Issuu on Google+

aikamme kertojia

GAUTE HEIVOLL

Etten palaisi tuhkaksi Suomentanut Päivi Kivelä

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Käännös on julkaistu Pohjoismaiden ministerineuvoston tuella.

Norjankielinen alkuteos Før jeg brenner ned © gaute heivoll 2010 suomenkielinen laitos © päivi kivelä ja wsoy 2012 isbn 978-951-0-37950-9 painettu eu:ssa


Melkein kaikki on yhdentekevää. Kunnes jokin suunnaton kohoaa taivaalle kuin tulinen pilvi ja ahmii kaiken. Silloin kaikki muuttuu ja muutut itse ja se mikä äsken oli arvokasta onkin tyhjää ja turhaa. Ja kuljet pois läpi kaiken tuhkaksi tulleen ja olet tuhkaa. pär lagerkvist


alfredin luona käydessäni kuulin erään tarinan. Aluksi luulin ettei se liittynyt tulipaloihin mitenkään. En ollut kuullut tarinaa aiemmin, se on suorastaan sydäntäraastava, mutta samalla täynnä… niin, miten sen nyt sanoisi? Rakkautta? Se tapahtui runsaat sata vuotta sitten kotikylässäni. Muuan mies teki itsemurhan räjäyttämällä itsensä ilmaan. Kolmekymmentäviisivuotiaana. Dynamiitilla. Jälkeenpäin kerrottiin, miten hänen äitinsä kierteli paikalla keräämässä palasia esiliinaansa. Muutamaa päivää myöhemmin, lyhyen seremonian jälkeen, kaikki mitä oli jäljellä laskettiin hautaan numero 35. Hautarekisterin mukaan. Huomautuksia-kohtaan merkittiin mielisairas. En tiedä onko tarina totta. Mutta ymmärrettävä se ainakin on. Jos vain asettuu miettimään kaikessa rauhassa, alkaa vähitellen ymmärtää. Lopulta asia tuntuu itsestään selvältä. Niinhän ihminen tekee. Vaihtoehtoja ei ole. Sitä vain kiertelee keräämässä palasia esiliinaan.

7


Ensimm채inen luku


I muutama minuutti keskiyön jälkeen maanantaina 5. kesäkuuta 1978 Johanna Vatneli sammutti valot keittiöstä ja veti oven varovasti kiinni. Hän käveli neljä askelta kylmän eteisen läpi kamarin ovelle, raotti sitä ja valojuova lankesi harmaalle villahuovalle, jonka alla he nukkuivat vaikka oli kesä. Hämärässä huoneessa makasi Olav, hänen miehensä, täydessä unessa. Johanna seisoi hetken kynnyksellä ja kuunteli miehen raskasta hengitystä, sitten hän meni pieneen kylpyhuoneeseen ja pani veden valumaan hanasta hiljaa niin kuin hänen tapansa oli. Hän seisoi pitkään kumarassa pesemässä kasvojaan. Huoneessa oli kylmä, hän seisoi paljain jaloin räsymatolla ja tunsi kovan lattian jalkapohjiensa alla. Hän katsoi peilikuvaansa silmiin. Niin hän ei yleensä tehnyt. Hän nojautui vähän lähemmäksi ja katsoi kauan mustiin pupilleihin. Sitten hän pyyhkäisi hiuksiaan, laski lasin täyteen kylmää vettä ja joi. Lopuksi hän vaihtoi alushousut. Entiset olivat aivan veressä. Hän taittoi ne kokoon ja pani ämpäriin likoamaan yöksi. Hän veti yöpaidan päänsä yli ja tunsi samassa vihlaisun vatsassaan, niitä oli tuntunut jo pitkään mutta viime aikoina ne olivat pahentuneet, varsinkin jos hän kurkotti tai nosti jotain raskasta. Kuin puukonpistoja. Ennen kuin sammutti valot hän otti tekohampaat suustaan 11


