Page 1

458

N I T M AR r e k l wa o i Bru n r a t s e m Po l i i s i n i t a r h a j a vii Suo

O ut RAIM mentan

SALMIN

EN

Werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ / Helsinki


Englanninkielinen alkuteos the dark vineyard

Š 2009 by walker and watson ltd suomenkielinen laitos Š raimo salminen ja wsoy 2012

ISBN 978-951-0-38607-1

painettu eu:ssa


Paronille


P

SAINT-DENIS

10 kilometri채


Kiitokset

Tämä teos on sepitettä, joten tapahtumat ja henkilöhahmot ovat järjestään keksittyjä. Mutta aivan kuten Bruno-­ sarjan ensimmäinen osa myös tämä kirja on kaikesta velkaa périgordilaisten ystävyydelle ja avosydämisyydelle ja sille suurenmoiselle elämäntyylille, jonka he ja heidän esivanhempansa ovat vuosituhansien kuluessa kehittäneet. Monista heistä on tullut hyviä ystäviäni, ja jotkut ansaitsevat erityismaininnan. Paroni ja Raymond, Pierrot ja René sekä Julien de Savignacin caven verraton henkilökunta ovat yhdessä tehneet ihmeitä tietämykselleni viineistä ja viinialasta. He ovat myös antaneet minulle paljon oppia siitä, miten haastavaa on löytää työpaikkoja ja hankkia investointeja Ranskan pienissä maaseutukaupungeissa ja miten vaikeita päätöksiä nämä asiat vaativat. Michael ja Gabrielle Merchez, jotka molemmat ovat toimineet vihreiden kunnanvaltuutettuina, ovat valistaneet minua suuresti paikallisesta ympäristöpolitiikasta ja yhä jäljellä olevista maaseutukommuuneista. Haluan tähdentää, että tuntemani monet vihreiden kannattajat ovat ­aivan liian järkeviä sytyttääkseen tulipaloja. Vaimoni ­Julia ja tyttäreni Kate ja Fanny ovat antaneet ­minulle suurenmoista apua ateljeekriitikkoina, ja bassettimme auttaa meitä alituiseen ystävystymään uusien ihmisten kanssa. Jane ja Caroline Wood, erinomaisena tukenaan ­Jonathan Segal, saattoivat oikeaan kuosiin myös tämän kirjani, mistä olen hyvin kiitollinen. 9


1 Sireenin ulvonta mairien – kaupungintalon – ka-

tolla rikkoi ranskalaisen kesäyön hiljaisuuden. Aamun sarastukseen oli vielä tunti, mutta Bruno Courrèges oli jo hereillä ja hänen ajatuksensa kiersivät herkeämättä yhden ja saman asian ympärillä: mitä kaikkea olisikaan voinut tapahtua hänen ja sen naisen välillä, joka vielä aivan hiljattain oli jakanut vuoteen hänen kanssaan. Lyhyeksi toviksi sireenin karmiva ääni sai hänet lamautumaan – ääni, joka kantoi mukanaan raskasta historian ja pelon taakkaa. Sama sireeni oli kutsunut hänen naapureitaan pienessä Saint-Denisin kaupungissa sotaan ja hyökkäyk­ seen, vapautukseen ja rauhaan, ja joka ikinen päivä se ilmoitti ulvahduksellaan kellon olevan tasan kaksitoista. Mutta sen nouseva ja laskeva signaali kutsui myös kaupungin vapaapalokuntalaisia täyttämään velvollisuutensa. Sellainen hätätilanne vaati aina Brunon mukanaoloa, hän kun oli Saint-Denisin ainoa poliisi. Niinpä hän työnsi sotkuun menneen peitteensä sivuun lähes huojentuneena siitä, että virkatehtävä vaati häntä tempautumaan irti alakuloisista mietteistään. Hän alkoi pukeutua, ja pukeutumisen lomassa hän hörppi maitoa suoraan tölkistä aamiaisen korvikkeeksi. Sitten hänen kännykkänsä soi. Soittaja oli Albert, joka oli toinen kaupungin vapaapalokuntalaisia johtavista kahdesta ammattipalomiehestä ja joka kertoi olevansa jo miehineen matkalla palopaikalle. 11


