinua.” Aluksi Henry ei ollut muistanut Thomas Graingerin nimeä, mutta toisella lukemalla hänellä oli välähtänyt – he olivat tavanneet kerran neljä vuotta aikaisemmin, kun Gray oli tutkinut Taszárin juttua. Auto oli ajanut hänen vierelleen Andrássy utcalla, takaikkuna oli laskeutunut, ja 12


vanha mies oli pyytänyt juttutuokiota. Kahvilla Thomas Grainger koetti sekä isänmaallisuudella että suorilla uhkauksilla saada Grayta viivyttämään jutun julkaisua viikolla. Gray kieltäytyi, palasi sitten kotiin tuhottuun asuntoonsa.

11. heinäkuuta 2007

Herra Gray Luultavasti yllätytte saadessanne kirjeen ihmiseltä, jonka kanssa olette aikoinaan joutuneet kahnauksiin journalistisen työnne takia. Voitte olla varma, etten kirjoita pyytääkseni anteeksi käytöstäni – olen yhä edelleen sitä mieltä, että Taszár-artikkelinne olivat äärimmäisen vastuuttomia ja olisivat voineet vahingoittaneet nk. sotaponnistuksiamme. Se että ne eivät vahingoittaneet niitä johtui joko siitä, että minä onnistuin viivyttämään niiden julkaisua, tai siitä että teidän lehtenne on mitätön; päätelkää itse. Tästä huolimatta olen ihaillut sitkeyttänne. Te painoitte eteenpäin, kun vähäisempi toimittaja olisi ehkä perääntynyt, ja siksi te olette sellainen mies, jolle haluaisin puhua nyt. Sellainen toimittaja jota minä tarvitsen. Kädessänne oleva kirje todistaa yhden ratkaisevan seikan: minä olen nyt kuollut. Kirjoitan tätä kirjettä, jotta kuolemani – ja epäilen, että sen takana tulee olemaan oma työnantajani – ei jäisi huomaamatta. Turhamaisuutta? Kyllä. Mutta jos itse elätte tämänikäiseksi, suhtaudutte ehkä myötämielisemmin. Näette kirjeeni ehkä samana idealistisena pyrkimyksenä kuin minä.

Julkisten tietojen mukaan Grainger oli johtanut CIA:n taloutta valvovaa virastoa New Yorkissa, ennen kuin oli heinäkuussa menehtynyt sydänkohtaukseen. Toisaalta, siksi julkiset tiedot ovat julkisia – ne esittävät julkisivun, johon poliittinen johto haluaa suuren yleisön uskovan. Noin kolmen aikaan he änkesivät pois tanssilattialta, keräsivät kamppeensa – seitsemänsivuinen kirje oli edelleen Henryn olkalaukussa – 13


ja menivät Margit-sillan yli takaisin Pestiin. He ottivat taksin Zsuzsan pieneen asuntoon VIII kaupunginosassa, ja tunnin kuluttua Henry oli varma, että vaikka elämä aamulla loppuisi, hän voisi kuolla onnellisena. ”Tuntuuko tämä hyvältä?” Zsuzsa sanoi syvässä pimeydessä, joka haisi hänen Vogue-savukkeilleen. Henryn henki salpautui, eikä hän pystynyt puhumaan. Zsuzsa teki jotain kädellään, jotain Henryn jalkovälissä. ”Se on tantraa.” ”On vai?” Hän haukkoi henkeä ja puristi lakanaa. Tämä tosiaan oli paras mahdollinen maailma. Kerron teille nyt tarinan. Se koskee Sudania, minun johtamaani CIA:n osastoa ja Kiinaa. Teidän kaltaistanne ihmistä tuskin yllättää, että se koskee myös öljyä, joskaan ei aivan sillä tavoin kuin kuvittelette. Tietäkää sekin, että on vaarallista tietää tämä kertomani tarina. Kuolemani on todiste siitä. Tästä lähin te olette oman onnenne nojassa. Jos ajatus on teille liikaa, polttakaa kirje nyt ja unohtakaa se.

