Page 1

Juha Vuorinen

Painajainen piparitalossa

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki


Vuorisen viisautta kansissa: Juoppohullun päiväkirjat: Juoppohullun päiväkirja (kuvitettu, 2001) Tolppa-apina (kuvitettu, 2003) Raskausarpia (kuvitettu, 2004) Vaippaihottuma (kuvitettu, 2006) Myrkkyvuodet (kuvitettu, 2004) Dilledagboken (ruotsinkielinen Juoppis, 2004) Joomahullu päevaraamat (vironkielinen Juoppis, 2004) En finsk fyllefants dagbok (norjankielinen Juoppis, 2004) Tulba-ahv (vironkielinen Tolppa-apina, 2005) Punane Vänt (vironkielinen Myrkkyvuodet, 2006) Rasedusarmid (vironkielinen Raskausarpia, 2008) Kristiani noorusaastad (vironkielinen Kristianin nuoruusvuodet, 2009) Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa (2005) Viimeinen suuri seikkailu (kuvitettu, 2003) No, velli (kuvitettu, 2004) Tuupovaaran tuijottaja (kuvitettu, 2004) Kristianin nuoruusvuodet (kuvitettu, 2004) Kristianin teinivuodet (2007) Kristian siviilipalvelusmiehenä (2009) Unblogged (2009) DikDek-sarja: Nokimusta seikkailu (kuvitettu, 2006) Veljekset Vaselin (kuvitettu, 2007) Kakkonen (kuvitettu, 2008) Painajainen piparitalossa (2009) Tulossa: Kaksipäisen vekaran varjossa Kristian ja Tsernopilin arvoitus Lerpallaan ( Juoppohullun päiväkirjan 5. osa) Aiemmat teokset on julkaissut Diktaattori Oy. Ks. www.diktaattori.fi

© Juha Vuorinen 2009 ISBN: 978-951-0-36360-7 Painettu EU:ssa


Torstaiaamupäivä 27.9. Málaga, Córdoba 7

Subinspector José Navarro oli vapaalla Málagan poliisin Udycoryh­mästä, joka paini Costa del Solin alueella järjestäytyneen huumerikol­lisuuden parissa. Unidad de Droga y Crimen Organizadossa työskentele­välle vapaapäivä oli epämääräinen käsite, sillä Espanjassakaan rikolliset eivät toimineet poliisin työvuorolistojen mukaan. Navarro selasi Espanjan suurinta päivälehteä El Pa’sia Córdoba 7:n nurkkapöydässä. Kahvila oli puolillaan tavallisia málagalaisia, jotka olivat tulleet vilvoittelemaan sisälle hautovan kuumasta kaupungista. Navarro siemaili tilaamaansa café con lecheä. Kahvilan ovea pidettiin tiukasti kiinni, ettei ilmastointilait­ teen puhisema viileys olisi karannut kuumalle kadulle. Sisään astui Navarron tuntema marokkolainen mies, jonka tiedettiin puuhaile­ van viestimiehenä Marokosta Espanjaan salakuljetettavien hasislastien yhteydessä. Marokkolaista ei voinut luokitella edes potentiaaliseksi huumerikolliseksi vaan pikemminkin välttämättömäksi pikkunappu­laksi isossa pelissä, jossa vuositasolla takavarikoitiin pelkästään kokaii­nia kymmeniätuhansia kiloja. Poliisin kannalta siis toisarvoinen pikku­nilkki, jolle ei kerrottu isoista siirroista mitään, mutta tilaisuuden tullen syrjäsilmällä seuraamisen arvoinen mahdolliselle isommalle saaliille. Marokkolainen harjasi katseellaan kahvilaa puhtaaksi mahdollisista poliiseista tai muista konnista, mutta ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota sanomalehteensä syventyneeseen Navar5


roon. Sitten marok­kolainen käveli tiskille ja tilasi oluen. Ei tunnistanut poliisiksi. Erin­omainen alku poliisin vapaapäivälle.