ja pudotti ne peilihyllyllä olevaan vesilasiin, Olavin lasin viereen. Silloin hän kuuli auton äänen. Olohuoneessa oli pimeää, mutta ikkunat hohtivat oudon mustina ja kiiltävinä aivan kuin pihalla olisi ollut himmeä valo. Hän meni rauhallisesti ikkunan luo ja kurkisti ulos. Kuu oli noussut etelässä puunlatvojen ylle, hän näki kirsikkapuun joka kukki vieläkin, ja ellei olisi ollut sumua, hän olisi nähnyt lännen suunnassa Livannetille asti. Auto ajoi valot sammutettuina talon ohi ja jatkoi hitaasti matkaa Mæseliin päin. Se oli tumma, tai ehkä punainen. Hämärässä ei erottanut. Auto ajoi hyvin hitaasti, lopulta se kääntyi mutkasta näkymättömiin. Johanna seisoi ikkunan ääressä ja odotti minuutin, kaksi, ehkä kolmekin. Sitten hän meni kamariin. –  Olav, hän kuiskasi. – Olav. Ei vastausta, mies nukkui sikeästi niin kuin aina. Johanna kiirehti takaisin olohuoneeseen, löi reitensä kipeästi tuolin käsinojaan ja ehti ikkunaan juuri kun tumma auto ajoi takaisin. Se tuli esiin mutkasta ja ajoi hitaasti talon ohi, tie kulki aivan lähellä olohuoneen seinää. Sen oli täytynyt kääntyä Knutsenin talon luona, mutta siellä ei ollut nyt ketään, asukkaat olivat palanneet kaupunkiin edellisiltana, hän oli itse nähnyt heidän lähtevän. Hän kuuli autonrenkaiden rapinan. Moottorin hiljaisen hyrinän. Radion äänen. Auto pysähtyi. Hän kuuli oven aukeavan, sitten tuli hiljaista. Sydän nousi kurkkuun. Hän säntäsi kamariin, sytytti valon ja ravisteli miestään. Tällä kertaa mies heräsi mutta ei päässyt jaloilleen ennen kuin he kuulivat keittiöstä pamauksen ja lasin helinää. Jo eteisessä Johanna tunsi bensiinin läpitunkevan katkun. Hän tempaisi keittiön oven auki, ja vastaan hulmahti liekkiseinä. Koko huone oli tulessa. Sen oli täytynyt syttyä muutamassa sekunnissa. Liekit nuoleskelivat lattiaa, seiniä ja 12


kattoa, valittivat kuin suuri haavoittunut eläin. Johanna seisoi lamaantuneena ovella. Kaukaa valituksen keskeltä hän erotti – vaikkei ollut koskaan ennen kuullutkaan sitä – särkyvän lasin räsähdyksen. Hän seisoi ovella, kunnes kuumuus pakotti hänet pois. Tuntui kuin kasvot olisivat irronneet, kuin niitä olisi vedetty otsasta alkaen alas, yli silmien, poskien, nenän, suun. Silloin hän näki miehen. Vain vilaukselta, ehkä parin kolmen sekunnin ajan. Mies seisoi kuin musta varjo aivan ikkunan takana, liekkimeren toisella puolella. Seisoi kuin paikalleen juuttuneena. Niin kuin Johannakin. Sitten hän liikahti ja katosi. Eteinen oli jo savua täynnä, sitä pursusi seinän läpi keittiöstä ja leijui katonrajassa kuin sakeaa sumua. Johanna haparoi puhelimen luo, nosti kuulokkeen ja soitti Ingemannille Skinnsnesiin, numeron hän oli viime päivien tapahtumien jälkeen kirjoittanut lapulle mustalla tussilla. Sormen pyörittäessä numerolevyä hän mietti mitä sanoisi. Johanna Vatneli täällä. Meidän talomme palaa. Puhelin oli mykkä. Siinä samassa sähköt katkesivat, sulaketaulu pamahti, pistorasiasta peilin vierestä sinkosi kipinöitä, valo sammui ja tuli pilkkopimeää. Johanna tarttui Olavia kädestä ja he hapuilivat kädet ojossa eteisen läpi ulko-ovelle. Sisään lehahti viileää yöilmaa ja heti palo sai lisää vauhtia; he kuulivat kumeita jysäyksiä ja sitten humahduksen, kun liekit murtautuivat sisäkaton läpi ja alkoivat heti nuoleskella ullakon ikkunoita. Olen nähnyt tämän tulipalon mielessäni monta kertaa. Liekit olivat aivan kuin odottaneet tätä hetkeä, tätä yötä, näitä minuutteja. Ne halusivat ulos pimeyteen, kurkottelemaan taivaalle, valaisemaan, vapautumaan. Ja hetkeä myöhemmin ne tosiaan pääsivät vapauteen. Monta ikkunaa räsähti rikki 13


