Issuu on Google+

Toimittanut Arno Kotro Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki


© Tekijät ja WSOY 2012 Graafinen suunnittelu Heidi Ettanen ISBN 978-951-0-38386-5 Painettu EU:ssa


Sisällys

Lukijalle

9

Anne Moilanen Sinulla on jotakin

10

Arno Kotro Tarina, yksi mahdollisista

24

Maija-Riitta Ollila Äärettömiä mahdollisuuksia

42

Paavo Westerberg Kohtaaminen hiekkatiellä

56

Kari Enqvist Maailmankuvaa rakentamassa

66

Jaakko Heinimäki Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?

80

Maria Veitola Ihan kiva on ihan sama

90

Kirsi Piha Mitä kaikkea sinusta tulee isona?

104

Antti Nylén Vihoviimeisiä kysymyksiä

116

Riikka Pulkkinen Elämänoppineen monologi eli kymmenen kehotusta

130


Lukijalle

Muistan sen olleen loppusyksyn sateinen ilta, kun istuin WSOY:n kustannuspäällikön Sari Forsströmin kanssa ravintola Rytmissä Helsingin Hakaniemessä. Keskustelu kääntyi kirjoihin, ja saimme villin idean: mitä jos pyytäisimme joukon kiinnostavia suomalaisia kirjoittamaan lyhyen tekstin ja antaisimme heille aivan vapaat kädet? Ajatus tuntui hauskalta mutta vaati jalostamista. Entä jos he kirjoittaisivat kirjeen nuorelle? Uudelle ylioppilaalle? Oman elämänkokemuksensa pohjalta ja omalla tyylillään saisivat kertoa, mikä heille on tärkeää, mitä itse ovat elämästä oppineet? Siinä se oli. Kirjoittajat löytyivät ilahduttavan helposti. Vielä ilahduttavampaa oli lukea koskettavia, mukaansatempaavia ja henkilökohtaisia kirjeitä, joista jokainen omalla tavallaan ja jostakin kulmasta valottaa ihmiselon merkillisyyksiä. Tässä se nyt on, hyvä ylioppilas, pieni lahja sinulle. Kymmenen kirjettä, kymmenen näkökulmaa. Lue, ole utelias, ole kriittinen. Ja nauti nuoruudesta, sillä se on ikuista vain hetken.

Onnittelevasti, Arno Kotro

9


1.

10


Jos n채et tilan, sijoitu keskelle

11


Anne Moilanen | toimittaja yo 1995, Suomussalmen lukio

K

irkas spottivalo paistaa sokaisevasti suoraan kohti. Seison Tampereen ylioppilasteatterin lavalla pääsykokeissa. Olen 18-vuotias, vastikään muuttanut kaupunkiin opiskelemaan teatteria ja draamaa, ja nyt pyrin paikalliseen harrastajateatteriin. ”Miksi haluat tehdä teat-

teria?” kysyy ääni spottivalon takaa. En osaa vastata. Minulla on miljoona ajatusta, mutta en kykene muodostamaan niistä yhtään lausetta. Minun on vaikea hengittää, tuntuu että pyörryn. Kauhu on kangistanut käteni jääkylmiksi. Kun piina viimein on ohi, kävelen alivuokralaisasuntooni ja itken. Seuraavana päivänä soitan teatterille ja saan kuulla, että minua ei ole valittu. Perusteluksi teatterin johtaja sanoo, että mukaan ei ole järkeä valita sellaisia ihmisiä, joiden kanssa kukaan ei halua työskennellä. Tulevat vuodet kaikki uudet opiskelutoverini ja ystäväni ovat mukana Tampereen ylioppilasteatterissa. Kun iltaisin ja viikonloppuisin