Jälkeenpäin, kun molemmat olivat uuvuksissa ja kadulla oli hiljaista, he tuijottivat kattoon. Zsuzsa tupakoi, ja tupakan tuttu haju sekoittui vähemmän tuttuun naisen hajuun. Hän sanoi: ”Kai sinä otat minut mukaan?” Zsuzsa ei ollut koko päivänä tullut ajatelleeksi, ettei jutulla ollut mitään tekemistä Unkarin kanssa ja että Unkari oli ainut maa, jossa hänen kielitaidolleen oli käyttöä. Henry joutuisi lentämään New Yorkiin, eikä Zsuzsalla ollut edes viisumia. ”Totta kai”, Henry valehteli, ”mutta muista kirje – se on vaarallinen.” Gray kuuli Zsuzsan naurunpurskahduksen vaikkei nähnyt häntä. ”Mitä?” ”Terry on oikeassa. Sinä olet vainoharhainen.” Gray kohottautui kyynärpään varaan ja katsoi Zsuzsaa pitkään. Terry Parkhall oli roskatoimittaja, joka oli aina katsonut Zsuzsaa sillä silmällä. 14


”Terry on idiootti. Hän elää omassa haavemaailmassaan. Jos joku edes vihjaa, että CIA oli jotenkin vastuussa syyskuun 11:nnestä, niin miehellä palaa päreet. Miksi se on niin mahdotonta, kun maailmassa kerran on Guantanamo ja kidutuskeskuksia ja CIA tekee heroiinibisnestä? Terryssä on se ongelma, että hän unohtaa salaliiton perustotuuden.” Zsuzsa yritti nolona peitellä virnistelevää suutaan. ”Mikä on salaliiton perustotuus?” ”Jos sen voi kuvitella, joku on jo kokeillut sitä.” Niin ei olisi pitänyt sanoa. Henry ei tiennyt miksi, sillä Zsuzsa kieltäytyi selittämästä, mutta heidän välilleen laskeutui selvästi havaittava viileys, ja kesti pitkään ennen kuin Henry nukahti. Uni oli katkonaista: välillä tuli välähdyksiä pölyisessä auringonpaisteessa mellakoivista sudanilaisista, öljyn tahrimista kiinalaisista ja Graingerin salaisen turistiosaston murhaajista. Kahdeksalta Henry oli jälleen hereillä ja hieroi silmiään kadulta lankeavassa kelmeässä valossa. Zsuzsa hengitti raskaasti ja sikeästi, ja Henry katseli ikkunaan silmiään räpytellen. Hänen haaroissaan jomotti miellyttävästi. Hän alkoi tulla toisiin ajatuksiin. Vaikka Zsuzsa ei voisi auttaa hankkimaan Graingerin tarinaa tukevia todisteita, Henry päätti saman tien ottaa hänet yhteistyökumppaniksi. Tantrako hänen mielensä oli muuttanut? Vai jokin määrittelemätön syyllisyydentunne huonoista sanavalinnoista? Se oli yhtä samantekevää kuin syyt, joista Zsuzsa oli vihdoin mennyt sänkyyn hänen kanssaan. Tärkeintä oli, että edessä oli työsarkaa – tästä se vasta alkaisi. Hän rupesi pukeutumaan. Thomas Grainger oli itsekin tunnustanut, että tarina oli pintaraapaisu. ”Toistaiseksi minulla ei ole teille muita pitäviä todisteita kuin sanani. Toivon kuitenkin piakkoin saavani materiaalia eräältä alaiseltani.” Kirjeen lopussa ei kuitenkaan ollut mitään viestiä alaiselta, ainoastaan toistamiseen ratkaiseva fakta: ”Minä olen nyt kuollut”, ja muutama nimi, joiden avulla Henry voisi alkaa etsiä todisteita: Terence Fitzhugh, Diane Morel, Janet Simmons, senaattori Nathan Irwin, Roman Ugrimov, Milo Weaver. Viimeksi mainittua Grainger väitti ainoaksi ihmiseksi, jonka apuun Henry voisi luottaa. Hänen pitäisi näyttää kirje Milo Weaverille ja vain ja ainoastaan Milo Weaverille, ja siitä se lähtisi. 15