6


Torstaipäivä 27.9. Töölönkatu, Händikäppersin treenikämppä

Kundien kellarikämpän oveen oli isketty kahdentoista tuuman naulalla hautaseppele ja surunauha, jossa komeili pölkkykirjaimin SAATA­NAN SUURI SURUJUHLA. Koputin varovasti oveen. –  Sisään, kuului ikivanhan miehen ääni. Tönäisin oven auki ja astuin kynttilöin koristeltuun um­ mehtunee­seen loukkoon. Händi ja Käppers istuivat otsat vastakkain risti-istun­nassa. Oven läpi lyöty naula oli hyödynnetty täydellisesti: se toimi sisä­puolella vaatekoukkuna. –  Mikäs teillä on hätänä? kysyin. –  Suru, Käppers vastasi raihnaisella äänellä. Etsin katseellani Käppersin isää, mutta Jormaa ei näkynyt missään. Ei kai vaan… –  Tota, missä Jorma on? kysyin varovasti. –  Hän on poissa. –  Poissa, nielaisin. – Siis millä tavalla poissa? –  Hän on uudessa kodissaan lepäämässä, Käppers jatkoi nostamatta surullista katsettaan lattiasta. Tarkoittaako se nyt taivaan kotia? –  Siis onhan Jorma elossa? Käppers käänsi uteliaana katseensa. –  Onko isälle tapahtunut jotain? Käppers hämmästyi. –  No kenen hautaseppele tohon oveen on sitten hakattu? Händi ja Käppers alkoivat puskea toisiaan kuin juopuneet taistelu­pässit ja hohotella kysymykselleni. 7


–  Tuppikulli toivoi Jorman delanneen, Händi irvaili. –  Enhän toivonut! –  Toivoitpas… –  Eiku mä säikähdin, ettei se ollutkaan sun hautaseppele, haastoin Händiä, joka pomppasi pystyyn kuin vaihtopelaaja maalin jälkeen. –  Siis mitä vittuu? Luulitsä, et me juhlittiin mun peijaisii? Häh? En vaan toivoin. –  Mä en luullut mitään. Käppers levitti tyynesti käsiään ja paljasti samalla kimononsa jätti­läishihoihin kuvioidut itämaiset symbolit. Toihan on kuin valtava japanilainen leija. –  On aika rauhan ja rakkauden, ja nyt on aika rauhan, Käppers lau­sui juhlallisesti. Händi kumarsi kohteliaasti Käppersille ja liiti kuin kamarineito takaisin tyynylleen istumaan. –  Suunnaton surumme johtuu läksiäisistä, Käppers paljasti. –  Kenen? –  Meidän. –  Mihin te lähdette? –  Pois. –  Mistä? –  Täältä. –  Siis meinaatteko te tehdä jonkin rituaali-itsemurhan? Käppers laski mammuttimaisia silmälasejaan nähdäkseen mut paremmin ja kysyi: –  Oletko kenties tulossa höperöksi? –  En, tietääkseni. –  Puhut vallan kummia, etten sanoisi järjettömiä. Me joudumme luopumaan tästä luovuuden temppelistä ja seksuaalisen heräämisen salongista, Käppers purskahti itkuun. 8


Noi ovat saaneet siis häädön. –  Siis te lähdette täältä? Käppers nyökkäsi voimattomana. Underberg keskeytti puhelullaan kuulusteluni. –  Oletko pahassa paikassa? työnantajani asianajaja Lars Underberg kysyi. –  Olen, erittäin pahassa, vastasin ja vilkuilin goottilaisittain sisus­tettua bändin treeniluolaa. –  Soitanko myöhemmin? –  Ei tää sentään niin paha ole, ettenkö ehtisi kuunnella ­asiaasi. –  Missä sitten olet? –  Händikäppersin pian edesmenevässä harjoitustilassa. –  Voisitko mennä ulos puhumaan? Underberg pyysi. Mitähän sillä nyt on mielessä? Olin vaihtanut kuukausipalkkaisen työni taas osa-aikaiseen, mikä antoi mulle vapauden kieltäytyä liian yllätyksellisistä keikoista. Under­ bergillä ei ollut oikein varaa valittaa vaatimuksestani, sillä olin kahden viime vuoden aikana joutunut hänen toimeksiantojensa seurauksena brasilialaiseen huumelaboratorioon, turkkilaisen singon maalitauluksi, tappelemaan palkkasotilaiden kanssa ja viimein pidätetyksi tör­ keästä pahoinpitelystä, johon olin viaton kuin vastasyntynyt. –  No? kysyin. –  Muistat varmasti Mikael Wöllerin? Valitettavasti. –  Onko kyse samasta sankarista, joka synnytti nokimustan vauvan brasilialaisessa huumelaboratoriossa? –  Täsmälleen. –  Joo, on ollut vaikea unohtaa, sillä mähän jouduin näyttelemään sen tenavan isää, että pääsin sieltä maakellarista elävänä ulos. 9


–  Lapsi voi muuten erinomaisesti ja puhuu jo melko sujuvasti sekä suomea että portugalia, Underberg paljasti. –  Portugalia? Kenen kanssa se sitä puhuu? –  Äitinsä. –  Siis Mikaelin? –  Kyllä. –  Osaako Mikael portugalia? –  Varsin hyvinkin, mutta tämä asia ei liity nyt Brasiliaan ­eikä Kris­tiina Tapiontytär Wölleriin vaan hänen äitinsä talokauppaan. Ai niin, se kaheli antoi lapselleen toiseksi nimeksi Tapiontytär. Ynäh­din jotain vastaukseksi, sillä olin päättänyt olla puuttumatta mihinkään toimeksiantoon, joka liittyisi millään tavalla Mikael Wölleriin. –  Hän on ostanut pilvenpiirtäjän Helsingistä, Underberg paljasti. –  Eihän Stadissa mitään pilvenpiirtäjiä ole? –  Viitsitkö ajaa Tammisalossa osoitteeseen Kummeltie 3. –  Sinnekö se meinaa rakentaa pilvenpiirtäjän? –  Ei, koska se on rakennettu jo vuonna 1939. –  Siis väitätkö sä vakavissasi, että Suomeen olisi pystytetty pilven­piirtäjä sodan kynnyksellä? –  En väitä vaan tiedän, koska Mikael kertoi. –  Miten se muhun liittyy? –  Pyydän sinua ryhtymään sen isännöitsijäksi. Underberg selvästi pahastui naurustani. –  Mitä sä luulet Annan sanovan, jos kerron ryhtyneeni sotaaikana rakennetun pilvenpiirtäjän isännöitsijäksi? –  Kyseessä on ymmärtääkseni varsin pieni taloyhtiö, joten sai­sit todella vähällä vaivalla suhteellisen hyvän lisäansion vahtimestarin työsi lisäksi. Underberg muisti aina sopivan tilaisuuden tullen näpäyttää 10


paluus­tani osa-aikaiseksi portsariksi. Sen mielestä se ei ollut kunnon työtä. –  Sun puheissa ei joku oikein täsmää tai sitten olen käsittänyt pil­venpiirtäjän koon päin helvettiä. –  Miten niin? Underberg hölmistyi. –  Eikös pilvenpiirtäjät tuppaa olemaan aika muhkeita tötteröitä, joten miten se voi olla varsin pieni taloyhtiö? –  Käy katsomassa ja soita minulle uudestaan, Underberg jatkoi voiteluani. – Asianajotoimistoni hoitaa kaikki taloyhtiön ta­louteen ja byrokratiaan liittyvät asiat, sinun tulisi vain toimia yhteys­henkilönä ja istua muutama kokous vuodessa. –  Siis istuisinko mä ne kokoukset kahdestaan Mikaelin kanssa, jos se on ostanut koko talon? Underberg oli hetken vaiti. –  Niin se taitaa olla. –  Mä taidan passata. –  Kahden tunnin kokouksesta tuhat euroa verottomana, Underberg löi vastapallon puolelleni. Se tarkoittaa bruttona melkein puoltatoista tonnia. –  Anna se osoite. –  Kummeltie 3. Vaikka en näköpuhelinta omistanutkaan, olin näkevinäni hymyile­vän Underbergin, joka jäi odottamaan soittoani. Palasin takaisin seppe­löityyn kellaritilaan, jossa Händi ja Käppers pakkailivat laiskasti tava­roitaan. –  Mun pitää lähteä käymään asioilla, sanoin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan vaan jatkoi alakuloista tavaroiden keräilyä. Äkkiä Käppersin katse kirkastui ja se nosti esiin jonkun kiina­laisen äijän kuvan. –  Katsokaa, tässä on kunnioitetun ystäväni Kim Il-sungin muoto­kuva, Käppers suuteli taulua. Tauluun oli kirjoitettu haparoivalla englannilla: Käppersille 11


tulipu­naista kunnioitusta potien, Kim Il-sung. –  Hauska vitsi, hymähdin. Käppers asteli kuin sumopainija luokseni ja kysyi ääni muristen: –  Mitä pohjoiskorealaisella salvalla parannetut korvani mahtoivat kuulla? –  Millä ihmeen salvalla? –  Ensiks mä olin et ei vittu, mut sit mä olinkin, et ei saatana, kun Käppersin korvista alko valuu verta, Händi muisteli kauhuissaan. –  Verta? –  Händi puhuu totta, Käppers parahti ja sipaisi hellästi korvaleh­tiään. – Silläkin uhalla, että olet holtittomalla alkoholinkäytölläsi kadottanut lähimuistisi, niin yritän palauttaa mieliisi kulttuurihistorial­lisesti merkittävän hetken, kun meditoin Louvren taidemuseon edessä. Mitä vittua toi oikein korisee? Mä en ole koskenut brenkkuun kolmeen vuoteen. –  Joo, muistan kyllä, kun tulimme intiaaniystävämme Kakkosen kanssa paikalle. –  Tuskin kuitenkaan muistat, mistä puhuimme tuolloin? –  Sä kerroit sun parhaasta kaverista Kim Jong-ilistä, joka löi kuu­dellatoista lyönnillä 18-reikäisen golfradan läpi. –  Väärin! Käppers parahti. – Paras ystäväni on Händi, toiseksi paras Pohjois-Korean kunnioitettu johtaja Kim Il-sung ja vasta kol­manneksi nousee hänen poikansa Kim Jong-il, joka löi vaatimattomat yksitoista hole-in-onea elämänsä ensimmäisellä golfkierroksella. –  Ai juu, niinhän se olikin. Joo, en ollut sittenkään kuunnellut kovin tarkkaan sun jorinoitasi, tunnustin. Käppersin silmissä liekehti orastava raivo. Loistavaa, mä sain ton rillirouskun hermostumaan. 12


–  Kuinka edes kehtaat ääneen tunnustaa, ettet ole kätkenyt jokaista rohtuneilta huuliltani vierähtänyttä sanaa sydämeesi ja tutkinut niitä siellä? –  Niin, se tässä onkin ollut vähän vaikea pala niellä… Händi tarkkaili sivummalla keskusteluamme. –  Musta tuntuu, et toi Mäkilä vittuilee sulle, Händi aprikoi. – Varo sitä, se saattaa olla urkkija. Käppers tihrusti roseepippurin kokoisiksi siristyneillä punoittavilla silmillään mua. –  Enpä usko, että hänestä olisi desantiksi. Desantiksi? Pitääkö toi paviaani mua jonain venäläisenä vakoojana? –  Kyllä sä olet Käppers viisas mies, naurahdin. Käppersin kasvoille lehahti suunnaton tyytyväisyys. –  Sellainen minä juuri olen, mutta haluatko kuulla, miten korva­parkani puhkesivat yhdellä rysäyksellä? –  No annapa tulla. –  Kuten siis muistat, olimme vierailemassa Kim Il-sungin synty­mäpäiväjuhlallisuuksissa Pyongyangissa ja visiittimme kunniaksi pai­kalle oli luonnollisesti komennettu kunniakomppania sekä asiaankuu­luva sotilassoittokunta, Käppers maalaili. –Voitko uskoa, että tuohon soittokuntaan kuului 800 innokasta pohjoiskorealaista? –  Voin. Käppers nyökkäsi tyytyväisenä. –  Olin juuri kääntyneenä kunnioittamaan yhtä Kim Il-sungin kun­niaksi pystytettyä patsasta, kun aivan takanani kaksikymmentä reipasta musikanttia paiskasi käsissään olleet metalliset käsilautaset yhteen, mikä aiheutti molempien tärykalvojeni välittömän repeytymisen. Vaikka en mielelläni siteeraakaan muita kuin omia lausuntojani, niin myönnän tuolloin olleeni hetken aikaa että ei vittu, mutta saman tien olinkin että ei saatana, Käppers liikuttui. 13


–  Ja sitten sun korvaan pantiin salvaa? –  Korviin, Käppers nieleskeli. –  Mutta sä kuulet nyt aivan hyvin? Käppers katsoi kelloa ja sanoi: –  Neljännestä vailla kolme iltapäivällä. Mitä helvettiä? Käppers aloitti jälleen aasin kiljumista muistuttavan falsettimaisen naurun ja tokaisi: –  Kaiken lisäksi olet myös hyväuskoinen tomppeli. –  Nyt mun täytyy mennä, sanoin. –  Odota hetki, Käppers pyysi, – haluan nimittäin kertoa syvimmän huoleni Kim Il-sungin kunniakomppanian tulevaisuudesta. –  Siis tän golfmestarin? –  Kuinka monta kertaa se pitää toistaa, että hänen poikansa Kim Jong-il on haamuhuitaisija golfissa! Käppers huusi naama kirkkaan punaisena. –  No kun ne kaikki on jotain Kimejä, niin ei niitä erota toisistaan, tuhahdin. Käppers hyväksyi selitykseni ja jatkoi kuin minkäänlaista välikoh­tausta ei olisi edes tapahtunut: –  Hänen kunniakomppaniansa nimittäin marssii varsin vaaralli­sessa muodostelmassa. –  Ai. Käppers kävi kaivamassa jonkin piuhalaatikon pohjalta antiikkisen kiväärin. –  Tämä japanilainen sotilaskivääri Arisaka on vuodelta 1905, mutta se saa kelvata, Käppers sanoi ja pyysi Händiä avukseen. Käppers asetti Händin eteensä seisomaan ja jäi itse omituiseen marssiasentoon Händin taakse. –  Hoksaatko mitään erityistä? Käppers kysyi. –  No vähän. 14


–  Mitä? –  Sulla on aika erikoinen asento, sanoin ja katselin kuin jotain pysäytyskuvaa sotilasparaatista. –  Etkö kiinnitä mitään huomiota kiväärini asentoon? –  Ai joo, piippu ja pistin osoittavat suoraan Händin takaraivoon. Händi rääkäisi kuin ansalankaan takertunut eläin. –  Mitä vittua sä oikein duunaat? Händi kauhistui. –  Yritän demonstroida Tapiolle, kuinka hengenvaarallisessa muo­dostelmassa Kim Il-sungin kunniakomppania marssii, Käppers näytti. – Katsokaapas nyt, jos jonon viimeisenä oleva sotilas kompastuu tai jollain muulla viheliäisellä tavalla vahingossa laukaisee aseensa, on edessä dominopelistä tuttu murha-aalto. Näin silmieni edessä piilokameramaisen kohtauksen, jossa ketju­reaktio lennättää pohjoiskorealaisia sotilaspäitä taivaalle. –  Lainaan nyt ostoskanavalla kulutettua lausahdusta: eikä tässä vielä kaikki. Paraatin kärjessä kulki kolme sotilasta, joista keskimmäi­sen rooli ei ollut mielestäni millään tavalla mieluisa. –  Miten niin? kiinnostuin. –  Miltä sinusta tuntuisi astella keulahahmona, jonka päätä kohden on tähdättynä kaksi väkevää konepistoolia? –  Oliko se joku sotavanki? –  Ei missään tapauksessa vaan tavallinen paraatisotilas. Ei aivan tavallista paraatisotilasta kyllä osoiteta kahdella konepistoo­lilla päähän. Händi kävi kaivamassa kusenkeltaisen nahistuneen kymp­pikuvakansion esiin ja näytti fotoa kulkueesta, jonka kärjessä asteli kolme sotilasta, joista kahden reunimmaisen kiiltävät konepistoolit osoittivat keskimmäistä molempiin ohimoihin. On toi hullu maa. –  Pysyy ainakin rivi suorassa, virkoin kuvaa katseltuani. Käppers näpelöi mustaa partaansa ja huokaisi: –  Toisaalta ymmärrän Kim Il-sungin ajattelemattomuuden, 15