12


istumme kapakassa, he puhuvat vain harjoituksista, bileistä ja teatterin ihmissuhteista. Minäkin käyn bileissä ja katsomassa esityksiä. Alan pian seurustella teatterissa näyttelevän pojan kanssa. Silti en kuulu porukkaan, en samalla tavalla. Olen se tyyppi, jonka kanssa kukaan ei halua työskennellä. Käyttäydyn muiden seurassa aina reippaasti, mutta sisimpääni on alkanut hiipiä epäilys. Olen aina ajatellut, että minulla on jotakin. Olen erilainen kuin muut. Minulla on oma sisäinen tuli, joka polttaa minua, vaikka en edes haluaisi. Näen, kuulen, aistin ja muistan asiat toisin kuin muut. Seksuaalisuuteni on räjähtävää, haluaisin rakastella koko maailmaa. Vereni on kuumaa laavaa. Minusta tulee vielä jotakin. Vai olenko sittenkin erehtynyt? Mitä jos valitsija oli oikeassa? Mitä jos minulla ei olekaan mitään? Siinä mielessä Tampereen ylioppilasteatterin johtaja oli oikeassa, että näyttelijää minusta ei tullut. Rakastan teatteria, ja tuo rakkaus ja sitkeys veivät minut muutaman vuoden kuluttua samaiseen harrastajateatteriin ohjaajaksi. Mutta siinä johtaja oli väärässä, että kukaan ei haluaisi työskennellä kanssani. Ja että minulla ei olisi teatterille mitään annettavaa. Teatterissa ohjaajan rooli sopi minulle paljon paremmin kuin näyttelijän. Vaikka olen myöhemmin elämässäni esiintynyt paljonkin, en varsinaisesti nauti esiintymisestä. Oikeastaan pitäisi sanoa, että esitän julkisesti ajatuksiani. Lisäksi haluaisin hallita tilanteita mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Ohjaamani hauska parisuhdekomedia oli Tampereen ylioppilasteatterissa suuri menestys. Ihmiset jonottivat lippuja, joita ei silti riittänyt kaikille. Teatterin piti järjestää näytelmästä lisäesityksiä. Parasta silti oli, että menestysnäytelmän ohjaamalla olin näyttänyt vähättelijälleni. Se oli suuri henkinen vapautuminen. 13


Saman tien aloin nähdä, että elämässäni oli ollut paljon muitakin samantyyppisiä lannistavia hahmoja ja tilanteita. Olen kotoisin maalta, pieneltä paikkakunnalta Kainuun korvesta, jossa vaatimattomuus on hyve. Lapsuudessani itsestään ei saanut tehdä turhaa numeroa, oikeastaan esillä ei olisi saanut olla millään tavalla. Etenkään tyttöjen ja nuorten naisten ei ollut sopivaa erottua massasta. Tampereen-kokemukseni jälkeen päätin, että lakkaan olemasta kiltti tyttö. Olin käynyt välillä opiskelemassa vuoden Tukholmassa, jossa olin niin ikään ohjannut näytelmän paikallisessa harrastajateatterissa ja viettänyt vapaata nuoren naisen elämää. Tukholma oli aivan eri tavalla kansainvälinen metropoli kuin Suomessa edes Helsinki, Tampereesta nyt puhumattakaan. Palattuani tajusin, että Tampere oli eltaantunut tuppukylä, jossa samat homeiset teatterin homewankerit koettivat edelleen määrittää ihmisiä lahjakkaisiin ja ei-lahjakkaisiin omaa heiveröistä valtaasemaansa pönkittääkseen. Käsillä oli kuitenkin nihilismin vaara, huomasin. Olivatko nämä ihmiset minulle tärkeitä? Osa heistä oli. Ja heidän kanssaan halusin tehdä jatkossakin työtä, viettää aikaani, antaa heille ystävyyteni ja rakkauteni. Sillä mikään ei ole arvokkaampaa kuin ystävyys ja rakkaus. Niiden vuoksi kannattaa tehdä lähes mitä tahansa. Opin silloin rakastamaan ihmisiä enemmän kuin mitään, jopa itseni ylitse. En oppinut sitä kotona vaan Tampereella, teatterissa, kun jo olin nuori aikuinen. Vaikka ystävyys ja rakkaus ovat elämässä tärkeintä, eivät nekään aina riitä. Niihin nimittäin tarvitaan toisia ihmisiä. Olen huomannut, että tietyllä tavalla ihminen on aina yksin. Elämässä tulee hetkiä, jolloin on maailman murheellisin. Vaikka silloin olisi ihmisten joukossa, läheistenkin, tyhjyys tekee olosta epätodellisen ja yksinäisyys puristuu keuhkojen ympärille kuin panssari. ”Sinua ei voi lohduttaa”, sanoi eräs ystäväni kerran turhautuneena. 14