yhtä aikaa, lasi helisi ja liekit pääsivät irti, työntyivät ulos ja taivasta kohti ja valaisivat koko pihan keltaisella, epätodellisella hohteellaan. Kukaan ei ole voinut kuvailla paloa koska paikalla ei ollut muita kuin Olav ja Johanna, mutta olen nähnyt kaiken mielessäni. Olen nähnyt miten lähimmät puut siirrähtivät entistä lähemmäksi tätä valoa, miten ne aivan kuin kokoontuivat ja liukuivat vaiti ja huomaamatta taloa kohti. Olen nähnyt miten Johanna joutui kiskomaan Olavin ulkoportaiden viisi askelmaa alas, pitkään nurmikkoon, ohi vanhan kirsikkapuun joka seisoi kuin kivettyneenä runko paksun harmaan sammalen peitossa, ja pihan poikki maantielle missä hän tunsi heidän olevan turvassa. Siinä he seisoivat tuijottamassa taloa, jossa olivat asuneet vuodesta 1950 asti. He eivät sanoneet sanaakaan, ei ollut mitään sanottavaa. Minuutin tai parin kuluttua Johanna kuitenkin lähti liikkeelle, Olav jäi seisomaan tielle yöpaitasillaan. Hulmuavien liekkien valossa hän näytti aivan lapselta. Suu oli raollaan ja huulet liikahtelivat hivenen aivan kuin tapaillen sanaa, jota ei ollut olemassakaan. Johanna juoksi takaisin pihan poikki, ohi marjapensaiden ja omenapuiden, jotka olivat kukkineet vain muutama päivä sitten. Ruohikossa oli kastetta ja nilkat ja yöpaidan helmat kastuivat. Portaille päästyään hän tunsi polttavan kuumuuden, joka hyökyi keittiöstä ja ullakon itäpäästä. Sitten hän meni sisään. Eteisessä osa savusta oli päässyt ulos niin että hän erotti sekä keittiön oven, joka oli edelleen kiinni, että olohuoneen oven, joka oli selällään. Hän astui varovasti muutaman askeleen peremmälle. Ympärillä jymisi ja paukkui, mutta hänen oli päästävä portaita ylös. Alavatsaa vihlaisi joka askelmalla. Puukko vedettiin ulos ja pistettiin sisään. Hän tarttui kaiteeseen ja kiskoi itseään ylöspäin, kunnes pääsi ullakkohuoneiden välissä olevalle tasanteelle. Hän avasi Kåren en14


