Page 1

erkki vasara

raskailta

tuntuivat askeleet lauri kristian

relanderin el채m채kerta

wsoy


Erkki Vasara

raskailta tuntuivat askeleet Lauri Kristian Relanderin elämäkerta

werner söderström osakeyhtiö • helsinki


Š erkki vasara ja wsoy 2013 isbn 978-951-0-34354-8 painettu eu:ssa


Sisällys

Lukijalle 8 Relander – kiintoisa tuntematon  13

1.

Karjalasta Helsinkiin ja – takaisin Karjalaan  17

1.1. 1.2. 1.3.

Lapsuuden maisemista pääkaupunkiin  19 Lauri Kristian Relanderin sukutausta ja varhaisvuodet 19 Maataloustieteilijä Relander 26 Kohti politiikan huippua  37 Maalaisliitosta poliittinen koti 37 Kansanedustajaksi ja tielle kohti puolueen kärkeä 42 Vuosi 1917 muuttaa kaiken 50 Monivaiheinen vuosi 1918 65 Eduskunnan puhemieheksi 82 Takaisin kotimaakuntaan – maaherrana Viipurissa  97 Hoidettavana Karjalan maakunnan asiat 97 Maaherra ja valtakunnanpolitiikka 111 Vuoden 1925 kimurantti presidentinvaali 123

2.

Edeltäjästään poikkeava presidentti  141

2.1. 2.2.

Hallituskiemuroita ja maaherranimityksiä  143 »Raskailta tuntuivat askeleet» 143 Hallituksen kokoamista maakuntamatkaaja Relanderin tapaan 149 Maalaisliittolaista menoa suuntariidoista maaherranimityksiin 163 Kohtalokas laivastolaki 171 »Asia jää presidentin järjestettäväksi» 177 Kallion kakkosen kivinen tie  188 Mitä tehdä kenraalille?  201 Wilkamaa odoteltaessa 201 »Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen» 208 Viheliäiset esittelyt 220 Wilkama väistyköön 230

5


3.

Sisäpolitiikkaa presidentinlinnan näkökulmasta  241

3.1. 3.2.

Relander terävöittää otettaan hallituksen rakentajana  243 Kallion kakkosen kivulias lopputaival 243 Katse vasempaan – sosialidemokraatit hallitukseen 249 Maalaisliitosta jälleen pääministeripuolue – hallituksen johtoon Sunila 262 Pikkuisen edistyksen johtamaan hallitukseen 285 Virkamies on palkkansa ansainnut – vai onko  301 Sinnikkäästi palkkakiistan syövereihin 301 »Tarvitaan miehiä eikä housupareja maan asiain hoitoon tällä hetkellä» 312 Tasavalta Suomen toiset hajotusvaalit 327 Kallion kolmonen ja virkamiesten palkat 336

4.

Aatteen mies Relander politiikan pelikentällä  349

4.1. Suojeluskuntien asioissa – ja armeijan  351 Presidentti Relander, suojeluskuntien edunajaja 351 »Paljastus» 355 Kohti suojeluskuntalakia 360 Herra ylipäällikön huomion kohteena armeija 369 Tapaus Laukolat… 376 …muuttuu tapaus Sihvoksi 383 4.2. Päänvaivaa taholla jos toisellakin – ongelmana aitosuomalaiset ja kommunistit 390 Ylioppilaat ovat aitosuomalaisia – »mutta minä en ole aitosuomalainen» 390 Ajatuksia aitosuomalaisuudesta 401 Kouluhallituksen kielikiista 404 Kommunistit – terävä piikki Valkoisen Suomen lihassa 416 »Jotain on taas tehtävä kyseisen kiihotuksen estämiseksi» 423 4.3. Herkkätuntoinen vallankäyttäjä  429 Tapaus Sunila 429 Presidentin merkillisin ihmissuhde 439 Presidenttiys à la Relander – aivan omanlaisensa presidentti 447

5.

»Meidän ulkopolitiikkamme on itsenäinen»  457

5.1. 5.2.

Presidentin perusresepti: Pohjolan Locarno ja ulkomaanvierailut  459 Kimurantit ulkosuhteet perinnöksi Relanderille 459 Vastapaino neuvostouhalle – Pohjolan ja Baltian yhdentymä 466 Se on »Pohjolan Locarno» 474 Relanderin ulkomaanvierailut – edustavasti Suomen puolesta 481 Presidentti ja diplomaattinimitykset 506 Ulkopolitiikka on idänpolitiikkaa  515 Neuvottelut hyökkäämättömyyssopimuksesta 515 Relander, kansainliittolainen Suomi ja Neuvostoliitto 534

6


Kellogg–Briand ja Litvinov – toiseen mukaan ja toiseen ei 557 Loistavasti eristäytyen, etäisyyttä Viroon ottaen… 568 …pätevien lähettiläiden edustamana 576

6. Presidentin tehtävistä siviiliuralle  587 6.1. 6.2.

»Tämä kansa on valveilla» – dramaattinen Lapuan vuosi 1930  589 »Rikollista kiihoitusta vastaan» 589 Valkoisen Suomen jyrkimmillä mitta täyttyy 599 Lapuanliike näyttää karvansa 609 Presidentti kannattaa lakia ja järjestystä – ja lapuanliikettä 624 Syksy avaa presidentin silmät – vai avaako 656 »Kansanliikkeen» kohtaloniskusta marraskuun lakiratkaisuun 676 Vuoden 1931 katkerat presidentinvaalit 689 Maan isästä vakuutusjohtajaksi  724 Ura se on vakuutusyhtiöjohtajallakin – ja poliittiset näkemykset 724 Tien pää 742

7.

