Lahtinen, Toni - Mukka, Timo K.: Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960

timo k. mukka

Näin hetki sitten ketun runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960–1971 Toimittanut Toni Lahtinen

werner soderström osakeyhtiö | h elsinki

Toinen, uudistettu laitos

Š Timo Mukan perikunta 2010 Š Esipuhe Toni Lahtinen isbn 978-951-0-36722-3 painettu eu:ssa

Sisällys esipuhe eli kirjallisuushistorialliset lavasteet aaveille, rakastetuille, sankareille, koirille, ketuille ja taistelulle pikkuporvareita vastaan (Toni Lahtinen) 9 i toukokuun päiviä ja töitä: i kirjoituksia pöytälaatikosta

Ihminen ja hänen olemuksensa (kirjoitelma) 41 Nimeämätön savottaromaani 43 Isän lähtö (novelli) 127 Nimeämätön kirjoitus Timosta ja Tuulasta 147 Tuula Mukan kuu (runokokoelma) 153 Toivo (romaani) 182 Sankarihymni (kuunnelma) 240 Katkelma laajemmasta laulelmasta (novelli) 277 Sakari ja Frans (novelli) 295 ii taistelulauluja, häväistysjuttuja ja muita ii lehtitöitä: kirjoituksia lehdistä ii Runoja ii Laulu 313 ii Ennen sadetta 316 ii Maisema 318 ii Kesää* 320

ii Adolf Volksdeutscher* 322 ii Kaipauksen viisikymmentäneljä sanaa 325 ii Ahdistus 326 ii Lähtö 329 ii Musta Hermanni 331 ii melankolialle* 333 ii in memoriam 336 ii Kadotetut 339 ii Etsimättä 342 ii Tasavallan taistelulaulu 343 ii Kauas syntymätalveen 347 ii Tietoja Christinelle 350 ii ii Proosaa ii Sikermä dx-aaja-lehdessä julkaistuja pakinoita 354 ii Kirje 365 ii Surullinen sunnuntai 379 ii Hyvä ihminen* 390 ii Häväistysjuttu 404 ii Yöt 409 ii Koiran kuolema 418 ii Vuoden viimeisistä päivistä* 427 ii Tyttö 437 ii Liisa 449 ii Aamutunnelma 454 ii Näin hetki sitten ketun 462 ii ii Lehtiartikkeleita ii Unissakävelijät 465 ii Kirjailijat, taiteilijat ja sosialismin rakentaminen 470 ii Järjestettyä rikollisuutta vastaan 475 ii Sukupuolisivistyneistö 480 ii Arvostelusta 484 ii Kirjailijan rahat, annetut apurahat 488

ii ii ii ii ii ii ii ii ii ii ii

skp kirjailijan näkökulmasta 492 Mukan mielipide 502 Hyytävän todellinen* 505 Canarialta Joulupukin maahan 507 Entäpä jos…* 512 Pitäisikö perustaa Pohjoinen Tasavalta? 516 Itsetyydytystä kirjoituskoneella 521 skp, skp, miksi et jo kuole! 525 Muutamia yleistyksiä* 529 Ammattini häpeällinen? 533 Nimeämätön essee pohjoisen köyhyydestä* 536

epilogin asemesta

Nimeämätön kirjoitus Timosta ja hänen kirjailijatyöstään 543 Kiitokset 546 Timo K. Mukan teokset 547

* Tähdellä merkityt kirjoitukset on lisätty tämän teoksen uu­ distettuun laitokseen.

esipuhe eli kirjallisuushistorialliset lavasteet aaveille, rakastetuille, sankareille, koirille, ketuille ja taistelulle pikkuporvareita vastaan

T

imo K. Mukka (1944–1973) julkaisi viimeisen teoksensa vuonna 1970, tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Samana vuonna hän kertoi Kaltioon (7–8 /1970) antamassaan haastattelussa kirjoittaneensa vain ”hyvin vähän, melkein kaikki on julkaistu, ei ole mitään konseptejakaan. En yleensä näytä keskeneräistä työtäni, en Tuulallekaan”. Vieraillessani kirjailijan lesken Tuula Mukan luona elokuussa 2009 kirjailijan vastaus osoittautui sepitteeksi. Matkani tarkoitus oli tutustua Timo K. Mukan kirjoittamiin lehtijuttuihin, joita kuulemma lepäsi epämääräinen pino Tuulan kamarissa. Saapuessani hänen kotiinsa olohuoneen lattialle nostetuista keltaisista arkistolaatikoista avautui kuitenkin jotain odottamatonta: artikkeleiden vierellä lukijaa odotti kasoittain julkaisemattomia käsikirjoituksia, osa keskeneräisiä, osa viimeisteltyjä. Kuin ohimennen Tuula pyysi minua toimittamaan teksteistä kokoelman. Seuraavana aamuna luin Ounaskosken rannalla mukaan saamaani tuokiokuvausta aamuauringossa kiiltävästä ketusta ja toivoin, ettei hetki katoa yhtä nopeasti kuin tuo Mukan kuvaama kangastuksenomainen eläin.

