ottanut vaikutteita angloamerikkalaisesta ratkaisukeskeisestä uskonnollisuudesta ja organisoitunut Turun lähetysyhdistykseksi. Myös Jooseppi Simelius oli Tornion-aikanaan liittynyt yhdistykseen. Uudenkaupungin kirkkoherrana hän ei kuitenkaan enää näytä liikkuneen yhdistyksen asialla, vaikka kaupunki yhä kuului herätyksen vaikutusalueeseen.19 Tosiasiassa 1900-luvun alun Uusikaupunki ei ollut vain kirkon edessä niiaavien ja päänsä paljastavien ihmisten yhteisö. Vakaan kirkollisen ja herätyshenkisen väen lisäksi kaupungissa eli myös sosialismin sävyttämästä työväenkulttuurista elämänsä suunnan löytäneitä. Joka viides täysi-ikäinen kaupunkilainen äänesti sosiaalidemokraatteja ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa 1907, ja työväenyhdistyksen jäsenmäärä oli nousussa vielä vaalien jälkeen.20 Kirkkoherra Simelius oli kaikkien seurakuntalaistensa pappi, mutta kunnallispolitiikassa hän kaupunginvaltuuston puheenjohtajana kuului porvarileiriin.
Sisällissodan šokki Kirkkoherra oli muiden mukana iloitsemassa maaliskuun 1917 vallankumouksesta, vaikka hän kielsikin Martti-poikaansa kulkemasta punaisessa rintarusetissa. Vallankumousta juhlittiin erikseen raatihuoneella ja työväentalossa. Vasta syksyllä syntyi eri leirien välillä avoin konflikti ja oman käden oikeus väkivaltaisuuksineen, jotka Simelius mitä ankarimmin tuomitsi. Kun sisällissota talvella 1918 puhkesi, kirkkoherra joutui ensimmäisenä eräiden muiden kaupungin napamiesten tavoin punaisten pidättämäksi. Simeliusten pappilassa osattiin Martti Simojoen muistaman mukaan odottaa punaisten vierailua: Lapset puettiin parhaisiin vaatteisiin ja äiti ompeli kunkin taskuun 25 markan kultarahan. Äiti sanoi, että jos perhe hajoitetaan, niin tällä saatte vähän ruokaa. Sitten istuttiin ja odotettiin, mitä tapahtuu.21
Isä-Jooseppia pideltiin pahoin, kun hän joutui punaisten käsiin. »Tuntui kuin olisin ollut helvetissä», hän kuvaili piinasta päästyään isälleen Paavolan lukkarille.22 Järkytys lamaannutti raskaana olleen Helmi-äidin viikkokausiksi vuoteeseen ja myös muu perhe putosi hetkeksi raiteiltaan. »Kyllä siinä oli kauhea parku ja huuto», Simojoki muisteli kuusi vuosikymmentä myöhemmin. Toimintakykyisin oli pappilan pitkäaikainen kotiapulainen Hilja Lehtovuori. Hän huolehti kaiken ohessa siitä, että kirkkoherra sai päivittäisen ruokansa punaisten tyrmätiloihin. Mukana ruokintaretkillä kulkivat myös Martti ja Aili. KASVUMAAPERÄ 1908–1925
20