Relander – ihminen hyveineen ja heikkouksineen  749

Viitteet 766 Lähteet 809 Henkilöhakemisto 822

7


Lukijalle

T

ämän kirjan syntysanat sanoin itselleni jo 1980-luvun lopulla. Tuolloin heräsi ihmetykseni siitä, miksei maamme sisäpoliittisen elämän kaikkein dramaattisimmalla hetkellä 1930-luvun taitteessa tasavallan presidenttinä olleesta henkilöstä, vuonna 1883 syntyneestä ja vuonna 1942 menehtyneestä Lauri Kristian Relanderista, ollut tehty elämäkertateosta, vaikka aikaa hänen isännyydestään presidentinlinnassa vuosina 1925–1931 oli kulunut jo kuutisen vuosikymmentä. 1920- ja 1930-lukujen Suomi, ns. »ensimmäinen tasavalta», oli alkanut kiinnostaa minua poliittisen historian tutkimuskohteena tavattomasti. Näin ennen kaikkea siksi, että kyseiset vuosikymmenet, eritoten kaksikymmenluku, poikkesivat niin monessa kahdeksankymmenluvusta ja olivat siten mitä kiehtovin tutkimuskohde. Suomalainen yhteiskunta oli 1920-luvulla vielä pitkälti agraarinen, vaikka teollinen toiminta voimistuikin vauhdilla. Ennen kaikkea Suomi oli kuitenkin juuri sisällissodasta toipuva, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kahtiajakautunut kansakunta. Työväenliike oli ajettu altavastaajan asemaan; maassa vaikuttivat porvarillisen kansanosan aseistettu kaarti, suojeluskuntajärjestö, ja työnantajain lakonmurtajajärjestö Vientirauha, ja alati vaihtuvissa hallituksissa vaikuttivat vain porvarilliset puolueet – yhtä, presidentti Relanderin nimittämää Tannerin hallitusta lukuun ottamatta. Ulkopoliittisesti maa oli varsin turvattomassa asemassa ilman toimivia suhteita itäiseen naapuriinsa. Kaikkiin näihin 1920-luvun ilmiöihin joutui myös Lauri Kristian Relander ottamaan kantaa presidenttivuosinaan. Ajatuksiini nousi tuolloin 1990-luvun kynnyksellä väitöskirjan teko Relanderin presidenttikaudesta. Asiat menivät kuitenkin toisin. En tehnyt väitöskirjaa Relanderista, vaan hänelle niin rakkaasta suojeluskuntajärjestöstä, jossa hän vaikutti ennen presidenttivuosiaan. Olin väitöskirjani aiheeseen, suojeluskuntain urheilu- ja nuorisokasvatustoimintaan, erittäin tyytyväinen, samoin koko projektiin, mutta ajatus palaamisesta Relanderin elämän äärelle ei sammunut. Vaikka tämän tutkimuksen teksti kattaakin Relanderin elämän kaikki vaiheet, on päähuomio hänen presidenttikaudessaan. Näin ensinnäkin siksi, että Relanderin presidenttiys on hänen yhteiskunnallisen vaikuttamisensa ylivertaisesti tärkein osuus, ja toisekseen, hänen presidenttikautensa osui – varsinkin loppuosaltaan – mitä kiintoisimpaan kohtaan Suomen poliittisessa historiassa. Huomio suunnataan hänen presidentillisen viranhoitonsa arkeen eli toimiin 8


hallitusten kokoamisissa, ulkopoliittisiin pyrintöihin, kannanottoihin ja suhtautumiseen tuolloin tapetilla olleisiin aitosuomalaisuuteen ja kielikysymykseen sekä varsinkin alussa kiusalliseksi osoittautuneeseen asemaan sotaväen ylipäällikkönä. Relanderin presidenttikauden pituuden ja maan tuolloisen poliittisen kehityksen kannalta tärkeät vaiheet vuoden 1929 jälkipuoliskolta loppuvuoteen 1930 – lapuanliikkeen voimantunnon kausi –  ovat erityisen tarkan huomion kohteena. Pyrkimyksenä on löytää selkeät toimintalinjat ja perusteet Relanderin tekemille ratkaisuille sekä kytkeä ne yhteen hänen poliittisen vakaumuksensa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa kanssa. Samoin nousee esiin se, miten Relander kehitti nuoren tasavallan presidentti-instituutiota ja sen asemaa maan poliittisessa päätöksentekokoneistossa. Presidentillisten vuosiensa tapahtumista kirjoittamiinsa päiväkirjaliuskoihin – joista poliittisen historian kannalta kiintoisimmat akateemikko Eino Jutikkala julkaisi kaksiosaisena teoksena 1960-luvulla – Relander kirjasi tunti tunnilta, päivä päivältä, mitä oli tehnyt, kokenut ja tuntenut tasavallan päämiehenä. Väinö Tanner kirjoittaa muistelmissaan: »Relanderilla oli kirjoituskone avoimena huoneessaan, ja heti kävijän poistuttua hän teki koneella muistiinpanot puhutusta. Kone vaivasi kaikkia, jotka joutuivat käymään siellä. Kansleri Antti Tulenheimo sanoi kerran: ’Se helkkarin kirjoituskone, siellä on jo metrin korkuinen pino käsikirjoituksia sen jäljiltä. Mitähän sieltä ilmaantuu, kun nekin paperit kerran tulevat julkisuuteen.’» Paljon ilmaantuikin, kuten Jutikkalan kaksiosainen teos, oivallinen lähde Relander-tutkimukselle osoitti. Presidentti Relanderin elämänlanka katkesi varhain, vain 58-vuotiaana, eikä hän siten ehtinyt kirjoittaa muistelmiaan kuten tavoitteena oli. Hänen kuuluisasta kirjoituskoneestaan ehti singahtaa varsinaisia muistelmia ulos vain muutama kymmenen liuskaa, jotka käsittelevät presidenttikauden alkumetrejä. Onneksi presidenttivuosien päiväkirjat ovat tallessa niin alkuperäisinä kuin Jutikkalan teoksessakin. Toki niiden osalta voidaan kysyä, mikä lähdearvo Relanderin muistiinpanoilla on. Eino Jutikkala toteaa päiväkirjateoksensa esipuheessa: »Tapahtumakuvaukset […] antavat autenttisia tietoja poliittisen sisärenkaan toiminnasta ja Tasavallan presidentin vallankäytöstä. Niiden lähdearvo on erittäin korkea; muistivirhettä ei voi olettaa esiintyvän silloin, kun muistiinpano keskustelusta tehdään heti kävijän poistuttua. Päiväkirja on siinä asussa, mihin se kirjoittamispäivänä jäi; ei mikään viittaa siihen, että sitä olisi myöhempien tietojen ja myöhempien tapahtumien valossa korjailtu.» Jutikkalan kirjaversio tarjoaa kompaktin väylän tutustua Relanderin juuri kulloisellakin hetkellä kirjaamiin mietteisiin vuosien 1925–1931 merkittävistä poliittisista tapahtumista. »Kun minä aina rehellisesti olen näihin muistiinpanoihini merkinnyt, mitä sisimmässäni kulloinkin olen ajatellut, panen nytkin paperille sen käsitykseni, että […]», kirjoitti Relander päiväkirjaliuskoilleen uudenvuodenpäivänä 1930. Niinpä. Tämän tutkimuksen päälähteistönä ovat juuri nuo Relanderin kuuluisat presidenttikauden päiväkirjat, suurelta osin Jutikkalan toimittaman kaksiosaisen teoksen pohjalta, mutta myös monin 9