Mukka kärsi pitkään yksinäisyydestä kirjallisuushistorioidemme sivuilla, mutta aika on kohdellut kirjailijaa lemmellä. 1960-luvulla kerrottiin pellolaisen rovastin ehdottaneen 9

myllynkiveä Mukan kaulaan kylälle tuottamastaan häpeästä, mutta vuosien kuluessa kirjailijan päähän on painettu laakeriseppele. Lapin nykykirjailijoiden yhteydessä Mukan nimi ja hänen Suomen kirjalliselle kartalle kirjoittamansa Pello mainitaan yhä useammin. Esimerkiksi tuoreessa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassa (2010, sks) Mukka kuvataan ensimmäiseksi Lapin kirjailijaksi, joka raivasi tiensä aikansa valioiden joukkoon. On vaikea sanoa, olisiko Mukka itse uskonut nousevansa lopulta sellaiselle jalustalle, että jopa hänen varhaisimmat harjoitelmansa ja kirjoitelmansa ovat saaneet merkittävää kirjallisuushistoriallista arvoa.

Tunnettu luku Mukan legendaa on hänen 19-vuotiaana julkaisemansa esikoisteoksen Maa on syntinen laulu (1964) myrskyisä vastaanotto. Toisaalta Mukan aikalaisarvioissa heijastuu seksuaalisten tabujen murtumisen aiheuttama ahdistus, yhtäältä arvostelijoiden neuvottomuus ajaa Mukkaa kirjallisiin karsinoihin. Kirjailijaa ryhdyttiin pian pukemaan sellaisiin myyttisiin viittoihin kuin Pohjolan Lawrence tai Villin pohjolan sexus, joita Mukka itse pyrki karistamaan yltään. Eräästä arkistolaatikosta löytämästäni tekstikatkelmassa Mukka kuvaa kirjailijantyötään ja juuri julkaisemaansa novellikokoelmaa Koiran kuolema (1967) yhtä aikaa läheltä ja etäältä: Kirjailija on teostaan rakentaessaan yksin, poissa muusta maailmasta ja elämästä. Paras mitä kirjailija voi toivoa on vastaanotetuksi tuleminen lukijoitten keskuudessa. Toinen kirjailijoitten toivomus lienee arvostelijoitten kynän pahimmilta puolilta säästyminen. ( ) Yksinkertaisten proosajaksojen avulla haluan osoittaa, ettei proosataiteen merkittävin tekijä ole aika, paikka tai tiukka roolijako, vaan tekstin pinnan alla ja rivien välissä kulkeva pohjavire, sävy, joka muovautuu kirjailijan omasta maailman ja elämänilmiöitten mieltämisestä.

10

Mukka hahmottelee tarkasti omaa kirjailijakuvaansa: hänen balladiensa elinvoima perustuu paljolti niiden ainutlaatuiselle eetokselle sekä kiihkosta ja kaipuusta paksuna laulavalle kertojan äänelle. Keskeneräisessä kirjoituksessaan Mukka myös huomauttaa, että arvostelijat voivat moittia hänen teoksensa rakennetta tai vanhahtavaa tyyliä, mutta hänen päämääränään on ollut ennen kaikkea esittää romaanitaidetta ”sellaisena kuin se toimii voimakkaimmillaan”. Ehkä Mukan tuotannon vahvuudesta ja merkityksestä kertoo lopulta eniten se, että hänen nimestään on kasvanut hiljalleen käsite, maailmankuvaa tai kuvausta luonnehtiva eponyymi.

Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960–1971 pyrkii katsomaan Timo K. Mukan myyttien ja päivälehtijulkisuuden hämärtämää kirjailijakuvaa monen eri ikkunan avaamassa valossa. Teoksen ensimmäiseen päälukuun olen valinnut julkaisemattomia mutta mahdollisimman viimeisteltyjä käsikirjoituksia Tuula Mukan vartioimista laatikoista. Sen ensimmäinen sikermä sisältää lajiltaan erilaisia tekstejä, jotka kirjailija on kirjoittanut läheltä itseään tai jopa suoraan omasta elämästään. Tämän jälkeen seuraa erään kertomuksen tarina: toinen sikermä on rakennettu julkaisemattoman romaanikäsikirjoituksen ja sen erilaisten novelli- ja kuunnelmaversioiden ympärille. Kokoelman toinen pääluku puolestaan koostuu Mukan sanoma-, aikakausi- ja kulttuurilehdissä julkaisemista kirjoituksista, jotka on kerätty kokonaisuuksiksi lajeittain. Suurin osa näistä teksteistä on peräisin Mukan lesken kokoelmista, mutta osan novelleista ja runoista olen jäljittänyt eri lehtien vuosikerroista erilaisten vihjeiden, aavistusten ja onnenpotkujen avulla – täydellistä luetteloa kirjailijan lehtijulkaisuista ei valitettavasti ole. Olen pyrkinyt jakamaan antologian tekstit itsenäisiksi teemallisiksi osioiksi, joita kuitenkin yhdistää kirjailijan itsensä kuvailema, jokaisen tekstin läpi kulkeva voimakas pohjavire ja Timo K. Mukan jäljittelemätön käsiala.