Hän oli oikeassa. On olemassa tietty raja, johon asti toista ihmistä voi ymmärtää. Sen rajan toisella puolella on aina yksin. En ole koskaan ollut virallisesti masentunut, mutta minulla on ollut hyviä ja huonoja kausia. Elän edelleen kiihkeästi. Uskon, että masentunut ihminen on avaruudessa. Olen kuitenkin selvinnyt vaikeuksista, koska uskon itseeni. Opettelin sen ihan raa´asti muutettuani opintojeni loppuvaiheessa Helsinkiin. Koin silloin ison kriisin. Pitkä rakkaussuhde oli päättynyt. Olin heittänyt haaveet teatterialasta, sillä en nähnyt siellä itselleni ammatillista tulevaisuutta. Olin jälleen yksin uudessa kaupungissa enkä tiennyt, mitä elämälläni tekisin. Harkitsin vaihtoehtoja. Niitä oli kaksi. Joko lopetan itse elämäni tai jään tänne taistelemaan ja taistelen kovemmin kuin kukaan koskaan, en ikinä luovuta, vaikka mikä tulisi. Minusta tulee suurin, kaunein, vahvin ja paras. Oman elämäni sankari. Päätin taistella. Päätin, että uskon itseeni ja rakastan itseäni niin kovasti, että se riittää. Hyväksyin samalla sen, että minulla on poikkeuksellisen suuret tarpeet. Olen hyvin vaativa ihminen. Vaadin kaiken, vaikka kyllä minä sitten annankin kaiken. Maailmassa ei ole paljon sellaisia ihmisiä. Suurin osa menee ehkä 70 prosentilla, koska enempi on kuluttavaa. Ja niin se onkin. Mutta mitä jos se on ainoa vaihtoehto? Minulla on poikkeuksellisen suuri tarve rakkauteen, hyväksyntään, seksuaaliseen mielihyvään. Vaatimukseni muille ihmisille ovat kohtuuttomat. Mutta jos eivät muut minua rakasta, ja jos en minä kykene rakastamaan muita, niin rakastan sitten itse itseäni, riitän itse itselleni. Joka päivä. Sekunti kerrallaan. Se on lopulta oikeastaan aika yksinkertaista. Kyse on tahdonvoimasta. Aamuisin katsoin itseäni Töölön-vuokrayksiöni peilistä ja hymyilin. Hyvää huomenta minä, hieno päivä tänään, sanoin. Laitoin itselleni ihanan aamiaisen. Paistoin munat voissa. Luin rauhassa aamun lehden. Kävin töissä ja urheilin. Treenasin kovaa, harrastin muun muassa thainyrkkeilyä. Harjoituk15


sissa koetin lyömällä ja potkimalla osua treenikavereitani vartaloon, mieluiten päähän. Lyönnit ja potkut vedetään thainyrkkeilyssä omalla maksimilla, siis täysillä. Se oli valtavan tyydyttävää. Myös minua lyötiin ja potkittiin. Jos en suojautunut, iskut osuivat. Välillä niin kävi. Tavallaan fyysinen kipu jopa auttoi, sillä se oli niin konkreettista. Se todisti, että olin hengissä ja ihminen. Kipu myös opetti, että pitää olla nopeampi tai suojautua paremmin. Iltaisin valmistin aterioita vain itselleni. Katoin pöydän, myös lautasliinat ja kynttilät. Pidin asuntoni siistinä ja kasvatin kukkia. Tuuletin vaatteeni ja söin vitamiineja. Rukoilin. Luin hyviä kirjoja, kävin elokuvissa ja teatterissa. Joskus iltaisin kuuntelin musiikkia ja tanssin vauhdikkaasti tangoa tai vain huojuin paikallani kädet itseni ympärillä. Kävin myös kapakoissa. Järjestin jatkoja, joissa kuunneltiin Nick Cavea ja poltettiin tupakkaa sisällä. En käyttänyt verhoja. Sijoitin sänkyni yksiöni ikkunaerkkeriin ja harrastin siinä seksiä. Vitsailin joillekin kumppaneilleni, että alan kohta myydä naapureille näytöksiin lippuja. Juoksin Tukholmassa maratonin. Olympiastadionilla tulin täyteen taivaallista voimaa ja ohitin loppusuoralla satoja juoksijoita. Nämä olivat hyviä keinoja. Yhtäkkiä olin taas täynnä elämää. Olin nuori, voimakas, villi ja vapaa. Uskoin, että tarpeeksi yrittämällä ihminen pystyy lähes mihin tahansa. Silti jotakin tuntui puuttuvan. Tarvitsin järeämmän todistuksen siitä, että olin voittanut. Elämä on sotaa, ja minusta tuntui, että olin voittanut sodan. Niinpä tatuoin itseeni sotakuvan. Kerron siitä ainoastaan, että se on valtavan suuri kuva, joka peittää koko selkäni ylhäältä alas asti. Olen sen itse suunnitellut ja se on edelleen täydellinen. En tarvitse muita tatuointeja. Jotkut ovat kuvasta järkyttyneet, mutta minulle on aivan sama, mitä muut siitä ajattelevat. Tatuointi on oma sankarinhaarniskani, joka antaa minulle voimaa ja jota kannan kunnes kuolen. Olen tallettanut tatuoinnista mieleeni ainoastaan yhden viisaan ystäväni sanat. Hän, nainen itsekin, piti tatuointiani aluksi naiskauneuden 16


runtelemisena. Sitä tietyllä tavalla, joskin piilotetusti, ehkä halusinkin. Kuvahan ei näy ellen halua sitä näyttää. ”Mutta toisaalta”, ystäväni pohti, ”tatuointisi liittyy vahvasti identiteettiin. Tatuoimalla itsesi olet erottanut itsesi muista, tehnyt itsestäsi muidenkin silmissä ainutlaatuisen ja samalla luonut nahkasi uudelleen. Tatuoinnilla olet ottanut kohtalosi omiin käsiisi.” Se on totta ja kauneimpia asioita, mitä minulle on koskaan sanottu. Minulla siis on vahva itsetunto, jonka olen itse kovalla työllä rakentanut. En ole saanut sitä syntymälahjaksi. Onko sellaisia ihmisiä edes? Tätä kirjoittaessa olen 34-vuotias, siis edelleen kai melko nuori. Mutta on ihan eri asia olla 34- kuin 24- tai 18-vuotias. Jotkut katuvat nuoruuttaan ja toivovat olleensa silloin toisenlaisia, huolettomampia, ja nauttineensa elämästä enemmän. Esimerkiksi. Minä en kadu mitään. Olen elänyt jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Elän niin edelleen. Ajattelen kuolemaa silti usein, olen aina ajatellut. Jostakin syystä se on aina tuntunut läheiseltä. Kuolema on läsnä kaikessa mitä teen, se on kuin pieni lintu, joka istuu olkapäällä. En minä tiedä, miksi se siinä istuu ja mihin se lentää. Hyväksyn sen vain. Parikymppisenä en pelännyt kuolemaa, päinvastoin, rienasin sitä ja leikittelin ajatuksella omasta kuolevaisuudestani. Kuolema ei koske nuoria ihmisiä. Harrastin silloin muun muassa laskuvarjohyppyä, joka ei kyllä enää tulisi mieleenkään. Aloin kunnioittaa kuolemaa vasta kun sain omia lapsia. Nuorena luulin aina, että voidakseni kirjoittaa minulla pitäisi olla enemmän elämänkokemusta. Siinä olin väärässä. En arvostanut havaintojani. Nyt ymmärrän, että jokainen elämänvaihe ja ikäkausi on omanlaisensa, henkilökohtainen ja ainutkertainen. Muistan usein ajatelleeni vaikka filosofian luennolla, että nyt sain hienoja ajatuksia. Mutta ei niitä sitten kannattanut mielestäni edes 17