kohdin alkuperäisten, 1920-luvun suurikokoisten, Kansallisarkistossa säilytettävien konekirjoitusliuskojen kertomana. Koska lähtökohtana on Relanderin oma ajattelu, lähtökohtainen pyrkimys kartoittaa presidentin toimia hänen omien tuntojensa ja näkemystensä pohjalta, päiväkirjoilla on käsillä olevassa teoksessa huomattava sija niin lähteinä kuin tekstissäkin. Jutikkalan toimittaman päiväkirjajulkaisun ilmestymisestä on kulunut jo lähes puoli vuosisataa eikä sen tarjoama informaatio ole julkaisun sivuilla yhteydessä Relanderin aiempiin vaiheisiin poliitikkona sen enempää kuin tämän päivän tutkimuskirjallisuuteenkaan, kuten nyt käsillä olevassa teoksessa, joten saakoon Relander paljon puheenvuoroja juuri presidentillisten päiväkirjamerkintöjensä kautta. Kyseessä on allekirjoittaneen tietoinen ratkaisu antaa vielä kerran miehelle, jolta kuolema vei mahdollisuudet muistelmiin, tilaisuus omin sanoin kertoa, mitä maassa tapahtui hänen presidenttikaudellaan hänen näkökulmastaan ja miltä pohjalta hän ratkaisujaan teki. Esimerkiksi lukuisat keskustelut eri poliitikkojen kanssa, niistä tehdyt muistiinpanot, kertovat Relanderin tavasta puuttua asioihin, hänen kulloisistakin tunnoistaan sekä näkemyksistään pohjana tapaamisia seuranneille presidentin toimille ja ratkaisuille. Paitsi alkuperäislähteinä päiväkirjamerkintöjä on käytetty myös kirjallisuuslähteiden tapaan sekä peilattu aiemman tutkimuksen ja muiden aikalaislähteiden luomaan kuvaan hänen presidenttikautensa aikaisista tapahtumista. Lukuisat tutkijat ovat tutkimuksissaan käyttäneet Relanderin julkaistuja päiväkirjoja, samoin kuin omien töidensä näkökulmasta muutoinkin käsitelleet Relanderin toimia presidentinvirassaan. Aiempien tutkijoiden päälähteistönä Relanderin päiväkirjat eivät ole kuitenkaan olleet. 1920-lukua, Relanderin merkittävintä kautta poliitikkona, on myös muutoin tutkittu historiantutkimuksissa eri näkökulmista ja lähtökohdista, mikä on ollut suureksi hyödyksi käsillä olevaa tutkimusta laadittaessa. Tavoitteena on ollut kokonaisesityksen laatiminen Relanderin urasta – ja eritoten presidenttikaudesta – ennen muuta päiväkirjojen ja aiemman tutkimuksen avulla. Myös lehdistöä, jonka kautta suurin osa suomalaisista sai tietonsa maan politiikasta Relanderin aikana, on hyödynnetty laajasti. Lehtien pääkirjoitukset ja uutismateriaali paitsi kertovat poliittisista tapahtumista ja ilmaisevat niihin liittyviä kannanottoja, ovat myös monesti oivia ajankuvia ja sijoittavat Relanderinkin toimet omalla tavallaan maan tuolloiseen elämänmenoon ja mielipideilmastoon. Siksi myös lehdillä on oma merkittävä sijansa tämän tutkimuksen lähteistönä. Koska käsillä olevassa teoksessa on kyse valtiomieselämäkerrasta, on Relanderin yksityiselämää käsitelty verrattain vähän – sitä tuodaan esiin vain välähdyksinä, joskin tällöin useimmiten hänen elämänsä kannalta merkittävistä tilanteista. Lisäksi mukana on lyhyitä poimintoja hänen presidenttikautensa aikaisesta vapaa-ajanvietostaan vastapainona poliittisen menon kuvaukselle sekä toisaalta auttamassa kokonaiskuvan muodostamisessa elämästä niin tasavallan päämiehenä kuin ihmisenä ihmisten joukossa. 10