11

i toukokuun päiviä ja töitä: i kirjoituksia pöytälaatikosta Timo K. Mukka lähestyi kustantajia jo murrosiässä, ensimmäistä kertaa vain kolmetoistavuotiaana. Neljätoistavuotiaana hän lähetti Karistolle nipun runoja ja kirjoitti, ettei hyljättyjä runoja tarvinnut palauttaa – ne sai yhtä hyvin polttaa. Niinpä tammikuussa 1960 Mukka saattoi kirjoittaa kustantajalle jälleen uusien runojen ohessa: ”Olen nyt jo viisitoista vuotias, täytin joulukuussa, ja olen tämän ikäni aikana kirjoitellut melko paljon.” Elämäkerrassa Timo K. Mukka – Legenda jo eläessään (1974, wsoy) Erno Paasilinna kuvaa, kuinka vain muutamaa kuukautta aikaisemmin nuoren runoilijan isä Eemeli Mukka oli ostanut pojalleen kirjoituskoneen. Perheen äiti usein havahtui öisin pirtissä kaikuvaan koneen nakutukseen ja paperien rapinaan, pojan hahmo häälyi lampun valossa, työnsä ääreen keskittyneenä. Parin kuukauden valvottujen öiden tuloksena syntyi Mukan ensimmäinen romaanikäsikirjoitus. Käsikirjoituksen kerrotaan saaneen Gummerukselta rohkaisevaa palautetta, mutta Mukka tuli jälleen torjutuksi. Pettymys oli jopa niin syvä, että nuorukainen uhkasi hylätä kirjailijanuransa.

On kirottua, ettei kustantajan palautekirje ole säilynyt ­luettavaksemme: mitä kustannustoimittajan mielessä onkaan virrannut arvioidessaan hämmentävän varhain varttuneen pojan käsikirjoitusta? Nyt käsikirjoituksen vihdoin astuessa julkaisukynnyksen yli lukija voi löytää romaanista Timo K. Mukan myöhemmän tuotannon alkuaineet. Romaani kertoo vielä lapsenkengissä kulkevasta nuorukaisesta, joka seuraa isäänsä työntekoon pohjoiselle metsäkämpälle. Kuolema ja seksuaalisuus kietoutuvat yhteen kuvauksessa, jossa viisitoista vuotta täyttävän pojan halua herätellään saunassa, josta vain hetken kuluttua löytyy vanhan miehen ruumis. Yhteiskunnallisia asemia hahmotellaan puolestaan kohtauksessa, jossa työnjohtaja ja lääkäri hyväksikäyttävät alaikäisiä tyttöjä. Työmies12

ten tyttärille maksetuilla vaikenemisrahoilla pelastetaan myöhemmin pojan perheen mökki pakkohuutokaupalta. Romaanin jälkipuoliskolla Mukan kertojan ote alkaa kuitenkin livetä ja kirjoittajan nuori ikä paljastua. Kun tapahtumat siirtyvät kylälle, jossa nuoret päättävät perustaa Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton paikallisosaston, teksti nuortuu ja alkaa kompastella murrosiän kömpelyyttään.

Varhaista romaanikäsikirjoitusta ei voi lukea suoranaisesti omaelämäkerrallisena kuvauksena, mutta nuoren päähenkilön taistelulla ”maalaisliittolaisten, porvareiden ja älyttömien” taantumuksellisia voimia vastaan on kuitenkin kosketuspintansa kirjailijan omassa nuoruudessa. Mukka kasvoi kommunistisessa perheessä, omaksui kasvuympäristönsä arvot jo varhain ja oli itsekin murrosikäisenä perustamassa Orajärvelle sndl:n paikallisosastoa. Päähenkilö, joka herättelee nuoria tovereitaan yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, tuskastuu kun maalaisliittoon kuuluvan Ollilan tytär etsii nuorisoliiton toiminnasta pelkkää harrastetta ja leikkiä: ”Niin. Mutta pitää olla myös syvempi merkitys ja tarkoitus , eikö sinustakin? Ainakin pitää oppia tuo tarkoitus miksi olemme juuri sndl:on jäseniä, emmekä jonkun Sos.Dem.nuorten …” Vain neljä vuotta myöhemmin ensimmäisessä poliittisessa lehtiartikkelissaan ”Unissakävelijät” (1964) Mukka syyttää samassa hengessä nuorten kiinnostusta historiaa ja politiikkaa kohtaan ainoastaan ulkokohtaiseksi: ”Syvällinen humaani tarkoitusperä, sen löytäminen ei nuorisoa kiinnosta.”