tisen huoneen oven, ja siellä kaikki oli niin kuin ennenkin. Siinä oli sänky valkoisena ja sijattuna niin kuin se oli ollut kaikki vuodet pojan kuolemasta asti. Siinä oli hänen kaappinsa, tuoli jota vasten hänen kainalosauvansa olivat nojanneet, ja taulu jossa kaksi lasta leikki kosken partaalla ja Herran enkeli leijui heidän yllään, kaikki oli paikallaan. Niin myös Johannan käsilaukku, jossa oli kolmetuhatta kruunua. Se oli lipaston ylälaatikossa, lipasto oli vieläkin täynnä Kåren vaatteita, ja heti nähdessään yhden pojan vanhoista paidoista – sen jonka rintamuksessa oli pieni repeämä – hän tunsi ettei enää jaksaisi laskeutua portaita. Tuntui kuin hän olisi yhtäkkiä antanut periksi, vain sen paidan takia. Hän päästi laukun tömähtämään lattialle ja istuutui rauhallisesti sängylle. Hän tunsi patjan jousien keinahtavan ja kuuli tutun, turvallisen narahduksen. Savu tuprusi lattianraoista ja kohosi pilvenä kohti kattoa. Näytti kuin hänen edessään olisi hitaasti muotoutunut rauhallinen savuhahmo. Se sai käsivarret, kädet, jalat ja sumeat kasvot. Silloin Johanna painoi päänsä ja lausui hiljaisen rukouksen jossa ei ollut alkua eikä loppua, vain lause tai pari, huulet liikahtelivat. Mutta sitten hänen selkänsä takaa kuului kova ja terävä paukahdus, ja se sai hänet unohtamaan kaiken muun, kompuroimaan jaloilleen ja perääntymään. Hän oli taas oma itsensä, savuhahmo oli poissa mutta huone oli savun vallassa ja hänen oli vaikea hengittää. Hän sieppasi käsilaukun ja juoksi tasanteelle, laskeutui kiireesti portaat ja upposi paksuun ja kitkerään savupilveen, joka korvensi kasvoja. Hän tajusi että kamarissa kaikki heidän vaatteensa kytivät ja leimahtaisivat kohta liekkiin. Kurkkua kuristi, hän voi pahoin ja silmissä vilisi, mutta hän tiesi tarkalleen missä suunnassa ovi oli. Viimeiset metrit hän hapuili sokkona, mutta hän oli astunut samat askeleet lukemattomia kertoja ennenkin ja osui erehtymättä 15


ovelle, ja kun hän pääsi portaille, tuntui kuin kuumuus olisi tyrkännyt häntä selästä ja heittänyt monen metrin päähän talosta. Hän veti keuhkonsa täyteen raikasta, puhdasta yöilmaa ja lysähti polvilleen. Olen nähnyt mielessäni, miten hän kyyhötti nurmikolla ja valo hänen ympärillään vaihteli keltaisesta lähes valkoiseksi, oranssista lähes punaiseksi. Hän pysyi polvillaan kasvot ruohikkoa vasten monta sekuntia ja toipui vähitellen. Lopulta hän kompuroi jaloilleen, mutta silloin Olavia ei näkynyt missään eikä ketään muutakaan. Hän juoksi rinnettä ylös naapuritalolle, joka näkyi nyt aivan selvästi liekkien valossa. Jo ennen kuin hän ehti koputtaa, naapuri ryntäsi portaille. Odd Syvertsen. Hän oli herännyt valoon. Johanna tarttui häntä käsivarresta, aivan kuin pidätteli, tai otti tukea pysyäkseen pystyssä. Hän ei kyennyt kuin kuiskaamaan, mutta naapuri erotti joka sanan. –  Olavia ei näy missään. Odd Syvertsen juoksi ensin sisään soittamaan, ja sillä aikaa Johanna laskeutui kiireesti rinnettä takaisin tielle. Talo oli nyt ilmiliekeissä. Koko ajan kuului kovia, rätiseviä paukahduksia, jotka kaikuivat Livannetin takaa länsipuolen harjuista. Kuulosti kuin itse taivas olisi revennyt. Liekit olivat kuin suuria villejä lintuja, jotka syöksyilivät toistensa ympäri, yli ja läpi, pyrkivät irti toisistaan mutta eivät päässeet. Palo oli levinnyt muutamassa minuutissa valtavaksi. Silti kaikki hänen ympärillään oli ihmeen hiljaista. Olen nähnyt sen mielessäni. Talon, joka palaa yöllä. Ensimmäiset minuutit ennen kuin väkeä alkaa tulla. Ympärillä kaikki on hiljaista. Ei ole muuta kuin tulipalo. Talo seisoo yksin eikä kukaan pysty pelastamaan sitä. Se on jäänyt yksin oman tuhonsa armoille. Liekit ja savu aivan kuin imeytyvät kohti taivasta, rätisee ja paukkuu ja kaiku vastaa jostain kaukaa. Se on pelottavaa, se on hirvittävää, se on käsittämätöntä. 16