kirjata ylös. Luennollahan oli monta kymmentä tai sataa muutakin ihmistä, he varmaan olivat ajatelleet samoin? Jossakin vaiheessa tajusin, että todennäköisesti siitäkään luennosta ja niistä ajatuksista ei jää mihinkään mitään jälkeä, koska kukaan ei tee muistiinpanoja. Ja että jos joku paikalla ollut, kuka tahansa, kirjoittaisi kaikesta siitä miten valheellisen todistuksen tahansa, siitä tulisi totuus, koska se olisi ainoa laatuaan. Ihminen muistaa elämästään outoja asioita. Koulun ekaluokalta muistan selvimmin tippuvan vesihanan, kuinka pisara kasvoi kasvamistaan, sen hypnoottisen, yhä uudestaan samanlaisena toistuvan ihmeen, kun veden pintajännitys piti pisaran kasassa uskomattoman suureksi. Yliopistolta muistan kävelymatkan. Kuljin aina samaa reittiä, jonka varrelta muistan edelleen jokaisen rakennuksen, puun ja katukiven. Lohkeilevan asfaltin pyörätien mutkassa. Kaljun miehen Ahaa Teatterin oviaukossa. Attilan kaari-ikkunat. Teivon Lihan käryn. Muistan myös paljon muuta. Tosin olen unohtanut enemmän, kokonaisia aikakausia, sillä elämä on unta. Ihailemani esseisti Antti Nylén sanoo, että hän on mielestään ihan tavallinen. Hän ei koe olevansa millään tavalla erikoinen, ei työssään, parisuhteessaan, isyydessään. Tekemiään elämänvalintoja Nylén vertaa samanikäisten aikalaisten vastaaviin valintoihin tai kenties jopa universaaliin ihmisyyteen. Minä sen sijaan koen olevani hyvin erityinen. Minulla on jotakin. Tosin uskon, että myös muut ihmiset ovat erityisiä. Uskon, että jokaisella on jotakin. Sinulla on jotakin. Jokainen on oma ainutkertainen ihmisensä. Mutta se on tässä maailmassa kummallista, että muut eivät aina näe sitä. Olen tavannut valtavasti ihmisiä, joita ei nähdä. On ihmisiä, joita edes omat vanhemmat tai muut läheiset eivät ole nähneet, joita kukaan ei ole nähnyt.