Savottaromaanin kuvaukset nuorista pohtimassa ”semmoisia yhteiskunta-asioita” muistuttavat osin myös Mukan muutamaa kuukautta aikaisemmin (4.10.1959) päivättyä kertomusta, josta valitettavasti on säilynyt vain muutama liuska. Lapsellisella käsialalla kirjoitettu kertomuksen riekale ei sisälly tähän kokoelmaan, mutta se on vilkaisun arvoinen. Nimetön tarina alkaa kuvailulla: ”Tämä on kertomus nykyajan nuorista, heidän pyrinnöistään ja heidän ajatuksistaan”. Eräs päähen13

kilöistä, Henri Aikio, on jälleen luojansa kuva: kertomuksen alussa koululainen lueskelee keskittyneesti kirjaa, tekee muistiinpanoja mustakantiseen kirjaansa ja myöhemmin lainaa ystävältään Victor Hugoa – jonka teoksia Mukka oli itse opettajan valtuuttamana valinnut Orajärven koulun kyläkirjaston kokoelmiin vain 11-vuotiaana. Muita ikäisiään Aikio pääsee opettamaan koulun kirjakerhon järjestämässä filosofisessa keskustelussa, joka käydään aiheesta ”Ihminen ja egoismi”: – Niin. Herra Aikio, aiotteko väittää, että jokainen ihminen on egoisti.

– Kyllä.

– Jahaa, minä en ole sitä mieltä. Mitä sanotte siitä, että on olemassa paljon esimerkiksi valtiomiehiä jotka uhraavat kaiken työnsä ja aikansa kansan hyväksi, on paljon esimerkkejä, he eivät ajattele lainkaan itseään.

– Valtiomieheksi ei tulla olemalla itsekäs, täytyy ajatella kansaa ja taas kansaa.

– Niin, ottakaamme esimerkiksi kardinaali de Richelieu, eikö hän tehnyt kaikkensa, auttaakseen Ranskan heikkoa kuningasta. Hän ei varmasti ajatellut itseään? ( ) – ( ) Minä sanoisin niistä valtiomiehistä, että valtiomieheksi ei tulla kuin egoismilla. ( ) Se on ihmiselle perusasioita, joista hän ei voi vapautua.

Kardinaali de Richelieu, jonka mainitsitte, kyllä hänkin oli egoisti, miksei hän antanut rikkauksiaan köyhille, olihan Pariisissa köyhiä, sitä et voine väittää?

Hallitsijoista käydyn keskustelun aikana Aikio puhkeaa pitkään pohdiskeluun ihmisen egoismista. Nuoren filosofin mukaan itsekkyys on synnynnäistä: ”Itsekeskeisyys kuuluu ihmisen perusolemukseen ja sanoisin, että ihminen ajattelee joka tilanteessa ensin itseään, sitten vasta muita.” Pojan puheenvuoro muistuttaa tyyliltään suuresti samoilta ajoilta säilyneitä Mukan lyhyitä, valitettavasti päiväämättömiä, pohdiskeluita ihmisyydestä ja kuolemasta. Myös näistä julkaistaan nyt yksi, kokoelman avaava ”Ihminen ja hänen olemuksen14

sa” (n. 1960–62), jossa pohditaan ihmisen pyrkimyksiä kohti tietoa: ”Toiset kohoavat kanssa ihmisten mielestä suuriksi ajattelijoiksi. Toiset ovat tähtiä tieteissä, toiset taiteissa. Kaikille on yhteistä tiedon puute ja sen jano.” Nämä varhaisimmat säästyneet filosofiset fragmentit kielivätkin siitä, kuinka aktiivisesti Mukka on jo varhaisella iällään pyrkinyt rakentamaan omaa maailmankuvaansa, etenkin käsitystä ihmisestä sekä häntä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Savottaromaanin ensimmäisellä liuskalla Mukan tuotantoon astelee myös voimakas isä-hahmo, jonka muunnelmia löytyy kaikkialta kirjailijan teoksista. Honteloksi kuvatun pojan rinnalla tietä kulkee leveäharteinen isä, rinta on paksu, käsivarret voimakkaat ja lujat. Hahmo lainaa väkeviä piirteitään Eemeli Mukalta, joka oli erinomaisena ojankaivajana tunnettu työmies. Paasilinnan mukaan osa savotan tapahtumista onkin todellisuuspohjaisia, kuten kuvaus, jossa isä ostaa viimeisillä rahoillaan pojalle lautasellisen hernekeittoa ja poika nielee keiton ja itkunsa työmiesten paheksuvien katseiden alla.