Hän suuteli Zsuzsaa, livahti sitten ulos kellertävään habsburgilaiseen aamuun laukku olallaan. Hän päätti kävellä kotiin. Päivä oli kirkas ja täynnä mahdollisuuksia, mutta happamannäköiset unkarilaiset olivat menossa arkisiin töihinsä eivätkä huomanneet. Hänen asuntonsa oli kapealla ja nokisella Vadász utcalla, jonka ränsistyneet rakennukset olivat ennen muinoin olleet komeita. Koska hissi oli jatkuvasti epäkunnossa, hän nousi portaat hitaasti viidennen kerroksen asuntoonsa, meni sisään ja näppäili koodin varashälyttimeensä. Hän oli ostanut Taszár-juttunsa palkkiolla asunnon ja remontoinut sen. Keittiö oli ruostumatonta terästä, olohuoneessa oli langaton verkko ja upotetut hyllyt, ja hän oli vahvistanut ja siistinyt huteran terassinsa, jolta oli näköala Vadászille. Toisin kuin monella tutulla, hänen asuntonsa tosiaankin kuvasti hänen käsitystään mukavasta elämästä, eikä siis ollut pelkkää mukautumista Budapestin perusongelmaan: kommunisti­ aikoina pieniksi pilkottuihin asuntoihin, joissa oli hankalat keittiöt ja wc:t ja pitkät tarkoituksettomat käytävät. Hän napsautti television päälle – unkarilainen popyhtye soitti paikallisella MTV:llä ­– pudotti sitten laukun lattialle, kävi kusella, mietti pitäisikö aloittaa juttu yksin vai etsiä ensin Milo Weaver. Yksin, hän päätti. Kahdesta syystä. Ensinnäkin hän halusi tietää mahdollisimman paljon ennen kuin istuisi kuuntelemaan valheita, joita Weaver väistämättä syöttäisi hänelle. Toiseksi hän halusi tyydytyksen jutun omatoimisesta selvittämisestä, jos vain suinkin mahdollista. Hän kävi pesulla ja palasi olohuoneeseen, pysähtyi sitten aloilleen. BoConceptin sohvalla, josta hän oli maksanut itsensä kipeäksi, loikoili vaalea mies, jonka katse oli kiinnittynyt televisioruudulla tanssivaan raskasrintaiseen naiseen. Henryn suu kävi tyhjää, mutta ennen kuin hän sai vedettyä henkeä, mies kääntyi katsomaan häntä huolettomasti hymyillen ja nyökkäsi tervehdykseksi niin kuin miehillä on tapana. ”Naista kerrakseen, vai mitä?” Amerikanenglantia. ”Kuka...” Henry ei saanut lausetta loppuun. Mies hymyili edelleen ja kääntyi nähdäkseen hänet paremmin. Hän oli pitkä ja hänellä oli tumma puku mutta ei solmiota. ”Herra Gray?” ”Miten sinä tänne pääsit?” 16


