Reid, Anne: Leningrad (WSOY)

P i i r i t e t y n k au p u n g i n t r ag e d i a 1 9 41- 4 4

Anna Reid

leningr ad Piiritetyn kaupungin murhenäytelmä 1941–1944 Suomentanut arto Häilä

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Englanninkielinen alkuteos leningrad Tragedy of a City Under Siege, 1941–44 Copyright © 2011 Anna Reid Kartat ML Design Kuvaliitteen kuvat (paitsi s. 3 alhaalla, s. 7 sekä sivut 8–9) ovat Pietarin kansallisesta audiovisuaalisesta keskusarkistosta.

Otsikkokuva s. 333 on Valtion historiallisesta keskusmuseosta Pietarista.

Suomenkielinen laitos © Arto Häilä ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-38537-1 Painettu EU:ssa

Edwardille ja Bertielle

Sisällys Kartat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 7 Kiitokset. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 15 Johdanto. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 17 osa i Hyökkäys: kesäkuu–syyskuu 1941 1. 22. kesäkuuta 1941 . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

2. Barbarossa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

3. »Niskan päällä ollaan, mutta saksalaiset etenevät». . . . . . . .

4. Kansanmiliisi. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

5. »Ollaan loukussa». . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

27 37 58 76 90

osa ii Piiritys alkaa: syyskuu–joulukuu 1941 6. »Tunteilu pois». . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 109 7. »Viimeiseen hengenvetoon». . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 130 8. 125 grammaa. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 145 9. Kuilun pohjalle. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 158 osa iii Joukkokuolema: talvi 1941–1942 10. Jäätie. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 175 11. Kelkkoja ja koteloita . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 186 12. »Oltiin kuin kiviä». . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 205 13. Svjazi. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 222 14. »Robinson Crusoe oli onnekas ihminen». . . . . . . . . . . . . . . 235 15. Ruumiinsyöntiä ja ihmissyöntiä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 245 16. Anton Ivanovitš on vihainen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 255 17. Suuri talo. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 263

7

osa iv Vapautuksen odotus: tammikuu 1942 – tammikuu 1944 18. Pakkasen piina . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 271 19. Elämisen ja hengittämisen lempeä riemu. . . . . . . . . . . . . . . . 285 20. Leningradin sinfonia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 306 21. Viimeinen vuosi. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 318 osa v Jälkinäytös 22. Kotiinpaluu. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 335 23. Muistin kellari . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 349 Liite I: Kuinka paljon? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 358 Liite II: Siviilien kuolemat heinäkuusta 1941 joulukuuhun 1942 . . 360 Hakemisto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 361 Viitteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 370 Kirjallisuus ja arkistot . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 399

Itärintama

NL:n länsiraja ennen operaatio Barbarossaa Rintamalinja syyskuun lopulla 1941 Rintamalinja marraskuussa 1942

POHJOINEN JÄÄMERI Murmansk

Vienanmeri Arkangel

Laatokka

Viipuri

Helsinki

Narva

Leningrad Tšerepovets (Pietari) Novgorod

Tallinna

Peipsijärvi

Liepaja

Riika

Volg a

Moskova

oki

Königsberg Vilna (Kaliningrad)

Vologda

Jaroslavl

Pihkova

Väin äj

Itämeri

Berliini

Äänisjärvi

Smolensk

Kuibyšev (Samara)

Minsk Orel

Varsova

Kursk Lvov

Kiova

Harkova

Dn

jep r

Don

Stalingrad (Volgograd) Rostov

Odessa Kri

m

Astrahan

Kertš

Sevastopol

Mustameri

Kau

kasu

svuo

Kaspianmeri risto

Baku

Eu f

is Tigr

Välimeri

�

���

���

���

���

� ��� kilometriä

Nii li

rat

Leningradin alue, rintamalinja 1. tammikuuta 1942 Viipuriin

t enlah m o Su

i Kronstadt

Oranienbaumin motti

LENINGRAD

Pietarhovi

Oranienbaum

Strelna Pulkovo

Kolpino

PuĹĄkin Hatsina Kingisepp

Volosovo

Na rva jo

ki

Narva

Lu ga

jok

i

Peipsijärvi Luga

Neuvostojoukkojen hallussa Saksalaisjoukkojen hallussa Suomalaisjoukkojen hallussa