Työn nyt valmistuttua esitän lämpimät kiitokseni Alfred Kordelinin Säätiölle, Koneen Säätiölle sekä Suomen Kulttuurirahastolle niiltä saamistani apurahoista, jotka muodostivat tutkimustyöni edellyttämän taloudellisen perustan. Lämpimät kiitokset esitän presidentti Relanderin tyttärentyttärelle, vapaaherratar Margareta Wredelle ja vapaaherra Johan Wredelle miellyttävästä tapaamisesta heidän kymenlaaksolaisessa kartanokodissaan Wredebyssä ja siellä käydystä keskustelusta. Samoin kiitän heidän poikaansa, lentokapteeni Rabbe Holger Wredeä yhteistyöstä. Presidentti Relanderin pojanpoikaa Klaus Relanderia kiitän käymästämme puhelinkeskustelusta. Professoreita Seppo Hentilä, Martti Turtola ja Pauli Kettunen kiitän heidän osoittamastaan tuesta ja kannustuksesta työlleni. Käsikirjoitukseni eri osiin ovat tutustuneet professorit Hentilä ja Turtola sekä valt. maist. Heikki Aarrevaara ja fil. maist. Teijo Pyykkönen, joille runsaat kiitokset saamastani, lopullisessa tekstissä hyödynnetystä palautteesta. Kiitokset osoitan myös Keskustan ja maaseudun arkiston henkilökunnalle miellyttävästä yhteistyöstä, samoin muiden käyttämieni lähdetahojen asianomaisille virkailijoille. Vaimoani, kirjastonjohtaja, kääntäjä Gabriele Schrey-Vasaraa minun on kiittäminen lukuisista asioista, tässä yhteydessä muun muassa kannustuksesta, »tsempistä», jota tutkija tarvitsee varsinkin silloin, kun työ hetkittäin takkuaa. Poikaamme, opiskelija Timo Vasaraa kiitän lämpimästi hänen tunnollisesti ja kiinnostuksella suorittamastaan työstä tutkimusapulaisenani sanomalehtiaineiston kokoamisessa. Kotipesästämme jo ajat sitten lähteneelle tyttärellemme, oik. maist. Marianne Vasara-Aaltoselle esitän kiitokset hänen puhelin- ja muissa keskusteluissamme tuolloin tällöin esittämästään kysymyksestä »No, mites se Relanderi etenee?» Werner Söderström Osakeyhtiötä kiitän hyvillä mielin Lauri Kristian Relanderin elämäkerran kustantamisesta ja kustannuspäällikkö Sari Forsströmiä, toimituspäällikkö Joni Strandbergiä, kustannustoimittaja Anssi Mäkistä sekä kuvatoimittaja Laura Arvelaa miellyttävästä, hyvässä hengessä sujuneesta yhteistyöstä elämäkertaprojektin eri vaiheissa. »Hän oli herkkä karjalainen, sydämellinen ihminen ja isänmaallinen mies.» Näin tiivisti näkemyksensä tasavaltamme toisesta presidentistä Relanderin aikalainen ja tukimies, maalaisliittolainen kansanedustaja Vihtori Vesterinen muistelmissaan. Kysykäämme siis, miten Vesterisen mainitsemilla ominaisuuksilla varustettu mies, Lauri Kristian Relander, selvisi suomalaisen politiikan karikkoisilla vesillä urallaan nuoresta kansanedustajasta valtakunnan päämieheksi. Helsingissä, tammikuussa 2013 erkki vasara

11


Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander työhuoneessaan kuuluisan kirjoitus­koneensa äärellä. Halki presidenttikautensa Relander kirjasi koneellaan päiväkirjaliuskoilleen tapaamiensa vieraiden kanssa käymänsä keskustelut heti näiden poistuttua presidentin linnasta. Ennen nukkumaan menoa hän teki vielä kunkin päivän tapahtumista yhteen­vedot. Relander esitti myös käsityksiään poliitikkotovereistaan ja muista merkittävistä henkilöistä samoin kuin poliittisista tapahtumista.  Kuva Suomen kuvapalvelu.


Relander – kiintoisa tuntematon

K

autta vuosikymmenten on tasavallan presidenttinä vuosina 1925–1931 vaikuttaneesta Lauri Kristian Relanderista vallinnut käsitys, jonka mukaan hän oli se presidenteistämme, joka tuli valituksi mustana hevosena, matkusti ulkomailla tuon tuostakin ja oli jonkinlainen välikausipresidentti vankkaa lain miestä Ståhlbergia seuraten ja juurevaa lapuanliikkeen kesyttäjää »Ukko-Pekka» Svinhufvudia edeltäen. Kun maamme historiantutkimuksen suurmies Eino Jutikkala aikanaan 1960-luvun lopulla julkaisi Relanderin presidenttikaudellaan kirjoittamat päiväkirjat, niiden poliittisen historian näkökulmasta kiintoisimmat osat, paljastui paljon Relanderin tavasta toimia presidenttinä, hänen näkemyksistään samoin kuin luonteesta. Kävi ilmi, että »iloisella karjalaispojalla» oli herkkä luonne, jonka myötä hän toisaalta saattoi myös kiukustua lujasti ja muistaa pitkään kokemansa ikävyydet. Toisaalta ilmeni myös, että hänen arvomaailmaansa kuului monia sellaisia asioita, joille on tarvetta tänäänkin. Lisäksi päiväkirjat kertovat Relanderin paineensietokyvyn ja tilannetajun tasosta. Ne osoittivat myös sen, että Relanderista vallinneet mielikuvat olivat vain osa totuudesta. Kurkijoen pitäjästä korkeimmalle portaalle yhteiskunnassamme yltäneellä tohtorilla oli myös oma selkeä näkemyksensä niin ulkopolitiikasta kuin siitä, mitä presidenttiys hänen mielestään merkitsi käytännön toimiksi muutettuna. Päiväkirjojen julkistamisen jälkeenkään ei kukaan tutkija kuitenkaan käynyt käsiksi Relanderin elämäkerran kirjoittamiseen, vaikka tutkimustyön kannalta oleellisimman lähteistön oleellisin sisältö oli nyt käytettävissä todella helposti. Näin siitäkin huolimatta, että hän vaikutti korkeassa virassaan erittäin mielenkiintoisina vuosina. Miksi ei? Oliko ja onko todella niin, että Relanderia ei ole katsottu elämäkerran arvoiseksi. Toki Relander esiintyy henkilönä lukuisissa noiden vuosien kiivaita ja kiintoisia tapahtumia käsittelevissä teoksissa, mutta ei ole tehty tutkimusta, jossa lähdettäisiin hänen näkökulmastaan ja presidenttiys sijoitettaisiin osaksi hänen elämänkokonaisuuttaan. Samoin on jäänyt laatimatta esitys, jossa tuotaisiin esiin se, miten hänen taipaleensa ennen presidenttivuosia on kehittynyt perustaksi sille, miten hän vaikutti maan päämiehenä. Sanalla sanoen: Lauri Kr. Relander on ollut tähän asti vailla elämäkertatutkimusta. Tämän teoksen tehtävänä ei ole etsiä vastausta siihen, miksi Relanderin kohdalla oli vielä 2010-luvun kynnyksellä aukko presidenttiemme elämäkertaosas13