Ja melkein kaunista. Johanna huusi Olavia. Ensin kerran, sitten kaksi, neljä kertaa. Tuntui äkkiä pelottavalta kuulla oma äänensä liekkien jyminän keskeltä. Puut tuntuivat työntyneen vieläkin lähemmäksi taloa. Ne ojentelivat oksiaan. Uteliaina, kauhistuneina. Johanna juoksi ulkorakennusta kohti, kipu vihloi alavatsaa. Tuntui kuin hänen sisällään olisi puhjennut suuri paise, josta valui lämmintä verta. Mies seisoi talon ja ulkorakennuksen välissä kuin liekkien loimun vangitsemana. Hänen yöpaitansa lepatti vaikka tuulenhenkäystäkään ei tuntunut, hän seisoi hievahtamatta. Lähemmäksi päästyään Johanna tajusi, että tuuli puhalsi pahaenteisinä henkäyksinä tulipalosta, yhtä aikaa jäätävän kylmänä ja korventavan kuumana. Hän alkoi kiskoa miestä mukaansa ja yhdessä he palasivat tielle, seisoivat siellä kylki kyljessä kun Odd Syvertsen juoksi rinnettä alas. Huohottaen ja kiihtyneenä hän pysähtyi vanhan pariskunnan viereen. Hän yritti vetää heitä kauemmaksi rajusta kuumuudesta, mutta turhaan. He halusivat seistä katselemassa, kun heidän talonsa paloi poroksi. Kukaan ei saanut sanaa suustaan. Olav näytti kivettyneeltä, mutta samalla pehmeältä yöpaidassaan, valkoinen kangas laskeutui viileinä poimuina harteilta pitkin käsivarsia. Kasvot olivat valoisat, kirkkaat ja puhtaat, aivan kuin ikä olisi pyyhitty pois. Sitten tuli tarttui äkkiä vanhaan kirsikkapuuhun, joka kasvoi keittiön ikkunan edessä. Siihen joka aina kukki aikaisin ja jossa Kåre kiipeili. Syyskesällä sen oksat notkuivat raskaina, niin minulle on kerrottu, ja suurimmat ja makeimmat kirsikat olivat aina oksien kärjissä. Nyt puu roihahti liekkeihin. Tuli hulmahti oksiin ja kukkiin, koko latvus paloi rätisten aivan omalla tavallaan. Ja silloin kuului ohut ääni, mahdoton sanoa oliko se Johannan vai Olavin: Herra Jeesus. Herra Jeesus. 17


Olen nähnyt kaiken mielessäni. Se oli kahdeksas palo, kello oli vähän yli puoli yhden kesäkuun 5. päivän vastaisena yönä 1978. Sitten tuli paloauto. He kuulivat sireenin jo Fjeldsgårdslettalta, tai ehkä vieläkin kauempaa, ehkä jopa Brandsvollin rukoushuoneelta asti, ja ehkä he kuulivat myös palosireenin ujelluksen Skinnsnesistä. Se on hyvin mahdollista, koska sireeni kuului kirkonpihaan asti. Mutta paloauton sireenin he ainakin kuulivat, ääni koveni, muuttui kimeämmäksi ja terävämmäksi, ja pian he erottivat sinisten vilkkuvalojen häilähdykset vanhan hiekkavalimon kohdalla Livannetin päässä, auto ajoi ohi teurastamon, Shellin huoltoaseman ja pappilan jossa oli parveke, ja Kilenin vanhan koulutalon ja Kaddebergin kaupan, ja sitten vauhti hiljeni Vatnelin ylämäessä. Kun paloauto pysähtyi, siitä hyppäsi nuori mies ja juoksi heitä kohti. –  Onko siellä ihmisiä? hän huusi. –  He pääsivät ulos, Odd Syvertsen sanoi, mutta mies ei näyttänyt kuulevan. Hän juoksi takaisin paloautolle ja irrotti monta letkukieppiä, heitteli niitä pitkin maata niin että ne kierivät tiellä kuin rattaat jonkin matkaa ennen kuin pysähtyivät. Sitten hän avasi sivuoven ja heitti maahan pari kirvestä ja palomiehen kypärän, joka jäi keinahtelemaan soralla itsekseen. Sen jälkeen hän seisoi hetken käsivarret velttoina pitkin kylkiä ja katseli liekkejä. Hetken hän seisoi siinä Olavin ja Johannan ja Odd Syvertsenin vieressä, he katselivat aivan kuin yhdessä sitä käsittämätöntä, mikä parhaillaan tapahtui. Neljä autoa tuli mäkeä ylös kovaa vauhtia. Ne pysähtyivät kaikki paloauton taakse vähän matkan päähän, valot sammuivat ja neljä mustapukuista miestä juoksi paikalle. –  Sisällä voi olla ihmisiä, nuori mies huusi. Hänellä oli yl18