Soltsi

Ne va

tok Laa

ri

ka

ä Syv

Olhava

Šlisselburg

vaj oki

Mga

Olh a

Tihvinä

Tosno

Vologdaan

Kiriši Ljuban

Gruzino

Malaja Višera

Vol k

hov

Tšudovo

Novgorod Borovitši

Ilmajärvi

Staraja Russa

�

��

��

��

��

�� kilometriä

Moskovaan

Leningradin keskusta Serafimovskojen hautausmaa

Piskarjovskojen hautausmaa

Bogoslovskojen hautausmaa

Novaja Derevnja Jelagininsaari

Kasvitieteellinen puutarha Karpovkajoki

VIIPURINPUOLI

13

PIETARINPUOLI Kesäpuutarha ja Mars-kenttä

Suomen-asema

Taurian palatsi ja puutarha

19

1

6 14 17 18

Taiteiden aukio PR

12

2

NEV SKIN PRO SPEK TI

7 PROSPEKT

15

Obvodnyin kavava

p up

IZMAILOVSKY

a

i Moika jok Aleksandrinskajan 3 TU i KA v aukio jo k vin kava OVAJA o a d k e SAD tan n o F

Gri bo j

a am

t asa

PEK TI

IN P STA TŠE K

�

�

10

11

RO S

Kirovin tehtaat

�

Vitebskin-asema

Varsovanasema

ka

� kilometriä

Volkovon hautausmaa

TI EK SP O

Bolšeohtinskojen hautausmaa

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19

Moskovanasema 5

i jok va Ne

merivoimien telakat

9

SU VO RO VI N

VASILINSAARI

16

8

LITEINYIN

Rumjantsevin aukio

PROSPEKTI

4

Amiraliteetti Eremitaasi, Talvipalatsi ja Palatsiaukio Mariinski-ooppera Pietari-Paavalin linnoitus Aleksanteri Nevskin luostari Kristuksen ylösnousemuksen kirkko (Verikirkko) Iisakinkirkko NKVD:n päämaja Smolna Badajevin varastorakennukset Elektrosilan voimalaitos Tiedeakatemia Erismanin sairaala Filharmonia ja Jevropeiskaja-hotelli Kaupunginkirjasto Puškinin talo Radiotalo Šeremetjevin palatsi Eläintarha

Kiitokset

Suuri joukko ihmisiä osallistui tämän kirjan tekoon. Ensimmäiseksi minun pitää kiittää agenttiani Peter Robinsonia sekä toimittajiani Bill Swainsonia, George Gibsonia ja Ludger Ikasia; heistä ensimmäinen keräsi ja jälkimmäiset luovuttivat käyttööni varat, joiden turvin saatoin työstää teosta melko lailla pitempään kuin ne 872 vuorokautta, jotka itse piiritys kesti. On mahdotonta tehdä täyttä oikeutta tapahtumille, jotka ovat Leningradin piirityksen suuruusluokkaa, mutta minua kohtasi poikkeuksellinen onni, kun sain kylliksi aikaa ja resursseja edes yrittääkseni sitä.

Toiseksi haluan esittää sydämelliset kiitokseni niille viidelle tutkijalle – Pietarin eurooppalaisen yliopiston tri Tatjana Voroninalle, Venäjän kansalliskirjaston Maria Svitšenskajalle, tri Ljuba Vinogradovalle, Venäjän humanististen tieteiden valtionyliopiston Pavel Rakitinille sekä Freiburgin Albert-Ludwigs-Universitätin Michelle Milesille – jotka omista projekteistaan huolimatta uhrasivat aikaansa tutkimukselleni. He eivät pelkästään haravoineet Venäjän ja Saksan arkistoja, vaan neuvoivat, kannustivat ja esittivät arvioitaan, kun kehittelin ideoitani. Yhtä kärsivällisiä ja oivaltavia olivat Maša Bosunova, Maša Jeremenko, Maša Kaminskaja, tri Jelena Hlinovskaja-Rockhill ja Sofia Savage, jotka avustivat kymmenien laajojen suullisten kertomusten ja piirityksen aikaisten päiväkirjojen kääntämisessä. Kiitokset tämän teoksen mahdollisista ansioista kuuluvat suureksi osaksi heille kaikille.