Näiden savottakuvausten kuvausten rinnalla voi lukea myöhemmin tästä kokoelmasta löytyvää kertomusta isän ja pojan ojankaivuusta, novellia ”Tyttö” (1967). Novellissa isä tuntee itsensä voimakkaaksi suhteessa hintelään poikaan, jonka kädet ovat vain puolet hänen käsistään. Ruumiillisesti ylivoimaisen isän ja ruumiillista työtä vieroksuvan pojan välillä on myös sanomaton jännite: ”Työn täytyi olla hyvän näköistä ja siistiä kun hän sen teki… hän oli aina ollut hyvän ojurin maineessa, mutta Jaska pyrki pilaamaan maineen hutiloimisella, hänenkin maineensa.”

Eemeli Mukka ehti kuolla ennen kuin hänen poikansa julkaisi esikoisteoksensa, mutta hänen haamunsa vaeltaa halki Timo K. Mukan tuotannon. Paasilinnan mukaan läheisen ja ihaillun isän kuolema merkitsi Mukalle koko maailman sortumista, mistä hän ei koskaan täysin toipunut vaan isän kuolemasta tuli hänelle eräänlainen ”pysyvä kokemus, se sävytti 15

kaikkea, ilmestyi uniin”. Eemeli Mukkaa muistuttava hahmo esiintyy tunnistettavasti ensimmäistä kertaa Koiran kuolemassa, jossa Mukka muun muassa luonnostelee kuvaa isänsä rauenneesta ruumiista: ”Hänen ruumiinsa oli kuin tynnyri: rinta suuri ja pyöreä ja sitä peitti musta karvapeite, kädet pitkät ja lihaksikkaat”. Myöhemmän tuotannon unikertomuksissa, romaanissa Ja kesän heinä kuolee (1968) ja novellissa ”Lumen pelko” (1970) esiintyy sen sijaan jopa kuolemaa voimakkaampi isähahmo, joka seuraa poikaansa vielä tuonpuoleisesta, astuu huoneeseen, istuu alas ja kaipaa nuoruuttaan Norjassa, jossa Eemeli Mukkakin vietti nuoruusvuotensa. ”Lumen pelossa” isän ja pojan kohtaamiset saavat jopa shakes­ pearelaisia mittoja, ja isän haamu palelee ruumislakanassaan pojan vierellä: ”Hän kuoli äkilliseen sydänveritulppaan, ruumis vietiin saunaan, mutta hän ei pysynyt siellä”.

Koiran kuolemaa on usein pidetty Mukan tuotannon hiotuimpana kärkenä. Tähän kokoelmaan on valittu paitsi nimikkonovellin ensimmäinen julkaistu lehtiversio vuodelta 1966 myös omaelämäkerrallisen novellin ”Toukokuun päiviä” (1967) varhaisempi luonnos, joka seuraa teemallisesti savottaromaania. ”Isän lähtö” (1964) on julkaistun version tapaan kuvaus isästä ja pojasta tvh:n työmaalla Kittilän tien varrella.

Isää kuvataan jälleen voimakkaaksi, rintaa karvaiseksi ja tynnyrimäiseksi. Vaikka tämä on poikkevasta kerronnallisesta näkökulmastaan huolimatta hyvin lähellä julkaistua novellia, se kuitenkin sisältää aivan erilaisen lopun, joka langettaa koko tarinan tapahtumat uuteen valoon: poika palaa työmaalta kotiin ja tapaa tiellä siskonsa, joka kertoo isän juuri kuolleen. Tämä tyhjyyteen repeävä hetki on leikattu novellin viimeisestä ver­ sios­ta, mutta Mukka palasi siihen vuosia myöhemmin omaelämäkerrallisessa esseessään ”Näin hetki sitten ketun” (1970).

Siinä Mukka kirjoittaa kulkevansa tiellä siskoaan vastaan autereisessa ilmassa, jossa ”ei voi erottaa yksityiskohtia, mutta kauhu näkyy eleissä, jäykistyneissä olkapäissä ja nyyhkytyksessä.

16

Isä on kuollut. Kesä alkaa aina sillä tavoin. Jotakin, mitä oli, ei ole enää. Jotakin uutta on tullut.”

Myös novellin ”Isän lähtö” toukokuisessa ilmassa pyörtää jo jotain uutta. Poika työskentelee rasvarina ansaitakseen rahat junalippuun, jolla hän voisi matkustaa rakastettunsa luokse.

