Issuu on Google+

VI 

S eptimus

h eap

A ng ie Sag e KAISA KATTELUS kuvittanut MARK ZUG

suomentanut

werner söderström osakeyhtiö helsink i


Englanninkielinen alkuteos DARKE Text copyright © 2011 by Angie Sage Kuvitus © Mark Zug 2011 Suomenkielinen laitos © Kaisa Kattelus ja Werner Söderström Osakeyhtiö 2012 Published by arrangement with HarperCollins Children’s Books, a division of HarperCollins Publishers ISBN 978-951-0-38604-0 Painettu EU:ssa


Veljelleni Jasonille rakkaudella


[ Sisällys ] Prologi: Karkotettu   1 • Vierailu   2 • Vieraita   3 • Syntymäpäivän aatto   4 • Oppilaita   5 • Karkulaisia   6 • Valinta   7 • Kirjan tuoja   8 • Kemiaa   9 • Lumoa 10 • Ylös portaita 11 • Pimeän piiri 12 • Bumerangi 13 • Goottigammio 14 • Murhamiehenmäki 15 • Manamurju 16 • Palvelukseenkutsu 17 • Noitaprinsessa 18 • Lähettiläs 19 • Turvakammio 20 • Velhoketju 21 • Karanteeni 22 • Ethel 23 • Turvaverho 24 • Palatsin olioita 25 • Simon ja Sarah 26 • Poissaoloja

11 17 23 28 38 46 53 62 70 77 85 92 100 110 119 126 133 138 146 153 163 170 178 185 192 200 203


27 • Bottin silta 211 28 • Umpioituna 215 29 • Vetäytyminen 221 30 • Lohikäärmekopissa 228 31 • Heppavermeitä 237 32 • Tunnustamisen päivä 243 33 • Varkaat yössä 251 34 • Iso punainen ovi 261 35 • Vuoden pisin yö 267 36 • Ulkopuolella 275 37 • Veljekset 284 38 • Siankaukalo 294 39 • Laskeutuminen 301 40 • Annie 309 41 • Vainovirta 317 42 • Pimeän salit 324 43 • Tyrmä numero yksi 334 44 • Velhotorni 340 45 • Lohikäärmeitä 347 46 • Samaisuus 354 47 • Suuri pimeän purku 365 48 • Entistys 276 49 • Salaoppien ylikirjuri 388 Mitä tapahtui pimeän piirissä ja sen jälkeen 398


Va i n

pahanhengen asuttama mökki

ovi

rta

Pohjaton pyörre Pimeän salit

aavelaiva Kosto

m

ava

a a l l

n

n noidat

j o k i

Lohikäärmevaja

me ts ä

a

Pohjoisportti

Sairastupa

u l

o

tie

Mutru

en

Tyrmän nro 1 sisäänkäynti

o

s

Palatsi palatsin laituri

Linna

o

Itäportin vartiotornin perustukset

Velhotorni

ro Lie iska lu

Nokat

ikk

Pohjavirran suu

Muurinkolon kievari

Manuskriptorio

el

i taj Tai

Korppikallio

kk

Vanha telakka

k

So

Veistämön tunneli

Jannit Maartenin veneveistämö

valliha uta u l k op

Heapien huone

kk elik ko

Na

a

Palatsin huvimaja

Uusi laituri

Sally Mullinin tee- ja oluttupa

Kauppiaiden tori

Kauppiaiden laituri

Eteläportti

Hukkumispaikka

lautta


kilometri채

pelto ma at P oh

joi s

tie

Kiitollisen kampelan kievari

mets채

I

L

E


Prologi: Karkotettu

O

n synkkä ja myrskyinen yö. Mustat pilvet riippuvat alhaalla Linnan yllä ja kietovat Velhotornin kultaisen pyramidin himmeään utuun. Paljon alempana kaupungin asukkaat liikehtivät levottomina vuoteissaan, kun ukkosen jyrinä tunkeutuu heidän uniinsa ja syöksee painajaisia taivaalta. Velhotorni kohoaa korkealle Linnan kattojen yläpuolelle kuin valtava ukkosenjohdatin, ja maaginen purppurainen ja tummansininen valo häilyy sen hohtavassa hopeapinnassa. Päi­vystävä myrskyvelho partioi tornin hämärässä alahallissa, tarkastaa myrs­kysuojia ja pitää silmällä ailahtelevaa ikkunaa, jolla on taipumusta hätääntyä myrskyn aikaan. Päivystävä myrskyvelho on hieman hermostunut. Yleensä uk11