lään ohut valkoinen paita, joka lepatti väljänä laihan ylävartalon ympärillä. Hän kytki kaksi letkua tehokkaaseen vesipumppuun paloauton keulaan, ja kaksi miestä piteli letkuista kun vesi ryöpsähti. Juuri silloin liekkien keskellä jysähti niin että koko mäki tärisi ja kaikki kyyristyivät kuin olisivat saaneet luodin vatsaansa. Joku purskahti nauruun, oli mahdotonta nähdä kuka, ja silloin Odd Syvertsen kietaisi käsivartensa Olavin ja Johannan ympärille, pyöräytti heidät ympäri hellällä mutta nopealla liikkeellä ja lähti viemään heitä rinnettä ylös taloaan kohti. Tällä kertaa he seurasivat mukana sanaakaan sanomatta. Odd paimensi heidät sisälle ja soitti Knut Karlsenille. Knut vaimoineen tuli heti, hekin olivat heränneet sireenin ulvontaan ja liekkimeren loimotukseen, ja lähituntien aikana päätettiin että Olav ja Johanna majoitettaisiin Karlsenien kellarikerrokseen kunnes tilanne rauhoittuisi. Tulimeri aaltoili taivaalla, mutta Olav ja Johanna eivät nähneet sitä. Valo vaihteli valkoisesta ruosteenpunaiseen, sitten melkein violettiin ja oranssiin. Se oli näky. Talon rungon romahtaessa taivaalle ryöpsähti rätisevä kipinäsade, leijui muutaman sekunnin painottomana, sammui ja katosi. Puiden lehdet käpristyivät. Villit linnut olivat poissa, ne olivat viimeinkin tempautuneet irti toisistaan. Nyt liekit paloivat vakaina, korkeina ja pystysuorina. Paikalle tuli lisää autoja. Ihmiset nousivat autoista, jättivät ovet auki, kietoivat takkia tiukemmin ympärilleen ja lähestyivät hitaasti palopaikkaa. Heidän joukossaan oli minun isäni. Olen nähnyt mielessäni miten hän tulee sinisellä Datsunillaan, pysähtyy jonkin matkan päähän ja nousee autosta niin kuin toisetkin, mutta hänen kasvojaan en onnistu näkemään kunnolla. Hän oli siellä, tiedän että hän oli katsomassa Olavin ja Johannan palavaa taloa sinä yönä, mutta en tiedä mitä hän ajatteli tai kenen kanssa puhui enkä pysty näkemään hänen kasvojaan. 19