Myöhemmästä versiosta ”Toukokuun päiviä” on poistettu pojan kirje, jonka hän kirjoittaa tytölle runojensa ohessa: ”Tulen luoksesi, tulen luoksesi, tulen luoksesi kuuni ja taivaani, Tuulani, tuuleni…”. Kuvaus muistuttaa kirjailijan omaa elämää: Kesällä 1962 Mukka paiskoi töitä Kolarissa matkustaakseen kihlattunsa Tuula Pekkolan luo Laukaaseen. Monet parakissa kirjoitetut kirjeet ovat kadonneet, mutta Mukan lukuisat rakkausrunot kihlatulleen ovat sen sijaan säilyneet. 22.5.1962 päivätyssä kirjeessä Mukka kirjoittaa kärsineensä koko ikänsä epävarmuudesta ja olevansa nyt neuvottomampi ja epävarmempi kuin koskaan. Samaan aikaan hän kertoo elävänsä juuri nyt elämänsä ratkaisevia hetkiä: Olen jo ikänikin puolesta tulossa aikuiseksi. Henkisesti, ehkä ruumiillisestikin olen jo sitä, uskon. Näinä hetkinä (en tarkoita nyt hetkillä aivan minuutteja) ratkeaa mikä minä tulen olemaan ja mitä minä tulevaisuudessa ryhdyn tekemään.

Sinä olet kuitenkin kaiken keskipiste. Kaikki pyörii sinun ympärilläsi.

Ehkäpä sinä juuri näinä hetkinä teet ratkaisuja minunkin suhteeni. ( ) Sitä kuvaa, joka otettiin lähtiessä Helsingin asemalla, olen katsellut kai joka päivä ja rupesin jo tottumaan omaankin pärstääni siinä kuvassa. Ja sinua rakastan hetki hetkeltä yhä enemmän. Mutta en kai lähetä tätä kirjettä, joten sinä et saa sitä tietää, ellet tunne sitä.

Good Bye, darling

Timo Mukka ja Tuula Pekkola tapasivat ensi kertaa Helsingissä molempien aloittaessa vuonna 1961 taideopintonsa Ateneumissa. Toukokuisessa työmaanovellissa isä vierastaa Helsingistä palannutta poikaansa. Novellin jatkeeksi valitussa 17

Helsinkiin sijoittuvassa muistelmassaan vuodelta 1964 Mukka puolestaan kuvailee, kuinka hän istuu Tuulan kanssa etäällä pohjoisen työmaista, helsinkiläisessä opiskelijakahvilassa Nissenillä ”matti kukkarossa, tukka epäjärjestyksessä ja parta rehottaen ja intohimoisesti antautuen keskusteluihin taiteesta, kirjallisuudesta, uskonnoista”. Sekä ainutlaatuisessa muistelmassa, joka on ennen kaikkea häpeilemätön rakkaudentunnustus Tuulalle, että novellissa esiintyy lyhyt kuvaus myös yhteisestä junamatkasta Helsingistä Haapamäelle, josta muistoksi Mukan parakissa hellimä valokuva oli otettu.

Eemeli Mukan kuolema oli hetki, jolloin rakkaus ja kuolema ristesivät kirjailijan omassa elämässä. Vain päivä työmaalta lähdön jälkeen Orajärveltä 5.6.1962 lähetetyssä kirjeessä Mukka kertoo tulleensa ”viideltä töistä ja sain kirjeesi yhtäaikaa kuolinsanoman kanssa. Huomenna olisin lähtenyt sinne Laukaaseen”. Hän kutsuu Tuulan kotiinsa, lupaa maksaa matkalipun ja kirjoittaa: ”Olen nyt sellaisen tunnekuohun vallassa, etten kai” – kirje katkeaa kesken lauseen.

Pekkolan ensimmäinen vierailu sulhasensa luona ajoittui tämän isän hautajaisiin. Eräässä Mukan pöytälaatikkoon unohtuneessa nimettömässä runossa (n.1962) kuvataan isän menetyksen aiheuttamaa lohduttomuutta ja toisaalta uuden rakkauden herättämää elämännälkää: Haudalla isäni jonakin kesäkuun päivänä Tyttöni huulia suutelin Uhmaten. Itkien muistaen Elämän makua haluten maistaa muistaa tyttöni huulilta tympeiltä tuollaiseen haluttomilta.

Minä sinua elämä haluan

18

kuin naista kuin Naistani kuin oma itse, kuin minä on elämä puhdas ja kallis.