»Saint-Chamassyn ohi vievän vanhan tien varressa on iso roihu», Albert selvitti kiihtyneellä äänellä. »Se on mäen päällä juuri ennen Saint-Cyprienin risteystä. Jokin heinälato tai vastaava ja iso pelto. Tähän aikaan vuodesta tuli voi levitä kilometrien päähän, jos vain alkaa tuulla.» »Lähdössä ollaan.» Bruno nipisti silmänsä kiinni saadakseen esiin kartan, jonka oli tallentanut mieleensä Saint-Denisin joka suuntaan rönsyilevästä kaupunkikunnasta. Kartta koostui teistä joilla hän partioi, syrjäisistä kylistä ja taloista joissa hän vieraili ja hanhi-, ­ankka-, sika- ja vuohitiloista, jotka hän tunsi kaikki ja joiden ansiosta Saint-Denis laskettiin osaksi Ranskan gastronomista ydinaluetta. Nämä mannut, joilla hän kävi milloin metsästämässä, milloin poimimassa sieniä sateiden jälkeen, olivat hänelle läpeensä tuttuja; hän tunsi ne samalla tavoin kuin nainen tuntee kasvonsa. Hän piti luuria olkapään ja korvan välissä, koska yritti samalla napittaa paitaa. Albertin kova ääni palautti hänet hätätilanteen todellisuuteen. »Loukkaantuneita tai kuolonuhreja ei tiettävästi ole», Albert sanoi. »Mutta sinun täytyy varmaan hälyttää väkeä terveyskeskukseen heti kun olet ilmoittanut pormestarille. Minä pyydän apua Les Eyziesistä ja Saint-Cyprienistä. Voisitko kuitenkin käväistä paloasemalla varmistamassa, että myös varatankit lähtevät matkaan? Hyppää vetoauton rattiin itse, jos on pakko. Nyt tarvitaan kaikki mahdollinen vesi, joka vain on saatavilla. Ja nyt menoksi, Bruno. Nähdään palopaikalla.» »Entä evakuointi? Lähistöllä on neljä tai viisi maatilaa.» »En osaa sanoa vielä, mutta pyydä pormestaria hoitamaan se puoli. Hänen on ruvettava soittelemaan ihmisil12


le ja varoitettava heitä. Ja huolehdi sinä, että myös Radio Périgord tiedottaa vaarasta.» Bruno toivoi hartaasti, että hänen vanhanpuoleinen farmariautonsa käynnistyisi ensi yrittämällä. Hän ruokki pikaisesti koiransa Gigin ja päätettyään jättää kanat oman onnensa nojaan lähti ulos juoksujalkaa. Auto oli ikään kuin tietoinen hätätilanteesta, sillä se hyrähti käyntiin heti, ja Bruno ohjasi sen yhdellä kädellä pihatielleen samalla kun käytti puhelimensa pikavalintanäppäimiä ja soitti ensin pormestarille ja sitten lääkärille, jotka molemmat olivat heränneet sireenin ulinaan. Taloissa oli sytytetty valot, ja kaupungilla oli jo hyörinää hänen ajaessaan kovaa vauhtia santarmiasemalle pyytääkseen siellä päivystävää vanhaa Julesia soittamaan Périgueuxissa toimivalle radioasemalle ja katsomaan, että palopaikalle johtava tie suljetaan. Kun hän kiirehti takaisin autolleen, häntä vastaan säntäsi santarmien pienestä asuinrakennuksesta kapteeni Duroc, joka veti juuri ylleen univormun takkia. Bruno jätti tilanneselvityksen Julesin huoleksi. Paloasemalla Ahmed ja Fabien häärivät hiki hatussa saadakseen kytketyksi pyörillä kulkevat suuret vesisäiliöt sammutusautoihin. Paikalle virtasi koko ajan lisää vapaapalokuntalaisia, joten autonkuljettajia sekä pumppu- ja letkumiehiä oli jo riittävästi. Bruno lähti ajamaan edeltä niin kovaa kuin farmarillaan pääsi sinisen valon vilkkuessa auton katolla ja kaupungintalon sireenin viiltäessä yhä yötä hänen takanaan. Päästessään Sarlatiin johtavalle, rautatien vieressä kulkevalle tielle hän näki, kuinka taivas hehkui vuorten suunnassa leveällä kaistaleella. Ajatus siitä mikä perillä odottaisi sai hänet vavahtamaan. Tulipalot pelottivat häntä. Hän oli aina suhtautunut niihin suurella kunnioituksella, joka oli muuttunut lähes peloksi sen jälkeen, kun 13