Olin myös äärimmäisen onnekas saadessani rohkaisua historioitsijakollegoiltani, ennen kaikkea Venäjän tiedeakatemian Pietarin-osaston tri Sergei Janovilta ja tri Aleksandr Tšistikovilta. Molemmat uhrasivat erinomaisen auliisti aikaansa ja tarjosivat asiantuntemustaan, esittivät viljalti kysymyksiä 13

ja opastivat minua tuoreimpien debattien ja julkaisujen pariin. Freiburgissa professori Ulrich Herbert ja tri Cornelia Brink selvittivät kiehtovasti saksalaisten näkökulmia piiritykseen. Lontoossa professorit Orlando Figes ja David Kirby, Simon Sebag Montefiore ja erityisesti Antony Beevor – veliki vožd kaikille niille, jotka palvelevat itärintamalla – tarjosivat viisauttaan ja yhteyksiään ja yleensäkin elähdyttivät pitkää ja yksinäistä kirjoitustyötäni.

Näin teki myös Judith Flanders, joka omien kirjojensa lomassa ehti asiantuntevasti takoa lopullisen käsikirjoituksen muottiinsa.

Muita kiireisiä henkilöitä, jotka antoivat haastatteluja, järjestivät yhteyksiä tai vastailivat yksityiskohtaisesti yllättäviin sähköpostiviesteihin, ovat Glasgow’n Mitchell Libraryn Marion Beaton, Meriel Buxton, Felicity Cave, Newcastlen yliopiston tri Robert Dale, tri Alan Dangour, George Edgar, Pietarin historiallisen museon Olga Filotšika, Memorial-järjestön Pietarin-osaston Irina Flige, kaupungin juutalaisen kulttuurikeskuksen Aleksandr Frenkel, Deborah Hodgkinson, Helsingin Sanomain Kaija Virta, Radio Baltikan Olga Kalašnikova, Pietarin eurooppalaisen yliopiston tri Nikita Lomagin ja tri Jekaterina Melnikova, tri Chiara Mayer-Rieckh, Giles Milton, Pulkovon observatorion Juri Nagovitsyn, Catriona Oliphant, Pietarin valtionyliopiston tri Vladimir Osinski, Nottinghamin yliopiston tri Siobhan Peeling, Pietarin filharmonisen orkesterin Galina Retrovskaja, Venäjän kansalliskirjaston Natalia Rogova, BBC:n World Servicen Olga Smirnova ja Renata Tairbekova, Edinburghin yliopiston Alexandra Smith, Tim Tzouliadis, Eremitaasin Ljudmila Voronihina, Pariisin Institut d’Histoire du Temps Présentin Nicolas Werth, Stephanie Williams, tri Emma Wilson sekä Pietarin sotilaslääketieteellisen museon Dmitri Žuravlev.

Valtionyliopiston tiedotusopin tiedekunnan Vladimir Nikitinilta sain korvaamatonta apua etsiessäni tähän teokseen valokuvia; niistä moni on julkaistu ensimmäistä kertaa hänen uraauurtavassa kokoelmassaan Tuntematon piiritys. Galina Stoljarova St. Petersburg Timesistä opasti minua muutamilla ensimmäisillä käynneilläni hänen kauniissa kaupungissaan ja järjesti myös tukun lehdistölippuja lumoavaan Mariinski-teatteriin. Sergei Zagatski näytti minulle isoäitinsä Klara Rahmanin piirityksen aikaisen päiväkirjan ja hoiti sen puhtaaksikirjoituksen. POISK-järjestön Saša Orlov ajelutti minua pitkin Mjasnoi Borin taistelukenttiä, ja Aleksandr Osipov esitteli minulle Nevski Pjatatšokin (Hän on tyystin omin voimin luonut muistonäyttelyn, joka löytyy erään liikkeen yläkerrasta Nevskaja Dubrovkan kylässä.)

Kotimaassani komentaja Geoffrey Palmer muisteli hilpeästi vuosiaan Britannian sodanaikaisen sotilasedustuston tehtävissä Moskovassa; kiitokse14

ni osoitan hänen leskelleen Angelina Palmerille. Ljubov Dvoretskaja saattoi venäjän taitoni ajan tasalle, ja Robert Chandler tutustutti minut Seelangsiin, slaavilaisten ja itäeurooppalaisten kielten ja kirjallisuuden verkkoyhteisöön, jonka jäseniltä sain lukuisia hyödyllisiä vihjeitä ja ehdotuksia. Parlamenttiedustaja Gisela Stuart reagoi historia- ja ihmisoikeusjärjestö Memorialin puolesta esitettyyn vetoomukseen pääministerille alahuoneessa osoittamallaan kysymyksellä. London Libraryn sekä School of Slavonic and East European Studiesin kirjaston henkilökunnat olivat ylitsevuotavan avuliaita ja tehokkaita, kuten myös ainutlaatuinen John Sandoen kirjakauppa.