koset eivät hetkauta magiaa, mutta kaikki velhot tietävät Ammoisesta Suuresta Salamaniskusta, jonka jäljiltä Velhotorni oli vähän aikaa aivan vailla magiaa ja parhaanvelhon huoneisto pahoin kärventynyt. Kukaan ei halua, että sama toistuu – ei varsinkaan päivystävä myrskyvelho. Tornin huipulla katosvuoteessa, joka ei toistaiseksi ole kärventynyt, Marcia Overstrand voihkaisee, kun tuttu painajainen välähtää hänen unissaan. Salama risauttaa rikki tornia verhoavan pilven ja sujahtaa vahinkoa tekemättä maahan pitkin myrskyvelhon hätäisesti kyhäämää johdatinta. Marcia ampaisee istumaan tummat kiharat pörhössä, yhä keskellä painajaistaan. Hänen vihreät silmänsä rävähtävät hämmästyksestä auki, kun seinän läpi tupsahtaa purppurainen haamu joka liukuu pysähdyksiin hänen vuoteensa viereen. »Alther!» Marcia henkäisee. »Mitä sinä luulet tekeväsi?» Pitkällä haamulla on valkoiset hiukset, jotka on vedetty poninhännälle, ja yllään verinen parhaanvelhon kaapu. Hän näyttää hämääntyneeltä. »Inhottava tunne», hän huohottaa. »Salama kulki lävitseni.» »Ikävää», Marcia vastaa äkäisesti, »mutta en käsitä, miksi sinun pitää herättää minut tuollaisen pikkuasian takia. Sinä et ehkä enää tarvitse unta, mutta minä kyllä tarvitsen. Ja muuten ihan oikein sinulle, kun kuljeskelet ulkona tuollaisessa myrskyssä. En käsitä miksi haluat – aargh!» Taas räsähtää salama, joka valaisee Marcian huoneen purppuraisen ikkunan ja saa Altherin muuttumaan melkein läpinäky­ väksi. »En minä huvin vuoksi ole liikkeellä, kaikkea muuta», Alther vastaa aivan yhtä äkäisesti. »Olin tulossa tapaamaan sinua. Kun kerran pyysit.» »Pyysin?» Marcia sanoo tokkuraisesti. Hän ei ole vielä täysin herännyt painajaisesta, jossa hän virui tyrmässä numero yksi – painajaisesta, joka vainoaa häntä aina kun myrsky mylvii Velhotornin ympärillä. 12