Omaelämäkerrallisessa kirjoituksessaan Mukka muistaa hautajaisia yhtä ristiriitaisesti kuin runossa: ”Pitäisikö minun nauraa vai itkeä. Olinhan pakahtumaisillani yhtäaikaa sekä onneen että suruun.” Muistelma päättyy kuitenkin onnellisempiin hetkiin kuin työmaanovelli ja osoittaa Mukan aavistuksen elämäänsä lähestyvästä käännekohdasta todeksi. Vuonna 1962 Mukka päättää opintonsa Ateneumissa. Hän hylkää ruumiilliset työt ja aloittaa esikoisteoksensa kirjoittamisen uutena vuonna 1963. Seuraavana syksynä Tuula saa töitä Pellosta ja lokakuussa pari vihitään avioliittoon, joka kesti aina kirjailijan varhaiseen kuolemaan saakka.

Teoksen ensimmäisen osion päättää kadonneeksi luultu runokokoelma, Tuula Mukan kuu, joka on kirjoitettu vuonna 1967, jolloin Mukan maine paitsi kirjailijana myös aikakauslehtien villinä seksuksena alkoi kasuta myyttiseen mittaansa. Paasilinnan mukaan Mukka tuhosi runokokoelman käsikirjoituksen joidenkin muiden kirjoitustensa mukana kustantajan hylättyä sen keskeneräisenä. Toisin kuin on otaksuttu, yksi versio käsikirjoituksesta on kuitenkin säilynyt. Kokoelman teemana kulkee rakkaussuhteen viilentyminen, runojen puhujan etääntyminen ja mykistyminen. Mukan tuotannossa usein esiintyvän auringon – arkkityyppinen onnen, hedelmällisyyden ja taiteen symboli – sijalle nousee kuu, joka keltaa kaiken paisteellaan: ”Minä pelkään näitten päivien puolesta. / Viisi vuotta sitten kuu oli samanlainen, / ja minä kirjoitin ensimmäisen kirjani. / Voi, miten samanlainen kuu oli. / Nyt on paha aika.” Osia julkaisemattomasta kokoelmastaan Mukka leikkasi seuraavana vuonna kollaasiromaaniinsa Ja kesän hei19

nä kuolee, jossa heijastuvat niin ikään kirjailijan vieraantuminen omasta perheestään mutta myös kiihkeän työnteon tuoma väsymys: ”Minä laulan hiljaisella äänellä. En keksi uusia sanoja.”

Tuula Mukan kuussa mainitaan nimeltä monia Mukan elämässä tuolloin viipyneitä ihmisiä. Mukka viihtyi usein toisen pohjoisen taiteilijalegendan Reidar Särestöniemen kotona, Ounasjoen rannalla sijaitsevassa Särestössä. Runojen riveillä vilahtelevatkin ”Särestön ruhtinaan” lisäksi muun muassa kuvataiteilijan vanhemmat Matti ja Alma, veli Anton (Anttu), siskonpoika Teuvo Mäkitalo ja Särestössä vanhempien apulaisena toiminut Aili Moilanen. Vuonna 1967 Mukka ja Reidar Särestöniemi tekivät myös matkan Kanarian saarille. Tämän kokoelman viimeisestä osiosta löytyykin runokokoelman kanssa samoihin aikoihin kirjoitettu lehtiartikkeli ”Canarialta Joulupukin maahan” (1967), jossa Mukka kuvaa heidän pakoaan Teneriffan lämpöön. Kyseessä on sama matka, jota Särestöniemi on muistellut hilpeästi: ”Met vallattomasti juoksima kohti aaltoja silloin ku ei ennää toiset tohtinu uija. Aalto löi hiekan ja kivien kanssa meät rannalle ku simpukat. Rantavartija tuli viimen ja talutti meät pois. Kumpikhaan ei ollu kokenu sitä ylioppilasvaihetta, koska met tulemma kansasta. Se piti saaha kokea se hullutteluvaihe.” Taiteilijat palasivat lokakuuksi pohjoisen kaamokseen ja etelässä koettu elämän riemu muuttui lumen peloksi: ”Timoaki pelätti talvi, se näkkyy sen kirjoista.” *** Vaikka Timo K. Mukka julkaisi esikoisteoksensa Maa on syntinen laulu vain 19-vuotiaana, hänellä oli ollut jo vuosia kiire murtautua kirjalliseen julkisuuteen. Mukan polte ei helpottanut edes Gummeruksen hyväksyttyä Syntisen laulun käsikirjoituksen: ennen kuin esikoisteos oli juossut painokoneiden läpi ja herättänyt valtakunnanlaajuista hämmennystä, ­Mukka 20