hän oli Bosnian sodan aikana raahannut haavoittuneita ranskalaissotilaita suojaan palavasta panssariautosta. Vasemman käsivarren arvet muistuttivat häntä yhä tuosta tapahtumasta. Hän säilytti yöpöytänsä laatikossa urhoollisuusmitalia, joka hänelle oli myönnetty sen jälkeen, kun maassa oli pitkään taitettu peistä siitä, voitiinko Bosnian rauhanturvaoperaatio ylipäänsä rinnastaa sotaan. Bruno mietti, oliko hänellä autonsa sekaisessa tavaratilassa mitään suojavarusteeksi kelpaavaa. Siellä oli käsineitä, hupullinen metsästystakki ja metsästyssaappaat, ja urheilukassissa oli uimalaseja ja pullo vettä. Luultavasti hän löytäisi myös vanhan tennispaidan, joka kostutettuna suojaisi kasvoja. Autojen jurratessa ylös mäkeä hän painoi kaasupoljinta entistäkin kovemmin. Hän tunsi nämä alueet hyvin muttei millään ilveellä muistanut, missäpäin ylätasankoa voisi olla lato, sillä sen maaperä oli alavammissakin osissa liian köyhää viljelyyn. Enimmäkseen siellä oli metsää ja niukkakasvuista laidunmaata, ja lisäksi siellä oli harvakseltaan lammaspaimenten vanhoja, rapistuneita kivimajoja ja matkapuhelinverkon tukiasemia. Kun Bruno saapui viimeiseen mutkaan ennen ylä­ tasankoa, koko yötaivas hänen edessään näytti sykkivän punaisena. Hän tuli ajatelleeksi menneen kesän kuivuutta, ja ajatus puistatti häntä. Joen vesi oli ollut niin matalalla, että melontaa harrastavat matkailijat olivat joutuneet etsimään uusia, syvempiä reittejä. Haistaessaan katkun Bruno hiljensi vauhtia automaattisesti, ja sitten hän huomasi että ainakin osa punaisesta sykkeestä johtui Albertin paloauton hälytysvalosta. Pysäköityään pientareelle hän veti saappaat jalkaan ja käsineet käsiin ja puki metsästystakin ylleen. Hän vilkaisi uimalaseja ja työnsi ne taskuunsa. Kasteltuaan vielä tennispaitansa hän läh14


ti pinkomaan kohti kahta palomiestä, joilla oli käsissään vettä suihkuttava letku ja jotka erottuivat siluetteina liekkejä vasten. »Ei se ollutkaan lato vaan iso vaja, mutta ei sitä enää pystytty pelastamaan», kailotti Albert liekkien rätinän ja sammutusauton jyrinän yli. Hän otti auton takaosasta palomiehen raskaan keltaisen suojapuvun ja ojensi sen Brunolle. Sitten hän katsoi Brunon jykeviä saappaita ja nyökkäsi hyväksyvästi. »Olisi voinut olla kyse paljon pahemmastakin», hän jatkoi. »Tulimme juuri ajoissa, jotta palo ei päässyt leviämään metsään. Vaja on kuitenkin menetetty. Samoin pellolla ollut sato, mitä se sitten olikin.» Kaupungin suunnassa alkoi näkyä lisää hälytysvaloja: Ahmed lähestyi palopaikkaa toisella sammutusautolla, jonka perään oli kytketty isoa vesisäiliö, ja taempana tuli letkassa joukko santarmien ajoneuvoja sinisine valoineen. Albert soitti paraikaa läpi naapurikuntien palopäälliköitä ilmoittaakseen, ettei heidän apuaan tarvittaisi. »Ei merkkejä ihmisistä, vai?» Bruno kysyi Albertin lopetettua viimeisen puhelunsa. Albert pudisti päätään ja lähti sitten ohjaamaan toista sammutusautoa oikeaan paikkaan. »Miten sait tiedon palosta?» huusi Bruno hänen jälkeensä. Albert käänsi päänsä ja huikkasi: »Nimetön soitto Couxin puhelinkopista.» Bruno painoi tiedon mieleensä samalla kun koetti päätellä, missä hän nyt tarkalleen oli. Hän muisti, että Saint-Chamassyn tien kummallakin puolen kasvoi sankkaa metsää, mutta juuri tällä kohtaa maasto oli avointa ja matalalla liekillä palavalle pellolle kaarsi uudelta näyttävä soratie. Hän tunsi poskillaan kevyen tuulen, joka puhalsi kohden hänen takanaan olevaa metsää, missä palo15