Kaikkein ikimuistoisimpia olivat piirityksestä selviytyneiden haastattelut. Niin Daniil Alšits, Irina Ivanova (omaa sukua Bogdanova), Igor Krugljakov, Anželina Kupaigorodskaja kuin Galina Semjonova suostuivat yksityiskohtaisesti muistelemaan tuota karmivaa aikaa elämässään, ja haluan esittää mitä kunnioittavimman kiitollisuuteni ja ihailuni heitä kohtaan. Olen myös kiitollisuudenvelassa Bogdanov-Berezovskin, Hockenjosin ja Starodubtsevin suvuille siitä, että ne sallivat julkaisemattomien yksityisten päiväkirjojen siteeraamisen. Viimeiset mutta eivät suinkaan vähäisimmät kiitollisuuteni kohteet ovat puolisoni Charles Lucas sekä rakkaat poikamme Edward ja Bertie, joille tämä kirja on omistettu. Ilman heitä olisin lukenut enemmän mutta ymmärtänyt vähemmän.

15

Johdanto

Tämä on tarina Leningradin piirityksestä, eniten uhreja vaatineesta kaupunkisaarrosta koko ihmiskunnan historiassa. Leningrad, nykyinen Pietari, sijaitsee Itämeren koilliskolkassa, Suomea sekä Viroa ja Venäjää erottavan kapean ja matalan lahden pohjukassa. Ennen lokakuun vallankumousta se oli Venäjän keisarikunnan pääkaupunki ja nimeltään Sankt-Peterburg perustajansa, tsaari Pietari Suuren mukaan. Kun kommunismi luhistui runsas kaksi vuosikymmentä sitten, kaupungin alkuperäinen nimi palautettiin, mutta vanhemmille asukkailleen se on edelleen Leningrad, ei niinkään Leninin mukaan kuin kunnianosoitukseksi niille lähes 800 000 ihmiselle, jotka kuolivat nälkään lähemmäs 900 vuorokautta – syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 – jatkuneessa natsi-Saksan joukkojen piirityksessä. Nykyhistoria tuntee pitempiäkin piirityksiä – Madridin ja Sarajevon – mutta ne eivät vaatineet kymmenesosaksikaan niin paljon uhreja kuin Leningradin saarto.

Kaupungissa kuoli noin 35 kertaa niin paljon ihmisiä kuin Blitzissä, Lontoon pommituksissa, ja nelinkertainen määrä verrattuna Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien yhteiseen uhrilukuun.

Keskikesän aamuna 22. kesäkuuta 1941, jolloin Saksa käynnisti hyökkäyksensä Neuvostoliittoon, Leningrad näytti varsin samanlaiselta kuin ennen vallankumousta. Amiraliteetin tornin kullatun piikin yllä kaarrellut lokki olisi nähnyt alapuolellaan saman kuin 24 vuotta aikaisemmin: vuolaana virtaavan harmaan Nevajoen sitä reunustavine puistoineen ja palatseineen; lännessä joen suulla laivaston telakoiden nostokurjet; pohjoisessa Pietari-Paavalin linnoituksen polveilevat bastionit ja Vasilinsaaren ruutukaavaa noudattavat kadut; etelässä neljä samankeskistä kanavaa – viehättävän 17

Moikan, tyylikkään Gribojedovin, leveän ja komean Fontankan sekä arkisen Obvodnyin – samaten kaksi suurenmoista valtakatua, Izmailovskin ja Nevskin prospektit, jotka täydellisen symmetrisinä kulkevat ohi Varsovanja Moskovan-rautatieasemien kohti etäisempien teollisuusalueiden varastoja ja tehtaanpiippuja.

Ulkonäkö kuitenkin petti. Päältä katsoen kaupunki oli jokseenkin ennallaan, mutta sisäisesti se oli perinpohjaisesti muuttunut ja traumatisoitunut.

Saarron vaiheet tavataan esittää kuin elokuvassa, jossa onni muuttuu murheeksi ja loppu on jälleen onnellinen: tiedot hyökkäyksestä särkevät kesäaamun rauhan, seuraa aseisiinkutsu, vihollinen pysäytetään kaupungin porteille, pakkanen ja nälänhätä riivaavat, kevään myötä kaikki palaa ennalleen ja voittoa juhlitaan ilotulituksin. Todellisuus oli toisenlainen. Jokainen yli 30-vuotias leningradilainen oli kokenut jo kolme sotaa (ensimmäistä maailmansotaa seurasi bolševikkien ja valkoisten välinen kansalaissota, ja vuosina 1939–1940 käytiin talvisota Suomea vastaan), kaksi nälänhätää (ensin kansalaissodan aikana ja sitten 1930-luvun alkuvuosina, kun Stalin toteutti maatalouden pakkokollektivisoinnin) sekä kaksi suurta poliittisen terrorin aaltoa.