oli ehtinyt kirjoittaa jo toisen romaanikäsikirjoituksen, joka osoittaa kuinka kauas hän oli kulkenut Kolarin työmailta kahdessa vuodessa. Taiteilijanimellä Timo K. Mukkanojo kirjoitettu Toivo on valmistunut todennäköisesti toukokuussa 1964, sillä kirjailija lähestyi kustantajaa kuun neljäntenätoista päivänä ja esitti teosta julkaistavaksi vielä saman vuoden aikana. Saatekirjeessä (14.5.1964) Mukka osoittaa suurta luottamusta pöydällä jäähtyvää tekstiään kohtaan: Omasta mielestäni tämä ”Toivo” on parasta mitä tähän asti olen kirjoittanut – olisin kiitollinen jos te tai kirjailija Syrjä voisitte sanoa siitä, olenko kehittynyt vai mennyt taaksepäin. Minua kiusaa tavattomasti tuo, että ensi syksynä joudun lähtemään sotaväkeen, enkä silloin voi kirjoittaa. () Sain pari viikkoa sitten ostettua uuden kirjoituskoneen ja luulen, että sekin osaltaan vaikuttaa kirjoittamiseen, vieläpä suurestikin. Jälki on nyt paljon kauniimpaa ja tasaisempaa, eikä tarvitse iskeä olan takaa niinkuin aikaisemmin. Tähän ”Toivoon” mahtoi vaikuttaa myöskin tuo teidän kääntämä ja teiltä saamani Sandemosen ”Me koristamme itsemme sarvilla”.

Ainakin pidin paljon siitä.

Toivon tapahtumat sijoittuvat pieneen norjalaiskylään, josta kirjailija on jopa piirtänyt alkuperäisen käsikirjoituksen kansisivun väliin kartan. Kertomuksen yllä vaikuttaa jälleen leijuvan kirjailijaa seuraava aave. Kertoja kuvailee kuollutta isäänsä ja hänen vuosien vierailuaan Norjassa: ”Minulle jäi isän haave Norjasta. Minä näen siitä unta.” Käsikirjoitusta ei kuitenkaan voi lukea omaelämäkerrallisena kuvauksena ”Isän lähdön” tapaan vaan se on kuvitteellinen kertomus kahdesta nuorukaisesta, Niels Hansenista ja Thörsten Öiesenistä. Mukkansa lukeneille henkilöhahmojen tarinat ovat jo osin tuttuja.

Käsikirjoituksen ajauduttua vastatuuleen kustantajalla Mukka repi kertomuksen kahtia: Öiesenin sankaritarina typistettiin Tabun (1965) kylkiäisnovelliksi ”Sankarihymni” (1965) ja Niels Hansenin junamatkan kuvaus ”Katkelma laajemmas21

ta laulelmasta” (1965) ilmestyi suomalaisia rakkauskertomuksia sisältävässä antologiassa Rakastaa. 12 novellia rakkaudesta (1965) – novelleista tuntemattomampi, ”Katkelma laajemmasta laulelmasta”, julkaistaan nyt uudelleen Toivon ohessa.

Mukka hioi Toivon kanssa rinnan romaanin Maa on syntinen laulu käsikirjoitusta ja kustantajan toivomuksesta siisti tekstistä ylimääräistä ”läähätystä”. Seksuaalisessa kuumeessaan Toivo ei paljoa poikkea esikoisteoksesta. Käsikirjoituksia taustoittaa myöhemmin artikkeli ”Itsetyydytystä kirjoituskoneella” (1968), jossa Mukka muistelee varhaisia kirjoitusprosessejaan: ”Ensimmäistä Maa on syntinen laulu -romaaniani kirjoittaessani olin kihloissa, mutta en pitkiin aikoihin tavannut kihlakumppaniani, jonka kanssa olen nyt naimisissa. Kirjoittaessani meidän yhteiselämän kannalta hyvin vieraista asioista, kirjoitin rivien väliin raporttia halustani, kaipuustani, odotuksesta.” Toisaalta Toivoa ei voida pitää Tabun kaltaisena esikoisteoksen kaksoissisarena: Aksel Sandemosen, jonka Mukka myöhemmin nosti esikuvakseen, vaikutus näkyy muun muassa käsikirjoituksen episodimaisessa rakenteessa, joka moderniudessaan poikkeaa romaanin Maa on syntinen laulu arkaaisista piirteistä ja samalla osoittaa Mukan olleen rohkea muotokokeilija jo ennen myöhempiä kollaasiromaanejaan.

Lähestyvä asepalvelus säteili Mukan tuotantoon monella tavalla. Myöhemmin hän kuvasi sotaväkeen astumisen aiheuttamaa ahdistusta muun muassa runokokoelmassaan Punaista (1966): ”minun on jätettävä raskaana oleva vaimoni / ja nämä maisemat / ja/tämä työ”. Asepalvelus oli kirjailijalle suoranaista sotaa väki- ja mielivaltaa vastaan, mitä hän vapauduttuaan jatkoi myös tuotannossaan, etenkin armeijakuvauksessaan Täältä jostakin (1965). Palatessaan kirjoituskoneensa ääreen Mukka tarttui nähtävästi myös Toivoon. Romaanista on säilynyt päiväämätön versio nimellä Sankarihymni, josta voi löytää samanlaisia kylmän sodan herättämiä 22