miehet kastelivat pensaikkoa estääkseen liekkejä saamasta lisää ravintoa. Suurin roihupesäke oli vaja, jonka runko seisoi yhä pystyssä pellon korventuneen sadon keskellä. Brunon jalka osui johonkin. Hän katsoi alas ja näki pienen metallisen lipun, jollaisilla maanviljelijät merkitsevät, mitä siementä ovat millekin saralle kylväneet. Hän nosti lipun maasta ja erotti sammutusauton valoissa tekstin »Agricolae Sech G71». Se oli hänelle täyttä hepreaa, mutta hän pisti esineen taskuunsa. Taempaa kuului huutoa, ja kääntyessään hän näki kuinka pari Ahmedin mukana saapunutta palomiestä yritti pitää aisoissa toista sammutusletkua, joka vedestä täyttyessään vikuroi heidän käsissään ja jonka päästä sitten ampaisi edellistä huomattavasti voimakkaampi suihku kohti metsän reunaa. »Haistatko mitään erikoista?» kysyi Albert, joka oli ilmestynyt Brunon vierelle. »Tule tänne.» Albert asteli edeltä yhä kytevän maan poikki vajan sivustalle asti, missä he olivat tuulen yläpuolella ja missä siten oli hiljaisempaa. Vajassa oli jonkin esineen jäännökset – metallisen pöydän, joka oli vieläkin niin kuuma, että puolittain palaneista kattohirsistä putoilevat vesi­ pisarat sihahtivat osuessaan siihen. Pöydällä oli kärventyneitä laitteita. Vähän matkan päässä sojotti kohti taivasta kaksi savuavaa kattolautaa, joiden alapäät lepäsivät vanhalta arkistokaapilta näyttävän möhkäleen päällä. Bruno haistoi palaneen muovin ja kumin katkua ja lisäksi jotain muuta. »Bensiiniä?» hän kysyi. »Niin minusta. Palanutta materiaalia lähtee labratutkimuksiin Bordeauxiin, mutta tahallaan sytytetyltä tämä selvästi vaikuttaa. Jos menet pellon toiselle puolen, haistat saman hajun. Joku on tehnyt huolellista työtä ja polt16


tanut sekä sadon että vajan. Koko hoidon. Tämä juttu kuuluu vastedes enemmänkin sinulle kuin minulle.» »Jos on kyse tuhopoltosta, se kuuluu police nationalelle», Bruno sanoi. Siinä tapauksessa Couxin puhelinkoppi täytyisi eristää sormenjälkien ottamista varten. »Jos tuhopolton kohteena oli pellon sato, tekijä on joku täkäläinen. Kyse on viljelijöiden välisestä riidasta, tai sitten joku on vokotellut jonkun toisen vaimoa. Ja se taas merkitsee, että police nationalella ei ole hajuakaan siitä, mistä lähteä liikkeelle.» Bruno nyökkäsi samalla kun tarkasteli vajan sisustaa. »Vähän outoa», hän sanoi. »Oletko ennen nähnyt arkistokaappia ja ties mitä konttorikoneita maatilan vajassa keskellä peltoa?» »En. Tuo yksi voisi olla tietokone, mutta eihän täällä ole edes sähköä. Ehkä se on vanha kirjoituskone.» Bruno kääntyi ja lähti pois. Hän oli menossa kohti palaneen pellon reunaa, kun vajasta kuului kumea räjähdys. Voimakkaan välähdyksen jälkeinen kuuma aalto oli pökerryttää hänet. Katsoessaan taakseen hän näki, kuinka Albert kömpi jaloilleen kaiken hävityksen keskellä. Vaja oli jälleen täynnä kirkkaina loimottavia liekkejä. Bruno ryntäsi pätsiin kyynärvarsi silmien suojana ja tarttui Albertia kauluksesta. Raastava pelko rinnassaan hän kääntyi sitten kohti liekkejä, jotka uhkasivat niellä hänet. Hän alkoi raahata Albertia ulos. Palopäällikön jalat kyntivät tuleen syttynyttä lattiaa hervottomina, ja hänen housuilleen oli sinkoutunut jotain palavaa. Kun he pääsivät turvaan, Bruno hyödynsi suojapukunsa tulenkestävää materiaalia ja tukahdutti liekit heittäytymällä rähmälleen Albertin jaloille. Samassa paikalla oli jo muita palomiehiä, jotka alkoivat levittää vaahtoa käsisammuttimistaan. 17