18


Sinun täytyy nähdä itse itsesi. Sinun täytyy arvostaa ja rakastaa itse itseäsi. Sinun ei pidä uskoa pahoja puheita, vähättelyä ja lannistamista. Tulet kohtaamaan itsekkäitä, röyhkeitä ja ilkeitä ihmisiä, jotka koettavat tehdä sinusta kynnysmattonsa. Mutta sinun on tiedettävä oma arvosi ja vedettävä raja siihen, mitä et voi hyväksyä. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kovasydäminen eikä saisi antaa anteeksi. Päinvastoin, juuri suuri ihminen on lempeä ja anteeksiantava. Suuri ihminen on kuitenkin vahva. Hän rakastaa myös itseään, suojelee omaa sydäntään. Joskus ystäväkin voi olla susi lammasten vaatteissa. Ystävyys on todellista ystävyyttä vain silloin, kun se antaa pääosin mielihyvää ja voimaa. Jos ystävä alistaa sinua, älä suostu. Jos muu ei auta, lähde pois. Olen itsekin luopunut muutamista ystäviksi luulemistani ihmisistä. Se on aluksi ollut surullista mutta oikea ratkaisu. Itseensä uskominen on ainoa järkevä strategia, koska et voi muuttua toiseksi. Samasta syystä kannattaa olla tyytyväinen vaikkapa vartaloonsa. Setti on se mikä se on. Maallinen tomumaja, josta voi kuitenkin olla paljon iloa ja nautintoa. Kauneus on sitä paitsi siitä kummallinen juttu, että ystävyys ja rakkaus tekevät kauniiksi. Kaikki ystäväni ovat kauniita. Miehessäni minulle rakkainta on hänen kaunis sydämensä. Se, että näkee itsensä, auttaa jo paljon, mutta ihminen on sosiaalinen eläin. Läheisyys ja rakkaus on sitä, että uskaltaa asettua nähtäväksi ja katsoa myös muita. Maailma ei kuitenkaan ole reilu. Nuoruus oli itselleni siksikin niin raastava elämänvaihe, että yhtäkkiä kaikki tukiverkot hävisivät. Vaikka minulla oli hyvä lapsuudenkoti, en ollut enää osa sitä. En löytänyt heti paikkaani opiskelu- ja työelämässä. Monet ystävyydet ja seurustelusuhteet osoittautuivat väliaikaisiksi. Teatterialalla kilpailu oli kovaa, oli kateutta, vähättelyä, vallanhalua, mielivaltaista yritystä määritellä toisia tietynlaisiksi. Tämä on muuten asia, jolle teatterilaiset, etenkin näyttelijät, ovat hämmentävän alttiita:

19


uskomaan muiden heppoisiakin määrittelyjä itsestään. Näyttelijät ovat traagisin tietämäni ammattikunta. Heidän nähdyksi tulemisen tarpeensa on pohjaton, sitä ei kykene mikään menestys tai kukaan toinen ihminen tyydyttämään kuin hetkeksi. Muistelen toisinaan nuoruuttani kauhulla, koska silloin melkein kadotin itseni. Nyt kaikki on helpompaa. Olen paljon itsevarmempi ja tyytyväisempi itseeni. Minulla on jotakin. Sinulla on jotakin. Äidiksi tulo on lisännyt valtavasti omaa itsevarmuuttani. Se on minusta suurinta elämän menestystä. Äitiys on myös ainoa asia, joka ei koskaan häviä. Vaikka minä kuolisin, vaikka lapseni kuolisivat, olen aina heidän äitinsä. Se on huikeaa ja ihanaa. En silti koskaan ajattele, että lapsilleni tapahtuisi jotakin pahaa. Torjun sellaiset ajatukset ihan tietoisesti, nostan sillat pystyyn. Sekin on tahdonvoimaa. Oma uravalinta ei ole ollut minulle helppo. Olen työskennellyt nyt kymmenisen vuotta toimittajana, joka on hieno ja hauska ammatti. En kuitenkaan ole varma, onko se ammattini koko loppuelämäni. Olen edelleen kiinnostunut muustakin, kuten teatterista, tuottamisesta, yrittäjyydestä, sijoittamisesta. Pidän myös käsitöistä. Ja Lapista, suunnistuksesta ja sienistä. Sekä Hermès´n silkkihuiveista, timanteista, Pietarista ja Istanbulista. Muun muassa. Kotiäitiydestä en ole kiinnostunut, vaikka lapset ovatkin elämäni suola ja sokeri mieheni ohella. Odotan tätä kirjoittaessa kolmatta lastani. Olen ollut kahden lapseni synnyttyä kotona aina tasan vuoden ja aion toimia näin myös kolmannen lapseni kohdalla. Mielestäni voi olla hyvä äiti ilman, että jää hoitamaan lapsia kotiin vuosikausiksi, kuten melko suurella osalla suomalaisista äideistä on tapana. Minä olen kiinnostunut myös omasta urasta ja omasta rahasta. Sitä paitsi Suomen päivähoitojärjestelmä on loistava.