sillä ei minunkaan keskittymiskykyni kaiken maailman sotilasparaateihin olisi herkimmillään, jos tietäisin jonain päivänä olevani vakuumipakattuna. –  Siis väitätkö sä, että Kim Il-sung on pakattuna kuin joku vitun kalkkunaleike? –  Oletko hullu? Käppers järkyttyi. – Vaikka Pohjois-Korea jollain mittarilla mitattuna poikkeaakin eurooppalaisista monar­ kioista, niin ei siellä sentään johtajia viipaloida. –  Mä en tarkoittanut sitä aivan noin elävästi… –  Rakas toiseksi paras ystäväni lepää Kumsusan Memorial Pala­cessa, joka tunnetaan myös Kim Il-sungin mausoleumina. Julkisuuteen on vuodatettu tieto, että hän makaisi balsamoituna lasiarkussa peit­tonaan punainen lippu, mutta minulla on sisäpiirin tietoa, että hänet vakuumipakattiin suolaliemessä, jotta hänen parasta ennen päivämää­räänsä voitiin siirtää huomattavasti kauemmas tulevaisuuteen. –  Tiedätkö Käppers, mä jotenkin uskon sua. Käppers ihmetteli sanojani: –  Miksi et uskoisi, olenhan sentään ylin yllyttäjä totuuteen. –  Just sen takia. Mutta nyt mun on pakko mennä. Käppers sieppasi japanilaisen sotilaskiväärin käteensä, kopsautti jäykän asennon ja ärjäisi: –  Olet ylistetty, oi suuri oviführer! Painelin kiireesti ulos Händin ja Käppersin mausoleumista.

16


Torstaiaamupäivä 27.9. Málaga, Córdoba 7

Navarro työskenteli inspector Juan Antonio Rodriguezin kahdeksan­henkisessä ryhmässä, joka oli tehnyt vakuuttavaa jälkeä varsinkin isojen hasistakavarikkojen yhteydessä. Vaikka Costa del Solissa sanottiin toi­mivan miltei 500 erilaista rikollisjoukkiota, niin Navarron johtamalla Grupo III:lla oli suhteellisen selkeä kuva alueen tärkeimmistä teki­jöistä. Marokkolainen oli tällaisessa joulukalenterissa kaukana luukusta numero 24. Navarro istui kahvilan oikeassa nurkassa, josta hän saattoi tarkkailla muita asiakkaita. Kerran poliisi, aina poliisi. Navarro ei osannut päättää, oliko marokkolaisen pöytävalinta hänen kannaltaan hyvä vai huono, sillä luiseva tummaan huppariin pukeutunut hasisvarpunen laskeutui viereiseen pöytään. Samalla kahvilaan tulvahti jälleen oviaukollinen hiostavaa ilmaa, kun sisään astui hieman päälle nelikymppinen skan­dinaavi, kolmekymppinen eteläamerikkalainen sekä Navarron hyvin tietämä espanjalainen. Marokkolainen ponnahti pelästyneenä pystyyn. El Mulon nimellä tunnettu espanjalainen painoi marokkolaisen takai­sin istumaan ja käski tätä ottamaan aivan rauhallisesti. El Mulokin selasi ensin huolellisesti kahvilan asiakaskunnan, mutta ei tunnistanut Navarroa, joka ei juuri osallistunut epäiltyjen kuulusteluihin, koska oli erinomainen varjostaja ja sellaisessa työssä ei ollut hyvä tulla tunnetuksi poliisina. El Mulo ei siis kiinnittänyt sen suurempaa huomiota kahvion kulmapöydässä lehteään selailevaan 32-vuotiaaseen hieman suttuiseen espanjalaiseen, korkeintaan ehkä mietti, röyhysikö Navarron17


kin nenän alla toisinaan porro. Navarro puntaroi, mitä ihmettä marokkolainen teki samassa pöy­dässä El Mulon kanssa. Tilanne oli sama kuin pihaliigan potkupalloi­lija olisi työnnetty yhtäkkiä Real Madridin edustusjoukkueen harjoi­tuksiin. El Mulo oli poliisin tietojen mukaan kovan luokan tekijä, jolla oli yhteyksiä venäläisiin, italialaisiin ja brittiläisiin rikollisjärjestöihin. Toistaiseksi mies oli kunnostautunut enemmän kokaiinin kuin hasik­sen jakelussa. Ei El Mulo mikään huumekuningas ollut, ei edes kiho, mutta uuttera tukkuportaan junailija kuitenkin. Poliisin kannalta siis tarkasti seurattava linkki, jonka verkon pettäessä Udyco saattaisi päästä kiinni isoon saaliiseen. Navarro ei tunnistanut eteläamerikkalaista, mutta kasvonpiirteistä arveli miehen olevan Kolumbiasta. Skandinaavissa sen sijaan oli jotain tuttua. Skandinaavi ja eteläamerikkalainen istuutuivat selin Navarroon, jolle ei ollut minkäänlainen ongelma jäädä kuulostelemaan viereisen pöydän puheita. Marokkolainen silmäili hermostuneena uteliasta kol­mikkoa. –  No? Sinulla oli jotain asiaa? El Mulo aloitti. Marokkolainen kumartui eteenpäin, vilkaisi vielä kerran ympäril­leen ja alkoi kertoa: –  Meidän pitäisi, niin tai siis teidän pitäisi, marokkolainen korjasi kiireesti, – järjestää se palkintokuljetus sinne pohjoiseen. Espanjalainen vilkaisi kysyvästi vaaleaa miestä ja kysyi marokkolai­selta: –  Suomeenko? Siksikö halusit hänet tänne? Siis tuo onkin Suomesta. Navarro otti Nokia E51 -puhelimen käteensä, viritti kameran ja oli soittavinaan. Navarron korvan juuressa kuului järjestelmäkameran latausääni. Hän oli vapaapäivänä jättänyt puhelimensa äänen päälle, jolloin myös typerä kameraääni oli käytössä. Suomalainen kierähti ympäri ja jäi tuijottamaan Navarroa, joka oli kes­kustelevinaan vaimonsa kanssa siitä, kumpi ha18