Muiden huolehtiessa palopäälliköstä Ahmed kiskoi Brunon polvilleen, tarkasteli hänen kasvojaan taskulampun valossa ja kysyi: »Kävikö mitenkään?» Bruno pudisti päätään, nousi horjuen jaloilleen ja alkoi huiskia pois paksua vaahtokerrosta, jonka peitossa oli. »Taisin vähän kärvähtää, mutta onneksi Albertin antama suojapuku esti pahemmat vammat», hän sanoi. »Mikä hitto tuolla oikein räjähti?» »Jokin aerosolipakkaus, tai ehkä maalitölkki tai paloöljyastia. Ja ne saamarin tyypit jättävät joskus palopaikalle tyhjän bensakanisterin, jonka korkki on kiinni. Sellainen voi räjähtää kuin pommi, kun vain kuumuutta on tarpeeksi.» Ahmed kohautti hartioitaan. »Albertin ei olisi pitänyt mennä niin lähelle sitä. Olisimme jatkaneet sen kastelua, mutta letkut oli pakko viedä paloalueen laidalle, etteivät liekit pääsisi metsään asti.» »Se oli minun vikani», Bruno sanoi. »Kysyin Albertilta vajassa olleista tavaroista. Ei kai hänen käynyt pahasti?» Albert oli nostettu jaloilleen, ja hän ravisteli päätään saadakseen päänsä selväksi. Hänen kypärästään ja takistaan leijui maahan vaahtohitusia. »Eiköhän tästä selvitä, niin että pystyn hölmöilemään vielä toistekin. Jokin hemmetti osui minua korvaan», Albert sanoi. Hän nosti käden kaulalleen, ja sormet tahriutuivat vereen. Yksi hänen alaisistaan antoi hänelle vesipullon, ja otettuaan siitä pitkän kulauksen hän sylkäisi, katsoi Brunoon ja nyökkäsi lyhyesti. »Kiitos», hän sanoi hiljaa ja ojensi pullon Brunolle käsi vapisten. Bruno huomasi myös omien käsiensä vapisevan. »Miltä jalat tuntuvat?» Bruno kysyi Albertilta. Hänen äänensä oli käheä, ja puhuminen teki kipeää. Ajatus bensiinistä ja täysin tarkoituksellisesti sytytetystä ­tulipalosta pani hänen adrenaliininsa liikkeelle. Hän veti syvään 18