tossa, vaan täyttää tuo aukko. Silti asiaa voi hieman pohtia, sillä kyseisellä aukolla lienee yhteytensä itse tutkimuskohteeseen ja sen kiinnostavuuteen. Relander on ominaisuuksineen ja erinäisine poliittisine ratkaisuineen jäänyt ikään kuin katveeseen historiantutkimuksen suurten sankarikertomusten sarjassa, jolla kansakunnan menneisyyttä on haluttu rakentaa. Ja totta on, että Relander poikkeaa kaikista muista – elämäkertojensa sivuilla esiintyvistä – presidenteistä varsin paljon. K. J. Ståhlberg oli jykevä lain ja laillisuuden mies, joka oli muovaamassa maamme perustuslakia ja jonka sankaruus vain kirkastui hänen jouduttuaan vaimoineen lapualaisgangstereiden kaappaamaksi syksyllä 1930. P. E. Svin­ hufvud oli Siperiassa karaistunut toinen lain puolustaja, juureva isänmaan mies, joka sai oman sädekehänsä Mäntsälän kapinan kukistaneella radiopuheellaan helmikuussa 1932. Kyösti Kallio oli suomalainen talonpoika, jonka vakaumus kansallisen yhteenkuuluvaisuuden korostajana johti hänet aikanaan presidentiksi ja jonka dramaattinen kuolema Helsingin päärautatieasemalla joulukuussa 1940 teki hänestä tavallaan yhden talvisodan sankarivainajista. Risto Ryti oli jäyhänä jatkosodan vuosien presidenttinä mies, jonka oli pakko tehdä raskaita poliittisia ratkaisuja ja jonka sitä tietä saama tuomio »sotasyyllisenä» teki hänestä suomalaisten arvostaman valtiomiehen. Mannerheim oli paitsi sisällissodan häviäjien vihaama »ykköslahtari» myös upseeri ja herrasmies, Suomen marsalkka ja sotiemme ylipäällikkö. J. K. Paasikivi oli jo ennen presidenttiyttään monissa koettelemuksissa kovaksi karaistunut valtiomies, joka ensimmäisenä presidenteistämme joutui tosissaan mittelemään jatkosodan voittaneen Neuvostoliiton johdon kanssa. Urho Kekkonen, legenda jo eläessään, neljännesvuosisadan presidentti ja neuvostosuhteiden takuumies, teki omasta virkakaudestaan yhden kokonaisen aikakauden maamme historiaan. Mauno Koivisto näyttäytyi jo ennen presidenttivuosiaan rehellisenä totuudenpuhujana, jollaisena voitti kansalaisten luottamuksen, ja joutui presidenttinä käymään viimeiset mittelöt hajoamassa olleen Neuvostoliiton johdon kanssa. Kaikki edellä mainitut kahdeksan ovat kiistatta sankaripresidenttejä, kukin omalla tavallaan ja omien olosuhteidensa myötä – ja siten myös elämäkertansa ansainneet. Entäpä sitten Relander – hyväntahtoinen presidentti, joka oli vai­ keuksissa lapuanliikkeen rynnistäessä poliittisen toiminnan ytimeen. Hänestäkö elämäkerta? Mutta onko sankaruus ainut motiivi elämäkerralle, ja onko jälkimmäisen puuttumiselle Relanderin osalta muitakin syitä kuin hänestä vuosien saatossa muodostunut kuva? Ja mikä mies Relander loppujen lopuksi oli, onko hänestä syntynyt kuva väärä tai ainakin pelkkä puolitotuus – sankariko myös hän, sittenkin. Historiantutkimus on ollut maassamme vuosikymmenten saatossa pitkälti sankarikertomusten laadintaa. Kansakunnan itsetunnon kohottajana ja omien laatijasukupolviensa totuuksina niillä on kiistatta ollut sijansa. Ja presidentit ovat luonnollisesti sen tason poliittisia toimijoita, että heistä on helppo kirjoit14


taa sankarillisia ominaisuuksia korostaen. Mutta presidentit ovat myös henkilöitä, joiden vaikutusvalta maansa asioihin on sitä luokkaa, että jo pelkästään sen pohjalta on oikeutettua laatia heistä biografia. Presidenttielämäkerroilla on myös itseisarvonsa, ja se onkin yksi tämän teoksen lähtökohdista. Niiden myötä avautuu kiintoisa näkökulma siihen poliittiseen todellisuuteen, jossa kukin valtionpäämiehistä on ollut vaikuttamassa. Yhä enenevässä määrin on viime vuosikymmeninä saanut kuitenkin sijaa historiantutkimus, joka kriittisesti ja ilman pyrintöjä sankarikertomuksiin tarkastelee tutkimuskohteitaan pyrkien valottamaan tapahtumien syy- ja seuraussuhteet, olivatpa ne millaiset hyvänsä tutkittavan ilmiön tai henkilön julkikuvan kannalta. Samoin on lisääntynyt tutkimus, joka suuntautuu suurten poliittisten prosessien sijasta tavallisten ihmisten arjen kokemuksiin tai heidän kokemuksiinsa poliittisten johtajien tahdittamissa »suurissa» tapahtumissa ja hahmottaa sitä kautta kansakunnan historian kokonaisuutta oman aiheensa kautta. Niin on hyvä. Kuitenkin on tarpeen myös kartoittaa historian merkkimiesten kuten johtavien poliitikkojen elämänvaiheita, sillä heidän tekemänsä ratkaisut ovat perustana niille olosuhteille, joissa rivikansalaiset elävät omaa elämäänsä. Tavallisten ihmisten ilot, vaikeudet ja näkemykset, elämänkokemus yhteiskunnassa, ovat puolestaan sanelemassa heidän ratkaisujaan vaaleissa ja antamassa muutoinkin impulsseja poliitikkojen toimiin. Tästä löytyy merkittävä – ja kohtalokas – esimerkki myös presidentti Relanderin virkakauden viimeiseltä vuodelta. Relander ei saanut elää normaalin mittaista elämää – luonto, tai kohtalo, oli päättänyt niin. Kuitenkin hän ehti tehdä ennen varhaista kuolemaansa monipuolisen uran suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän väitteli tohtoriksi ja vaikutti tiedemiehenä vuosikymmenen ajan. Hän meni nuorena mukaan myös politiikkaan ja vaikutti kansanedustajana kahteen otteeseen ja kohosi lopulta eduskunnan puhemieheksi. Hän oli yksi maalaisliiton, nykyisen Suomen Keskustan, johtavista poliitikoista ja määritti aktiivisesti puolueensa linjaa maaseudun väestön ja maanviljelyselinkeinon edunajajana. Viipurin läänin maaherrana Relander vaikutti viisi vuotta, joita seurasi kuusivuotinen presidenttikausi. Sen päätyttyä hän teki vielä yhden uran vakuutusjohtajana. On kaikki syyt todeta, että Lauri Kristian Relander on elämäkertansa ansainnut.