”Pientä temppuilua se vaatikin.” Mies taputti tyynyä vierellään. ”Tulkaa tänne. Jutellaan.” Henry ei hievahtanutkaan. Joko hän ei suostunut tai pystynyt – jos häneltä olisi kysytty, hän ei olisi osannut vastata. ”Olkaa hyvä”, sanoi mies. ”Kuka sinä olet?” ”Ai, anteeksi.” Mies nousi. ”James Einner.” Hän lähestyi ja ojensi ison kätensä Henrylle. Henry tarttui siihen vaistomaisesti, jolloin James Einner puristi käden tiukkaan otteeseen. Hänen toinen kätensä heilahti kaaressa, jäykkänä, ja iski sivusta Henryn kaulaan. Kipu helähti Henryn päässä, sokaisi ja pakotti yökkäämään; seuraava lyönti sammutti valot. Hetkisen James Einner puolittain roikotti Henryä käsivarrellaan, kunnes sitten ojensi kätensä ja päästi toimittajan lysähtämään kunnostetulle puulattialle. Einner palasi sohvalle ja kävi läpi Henryn laukun. Hän löysi kirjeen, laski sivut, otti sitten Henryn Moleskine-päiväkirjan ja sujautti sen taskuunsa. Hän kävi läpi asunnon vielä kertaalleen – vaikka hän oli tehnyt samaa koko illan, hän halusi vielä varmuuden vuoksi katsastaa paikat – ja otti Grayn kannettavan tietokoneen ja usb-tikut ja kaikki poltetut cd:t. Hän pani kaikki tavarat halpaan laukkuun, jonka oli ostanut Prahasta ennen kuin oli astunut Budapestin-junaan, pani sitten laukun etuoven pieleen. Koko juttu vei noin seitsemän minuuttia unkarilaisen hittiparaatin jatkuessa televisiossa. Hän palasi olohuoneeseen ja avasi ovet terassille. Huoneeseen puhalsi lämmin tuuli. Einner nojasi kaiteen yli ja näki yhdellä vilkaisulla, että katu oli täynnä pysäköityjä autoja, mutta jalankulkijoita ei näkynyt. Hän nosti Henry Grayn ähkäisten, kantoi hänet kynnyksen yli niin kuin sulhanen kantaa morsiamen, eikä pysähtynyt empimään tai tekemään virheitä tai esittelemään itseään mahdollisille ohikulkijoille, jotka sattuisivat katsomaan mahtavaa habsburgilaista julkisivua, vaan kippasi velton ruumiin terassin reunan yli. Hän kuuli rysähdyksen ja auton hälyttimen kaksiäänisen ujelluksen, kun hän käveli olohuoneen poikki keittiöön, otti laukun olalleen ja poistui hiljaa asunnosta.

17


2 Kun amerikkalainen neljä kuukautta myöhemmin ilmestyi Budan puolelle Tonavaa Szent János Kórháziin – pyhän Johanneksen sairaalaan – englannintaitoiset hoitajat kerääntyivät hänen ympärilleen valjussa viisi­kymmentäluvun käytävässä ja vastasivat takellellen hänen kysymyksiinsä. Zsuzsa Papp saattoi kuvitella, miltä se oli näyttänyt: niin kuin joku kuuluisa näyttelijä olisi ilmestynyt odottamattomaan paikkaan – kaikki hoitajat nimittäin flirttailivat miehen kanssa. Kaksi heistä jopa hipaisi häntä käsivarresta nauraessaan hänen sutkauksilleen. He kertoivat Zsuzsalle myöhemmin, että mies oli charmikas samalla tavalla kuin jotkut tähtikirurgit, ja jopa ne harvat, joiden mielestä hän ei ollut puoleensavetävä, tunsivat tarvetta vastata hänen kysymyksiinsä mahdollisimman täsmällisesti. He aloittivat oikaisemalla virheen: Ei, herra Gray ei ollut tullut Szent Jánosiin elokuussa. Elokuussa hänet oli viety Péterfy Sándor Kórháziin, ja hänellä oli ollut kuusi katkennutta kylkiluuta, puhjennut keuhko, murtunut reisiluu, kaksi murtunutta käsivartta ja kallonmurtuma. Siellä Pestin puolella hänet oli harsinut kokoon erinomainen kirurgi (”Lontoossa koulutettu”, he vakuuttivat hänelle), mutta hän ei ollut herännyt jälkeenpäin. ”Halkeama”, selitti yksi ja kosketti kalloaan. ”Liikaa verta.” Veri oli saatava pois, ja vaikka tohtorit eivät juuri uskoneet Grayn selviävän, syyskuussa hänet siirrettiin Szent Jánosiin tarkkailuun. Pieni kähäräpäinen hoitaja nimeltä Bori oli ollut hänen pääasiallinen hoitajansa, ja kookkaampi ystävä Jana tulkkasi Borin puheen sana sanalta amerikkalaiselle. ”Meillä on – oli – toivoa, ymmärrättekö? Pään vauriot ovat hyvin pahat, mutta hänen sydämensä lyö edelleen ja hän pystyy hengittämään itse. Joten ei ongelmaa pikkuaivojen kanssa. Mutta me odotamme milloin veri poistuu hänen päästään.” Se kesti viikkoja. Vasta lokakuussa veri oli täysin poistunut. Sinä aika18