Varsinkin kaupungin vähemmistökansallisuuksien ja vanhan keskiluokan parista löytyi tuskin ainuttakaan perhettä, jota kuolema, vankila tai karkotus ja lisäksi köyhtyminen ei olisi koskettanut. Runoilija Olga Bergholts, juutalaisen lääkärin tytär, ei ollut turhan melodramaattinen todetessaan, että »me mittasimme aikaamme itsemurhasta toiseen».1 Vaikka piirityksen kuolonuhrien määrä oli vertaansa vailla, se ei ollut niinkään traaginen välisoitto kuin yksi synkkä vaihe monien joukossa.

Tragedia johtui sekä Hitlerin että Stalinin ylimielisyydestä. Elokuussa 1939 he olivat tyrmistyttäneet maailmaa unohtaessaan ideologiset ristiriidat ja solmiessaan hyökkäämättömyyssopimuksen, jossa he jakoivat Puolan keskenään. Kun Hitler seuraavana keväänä tunkeutui Ranskaan, Stalin pysytteli syrjässä ja toimitti liittolaiselleen yhä viljaa, metalleja, kumia ja muita elintärkeitä hyödykkeitä. Vaikka me nykyisin tiedämmekin Stalinin politbyroossaan käymien keskustelujen perusteella, että hän odotti joutuvansa ennemmin tai myöhemmin sotaan Saksan kanssa, natsien hyökkäys – joka oli saanut peitenimen Barbarossa eli »Punaparta» Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ristiretkeilijähallitsijan mukaan – tuli tuhoisana järkytyksenä. Kehno puolustus Puolan halki vedetyllä uudella rajalla murtui miltei välittömästi, ja jo muutaman viikon kuluttua puna-armeija huomasi puolustavansa Neuvostoliiton ydinalueen tärkeimpiä kaupunkeja.

Tämän valmistautumattomuuden suurin uhri oli Leningrad. Sodan aat18

tona kaupungissa oli hieman yli kolme miljoonaa asukasta. Kahdessatoista viikossa ennen syyskuun puoliväliä 1941, jolloin Saksan ja Suomen armeijat olivat eristäneet kaupungin muusta Neuvostoliitosta, puolisen miljoonaa leningradilaista oli mobilisoitu tai evakuoitu, joten loukkuun jäi runsaat 2,5 miljoonaa siviiliä, joiden joukossa oli ainakin 400 000 lasta. Nälänhätä puhkesi heti, ja jo lokakuussa miliisi alkoi raportoida riutuneista ruumiista kaduilla. Kuolemantapaukset nelinkertaistuivat joulukuussa, ja tammi– helmikuussa niitä oli lähes 100 000 kuukaudessa. Ennen kuin jopa venäläisen mittapuun mukaan purevan kylmä talvi – jolloin lämpötila laski aika ajoin 30 pakkasasteen alapuolelle – oli ohi, kylmä ja nälkä olivat vaatineet noin puoli miljoonaa ihmishenkeä. Tässä kirjassa keskitytään näihin joukkokuoleman kuukausiin, joita venäläiset historioitsijat nimittävät »sankari­ ajaksi». Piirityksen kaksi seuraavaa talvea vaativat vähemmän kuolonuhreja, kiitos ruokittavien suiden vähenemisen sekä jäitse yli Laatokan hoidettujen elintarviketoimitusten ja joukkoevakuointien – puna-armeija näet piti yhä hallussaan tämän suuren sisäjärven kaakkoisrantoja. Tammikuun 1943 taisteluissa saatiin lisäksi avatuksi hutera maakäytävä, jonka kautta neuvostoliittolaiset onnistuivat rakentamaan ratayhteyden kaupunkiin. Kuolleisuusluvut olivat kuitenkin yhä suuret, ja kaiken kaikkiaan 700–800 000 ihmistä eli noin neljännes kaupungin sotaa edeltäneestä väestöstä oli menehtynyt ennen tammikuuta 1944, jolloin Wehrmacht viimein aloitti pitkän perääntymisensä Berliiniin.

Lännessä on kiinnitetty merkillisen vähän huomiota Leningradin saartoon.

Viimeinen täysimittainen selostus piirityksestä ilmestyi vuonna 1969 tekijänään The New York Timesin Moskovan-kirjeenvaihtaja Harrison S­ alisbury.