kee lapset päivähoidosta. Vaalea mies vilkuili ympärilleen ja tuhahti: –  Se oli varmasti kamera. El Mulo rauhoitteli suomalaista ja selitti tämän kuulleen vain kaupungin meteliä. Navarro oli lopettavinaan puhelun ja lupasi soit­taa vielä abuelalle ja sopia hänen kanssa viikonlopun ohjelmasta. Soi­tolla mummille Navarro pelasi itselleen toisen mahdollisuuden kuvien ottamiseen. Hän nosti puhelimen korvalleen, asetti peukalonsa lau­kaisimen kohdalle ja oli puhuvinaan mummin kanssa. Enää ei puhe­limen kamerasta kuulunut minkäänlaista ääntä vaan Navarro saattoi päätään kääntelemällä tähtäillä viereisen pöydän nelikkoon. Erityisesti selin istuva kaksikko piti saada kuvaan. Navarro keksi keinon. Hän pudotti kahvikuppinsa lattialle, jolloin suomalainen ja eteläamerikka­lainen katsoivat hölmistyneenä hetken suoraan kameraan kuin luokka­kuvassa. Loistavaa! Navarro selitti mummille olevansa edelleen saman­lainen hutilus kuin poikasena ja pudottaneensa tällä kertaa kahvikupin lattialle. Espanjalainen naurahti kumppaneilleen: –  Tuo on joku kohelo mammanpoika. Mammanpoika lopetti puhelun mummin kanssa, kytki kännykän äänityksen päälle ja asetti sen suomalaisen taakse.

19


Torstai-ilta 27.9. Herttoniemi–Tammisalo

Olen Annan kanssa yhdessä asuessa oppinut tärkeän läksyn: asiat­ kan­nattaa riidellä etu- ei jälkikäteen, joten siirsin Kummeltien pilvenpiir­täjässä vierailua tehtävälistalla sopuisammalle paikalle. Halusin kes­kustella asiasta ensin Annan kanssa, sillä tähän saakka sillä oli ollut valitettavan hyvä vainu melko huonojen, huonojen ja erittäin huonojen keikkavalintojeni suhteen. Vain vakuuttavan pitkä palkkanauhani sai Annan antamaan anteeksi itsepäisyyteni, jollaiseksi se kutsui itsemää­räämisoikeuttani. Olimme seurustelleet Annan kanssa jo kaksi vuotta ja merkkipäivän kunniaksi olin ostanut sille sykemittarin. Lahjonnan jälkeen olimme alkaneet tehdä pitkiä kävelylenkkejä, sillä mittari kertoi sykkeen lisäksi poltettujen kalorien määrän, joita Anna vahtasi kuin vihikoira. Käve­lylenkit olivat myös terveellisiä parisuhteen huoltokatkoja, sillä vajaan parin tunnin lenkin aikana ehdimme päivittää vuorokauden tapahtu­mat puolin ja toisin. Tänä iltana ei tarvinnut keksiä menevää puheen­aihetta. Anna kiristi kävelysauvojen hihnat ja katsoi mua kysyvästi: –  Joko mennään? Nyökkäyksestäni Anna kytki sykemittarin päälle ja lähti tarpomaan vilpoiseen syysiltaan. –  Milloin sä hankit sauvat? Anna kysyi. –  Kun tulee pilkkopimeää ja löydän valaisemattoman polun. –  Mut ethän sä nää sit mitään, Anna ihmetteli. 20


