SILVIA HENTILÄ Kirjoittaja on maailmankuvaansa rakenteleva tytönhupakko ja seikkailija, joka viihtyy epämukavuusalueella kuten Helsingissä.
”Haluamme sinut!” Öö – minutko? No enpä usko. Korkeakoulujen kosiskelu on taas alkanut. Tiedättehän ne mainokset. Hyvännäköiset, sliipatut ja menestystä joka solultaan huokuvat nuorukaiset hymyilevät koko naamallaan sitä aseistariisuvaa hymyä. Näiden soidinkutsujen ristitulessa tulevaisuuskysymysten kanssa kamppailevan pienen ihmisen pää uhkaa ajautua sekasortoon. Sivustaseuraajana olen todistanut, miten urasuunnitelmat voivat risteillä hammaslääkäristä astronautin kautta muusikoksi, ja lopulta kotiutua sosiaalityön opintoihin. Mikäs siinä. Tarvitaan nimittäin
minpuolista kosiskelua, huippusuorituksia, rimanalituksia ja rukkasia ennen kuin syksyn opiskelijalistat ovat selvillä. Moni läpäisee tulikokeen, mutta vielä useampi jää nuolemaan musteen tahraamia näppejään.
Siinä teille, moralistit! Kaiken tämän aikaa olen – uskokaa tai älkää – pohtinut koulutuskysymyksiä aivot tuhannen sykkyrällä. Viimein kolmannen vuoden keväässä on tullut aika hakea kouluun.
Silloin edessä on väistämättä tiedätte-kyllä-mikä. Välivuosi. Kun loputtomat koulutehtävät eivät ole huohottamassa niskaan, on aikaa toteuttaa unelmiaan. On mahdollisuus kurkistaa vaikkapa Suomineidon hameenliepeiden ulkopuolelle ja todeta, että siellähän on varsin korkeakulttuurista elämää. Älkää kertoko opetusministerille,
Nuoria yritetään väsymättä houkutella katkeamattomaan, toistaiseksi voimassa olevaan koulunpenkkikierteeseen. Välivuosia kannattaa välttää kuin ruttoa, sanotaan. Minä sanon, että heittäkää kalenterit ja herätyskellot roskikseen ja vetäkää henkeä! Olen ehkä valinnoillani häpäissyt hyvämaineisen lukioni vahvat perinteet
melkoinen määrä mielistelyä ja hunajaisia mielikuvia, että nuoruuttaan vipattavat jalat saadaan asettumaan työpöydän alle jopa kuukausiksi.
mutta itse en tyytynyt vain yhteen välivuoteen... vaan sukelsin (kirjaimellisesti) surutta toisenkin sapattivuoden suomiin seikkailuihin... ja lipsahdin vielä kolmanteen. Ensimmäinen välkkä vei minut Italian Alpeille itsenäistymään ja puhumaan kieliä. Sitä seurasi pitkä ja tarmokas työputki työssä, jota ei moni tekisi. Palkkiona siitä hyvinvointivaltion kasvatti matkusti Intiaan todistamaan, mitä on kun hyvinvointia ei ole. Tai kun sen jakautuminen on niin radikaalia, että sydämeen sattuu. Kolmas vuosi on ollut silkkaa työtä, työtä, työtä.
päämäärätietoisesta ja urakeskeisestä elämäntyylistä ja näyttänyt sentteriä yhteiskunnan ihanteille. Mutta se ei ole ollut itsetarkoitus. Elämäni käsikirjoitus ei vain ole kirjoitettuna opinto-oppaisiin. Päämääräni on ollut toteuttaa unelmiani, ja sen olen totta vie tehnyt!
Moni vastaa tuohon kutsuun. Juuri tällä hetkellä tuhannet nuoret aloittelevat soidinmenojaan liehitelläkseen pääsykoelautakuntia. Suitaan ja pörhistellään tietotaidon höyhenpeitettä. Fiksuimmat omistavat vapaa-aikansa yksinomaan tälle pitkäjänteiselle trimmausoperaatiolle, toiset sukivat vähän sieltä sun täältä. On odotettavissa hävyttömän paljon molem-
29