na hänen vanhempansa maksoivat hänen laskunsa, ja vaikka he tulivat Amerikasta vierailulle vain kerran, he tekivät säännöllisiä tilisiirtoja sairaalalle. ”He haluavat viedä hänet Amerikkaan”, Jana selitti, ”mutta me sanomme, että se on mahdotonta. Ei siinä kunnossa.” ”Totta kai”, amerikkalainen sanoi. Vaikka hänen tilansa muuttui vakaammaksi, kooma jatkui. ”Nämä asiat ovat joskus arvoituksia”, selitti toinen hoitaja, ja amerikkalainen hymyili surullisen ymmärtävästi. Sitten Bori päästi suustaan jotain ja nosti kädet iloisesti ilmaan. ”Ja sitten hän herää!” Jana tulkkasi. ”Ja sekö tapahtui vasta viikko sitten?” amerikkalainen sanoi hymyillen. ”Joulukuun viidentenä, päivää ennen Mikulásia.” ”Mikulásia?” ”Pyhän Nikolaoksen päivä. Kun Nikolaos täyttää lasten saappaat karkilla.” ”Mahtavaa.” He soittivat hänen vanhemmilleen ja kertoivat hyvät uutiset, ja kun hän pystyi kävelemään, he kysyivät, halusiko hän soittaa kenellekään – vaikkapa sille nätille unkarilaistytölle, joka oli käynyt vierailulla kerran viikossa. ”Tyttöystäväkö?” amerikkalainen kysyi. ”Zsuzsa Papp”, sanoi toinen hoitaja. ”Bori taitaa olla mustasukkainen”, sanoi Jana. ”Hän rakastuu mieheen.” Bori kurtisti kulmiaan ja kyseli nopeita, nolostuneita kysymyksiä, joihin kukaan ei suostunut vastaamaan muuten kuin nauramalla. ”Zsuzsa siis tuli?” ”Kyllä”, toinen hoitaja sanoi. ”Hän oli hyvin onnellinen.” ”Mutta mies ei”, Jana sanoi, kuunteli sitten hetken Boria. ”Siis hän on kyllä onnellinen nähdessään Zsuzsan, mutta hänen mielialansa. Hän ei ollut iloinen.” ”Mitä?” kysyi amerikkalainen hämmentyneenä. ”Surullinenko hän oli? Vihainen?” 19