»Sinä pyysit – määräsit olisi varmaan osuvampi sana – minua etsimään Tertius Fumen ja ilmoittamaan, kun olen löytänyt hänet», Alther sanoo. Äkkiä Marcia on aivan hereillä. »Ahaa», hän sanoo. »Ahaa, ahaa, Marcia.» »Olet siis löytänyt hänet?» Haamu näyttää itsetyytyväiseltä. »Jep», hän sanoo. »Mistä?» »Mistä luulisit?» Marcia heittää peiton päältään, liukuu alas sängystä ja vetää ylleen paksun villakaapunsa – tuulisella säällä Velhotornin huipulla on kylmä. »Että viitsitkin, Alther», hän kivahtaa työntäessään jalat purppuraisiin puputohveleihin, jotka Septimus on antanut hänelle syntymäpäivälahjaksi. »En kai minä kysyisi jos tietäisin.» »Hän on tyrmässä numero yksi», Alther sanoo hiljaa. Marcia istahtaa takaisin sängylle. »Ai», hän sanoo, ja painajainen palaa pikavauhtia hänen mieleensä. »Pahus.» Kymmenen minuutin kuluttua kaksi purppuraan verhoutunutta hahmoa kiiruhtaa pitkin Velhoväylää. Molemmat yrittävät ­suojautua neulanterävältä sateelta, joka viilettää pitkin katua läpäisten ensimmäisen hahmon ja liottaen toisen läpimäräksi. Äkkiä etumaisena kulkeva pujahtaa kapealle kujalle, ja toinen seuraa aivan hänen kintereillään. Kuja on pimeä ja pahanhajuinen mutta antaa sentään suojan lähes vaakasuoraan piiskaavalta sateelta. »Oletko varma että se on täällä?» Marcia kysyy ja vilkaisee taakseen. Hän ei pidä kujista. Alther hidastaa askeliaan ja asettuu Marcian viereen. »Älä unohda», hän sanoo hymyillen, »että vain vähän aikaa sitten kävin täällä sangen usein.» Marciaa puistattaa. Hän tietää, että ainoastaan Altherin uskollisten vierailujen ansiosta hän pysyi hengissä viruessaan tyrmässä numero yksi. 13


Alther on pysähtynyt kartionmuotoisen mustuneen tiilirakennuksen eteen, aivan samannäköisen kuin ne hylätyt sellit, joita on yhä siellä täällä Linnassa. Marcia tulee haamun viereen varsin vastahakoisesti. Hänen suutaan kuivaa, ja häntä oksettaa. Tästä hänen painajaisensa yleensä alkavat. Marcia on niin vaipunut ajatuksiinsa, että odottaa Altherin avaavan ruosteen runteleman pienen rautaoven. Haamu katsoo häntä kummissaan. »Ei onnistu», Alther sanoo. »Häh?» »Kunpa onnistuisikin», Alther sanoo haikeasti, »mutta ikävä kyllä sinun täytyy avata ovi.» Marcia havahtuu. »Anteeksi.» Hän ottaa parhaanvelhon vyöltä Linnan yleisavaimen. Näitä avaimia on tehty ainoastaan kolme, ja Marcialla on hallussaan niistä kaksi: toinen on hänen omansa, parhaallevelholle kuuluva avain, ja toista hän pitää tallessa kunnes Jenna Heapista tulee kuningatar. Kolmas on kadonnut. Marcia työntää rauta-avaimen lukkoon ja kääntää sitä yrittäen parhaansa mukaan pitää käden vakaana. Ovi aukeaa päästäen natinan, joka palauttaa Marcian mieleen oitis sen kauhean lumisen yön, jolloin vartijoiden joukkio paiskasi hänet samasta ovesta suoraan sysipimeään. Kujalle hyökyy mädän lihan ja palaneen kurpitsan hirveä löyhkä, ja kolme uteliasta kujakissaa rääkäisee ja säntää kohti kotia. Marcia toivoo, että voisi tehdä samoin. Hän hypistelee hermostuneena lasuurikiviamulettia – parhaanvelhon mahdin symbolia ja voimanlähdettä – joka onneksi on tallessa hänen kaulassaan toisin kuin silloin, kun hän viimeksi astui tästä ovesta. Marcian rohkeus palaa. »Selvä», hän sanoo. »Otetaan se ­kiinni.» Alther hymyilee helpottuneena nähdessään että Marcia on taas entisellään. »Tule perässä», hän sanoo. Tyrmä numero yksi on syvä ja pimeä hormi, jonka seinään on kiinnitetty puoliväliin yltävät tikkaat. Pohjalle asti ei ole tikkaita, ja pohjalla on vain paksu kerros luita ja limaa. Altherin purppu14