15


1 KARJALASTA HELSINKIIN – JA TAKAISIN KARJALAAN


Kurkijoki oli vauras maalaispitäjä keskisessä Karjalassa Laatokan luoteisrannalla. Se oli myös yksi niistä kunnista, joiden alueet Suomi oli pakotettu lopullisesti luovuttamaan Neuvostoliitolle jatkosodan päättäneessä Moskovan välirauhansopimuksessa 1944. Kuvassa Kurkijoen kirkonkylää 1890-luvun puolivälissä. Kuva I. K. Inha/Museovirasto.


1.1.  Lapsuuden maisemista pääkaupunkiin Lauri Kristian Relanderin sukutausta ja varhaisvuodet

T

oukokuun viimeinen päivä vuonna 1883 oli eteläisessä Karjalassa kaunis alkukesän torstai. Sää oli aurinkoinen, tuuli puhalsi leppeästi ja lämpöäkin parisenkymmentä astetta.1 Viheriöimään puhjenneet koivut ja muutoinkin kesäterään vironnut luonto antoivat oman kiehtovan lisänsä niihin riemullisiin tunnelmiin, joita tuona päivänä koettiin eräässä talossa Kurkijoen pitäjässä Laatokan rannalla puolivälissä Sortavalaa ja Käkisalmea. Edellisvuoden elokuussa avioliiton solmineille agronomi Evald Kristian Relanderille ja hänen vaimolleen Gertrudille syntyi silloin ponteva poika. Kasteessa lapselle annettiin etunimeksi Lars ja toiseksi nimeksi – kuten isälleen ja isoisälleenkin – Kristian. Pikkumies syntyi pitäjässään merkittävässä asemassa olleeseen perheeseen. Isä oli Kurkijoen maanviljelysopiston opettajia ja äiti pitäjän kirkkoherran Adolf Emerik Olsonin tytär. Pojan puhuttelunimeksi vakiintui kouluvuosina Lauri, josta myös tuli aikanaan hänen virallinen etunimensä. Gertrud-äidille synnytys oli ensimmäinen, muttei viimeinen. Jo seuraavana vuonna, lokakuussa 1884, syntyi toinen lapsi, poika hänkin, joka sai nimekseen Kaarlo Evald Henrik. Kohtalo oli kuitenkin ankara, eikä pikkumies saanut synnyinlahjanaan voimia ponnistaa – pikku-Kaarlo menehtyi vain kolmen viikon ikäisenä marraskuussa. Vaikka esikoispoika Lars kasvoi ja varttui iloksi vanhemmilleen, eivät raskaat ajat hellittäneet Relanderin perheessä. Toukokuun 1887 alussa syntynyt kolmas poika, Kaarlo Evald, menehtyi hänkin lähes vastasyntyneenä, vain vajaan kahden kuukauden ikäisenä kesäkuussa 1887. Elämä kuitenkin jatkui; Lars varttui ja isä Evald hoiti virkaansa maanviljelys­ opistossa. Gertrud-rouva tuli myös uudelleen raskaaksi, ja perheeseen syntyi huhtikuussa 1890 jälleen poika. Hän sai nimekseen Ilmarin ja myös ­riittävästi elämänvoimia. Ilmari Relander saavuttikin varsin korkean iän. Elämä ­hymyili nyt Relanderin perheessä joitakin vuosia. Lapsuus maanviljelysopiston maisemissa, suomalaisen maaseudun sylissä oli Larsille »ihanaa aikaa», kuten hän myöhäisvuosinaan muisteli.2 Kaikki muuttui kuitenkin, kun Gertrud Relander sai vakavan halvauskohtauksen, jonka myötä hän menetti osittain ­puhekykynsä. Tunnelmat synkkenivät entisestään kesäkuun alussa 1898, jolloin 15-vuotias Lars ja seitsenvuotias Ilmari menettivät äitinsä tämän kuollessa vain 38-vuotiaana. 19