henkeä pystyäkseen hillitsemään itsensä. »Ei mitään ongelmaa. Minulla on tulenkestävät alushousut, samanlaiset kuin kilpa-ajajilla», Albert sanoi kimakalla äänellä. Suonissa virtaavan adrenaliinin vuoksi hänen puheensa oli nopeaa, melkein papattavaa. »Olo on ihan hyvä. Mitä nyt vähän huimaa sen iskun takia. Saavat tutkia minut myöhemmin terveysasemalla. Ja sinut myös.» »Säännöt ovat sellaiset, kuten tiedätte», sanoi Ahmed. »Molempien on käytävä näyttämässä itseään, koska teihin oli suihkutettava vaahtoa.» Jostain etäältä kuului huutoa, ja yksi palomies tuli juosten heidän luokseen. »Päällikkö, tänne on vedetty vedet. Santarmit törmäsivät äsken pystyputkeen.» Albert katsoi Brunoon ja muljautti silmiään. »Varmaan ensimmäinen kerta, kun Duroc löytää yhtään mitään, ja silloinkin se onnistuu vain vahingossa.» He lähtivät takaisin tien suuntaan, missä rikkoutunut putki suihkutti vettä korkealle ilmaan. Fabien ähelsi sen kimpussa raskaan jakoavaimen kanssa santarmien auton ehjänä säilyneen ajovalon loisteessa. Vähän matkan päästä kuului, kuinka kapteeni Duroc ärjyi miehilleen. Fa­bien käänsi jakoavainta vielä viimeisen kerran, ja vedentulo tyrehtyi. »Nyt tätä voidaan käyttää», hän sanoi. »Painetta ei ole paljon, mutta kyllä se kytevien paikkojen kasteluun riittää.» »Mihin tuo putki menee? Miksei sitä näy minun kartoissani?» tiukkasi Albert samalla kun pyyhki veristä korvaansa nenäliinalla. »Se näyttäisi menevän vesitornilta linkkitornille, joka on puolustusministeriön hallinnassa. Linkkitornin täy19


tyy siis olla miehitetty valvonta-asema», Fabien sanoi. »Ja tämä nousuputki on tässä, koska myös vajaan ja ­pellolle on vedetty putki. Sinne on kai rakennettu jokin hieno kastelujärjestelmä.» »Kastelu? Tännekö?» Albert sanoi. »Jollakulla on enemmän rahaa kuin älliä.» »Hassua että juuri se pelto poltetaan, jolle saadaan vettä», sanoi Bruno. »Oletko koskaan kuullut Agricolaesta?» Hän työnsi kätensä suojapuvun taskuun ja näytti maasta löytämäänsä metallista lippua. »En ikinä. Kai täällä tehdään jotain siemenkokeita, mutten ole ikinä kuullut mistään sellaisesta.» He palasivat sammutusautolle, jonka luona Saint-Denisin jo ikääntynyt pormestari Gérard Mangin odotteli heitä kärsivällisesti. Hänen takanaan oli rivi pysäköityjä henkilöautoja, jotka kuuluivat tulipaloa seuraamaan saapuneille lähiseudun asukkaille. Pormestari astui hymyillen eteenpäin ja kätteli Albertia ja Brunoa. Kameran salamavalo välähti, mistä päätellen Philippe Delaron oli ikuistamassa tapahtumaa paikallislehteä varten. »Täällä ei ole paljon raportoitavaa», Albert sanoi. »Vaara on ohi, eikä kukaan nähtävästi ole loukkaantunut. En edes minä, mistä saan kiittää Brunoa. Yksi vaja on palanut, yksi pelto satoineen on tuhoutunut, ja yksi vesiputki on rikkoutunut. Minulla on epäilykseni siitä, mistä palo on saanut alkunsa, mutta ensin täytyy odottaa labratuloksia.» »Tarkoitatko, että palo olisi sytytetty tahallaan?» »Siltä näyttää. Ja luulen, että se mikä vajassa räjähti oli bensiinikanisteri. Mutta täytyy odottaa, että saadaan varmistus. Mikä se sitten olikin, se olisi voinut tappaa jonkun. Vaikka minut, ellei Bruno olisi kiskonut minua ulos.» 20