rainen hahmo leijuu alas, mutta Marcia astuu varovaisesti – hyvin varovaisesti – jokaiselle pienalle hokien hiljaa varjelustaikaa ja valmistautuen lausumaan saarra ja suojaa -taian sekä omasta että Altherin puolesta, sillä edes haamut eivät ole turvassa pimeän kurimuksilta, jotka kieppuvat tyrmän numero yksi pohjalla. Hitaasti, hitaasti he laskeutuvat tyrmän tiheässä hämärässä ja löyhkässä. He menevät paljon alemmas kuin Marcia oli kuvitellut. Alther oli vakuuttanut, että kohde »lymyilee siinä ihan ylhäällä. Ei tarvitse olla yhtään huolissaan». Mutta Marcia on huolissaan. Hän alkaa pelätä, että tämä on ansa. »Missä hän on?» hän suhisee. Vastauksen antaa syvä, ontto nauru, ja Marcia on vähällä päästää irti tikkaista. »Tuolla!» Alther sanoo. »Katso, tuolla alhaalla.» Hän osoittaa kohti ahtaita syvyyksiä, ja siellä jossain Marcia näkee Tertius Fumen virnuilevan vuohennaaman, kammottavan vihreän hehkun pimeydessä. »Jos näet hänet, kykenet langettamaan karko­ tuksen», Alther sanoo, sillä joskus häneltä pääsee unohtumaan, ettei Marcia enää ole hänen oppilaansa. »Hormi tiivistää taian.» »Tiedän», Marcia sanoo kipakasti. »Ole nyt hiljaa.» Hän alkaa lausua sanoja, joita kaikki haamut pelkäävät – sanoja, jotka karkottavat ne ikuisiksi ajoiksi pimeän saleihin. »Minä, Marcia Overstrand...» Tertius Fumen vihertävä hahmo alkaa kohota hormia pitkin. »Varoitan sinua, Marcia Overstrand – lopeta heti.» Hänen tyly äänensä kajahtelee heidän ympärillään. Marcia kammoaa Tertius Fumea mutta ei anna sen häiritä. Hän jatkaa manausta, jonka täytyy kestää täsmälleen yhden minuutin ja joka on lausuttava loppuun ilman epäröintiä, toistoa tai takeltelua. Marcia tietää, että jos hän vähänkään joutuu tapailemaan sanoja, hänen on aloitettava alusta. Sen tietää myös Tertius Fume. Hän tulee edelleen kohti kävellen pitkin seinää kuin lukki, syytäen solvauksia, vastaloitsuja ja outoja laulunpätkiä, jotta Marcia lopettaisi. 15


Marcia ei herpaannu. Hän jatkaa uuraasti eikä ole huomaavinaankaan haamua. Lausuessaan taian viimeisiä säkeitä – »tähän päätty tiesi päällä maan, et enää aurinkoa näe, et kuutakaan» – hän näkee silmänurkasta, että Tertius Fumen haamu tulee aina vain lähemmäs. Häneen iskee huoli – mitä haamulla on mielessä? Hän lausuu vihoviimeisen säkeen. Haamu on jo aivan liki. Tertius katsoo heitä innostuneen, melkein riemukkaan näköisenä. Marcia päättää manauksen pelättyihin sanoihin: »Magian voimalla sinut pimeän saleihin...» Kun Marcia pääsee vihoviimeiseen sanaan, Tertius Fume ojentaa kätensä kohti Altheria ja sulautuu hänen isovarpaaseensa. Al­ ther kavahtaa kosketusta, mutta liian myöhään. »Karkotan!» Äkkiä Marcia on yksin tyrmän numero yksi hormissa. Hänen painajaisensa on toteutunut. »Alther!» hän kirkuu. »Alther, missä sinä olet?» Vastausta ei kuulu. Alther on karkotettu.