Sotahistorioitsijat ovat keskittyneet Stalingradin ja Moskovan taisteluihin siitä huolimatta, että Leningrad oli ensimmäinen kaupunki, jota Hitler ei onnistunut valtaamaan; sen kukistuessa hän olisi kaapannut Neuvostoliiton suurimmat asetehtaat, laivatelakat ja teräsvalimot, saanut kosketuksen Suomen armeijaan ja kyennyt katkaisemaan rautatieyhteydet Murmanskiin ja Arkangeliin, joiden kautta liittoutuneet toimittivat apunsa. Yleisemmällä tasolla piiritys on vaipunut unohdukseen, kiitos synkeän suunnattoman itärintaman, tuon yleisen käsityksen mukaan aution lumipeitteisen tasangon, jolla puna-armeijan sotamiehet kompuroivat manttelinliepeet liehuen kohti saksalaisten konekiväärien keskitettyä tulta. Tätä kirjoitettaessa sattui kiusallisen usein, että ystävät sotkivat toisiinsa Suomenlahden pohjukassa sijaitsevan Leningradin, nykyisen Pietarin, ja Stalingradin, nykyisen Volgogradin, 19

joka oli väkiluvultaan vain kolmannes Leningradista ja sijaitsee nykyisen Kazakstanin rajan tuntumassa, ja pitivät niitä yhtenä ja samana paikkana.

Hieman erilaiset epämääräiset käsitykset koettelevat saksalaisia, joille itärintama on viime aikoihin asti ollut pikemminkin omien sotilaiden kärsimysten kuin julmuuksien näyttämö. Miljoonat saksalaiset joutuvat kestämään ajatuksen, että joku vanhempi tai isovanhempi kuului natsipuolueeseen, ja miljoonien muiden isät tai isoisät taistelivat itärintamalla. On helpompi muistaa heidän paleltumansa ja pelkonsa, nälkänsä ja pakkotyönsä sotavankileireillä (lähes 40 prosenttia niistä 3,2 miljoonasta akselivaltojen sotilaasta, jotka päätyivät Neuvostoliiton leireille, kuoli vankeudessa2) kuin se, että he polttivat kyliä, riistivät talonpoikien talvivaatetuksen ja elintarvikkeet ja osallistuivat juutalaisten vangitsemiseen ja tuhoamiseen. Yleisemmällä tasolla Leningrad jää holokaustin aiheuttaman syyllisyydentunnon varjoon. Kuten muuan saksalainen historioitsija toteaa: »Kyynisesti sanottuna historiassamme on niin monia ongelmallisia vaiheita, että niistä on pakko valita.»3 Kun kuljeksii keskiaikaisessa Freiburgin kaupungissa, jossa Saksan sotilasarkistoja säilytetään, näkee vähän väliä pieniä pronssilaattoja, joihin on kaiverrettu nimet ja päivämäärät. Ne kertovat taloista, joiden asukkaat oli kyyditetty keskitysleireille. Leningradin naiset ja lapset, joita samat vallanpitäjät yhtä harkitusti murhasivat, kärsivät näkymättöminä ja tähän päivään asti jokseenkin unohdettuina.

Piirityksestä on kirjoitettu niin vähän osittain siitäkin syystä, että neuvostojärjestelmä teki totuudenmukaisen kerronnan mahdottomaksi. Sotasensuuri ulottui kaikkialle. Piiritysrenkaan ulkopuolelle jääneillä venäläisillä, länsimaalaisista puhumattakaan, oli vain äärimmäisen epämääräinen käsitys kaupungin oloista. Neuvostoliiton uutislähetyksissä myönnettiin pelkästään »koettelemukset» ja »pula», mutta ei missään tapauksessa nälänhätää, ja moskovalaiset tyrmistyivät ja kauhistuivat kuullessaan, mitä Laatokan yli selviytyneet ystävät luottamuksellisesti kertoivat. Brittiläiset ja amerikkalaiset tiedotusvälineet toistelivat Neuvostoliiton tietotoimiston uutisia. Kun Leningradista käydyt taistelut hiipuivat pattitilanteeseen, myös BBC:n uutisointi hiipui, ja vuotta myöhemmin Lontoon The Times ei lainkaan tiedostanut asian merkitystä raportoidessaan maakäytävän avaamisesta kaupunkiin.