”Peloissaan”, sanoi Jana. ”Vai niin.” Jana kuunteli Boria, lisäsi sitten: ”Hän käski vanhempiaan pysymään poissa. Hän sanoi, etteivät he ole turvassa, että hän tulee kotiin itse.” ”Sinnekö hän sitten lähti? Kotiinko hän meni?” Jana kohautti harteitaan. Bori kohautti harteitaan. Kaikki kohauttivat harteitaan. Kukaan ei tiennyt. Oltuaan tajuissaan neljä päivää Henry Gray katosi, vain kaksi päivää ennen kuin tämä amerikkalainen hurmuri oli tullut etsimään ystäväänsä. Ei halaistua sanaa kenellekään, ei hyvästellyt edes murheen murtamaa Boria. Pelkkä hiljainen katoamistemppu myöhään iltapäivällä, kun kaikki lääkärit olivat menneet kotiin ja Bori oli taukohuoneessa syömässä. Kun Bori muisteli suosikkipotilaansa menettämistä, hänen silmänsä kostuivat, ja hän yritti peittää ne kädellä. Amerikkalainen kumartui katsomaan häntä ja laski käden naisen olkapäälle ja herätti näin mustasukkaisuutta ainakin kahdessa hoitajassa. ”Olkaa kiltti”, hän sanoi. ”Jos Henry ottaa teihin yhteyttä, kertokaa hänelle, että hänen ystävänsä Milo Weaver etsii häntä.” Niin Zsuzsa tapahtuman ymmärsi, kun Bori soitti suositun paikallisen tabloidin Blikkin toimitukseen ja kertoi tiedot ystävästä. Sitten Zsuzsa meni sairaalaan ja kyseli Janalta ja muilta heidän versioitaan. Jos sairaalavierailu olisi ollut ainut havainto, hän olisi yrittänyt löytää tämän Milo Weaverin. Mutta mies näyttäytyi jatkuvasti uudelleen, ja Zsuzsan huomio kiinnittyi siihen, että aina kun hän näyttäytyi, hänen käytöksensä ja historiansa olivat muuttuneet, vaikka kysymykset pysyivät samoina. Sairaanhoitajien kanssa hän oli Henryn perhetuttu, bostonilainen lastenlääkäri. Pótkulcsissa, Henryn lempibaarissa, kaksi Csillaa puhuivat Prahassa asuvasta ketjupolttavasta romaanikirjailijasta, Milo Weaverista, joka oli tullut muutamaksi päiväksi Henryn asuntoon. Terrylle ja Russellille ja Johannille ja Willille ja Cowallille, jotka Weaver oli helposti jäljittänyt vakiokuppiloista Liszt Ferenc ‑aukiolla, hän oli AP:n kirjeenvaihtaja ja teki jatkoa edelliskesän juttuunsa, joka käsitteli Unkarin 20


ja Venäjän välisiä jännitteitä. VI kaupunginosan poliisilta Zsuzsa kuuli, että mies oli jopa tullut puhumaan hänen esimiehensä kanssa ja esitellyt itsensä Henryn vanhempien lakifirman edustajaksi ja halunnut tietää, mitä heidän poikansa katoamisesta oli saatu selville. Ennen katoamistemppuaan Henry oli tehnyt Zsuzsalle selväksi: Älä luota kehenkään muuhun kuin Milo Weaveriin, mutta älä kerro hänelle mitään. Arvoitus se oli – mitä hyötyä luottamuksesta oli, jos se tarkoitti hiljaisuutta? ”Etkö siis luota häneen?” ”Ehkä en. Tai en minä tiedä. Jos joku voi paiskata minut ikkunasta ulos muutaman tunnin kuluttua sen kirjeen saamisesta, miten yksi mies voisi muka suojella minua? Tarkoitan vain, että voit puhua hänelle, mutta älä kerro missä minä olen.” ”Miten voisinkaan? Ethän sinä edes kerro, minne olet menossa.” Huolimatta siitä, mitä Henry ehkä uskoi, Zsuzsa ei aikonut totella häntä sokeasti. Zsuzsa oli hyvä toimittaja – parempi toimittaja kuin tanssija – ja tiesi, että vaikka Henryllä oli ollut oma hetkensä valokiilassa, hän pysyisi aina roskatoimittajana. Pelkonsa takia Henry kiersi aina objektiivisuuden kaukaa. Joten kun toimituspäällikkö kertoi, että amerikkalainen elokuvatuottaja nimeltä Milo Weaver oli tullut toimitukseen etsimään häntä, hän arvioi asemansa uudelleen. ”Kerroitko hänelle, miten minut löytää?” ”Jeesus, Zsuzsa. En minä nyt sentään täysin korruptoitunut ole. Hän jätti puhelinnumeron.” Voisi sen niinkin tehdä. Puhelimen turvallisuus antaisi hänelle tarpeeksi etäisyyttä, jos olisi pakko häipyä nopeasti, yhtä nopeasti kuin Henry. Siitä huolimatta hän ei soittanut. Tällä Milo Weaverilla oli liikaa ammatteja, liikaa tarinoita. Henryn kullanarvoisessa kirjeessä oli käsketty luottaa häneen, mutta Milo Weaverin ja itseään Milo Weaveriksi sanovan miehen välillä oli suuri ero. Zsuzsa ei mitenkään voinut varmistua, kummasta oli kysymys. Jotain tietoa hänellä Weaverista kyllä oli; hän oli penkonut nettiä kuukausia aikaisemmin, Henryn murhayrityksen jälkeen. CIA:n työntekijä, analyytikko jollain rahankäyttöä valvovalla osastolla – arvaten21