16


[

1]

Vierailu

L

ucy Gringe löysi vihoviimeisen vapaan istumapaikan Satamakaupungin aamuproomusta. Hän sulloutui kiukkuista kanaa puristavan nuorukaisen ja laihan ja uupuneen, huiviin kietoutuneen naisen väliin. Nainen – jolla oli kiusallisen läpitunkevat siniset silmät – vilkaisi nopeasti Lucya ja käänsi sitten katseensa. Lucy valtasi paikan pudottamalla kassin jalkojensa juureen, sillä hän ei missään nimessä aikonut seistä koko matkaa Linnaan asti. Sinisilmäinen nainen saisi vain luvan kestää ahtauden. Lucy käännähti katsomaan laiturille. Simon Heap seisoi siellä märän ja yksinäisen näköisenä, ja Lucy väläytti hänelle hymyn. Oli synkkä kolea aamu, ja taivas enteili lunta. Simon värisi ja yritti hymyillä takaisin. Hän korotti äänensä yli lähtövalmistelujen paukahdusten ja tömähdysten. »Pärjäile, Lu!» »Samoin!» Lucy vastasi ja tuuppasi kanaa kyynärpäällään. »Tulen takaisin heti pisimmän yön jälkeen. Lupaan!» 17


Simon nyökkäsi. »Onko sinulla kirjeet?» hän huusi. »On tietty», Lucy vastasi. »Siis paljonko?» Tämä kysymys oli osoitettu proomupojalle, joka keräsi lippumaksuja. »Kuusi penniä, pulu.» »Älä siinä puluttele!» Lucy kivahti. Hän kaivoi esiin laukkunsa ja kaatoi kasan kuparikolikoita pojan ojennettuun käteen. »Kuudella pennillä saisi omankin veneen», hän sanoi. Poika kohautti olkapäitään. Hän ojensi lipun ja siirtyi palvelemaan reissun ryvettämää naista, joka Lucyn arvion mukaan oli vastikään Satamakaupunkiin saapunut muukalainen. Nainen antoi proomupojalle ison hopeakolikon – puolikruunusen – ja odotti kärsivällisesti sillä aikaa, kun poika etsi äänekkäästi vaihtorahaa. Kun nainen kiitti kohteliaasti, Lucy pani merkille vieraan korostuksen, joka toi hänen mieleensä jonkun, vaikka hän ei millään keksinyt kenet. Hän oli niin kylmissään, ettei kyennyt ajattelemaan selkeästi – ja niin levoton. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut kotona, ja nyt kun hän istui veneessä matkalla kohti Linnaa, häntä pelotti vähän. Hän ei ollut varma, millaisen vastaanoton saisi. Eikä ollut mukava jättää Simonia. Satamakaupungin proomu lähti liikkeelle. Kaksi kansipoikaa työnsi pitkää kapeaa venettä vesille, ja proomupoika levitti kuluneen punaisen purjeen. Lucy huiskautti Simonille apeasti, ja proomu irtosi laiturista ja lipui keskelle jokea, nousuveden nopeaan virtaukseen. Tuon tuosta Lucy vilkaisi Simonia, joka seisoi yksinäisenä laiturilla pitkät vaaleat hiukset tuulessa liehuen, vaalea villaviitta lepattaen kuin koiperhosen siivet. Simon katsoi Satamakaupungin proomun perään, kunnes se katosi sumuun, joka riippui matalalla joen yllä Ruohorämeen edustalla. Kun proomu oli kadonnut kokonaan näkyvistä, hän tömisti jalkojaan lämpimikseen ja suunnisti sitten sokkeloisia katuja pitkin kohti huonettaan tullihuoneen vintillä. Tullihuoneen portaiden yläpäässä Simon työnsi auki kuluneen oven ja astui kynnyksen yli. Häneen iski hyytävä kylmyys, joka 18