–  Eikä kukaan nää mua. –  Tällä tavalla kuluu enemmän kaloreita ja kunto kasvaa, Anna puolusteli sauvakävelyn tehoa. –  Mun pitää jättää jotain kasvatettavaa uima-altaaseenkin. –  Eikös se päinvastoin pienene siellä? Anna piruili. Oli vastaiskun paikka. –  Mitäs sanot, jos alkaisin taas tehdä hommia Underbergille? –  Jos vaihtoehtona on, että alat sauvakävellä, mutta menet Under­bergille töihin, niin mun puolesta saat köpötellä päivänvalossa ilman keppejä. –  Nyt olisi tarjolla aivan erilainen duuni. Anna huokaisi raskaasti: –  Aika erilaisia ne ovat tähänkin asti olleet. Tapsa rakas, meillä on mennyt todella ihanasti kun palasit ovihommiin, eikä sun ole tarvinnut enää edes notkua töissä aamuun asti. Ai mun entinen duuni oli vain ovella notkumista? Anna oli kuiten­kin oikeassa, sillä olin saanut sopivan viran tasokkaan liikemieshotellin turvapäällikkönä sekä vapaat kädet laatia omat työvuoroni. –  Mutta muistatko kenen suhteilla sain sen duunin? muistutin Annaa. Annan oli vaikea kiistää Underbergin osuutta onneemme. –  No anna tulla, Anna luovutti. –  Tällä kertaa mulla on sulle oikeasti yllätyksellisiä uutisia, sillä Underberg kysyi mua isännöitsijäksi yhteen taloyhtiöön. Anna kääntyi katsomaan mua. –  Ja keitähän tässä taloyhtiössä mahtaa asua? –  Aivan tavallisia suomalaisia. Ainakin jos mä voin siihen vaikuttaa. –  Miksei se palkkaa jotain isännöitsijätoimistoa? –  Koska Underbergin firma on myös isännöitsijätoimisto. 21


Anna alkoi nauraa. –  Onko se joku vankilan asuntola vai mihin se tarvitsee noin raa­mikasta isännöitsijää? Ja oletko sä koskaan edes tehnyt isännöitsijän töitä? –  Olenhan isännöinyt suakin jo kaksi vuotta, joten sellainen pikku pilvenpiirtäjä menee vasemmalla kädellä. Sain kipakan iskun Exelin kävelysauvasta perseelleni. –  Eikä Suomessa edes ole pilvenpiirtäjiä, Anna puuskahti. Sain idean. –  Kävellään Tammisaloon ja etsitään se talo. Ei se niin iso saari ole, etteikö me yhtä Kummeltietä löydetä. Otimme suunnan kohti Tammisaloa, joka oli muutenkin lähellä vakioreittiämme, sillä Anna rakasti kävellä Herttoniemen kartanon mailla, jotka sijaitsivat aivan Herttoniemen ja Tammisalon rajalla. –  Onkohan noissa huoneissa nähty samanlaisia rakkaustarinoita kuin meillä? Anna kysyi kartanon pihalla. –  Tää on vain varovainen aavistus, mutta jotenkin olen ­aina kuvi­tellut kartanoihin liittyneen melkoisen monimutkaisia romansseja. –  Ja meilläkö on sitten yksinkertainen suhde? –  Joo, puoliksi. Sain jo toisen huitaisun sauvasta. –  Yhtä asiaa olen muuten ihmetellyt, Anna aloitti. – Me ei olla juu­rikaan puhuttu aikaisemmista suhteistamme. –  Ehkä se on ollut tietoinen valinta, koska ne ovat entisiä suhteita. –  Niin, mutta onhan niissä jotain täytynyt olla, Anna intti. – Vai puhunko mä nyt katkeroituneelle monta kertaa jätetylle miehelle, jonka ego ei kestä jätetyksi tulemista? Mistä toi puhuu? –  Sori, nyt taisin pudota kuin kartanon herra kärryiltä. 22


Vuorinen, Juha: Painajainen piparitalossa (WSOY)  

Röyhkeää ja räjähdysaltista: karkeakirjallisuuden sanaparturi Vuorinen tuhoaa turhantärkeitä asioita ja ihmisiä uusimmassa salapoliisiromaan...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you