Lukijoille kerrottiin, että leningradilaiset olivat piirityksen ensimmäisenä talvena kärsineet »hirvittävää puutetta», mutta kevään koittaessa olot olivat »heti kohentuneet».4 Liittoutuneiden johto eli samanlaisessa tietämättömyydessä. Muuan Britannian sodanaikaisen Moskovan-sotilasedustuston 20

jäsen, joka siihen aikaan oli nuori merivoimien luutnantti, muistelee, että hänen ainoat tietonsa kaupungin todellisista oloista olivat peräisin tutulta näyttelijättäreltä, joka kerjäsi itselleen paikan erään kenraalin lentokoneesta viedäkseen ruokaa piiritetyille vanhemmilleen.5 Sodan jälkeen neuvostohallitus myönsi yleisen nälänhädän ja ilmoitti Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä epäilyttävän tarkan uhriluvun 632 253. Kuvaukset kaupungin kauhuista kuitenkin salattiin, kuten kaikenlainen keskustelu siitä, miksi saksalaisarmeijat päästettiin niin pitkälle, miksi elintarvikkeita ei ajoissa varastoitu tai miksi enempiä siviilejä ei evakuoitu ennen saartorenkaan sulkeutumista. Ohjaksia tiukennettiin entisestään, kun kylmä sota puhkesi ja Stalin käynnisti vuonna 1949 kaksi uutta puhdistusta. Ensimmäinen, joka toteutettiin salassa, pyyhkäisi mennessään Leningradin sodanaikaisen johdon ja puolueorganisaation; toisen kohteena oli »kosmopolitismi» – peiteilmaisu juutalaisuudelle ja kaikenlaiselle länsimaalaiseksi tulkittavalle suuntautumiselle – ja siinä siivottiin pois satamäärin yliopistoväkeä ja akateemisten ammattien harjoittajia. Samana vuonna Stalinin vanha kaveri Georgi Malenkov vieraili suositussa Leningradin puolustuksen museossa, jossa oli esillä kotitekoisia lamppuja, saksalaisten pommittaman junan jäännökset ja sodanaikaisen elintarvikkeiden jakelupisteen jäljennös (peräti kaksine surkeine, homeisine leivänviipaleineen) sekä myös runsaasti sotasaaliskalustoa. Kertoman mukaan hän oli harpponut tuohtuneena salista toiseen, heilutellut opaskirjaa ja huutanut: »Tästä saa käsityksen, että Leningrad olisi jotenkin erityisesti kärsinyt saarrosta! Se vähättelee suuren Stalinin roolia!» Sitten hän määräsi museon suljettavaksi. Sen johtaja sai syytteen »ampumatarvikkeiden kokoamisesta terroritekoja varten» ja tuomittiin 25 vuodeksi leirille.6 Kun Stalin vuonna 1953 kuoli ja Nikita Hruštšov nousi valtaan, voitiin viimein tarkastella sodan muitakin puolia kuin Stalinin sotilaallista neroutta.

Hruštšovin »salaista puhetta», jossa hän tuomitsi Stalinin henkilökultin ja puolueen puhdistukset, ja Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä ‑teoksen julkaisua seuranneen »suojasään» aikana voitiin vuonna 1960 paljastaa ensimmäinen muistomerkki Leningradin sodanaikaisille siviiliuhreille. Paikaksi valittiin Leningradin koillisella esikaupunkialueella sijaitseva Piskarjovskojen hautausmaa, jolla oli eniten sodanaikaisia joukkohautoja. Hruštšovin seuraaja Leonid Brežnev meni vielä pitemmälle ja korotti piirityksen keskeiseen osaan uudessa Suuren isänmaallisen sodan kultissa, jolla pyrittiin kääntämään huomio pois elintason kehnosta kehityksestä ja poliittisesta pysähtyneisyydestä. Tässä versiossa leningradilaiset muuttui21

vat sodanaikaisen tuhon uhreista suuren kansallisen eepoksen sankareiksi.

Tosin he kuolivat nälkään, mutta he tekivät sen hiljaa ja siististi, luottivat johtajiinsa ja uhrautuivat halukkaasti puolustaakseen vallankumouksen kehtoa. Yksikään ei nurissut, ei pakoillut työtä, ei rikkonut säännöstelymääräyksiä, ei sortunut lahjuksiin eikä saanut punatautia. Eikä kukaan – muutamaa fasistien vakoojaa lukuun ottamatta – toivonut saksalaisten voittoa.

Kommunismin romahdus yli kaksi vuosikymmentä sitten mahdollisti, kuten muuan venäläinen historioitsija totesi, »siirapin pyyhkimisen pois».