oli salvata häneltä hengen. Jokin oli pielessä, sen hän tajusi heti, sillä vaikka vinttihuoneessa oli aina vähän kylmä, ei siellä sentään näin kylmä ollut. Tämä oli pimeää kylmyyttä. Ovi paukahti kiinni hänen takanaan, ja Simon kuuli aivan kuin pitkän, syvän tunnelin toisesta päästä salvan äänen, kun se liukui oven eteen ja telkesi hänet oman huoneensa vangiksi. Simonin sydän hakkasi, ja hän pakottautui nostamaan katseensa. Hän oli päättänyt olla ikinä käyttämättä vanhoja pimeän konstejaan, mutta jotkut niistä olivat sellaisia, että kun ne kerran oli oppinut, niihin turvautui automaattisesti ja miettimättä – ja yksi niistä oli kyky nähdä pimeässä. Jos siis tavallinen ihminen epäonnekseen sattui katsomaan oliota, hän näki vain häilyviä varjoja ja vilauksia jostakin maatuvasta, kun taas Simon näki olion koko komeudessaan, istumassa hänen kapealla sängyllään, katsomassa häntä painuneilla silmillään. Näky sai Simonin voimaan pahoin. »Tervetuloa.» Olion syvä, pahaenteinen ääni täytti koko huoneen ja nosti Simonin ihon kananlihalle. »Ul���ul...» Simon sammalsi. Olio pani tyytyväisenä merkille Simonin tummanvihreiden silmien kauhistuneen ilmeen. Se risti pitkät ohuet jalkansa ja alkoi imeksiä hilseilevää sormeaan samalla, kun se tuijotti Simonia synkästi. Vielä jokin aika sitten olion tuijotus ei olisi hetkauttanut Simonia puoleen eikä toiseen, sillä asuessaan observatoriossa Pahamaassa hän oli joskus ajankulukseen pitänyt voitokkaita tuijotuskilpailuja niiden olioiden kanssa, joita hän oli silloin tällöin kut­ sunut. Mutta nyt hän kykeni hädin tuskin vilkaisemaan maatuvaa riepu- ja luukasaa, saati että olisi katsonut sitä silmiin. Olio huomasi Simonin vastahakoisuuden ja sylkäisi mustuneen kynnen suustaan. Simon mietti ohimennen, mitä Lucy sanoisi kun näkisi sen lattialla, ja ajatus Lucysta valoi häneen niin paljon rohkeutta että hän kykeni puhumaan. »Mitä – mitä sinä tahdot?» hän kuiskasi. »Sinut», lausui olio ontolla äänellään. 19


»M–minut?» Olio tarkasteli Simonia halveksivasti. »S–sinut», se pilkkasi. »Miksi?» »Olen tullut noutamaan sinua. Sopimuksesi mukaan.» »Sopimuksen...minkä sopimuksen?» »Sen, jonka solmit meidän edesmenneen mestarimme kanssa. Olet yhä sidottu.» »Mitäh? Mutta...hän on kuollut. DomDaniel on kuollut.» »Kaksinaamaisen sormuksen haltija ei ole kuollut», julisti olio. Simon, joka oletti – juuri niin kuin olio halusikin – että kaksinaamaisen sormuksen haltija ei voinut olla kukaan muu kuin DomDaniel, oli kauhuissaan. »Eikö DomDaniel olekaan kuollut?» Olio ei vastannut, toisti vain käskynsä. »Kaksinaamaisen sormuksen haltija vaatii sinua tulemaan. Sinun tulee noudattaa kutsua viipymättä.» Simon oli niin järkyttynyt, ettei pystynyt liikkumaan. Hän tajusi, että kaikki hänen yrityksensä kääntää selkänsä pimeälle ja aloittaa uusi elämä Lucyn kanssa olivatkin olleet turhia. Hän painoi pään käsiinsä ja mietti, kuinka oli voinut olla niin typerä, että oli kuvitellut pääsevänsä pimeää pakoon. Lattialautojen narahdus sai hänet nostamaan katseensa. Hän näki olion lähestyvän häntä luukädet ojossa. Simon oikaisi selkänsä. Hän ei aikonut antautua enää pimeälle, ei vaikka miten kävisi. Hän juoksi ovelle ja riuhtoi salpaa, mutta se ei antanut periksi. Olio oli jo aivan lähellä, niin lähellä että Simon haistoi mätimisen hajun ja tunsi sen karvauden kielellään. Hän katsoi ikkunaa. Alas oli pitkä matka. Simonin ajatukset raksuttivat kiivaasti, ja hän perääntyi ikkunan luo. Ehkä hän pystyisi hyppäämään parvekkeelle, joka oli kaksi kerrosta alempana. Ehkä hän voisi ottaa kiinni rännistä. Tai hilata itsensä katolle. Olio tarkasteli häntä tyytymättömänä. »Oppilas, sinä tulet mukaani. Vai pitääkö minun noutaa sinut?» Sen ääni täytti matalan huoneen uhantunnulla. 20