Evald Relander löysi kuitenkin uuden rakkauden ja solmi tammikuussa 1900 kurkijokelaisen kauppiaan Karl Wilhelm Kihlin parikymppisen tyttären Vilhelminan kanssa uuden avioliiton, josta syntyi saman vuoden lokakuussa tytär Lea Katarina. Niin saivat veljekset Lars ja Ilmari sisarpuolen.3 Isän puolelta Lauri Kristian Relanderin sukua voi edetä ylenevässä polvessa aina 1600-luvun puoliväliin ja Hirvensalmelle läntiseen Etelä-Savoon, jossa tuolloin syntyi pitäjässä lukkarina vuosina 1690–1708 vaikuttanut Anders Relander. Hän oli kahdesti aviossa tuntemattomiksi jääneiden naisten kanssa ja hänellä oli kuusi lasta, joista ensimmäisenä syntyi poika Jöran. 1680-luvulla syntynyt esikoinen avioitui kerran ja hänkin tuntemattomaksi jääneen naisen kanssa. Vuonna 1729 Hirvensalmella kuolleella Jöranilla, Hirvensalmen lukkarilla, oli vaimonsa kanssa viisi lasta, joista ensimmäisenä näki maailman Erikiksi kastettu poika. Myöskään Erikin tarkkaa syntymävuotta ei tiedetä, mutta hän lienee syntynyt 1700-luvun taitteen tietämissä. Erik Relander, joka sai kotiseurakuntansa lukkarin viran isänsä jälkeen, avioitui vuonna 1730 Mikkelissä lukkari Matias Tarvoon ja Karin Hansintytär Pesosen Anna-tyttären kanssa. Niin yhdistyi kaksi lukkarisukua. Vaikka Erikille maistui voimajuoma ja häntä sakotettiin ainakin kahdesti juopumuksesta, toisella kertaa vieläpä juopumuksesta kirkossa, hän sai kuitenkin pitää lukkarinvirkansa – näin siitäkin huolimatta, »vaikkei osannut kirjoittaa eikä ollut juuri taitava lasten opettaja». Hänet mainitaan asiakirjoissa Hirvensalmen kylän talon n:o 7 omistajana isänsä jälkeen vuodesta 1730 alkaen.4 Vuonna 1760 kuolleella Erikillä ja Annalla oli viisi lasta, joista nuorimmaisena syntyi 1740-luvun puolivälissä poika Mikael. Myös hänet mainitaan asiakirjoissa Hirvensalmi n:o 7:n omistajaksi. Keväällä 1760 Mikael Relander määrättiin vain 16-vuotiaana pitäjän lukkarinviran armonvuoden hoitajaksi isänsä kuoltua ja vuotta myöhemmin hänet valittiin tehtävään vakinaisesti. Tuolloin hän myös solmi Ristiinassa ensimmäisen kahdesta avioliitostaan puolisonaan tilanomistaja Henrik Savanderin ja Maja Tujulinin kaksikymmenvuotias tytär Katarina. Mikael Relander vapautettiin lukkarin virasta omasta pyynnöstään iän, sairauden ja heikkouden vuoksi vuonna 1805. Hän kuoli seuraavana vuonna. Mikaelilla ja Katarinalla oli kuusi lasta; viidentenä syntyi vuonna 1781 poika, joka sai isoisänsä mukaan nimekseen Erik ja jolle aikanaan myös periytyi suvussa kulkenut Hirvensalmen lukkarinvirka ja talo numero 7. Erik Relanderin ensimmäinen avioliitto Katarina von Hakewitzin kanssa oli lapseton, mutta toisesta avioliitosta Maria Alopaeuksen kanssa sikisi peräti kymmenen jälkeläistä. Yhtenä lapsikatraasta syntyi vuonna 1812 poika, joka sai nimekseen Erik Kristian. Vuonna 1877 kuollut Erik Kristian Relander karisti Hirvensalmen hiekat jaloistaan ja pappisuran valittuaan siirtyi kappalaiseksi Kiihtelysvaaraan Pohjois-Karjalaan. Siinä mielessä Erik Kristian kuitenkin seurasi isänsä jäljissä, että hänkin avioitui Maria-nimisen naisen kanssa ja hankki tämän kanssa kymmenen lasta. Yksi Erik Kristian Relanderin ja Maria Wahlbergin lapsista oli vuonna 20


1856 syntynyt Evald-poika, joka isänsä tapaan sai toiseksi nimekseen Kristianin.5 Evaldin kiinnostuksen kohteeksi muodostui maanviljelys. Elämänpolku kuljetti hänet Joensuun lyseon kirjoilla vietettyjen kouluvuosien jälkeen ensin Turkuun, jonka kauppaopistossa hän opiskeli jonkin aikaa ja sai päästötodistuksen vuonna 1876. Sen jälkeen tie vei Karjalaan Kurkijoelle, jossa odotti seuraavana vuonna työ paikallisen maanviljelysopiston apulaisopettajana, kirjanpitäjänä ja arkistonhoitajana. Vuonna 1880 Evald Relander siirtyi Mustialan maanviljelysopistoon, jossa hän suoritti agronomin tutkinnon kahta vuotta myöhemmin. Sieltä miehen tie vei hänet takaisin Kurkijoelle. Sittemmin Relander teki vielä opintomatkoja Skandinavian maihin.6 Gertrud Relanderin vuonna 1823 Pieksämäellä syntynyt isä Adolf ­Emerik Olsoni toimi nuorena miehenä opettajana Porvoossa, Kuopiossa, Mikkelissä ja Savonlinnassa, minkä ohessa hän opiskeli papiksi, joksi tuli vihityksi 27-vuotiaana vuonna 1850. Tämän jälkeen hän toimi laivastopappina useamman vuoden ja palveli apulaiskirkkoherrana Sakkolassa. Sieltä hän siirtyi Kurkijoelle, jossa hänet valittiin kirkkoherraksi vuonna 1866. Olsoni käynnisti pitäjässä voimaperäisen pyhäkoulutyön ja oli kuntakokouksen puheenjohtajana useita vuosia. Hän kuoli lääninrovastina vuonna 1897. Adolf Olsoni oli naimisissa Joroisten kirkkoherran Gustav Gräsbeckin vuonna 1826 syntyneen tyttären Maria Gustava Gräsbeckin kanssa ja heillä oli yhdeksän lasta, joista yksi oli tammikuussa 1860 Sakkolassa syntynyt tytär Gertrud.7 Molempien sukujensa kirkollisista taustoista huolimatta nuori Lars Relander innostui isänsä työkentästä, ei isoisien. Evald Relanderin toimet olivatkin melkoinen esimerkki. Kurkijoen maanviljelysopisto, isän virkapaikka Larsin syntyessä, oli aloittanut toimintansa vuonna 1874 Suomen valtion kolmea vuotta aiemmin lunastamilla hovineuvos von Etterin konkurssipesän entisillä lahjoitusmailla. Opiston ensimmäiseen johtokuntaan kuuluivat muun muassa kirkkoherra Adolf Olsoni ja maanviljelyksen ylitarkastaja A. E. Lång. Laitos tarjosi kolmivuotisilla kursseillaan tietopuolista ja käytännön opetusta maanviljelyksessä ja karjanhoidossa. Opistossa opiskeli vuosien mittaan suuri joukko tulevia maanviljelijöitä, mutta huomattava osa oppilaista siirtyi sittemmin suurten ja kehittyneimpien tilojen työnjohtajiksi ja karjakoiksi. Agronomin tutkintoa opistossa ei kuitenkaan voinut suorittaa. Koulussa harrastettiin uusimpia viljelymenetelmiä ja sillä oli käytössään ajan uusimmat koneet sekä navetta, meijeri ja hehtaareittain peltoa. Vuonna 1875 opistossa oli 45 oppilasta, joista 12 naisia. Opiston johtajana toimi alusta alkaen vuoteen 1897 A. E. Lång. Hänen ohellaan agronomi Evald Relander oli merkittävä maanviljelyselinkeinon kehittäjä Kurkijoella. Vuonna 1885 pitäjässä perustettiin viljelysrahasto, jonka varoista myönnettiin erityisen tutkijalautakunnan lausuntojen perusteella lainoja paikallisille viljelijöille muun muassa maiden parantamiseen, ojitukseen ja siementen hankintaan. Rahaston ensimmäisenä puheenjohtajana oli Lång ja pitkäai21