Valtiolliset arkistot avautuivat, ja päästiin tutkimaan puolueen sisäisiä muistioita, turvallisuuselinten raportteja rikollisuudesta, yleisestä mielialasta ja eri hallintoelimien toiminnasta, poliittisista syistä vangittujen kuulustelupöytäkirjoja, politrukkien rintamaraportteja sekä Leningradin johdon ja Kremlin välisten puhelinkeskustelujen tallenteita. Kirjalliset aikakauslehdet alkoivat julkaista sensuroimattomia muistelmia ja päiväkirjoja piirityksen ajoilta, ja sanomalehdissä ilmestyi edelleen vihaisten puna-armeijan veteraanien ja saarrosta selviytyneiden haastatteluja. Eikä vähiten merkittävää ollut, että lukuisat valokuvat tulivat ensi kertaa julki – eivätkä ne esittäneet Komsomolin hymyileviä nuoria lapio olalla vaan tikkujalkaisia lapsia turvonneine vatsoineen ja puolialastomien ruumiiden sekavia röykkiöitä.

Vaikka aukkoja on yhä – osa aineistosta on yhä salaista ja osa tuhottiin sodanjälkeisissä puhdistuksissa – uudet tiedot ovat repineet Brežnevin aikaisen version riekaleiksi. Pitää paikkansa, että leningradilaiset olivat poikkeuksellisen sitkeitä, epäitsekkäitä ja rohkeita. Mutta he myös varastivat, murhasivat, hylkäsivät sukulaisiaan ja turvautuivat ihmislihan syöntiin, kuten käy kaikissa yhteisöissä, kun ruoka loppuu. Pitää paikkansa, että hallinto puolusti kaupunkia onnistuneesti, järjesti kekseliäästi elintarviketäydennyksiä ja avasi huolto- ja evakuointireittejä yli Laatokan jään. Mutta se myös aikaili, hutiloi, tuhlasi ihmishenkiä lähettäessään kouluttamattomia ja aseistamattomia sotilaitaan taisteluun, ruokki omia johtavia apparatšnikejaan, kun kaikki muut näkivät nälkää, ja syyllistyi tuhansiin järjettömiin teloituksiin ja pidätyksiin. Kuten historioitsija Anne Applebaum toteaa, Neuvostoliiton vankileirit elivät omaa elämäänsä erillään muusta yhteiskunnasta, mutta ne olivat myös maan elämän mikrokosmoksia. Niissä vallitsivat »samat surkeat työelämän käytännöt, sama rikollisen typerä byrokratia, sama korruptio ja sama synkeä piittaamattomuus ihmiselämästä».7 Tämä kuvaus sopii myös saarron aikaiseen Leningradiin: siellä ei suinkaan poikettu tavanomaisesta neuvostokäytännöstä vaan se toistui tiivistyneessä pienoiskoossa. Tässä kirjassa ei pyritä esittämään, että joukkonälän22

Leningradin kärsimys­ näytelmä ­kaupungin ­asukkaiden ­kertomusten ja ­uusimpien arkisto­ lähteiden valossa

K

un Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, hän aikoi vallata Leninin nimikkokaupungin ennen Moskovaa. Venäläisten sitkeä vastarinta kuitenkin pakotti Saksan armeijan pysähtymään vain

30 kilometrin päähän kaupungista ja muuttamaan taktiikkaa.

Saartorenkaan sulkeutuessa syyskuun alkupuolella 1941, kaupungissa oli n. 2,5 miljoonaa siviiliä. Kun vapautus koitti tammikuussa 1944, kaupungissa oli enää 600 000 asukasta. Osa asukkaista oli evakuoitu Laatokan yli, mutta nälkään ja tauteihin oli kuollut silti arviolta 800 000 ihmistä.

Totuudenmukainen kerronta Leningradin piirityksen kauhuista oli pitkään mahdotonta, ensin Stalinin kuvan kirkastamisen takia, myöhemmin neuvostoaikana Leningradin piiritystä käytettiin propagandassa, osana suurta kansallista eeposta jossa kaupungin asukkaiden sankaruus nostettiin jalustalle. Vasta kommunismin romahdettua ja arkistojen avauduttua voitiin kuvata mitä todella tapahtui. Tämän teoksen ytimessä ovat päiväkirjat ja eloonjääneiden tarinat, kaupunkilaisten omat sanat

91.81

ISBN 978 -951- 0 -3 8537-1

www.wsoy.fi • Päällys Mika Tuominen Päällyksen kuva Boris Kudoyarov / AFP / Lehtikuva