Simon valitsi toisen vaihtoehdon. Hän avasi ikkunan, kompuroi ulos ja tarttui paksuun mustaan ränniin, joka kulki pitkin talon takaseinää. Huoneesta kohosi raivon karjunta, ja juuri kun hän yritti heilauttaa jalkansa ikkunalaudalta, häneen tarttui heltymätön voima, joka alkoi kiskoa häntä takaisin huoneeseen – olio oli langettanut häneen noutotaian. Vaikka Simon tiesi, ettei noutoa voi kukaan vastustaa, hän takertui epätoivoisesti ränniin samalla kun taika kiskoi hänen jalkojaan niin väkevästi, että hän tunsi olevansa köydenvedon köysi. Äkkiä mustan maalin alla piilevä ruosteinen metalli antoi periksi ja hän lennähti takaisin huoneeseen ränneineen päivineen. Hän pamahti päin olion luisevaa – ja samalla kuvottavan pehmeää – ruumista ja kaatui lattialle. Hän katsoi ylös kykenemättä liikkumaan. Olio katsoi häntä vahingoniloisena. »Sinä tulet perässä», se ilmoitti. Simon kohosi pystyyn kuin rikkinäinen marionetti. Hän hoippui ulos huoneesta ja laskeutui heilahdellen pitkät kapeat portaat kuin kone. Olio lipui hänen edellään. Kun he tupsahtivat satamaalueelle, olio hälveni epäselväksi varjoksi, niin että kun Sataman piirakkapuodin Maureen vilkaisi ulos avatessaan puotinsa luukkuja, hän näki vain Simonin, joka käveli jäykästi sataman poikki kohti Keulakadun varjoja. Maureen pyyhkäisi silmiään. Niihin oli varmaan mennyt pölyä, sillä Simonin ympärillä kaikki näytti ­oudon sumealta. Maureen vilkutti iloisesti, mutta Simon ei vastannut. Maureen hymyili ja kiinnitti viimeisen ikkunaluukun auki. Simon oli merkillinen tapaus. Aina nenä kiinni magiakirjassa, aina höpisemässä taikoja. »Piiraat ovat valmiita kymmenen minuutin kuluttua. Minä säästän sinulle kasvis-pekonipiiraan!» hän huusi, mutta Simon oli kadonnut kujille, ja Maureen näki tyhjän sataman taas kirkkaasti. Kun ihminen noudetaan, hän ei voi pysähtyä, ei levätä, ei huokaista, ennen kuin on päässyt sinne, mihin hänet on noudettu. Kokonaisen päivän ja puolet yöstä Simon tallusti halki suomai21


den, kompuroi läpi pensaiden ja toikkaroi kivisillä poluilla. Sade kasteli hänet, tuulet riepottivat häntä, lumipyryt hyysivät häntä, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hän jatkoi herpaantumatta, kunnes viimein, seuraavan aamun kylmässä harmaassa valossa, hän ui jääkylmän joen poikki, hilautui rannalle, hoippui halki varhais­ aamun kasteen ja kiipesi pitkin muratin peittämää seinää. Kun hän oli päässyt ylös asti, hänet raahattiin sisään ullakon ikkunasta ja marssitettiin ikkunattomaan huoneeseen. Kun ovi painui lukkoon ja hän jäi yksin lojumaan paljaalle lattialle, hän ei enää piitannut siitä missä – tai kuka – hän oli.

22


Sage, Angie: Pimeä (WSOY)