»En osannut arvata, että tämä on niin vakavaa», pormestari sanoi. »Minun täytyy nyt mennä sanomaan miehille, että he voivat palata asemalle. Sitten Brunon ja minun on käytävä lääkärillä. Mutta Bruno, jos sopii niin ensin ottaisin suojapuvun takaisin. Tuollaiset maksavat pienen omaisuuden.» »Mitä hyvänsä ne maksavatkin, ne ovat joka pennin arvoisia», Bruno sanoi. Riisuttuaan puvun ja pyyhittyään siitä pois vaahtoa hän kääntyi takaisin Manginin puoleen. »Tässä on kuitenkin muutama erikoinen juttu. Pellolle on vedetty vedet, ja vajassa oli konttorikoneilta näyttävää tavaraa. Sellaista ei ihan odottaisi löytävänsä jumalan selän takana olevalta karulta ylätasangolta. Minun on ilmoitettava palosta maanomistajalle, ehkä laadittava raportti vakuutusta varten ja niin poispäin.» »Oletko kertonut tästä santarmeille?» »En vielä. Näyttää vähän siltä, että kapteeni Duroc on uppoutunut tutkimaan autoonsa tulleita vaurioita. He kai törmäsivät vesijohdon pystyputkeen.» »Niin, minä huomasin.» Aamun voimistuvassa valossa Bruno näki, että Manginin huulilla häivähti hymy. »Jaa-a. Vaikuttaa selvältä, että täällä on tapahtunut rikos.» »Aivan, ja se merkitsee että asia kuuluu police nationalelle eikä santarmeille. Ehkä tänne halutaan lähettää jopa rikospaikkatutkijoita.» Bruno lähti sanomaan pysäköityjen henkilöautojen luona seisoskelevalle pienelle ihmisjoukolle, ettei vaaraa enää ollut, että show oli ohi ja että kaikkien olisi ystävällisesti siirrettävä autoaan, jotta paloautot mahtuisivat kääntymään ja pääsisivät lähtemään pois. Katselijoiden joukossa olivat isokokoinen maitotilallinen Stéphane, joka oli Brunon kaveri metsästysseurasta, ja hänen sievä 21


tyttärensä Dominique. Heidän maatilansa oli heti mäen toisella puolen, ja se olisi luultavasti ollut vaarassa ensimmäisten joukossa, jos tuli olisi päässyt leviämään. Tähän aikaan aamusta he tavallisesti aloittaisivat lypsyn. Bruno jätti vastaamatta heidän kysymyksiinsä ja taivutti useimmat katselijoista takaisin autoihin. Sitten hän kävi pyytämässä kapteeni Durocilta, että santarmit eristäisivät Couxin puhelinkopin. Kello oli juuri lyönyt kuusi. Fauquetin kahvila oli avattu, ja Bruno tarvitsi aamupalansa. Bruno lähti kohti kahta tuttua autoa, vanhaa Citroën DS:ää ja vielä vanhempaa Citroën 2CV:tä; jälkimmäisen mallin valmistus oli aloitettu jo 1930-luvulla. Hänen ystävänsä Paroni, eläkkeelle jäänyt teollisuusmies, joka hoikkuutensa ansiosta näytti ikäänsä nuoremmalta, nojasi ­autoonsa. Vieressä seisoi paikallisen täysihoitolan omistaja Pamela Nelson, jonka useimmat saintdenisläiset tunsivat Hulluna englantilaisnaisena. Bruno oli esitellyt kaksi­kon toisilleen ennen tennisottelua, jossa Pamela ja hänen vierailulla ollut ystävänsä olivat antaneet näytöksen siitä, miten palloa lyödään. »Sain Paronilta puhelinherätyksen. En ollut kuullut sireeniä ollenkaan», Pamela sanoi. Hän oli komea nainen, jonka voimakkaita kasvonpiirteitä oli mahdoton kuvailla niin yksinkertaisella sanalla kuin »kaunis». Hänellä oli Hermèsin päähuivi ja nukkavieru versio sellaisesta englantilaisesta vahakangastakista, josta oli tullut Ranskassa suurta muotia. Bruno uskoi pystyvänsä tunnistamaan istuvan, kävelevän tai ratsastavan Pamelan jo kaukaa pelkästä ryhdistä: suorasta selästä ja ylpeästä kaulasta, sellaisen naisen jämeryydestä, joka oli täysin sinut itsensä kanssa. »Missä sinun hevosesi on?» Bruno sanoi ja nojautui 22

Walker, Martin: Poliisimestari Bruno ja viinitarha (WSOY)  

Tuhopoltto, ympäristöaktivisteja, outoja kuolemantapauksia ja amerikkalaisia miljonäärejä pienessä ranskalaiskaupungissa. Sympaattisella pol...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you