kin samalla salaisella turistiosastolla, jonka johdossa Thomas Grainger oli ollut. Henryn kokeman hyökkäyksen aikaan Weaver oli tosin ollut vankilassa New Yorkin osavaltiossa jostain talousrikoksesta – ”varojen väärinkäyttöä” tarkempaa sanamuotoa ei Zsuzsa löytänyt. Kuvia ei ollut missään. Joten hän päätti olla hiljaa, ja parempi niin, eihän hänellä ollut mitään kerrottavaakaan. Se että Henry oli herännyt kuukausia kestäneestä unestaan lihakset heikkoina ja suu kuivana ja täydellisen vakuuttuneena siitä, että Ne olisivat pian hänen kannoillaan – kyllä, sen faktan hän voisi toki kertoa, mutta Henryn etsijät tietäisivät sen jo. Entä hyökkäyksen yksityiskohdat? Henry oli käynyt läpi muistikuvansa monta kertaa varmistaakseen, että Zsuzsa painoi kaiken mieleensä. Henry oli jopa ryhtynyt paljastamaan omia heikkouksiaan ja itkenyt ja pyydellyt anteeksi, että oli valehdellut Zsuzsalle: hän kun ei olisi koskaan voinut käyttää Zsuzsaa jutun tekemisessä. ”Luuletko etten sitä tiennyt?” Zsuzsa oli kysynyt, ja siihen ne nolot kyyneleet olivat vihdoin loppuneet. Hän asui ystävän luona XVII kaupunginosassa, otti viikon vapaata töistä ja jätti jopa väliin vakituisen viikonloppupaikkansa 4Play Clubin lavalla. Hän vältteli kaikkia tuttuja paikkoja, koska jos Milo Weaver oli etevä, hänkin tietäisi ne. Vaikka siinä oli tiettyä vainoharhaisuutta, poissaolo virkisti häntä, sillä nyt hänellä lopultakin oli lukuaikaa, jonka hän tosin erehtyi omistamaan Imre Kertészille. Kun salainen agentti oli kannoilla ja Henry oli poissa, Nobel-palkitun kirjailijan lukeminen sai hänet vain ajattelemaan itsemurhaa. Jakson neljäntenä päivänä – hän oli alkanut ajatella olevansa lomalla omasta elämästään – hän joi kahvit ystävänsä kanssa ja katsoi sitten ikkunasta, kun tämä lähti töihin. Hän jätti Kertészin romaanin television luo ja kävi suihkussa, pukeutui sitten muodikkaaseen verryttelypukuun. Hän päätti lähteä ulos – hän joisi toisen kahvin lähikuppilassa. Hän pani käsilaukkuunsa puhelimen ja Vogue-savukkeet, nappasi takin ja avasi etuoven talon avaimilla. Tervetuloa-matolla seisoi hiljainen, vähän yli metri kahdeksankymmenen pituinen mies. Vaalea, sinisilmäinen, hy22


Steinhauer, Olen: Pakotie (WSOY)