20


Jotta totuus ei unohtuisi, minun on kerrottava myös tositarina lukioajoiltani. Elämässäni ei toki ole ollut pelkästään ikäviä ja lannistavia ihmisiä ja auktoriteetteja, vaan olen saanut paljon myös tukea ja kiitosta. Olen ollut feministi nuoresta asti. Etenkin kouluaikana minusta usein tuntui, että minua kiitettiin vääristä asioista, sellaisista, joita en itse pitänyt tärkeinä tai jotka koin jopa loukkaavina (miten kiltti, kiva, kohtelias ja sievä tyttö). Niin sanotuista tytöille sopivista asioista. Tosiasiassa vihasin kaikkea sovinnaista. En ollut mikään harmiton tapaus. Olin punaista, mustaa ja kultaa, olin tulivuori ja vedenpaisumus, verensyöksy ja sydänkohtaus. Ja minusta tuntui, ettei kukaan nähnyt sitä. Paitsi Aino. On hämmästyttävää, miten yksikin ihminen voi merkitä niin paljon. Se, että yksikin ihminen näkee. Minulla oli Suomussalmen lukiossa maailman paras äidinkielen opettaja, Söderholmin Aino. Hän luetutti meillä laadukasta kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta ja kirjoitutti tietysti aineita. Hän oli intohimoinen, rohkea ja jännittävä nainen, innostunut opettamistaan asioista ja kannusti myös oppilaitaan rohkeaan ilmaisuun. Minä olin jo silloin vahva kirjoittaja. Aino kehui aineitani ylitsevuotavin sanoin. Hänellä oli tapana lukea parhaat aineet ääneen luokassa ja jättää salaisuudeksi, kenen kirjoitus oli. Hän luki aina minun aineeni. Kuuntelin tekstiäni kuin tulisilla hiilillä. Olin yhtaikaa maailman piinatuin ja onnellisin, täynnä häpeää ja riemua. Halusin siihen hetkeen yhä uudestaan. Taisin lopulta kirjoittaa kaikki aineenikin vain sitä hetkeä varten: sille yleisölle, koululuokalleni, ja että ihana Aino lukisi ne. Kerran Aino oli kirjoittanut aineeni marginaaliin: ”Oletko koskaan harkinnut kirjailijan ammattia?”. Se on myös yksi kauneimmista minulle sanotuista lauseista, vaikka minusta ei ole ainakaan toistaiseksi kirjailijaa tullutkaan. Ainon kommentti tuntui upealta tunnustukselta, olihan taiteilijuus nuorena yksi haaveistani, melkein pakkomielteeseen asti. Taisin kuitenkin silloin olla huomattavasti kiinnostuneempi myyttisestä taiteilijaelämästä kuin itse raa´asta työstä. Se tavallinen tarina. 21


Ehkä minusta vielä jokin päivä tulee jonkin sortin taiteilija. Se ei kuitenkaan tunnu enää samalla tavalla pakottavalta tarpeelta kuin parikymppisenä. Kirjailijaelämästäkin on paljolti kadonnut hohto sen jälkeen, kun olen työssäni haastatellut kymmeniä kirjailijoita. Olen ystävystynyt monien kirjailijoiden kanssa, ja joistakin vanhoista ystävistäni on tullut kirjailijoita. Mieheni työskentelee kirjakustantajana. Merkittävin saavutukseni tähän mennessä on, että olen saanut oman perheen. En silti koskaan väittäisi, että se on kaikki mitä haluan. Sillä minä haluan edelleen kaiken. Meret, joet ja vuoren harjanteet. Sinä, jolla myös on jotakin. En osaa antaa sinulle neuvoja, paitsi ehkä yhden: ole rohkea rakkaudessa. Ei ole mitään syytä odottaa, siinäkään asiassa. Kannattaa rakastaa aina koko sydämestä ja antaa kaikki. Mene naimisiin ja tee lapsia vaikka heti, jos siltä tuntuu. En usko, että ihminen voi rakastua kovin montaa kertaa elämässään. Yksikin kerta on jo paljon. Rakkaus on suuri. Jumala on rakkaus. Siunausta matkallesi!

22


: 10 kirjettä ylioppilaalle (WSOY)