Kurkijoen kirkonkylää 1800-luvun lopulla. Komean luterilaisen kirkon etupuolella maanviljelysopiston rakennuksia. Oikealla edessä näkyvissä Lauri Kristian Relanderin syntymäkoti.  Kuva Kari Rahialan arkisto.

kaisena rahastonhoitajana ja kirjurina Relander. 1890-luvun puolivälissä miehet olivat yhdessä kappalainen Gustaf Petterssonin kanssa aloitteentekijöinä osuusmeijerin perustamiseksi Kurkijoelle. Hanke sai 40 000 markan valtionlainan, ja meijeristä tulikin merkittävä laitos pitäjään. Evald Relander valittiin sen johtokunnan varaesimieheksi. Vuonna 1896 isä-Relander oli yhtenä aloitteentekijänä Kurkijoen isäntä- ja emäntäyhdistyksen perustamiseksi. Se saatiinkin aikaiseksi tarkoituksenaan viljelijäin taloudellisen ja sivistyksellisen hyvinvoinnin lisääminen. Yhdistyksen kokouksissa pidettiin esitelmiä, minkä lisäksi sen ohjelmassa oli näyttelyitä, maatalous- ja karjanhoitoneuvontaa, illanviettoja ja kilpailuja.8 Senaatin asettaman komitean mietinnön pohjalta Kurkijoen maatalousopetus järjestettiin vuonna 1896 uudelleen, minkä seurauksena pitäjän maanviljelysopisto muuttui seuraavana vuonna ns. ylemmäksi maanviljelyskouluksi, jonka pääsyvaatimuksena oli lyseon V luokan kurssi. Samassa yhteydessä opiston Elisenvaarassa, 15 kilometrin päässä kirkonkylästä ja opiston keskustoimipaikasta sijainnut ulkotila Suohovi sai itsenäisen statuksen. Tila, jolla siihen asti oli korjattu heinää, vuokrattiin nyt Evald Relanderille sillä ehdolla, että hän ryhtyy järjestämään sen mailla opiston ohjelmassa niin ikään ollutta käytännön maanviljelysopetusta. Niin syntyi vuoden 1895 asetuksen mukainen Elisenvaaran maanviljelyskoulu, johtajanaan agronomi Relander. Sen oppijakso oli kaksivuotinen, minkä lisäksi ohjelmaan tuli vuonna 1904 yksivuotinen naiskarjak22


valtataistelujen keskellä nuoressa tasavallassa lauri kristian relander (1883–1942) oli aikansa poliittinen komeetta: alle kolmikymppisenä kansanedustajaksi, sitten Viipurin läänin maaherraksi ja 41-vuotiaana tasavallan presidentiksi vuonna 1925. Jo ennen yllätyksellistä vaalia hänen omassa puolueessaan, maalaisliitossa, taisteltiin vallasta. Relanderin vastavoimana oli Kyösti Kallio, eivätkä miesten välit myöhemminkään lämmenneet. Itsenäisen Suomen varhaisvuodet olivat kiihkeiden kamppailujen ja kansanliikkeiden aikaa: vasemmisto nosti päätään, äärioikeistosta tuli mahtitekijä, ruotsinkieliset vaativat oikeuksiaan. Ulkopolitiikassa haasteellisimpia olivat kitkaiset idänsuhteet, mutta valtiovierailuilla ja diplomatialla presidentti nosti nuoren tasavallan Euroopan kartalle ja kotimaanmatkoilla voitti kansan puolelleen. Relanderin uralle koitui kohtalokkaaksi hyväksyvä suhde lapuanliikkeeseen; vuoden 1931 presidentinvaalit olivat istuvalle presidentille silkkaa nöyryytystä. Niiden jälkeen Relander vetäytyi sekä politiikasta että julkisuudesta. Mukaansatempaavasti kirjoitettu elämäkerta valottaa edeltäjänsä ja seuraajiensa varjoon jääneen Relanderin elämänvaiheita ja persoonallisuutta, mutta sisältää myös paljon kiinnostavaa tietoa muista 1900-luvun alkukymmenien sisä- ja ulkopolitiikan tapahtumista ja toimijoista.

www.wsoy.fi 99.1 isbn 978-951-0-34354-8

Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet (WSOY)  

Valtataistelujen keskellä nuoressa tasavallassa