Pihalle satoi tuhkaa, suuret hiutaleet leijailivat pitkään ennen kuin laskeutuivat puiden oksille ja pysäköityjen autojen päälle hiljaa kuin lumisade. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja kaksi nuorta miestä ajoi pois. Toisella oli kypärä, toisella ei. Mitään ei ollut tehtävissä. Olav ja Johanna Vatnelin talo paloi perustuksiaan myöten. Lopulta oli vain savupiippu jäljellä. Silloin oli jo melkein aamu ja useimmat autot olivat lähteneet. Savu leijui kuin ohut, kuultava sumuharso pihan yllä ja lähimpien puiden lomassa. Knut Karlsenin kellariin majoitetulla pariskunnalla ei ollut muita vaatteita kuin yöpaidat. Ja lisäksi käsilaukku. Ja siinä siis kolmetuhatta kruunua. Neljältä oli jo sen verran valoisaa että linnut alkoivat laulaa. Kiihkeä ja ihmeellinen viserrys, riemusta huumaantunut, sekoittui edelleen käynnissä olevien vesipumppujen hurinaan. Vettä tarvittiin paljon ja letkut oli vedetty vaikeakulkuista rinnettä alas Livannetiin, mistä vettä pumpattiin kolmekymmentä metriä ylöspäin. Kolme toimittajaa ja monta valokuvaajaa kierteli palopaikkaa. Ensin he puhuivat nimismies Knut Kolandin kanssa, sitten he nousivat rinnettä ja koputtivat kellarihuoneen oveen. Johanna otti heidät vastaan, Olav makasi leposohvalla huovan alla ja tuijotti kattoon muissa maailmoissa. Johanna vastaili rauhallisesti ja maltillisesti kaikkiin kysymyksiin, joka kerta samalla tavalla. Hitaasti, niin että he ehtivät hyvin kirjoittaa kaiken muistiin. Sitten hänestä otettiin kuvia. Paljon kuvia eri kulmista, mutta silti sen päivän Fædrelandsvenneniin, Sørlandetiin ja Lindesnesiin valittiin vain kuvat, joissa näkyvät hänen epätoivoiset kasvonsa. Kulmakarvat olivat kärventyneet, poskessa oli nokea ja otsassa naarmu, näytti kuin hän olisi selvinnyt hengissä kaivosonnettomuudesta. 20


Hän oli kuitenkin rauhallinen. Kun kaikki olivat lähteneet, hän muisti tekohampaat, jotka olivat peilihyllyllä lasissa Olavin lasin vieressä, sitten hän muisti ettei peilihyllyä ollut enää olemassakaan niin kuin ei laseja eikä hampaitakaan, ei hänen eikä Olavin hampaita. Olen nähnyt sen mielessäni, sen oudon kirkkaan, jääkylmän hetken kun Johannalle valkeni, että hän oli menettänyt aivan kaiken, jopa omat hampaansa, ja vasta sitten kyyneleet alkoivat valua hiljaa pitkin hänen poskiaan.

21


II pienestä asti olen kuullut kerrottavan näistä tulipaloista. Aluksi niistä puhuivat isä ja äiti, mutta vasta kun isompana kuulin niistä muiltakin, tajusin että ne olivat tositapahtumia. Välillä ne ovat olleet pitkät ajat unohduksissa ja pulpahtaneet sitten esiin jossakin keskustelussa, lehtiartikkelissa tai aivan yksinkertaisesti tajunnassani ilman mitään syytä. Ne ovat seuranneet minua kolmekymmentä vuotta, vaikka en olekaan tiennyt tarkasti mitä tapahtui tai mistä oikeastaan oli kyse. Muistan miten lapsena istuin sinisen Datsunin takapenkillä, kun ajoimme mummon ja vaarin luo Heivolleniin. Pyromaanin talon kohdalla tuntui kuin jokin vieras ja houkutteleva olisi vetänyt minua puoleensa, ja seuraavana oli Sløgedalin, säveltäjän ja Kristiansandin tuomiokirkon urkurin talo, ja silloin isä aina osoitti vanhan ladon ajosiltaa, joka oli jäänyt törröttämään yksin kun uusi lato rakennettiin. Tuossa paloi silloin kun sinut kastettiin, isä sanoi, ja sen vuoksi tulipalot tuntuivat jotenkin liittyvän myös minuun. En tiennyt tapahtumista juuri mitään, ja niinpä en ollut koskaan ajatellutkaan, että kirjoittaisin niistä. Tulipalot olivat liian suuri asia, liian laaja ja liian lähellä. Tarina seurasi minua kuin varjo, kunnes päätin kirjoittaa sen. Se tapahtui yhtäkkiä keväällä 2009, kun olin muuttanut kotiin. 22


Heivoll, Gaute: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY)