Page 1

KANSALLISKIRJASTO 4/2015

s. 12 s. 6 Lahja kansakunnalle / s. 18 ”Tämän lähemmäksi Sibeliusta emme pääse” / s. 32 Joululaulun lähteillä


SI SÄ LLYS 4 /2015

1

14

Pääkirjoitus: Suomen kulttuuri Sibeliuksen vauhdissa Lauri Tarasti

Sinikantinen Sibelius-monumentti Timo Virtanen

2

”Tämän lähemmäksi Sibeliusta emme pääse” Suvi Kingsley

Ledare: Finländsk kultur i Sibelius takt Lauri Tarasti

3 Ajankohtaista

4 Sophie Sälekari ja Juuso Koponen: Finna-fanit Suvi Kingsley

6 Lahja kansakunnalle toim. Suvi Kingsley

12 TEEMA Sibelius-tutkimuksen uusi aikakausi

18

25 Sibelius. Jokainen nuotti pitää elää. Juhlavuoden suurnäyttely Kansallismuseossa Anna Pulkkis ja Tuija Wicklund

32 Joululaulun lähteillä Sakari Ylivuori

36 Nutturat löystymässä Outi Vuorenrinne

41 Kirjastossa tapahtuu

K A N N E N K U VA : S A N T E R I L E VA S , S U O M A L A I N E N VA L O K U VA M U S E O ( S I B E L I U K S E N S Y N T Y M Ä K A U P U N G I N - S Ä ÄT I Ö ) T A K A K A N S I : J E A N S I B E L I U S . V I U L U K O N S E R T O N L U O N N O S S Y Y S K U U 1 9 0 2 . K A N S A L L I S K I R J A S T O N K O K O E L M A T. P A I N E T T U O I K E U D E N H A L T I J A N L U V A L L A .


L a u r i Ta r a s T i Sibelius-Seuran puheenjohtaja

Kun Sibelius-Seuran painattama Sibelius-esite lähetettiin syksyllä 2012 maailman kaikille tiedossamme olleille 954 sinfoniaorkesterille, emme voineet kuvitella sen saamaa vastaanottoa. Esite oli painettu englanniksi, ranskaksi, saksaksi, espanjaksi ja ruotsiksi ja sen sanomana oli ”Soittakaa Sibeliusta” Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlavuonna. Tämänhetkinen arviomme on, että Sibelius on soinut tänä vuonna noin 2 000 konsertissa, joista 1 500 konserttia oli ulkomailla kuten Saksassa 300 ja USA:ssa 150. Siinä on uskomaton määrä Sibeliusta klassisen musiikin harrastajille! Kotimaassamme kukaan aikaansa seuraava ei voi olla tietämätön juhlavuoden vietosta. Suurta huomiota on kiinnitetty koululaisiin, joille Konserttikeskuksen tukemana sellisti Jussi Makkonen pianosäestäjineen on esiintynyt noin 1 000 koululaiskonsertissa eli noin 250 000 nuorelle. Heistä 100 000 on saanut muistoksi Sibelius-Seuran valmistaman fanikortin. Noin 20 uutta Sibelius-aiheista kirjaa on ilmestynyt ja lähes yhtä monta eri näyttelyä, jotka ovat kiertäneet, ei vain Suomenniemeä vaan eri puolilla maailmaa, kaikissa maanosissa. Myös Kansalliskirjasto on antanut merkittävän panoksen juhlavuoden viettoon. Kansallismuseossa on parhaillaan avoinna sen, Kansalliskirjaston, Kansallisarkiston ja Ainolan yhteinen Sibelius-näyttely, jonka aineistosta suuri osa on Kansalliskirjastosta, jolle Sibeliuksen suku on lahjoittanut säveltäjältä jääneen arkiston. Musiikinhistoriamme suurin tutkimusprojekti, Sibeliuksen kaikkien teosten kriittisen edition laatiminen, tapahtuu Sibelius-Seuran ja Kansalliskirjaston yhteistyöllä ja saksalaisen tunnetun musiikkikustantamon Breitkopf & Härtelin painattamana ja markkinoimana. Kun Sibelius kirjoitti sadat tuhannet nuottinsa, tapahtui se käsin. Siitä sitten puhtaaksikirjoittaja teki version painatettavaksi. Virheiltä ei voitu välttyä. Kriittinen editio tavoittelee Sibeliuksen itsensä haluamaa lopputulosta. Projektissa on pyritty julkistamaan vuosittain kaksi nidettä, jolloin projekti kestäisi 26 vuotta. Nyt ollaan yli puolenvälin. Tänä vuonna 2015 Suomen kulttuuri on Sibeliuksen vauhdissa, mutta uskomme, että tätä nyt saavutettua vauhtia osataan hyödyntää myös tulevaisuudessa.

PÄ ÄKI RJOITUS

Suomen kulttuuri Sibeliuksen vauhdissa

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

1


L a u r i Ta r a s T i

L EDARE

Ordförande för Sibelius-sällskapet Svensk översättning: Nina Nurmi

Finländsk kultur i Sibelius takt När Sibelius-sällskapet hösten 2012 skickade sin Sibelius-broschyr till alla de 954 symfoniorkestrar som vi kände till kunde vi inte drömma om vilket mottagande den skulle få. Broschyren hade tryckts på engelska, franska, tyska, spanska och svenska med budskapet ”spela Sibelius under Sibelius 150-årsjubileum”. Vår uppskattning är att man i år har spelat Sibelius på cirka 2 000 konserter, och 1 500 av dem har spelats i utlandet, 300 i Tyskland och 150 i USA. Det är otroligt mycket Sibelius! I Finland kan inte någon som följer med sin tid ha missat jubileumsåret. Särskild uppmärksamhet har ägnats skolorna och med Konsertcentralens stöd har cellisten Jussi Makkonen och hans pianoackompanjatörer uppträtt på cirka 1 000 skolkonserter, dvs. för cirka 250 000 skolelever. Av dem har 100 000 fått ett idolkort av Sibelius-sällskapet. Det har utkommit cirka 20 nya böcker om Sibelius och nästan lika många utställningar har visats runt om i Finland och i utlandet, i alla världsdelar. Också Nationalbiblioteket har gjort en betydande insats för jubileumsåret. I Nationalmuseet pågår som bäst en Sibelius-utställning som museet har ordnat tillsammans med Nationalbiblioteket, Nationalarkivet och Ainola. En stor del av materialet på utställningen kommer från Nationalbiblioteket som har fått kompositörens arkiv i donation av Sibelius släkt. Det största forskningsprojektet i Finlands musikhistoria, en kritisk edition av Sibelius samlade verk, genomförs som samarbete mellan Sibeliussällskapet och Nationalbiblioteket. Utgåvan trycks och marknadsförs av det kända tyska musikförlaget Breitkopf & Härtel. Sibelius skrev sina hundratusentals noter för hand. En renskrivare skrev sedan en version som trycktes. Det var omöjligt att undvika fel. I den kritiska editionen försöker man nå det resultat som Sibelius själv eftersträvade. Avsikten är att ge ut två band per år vilket innebär att projektet kommer att ta 26 år. Man är nu längre än halvvägs. I år går den finländska kulturen i Sibelius takt, och vi tror att samma takt är till nytta också i framtiden.

2

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/ 2 0 1 5


SUSANNA EKLUND

AJANKOHTAISTA

KONEEN SÄÄTIÖ MYÖNSI APURAHAN KANSALLISKIRJASTON VÄHEMMISTÖKIELTEN DIGITOINTIPROJEKTILLE Projektin tavoitteena on mordvalais-, permiläis-, marilais-, nenetsin-,

Saataville, avoimiksi, käyttöön – Finna-päivä 2015 Finna-palvelu juhlisti kaksivuotista taivaltaan seminaarilla ja käyttäjäfoorumilla Kansallisarkiston upeassa vanhassa tutkijasalissa 10. marraskuuta. Suomalaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden aineistoja ja palveluita yhteen tuovassa verkkopalvelussa on mukana jo yli 100 organisaatiota. Seminaari keskittyi Finnan aineistojen avaamiseen ja käyttöön. Ensimmäisessä puheenvuorossa johtaja Kristiina HormiaPoutanen Kansalliskirjaston kirjastoverkkopalveluista esitteli Finnan strategiaa vuosille 2016–2020. Visiona on, että Finnasta tulee johtava avoimen kulttuurin ja tieteen aineistojen hyödyntämisen väylä Suomessa. Aineistojen avoimuuteen liittyy usein juridisia haasteita, joiden ratkaisumahdollisuuksista seminaariyleisölle kertoi tekijänoikeusasiamies Maria Rehbinder Taideyliopistojen tekijänoikeuspalvelusta. Seuraavissa puheenvuoroissa tuotiin esille kulttuurin ja tieteen aineistojen monipuolisia käyttötapoja kulttuurimatkailusovelluksista Digital Humanities -tutkimukseen. Leena Tornberg Museoliitosta ja Paavo Hynynen Momeo Oy:stä esittelivät Seinätön museo -konseptia ja mobiiliopastepalvelua. Tutkijatohtori Tuomo Hiippala puolestaan kertoi, millaisia mahdollisuuksia konenäkö ja -oppiminen tuovat visuaa-

listen aineistojen tutkimukseen. Digitaalisuus ja tutkimusprosessin muutos ovat seminaarissa puheenvuoron pitäneen kehittämispäällikkö Outi Hupaniitun mukaan olleet taustalla, kun Kansallisarkisto on kehittänyt sähköisiä palveluitaan. Lopuksi kuultiin vielä kirjastojen, arkistojen ja museoiden palveluista osana kansallista palveluarkkitehtuuria, kun Marko Latvanen Valtionkonttorista kertoi tulevista kansalaisten ja yritysten palvelunäkymistä. Yli 250 osallistujaa paikan päällä ja etänä tavoittaneen seminaarin jälkeen siirryttiin pienemmän ryhmän käyttäjäfoorumiosuuteen. Joukko folkloristiikan opiskelijoita oli kutsuttu työstämään arkistoaineistojen käytettävyyteen liittyviä kysymyksiä yhdessä Finnan käytettävyyssuunnittelijoiden kanssa. Intensiivisessä, työryhmätyöskentelyä sisältäneessä foorumissa syntyi uusia ideoita siitä, kuinka käyttäjää voidaan auttaa hahmottamaan paremmin hierarkkisesti kuvailtuja arkistoaineistoja Finnassa. Käyttäjäkeskeinen ja käyttäjiä osallistava suunnittelu on olennainen osa kaksivuotiaan palvelun kehittämisreseptiä.

jiddišin-, saamelais- ja romanikielisen aineiston tuottaminen, dokumentointi ja joukkoistaminen. Projekti tukee merkittävällä tavalla kielten tutkimusta, opetusta ja elvyttämistä. Digitoidut aineistot ovat vapaasti luettavissa Fenno-Ugrica -kokoelmassa. fennougrica.kansalliskirjasto.fi

Oikaisu 3/2015-lehti, sivu 3: Finna@Helsinki Design Weekin raadissa oli mukana myös Ylen toimittaja Minna Joenniemi. Lisäksi Finnahaasteessa ei valittu voittajaa.

K A N SA L L I SKI RJASTO N PÄ Ä R A KE N N U S AVATA A N JÄ L L EE N YL EI SÖ L L E

Maria Virtanen palvelusuunnittelija, Kirjastoverkkopalvelut, Kansalliskirjasto

1 . M A A L I SKU U TA 20 1 6.

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

3


MINUN KANSALLISKIRJASTONI

Finna-fanit Suunnittelijat Juuso Koponen ja Sophie S채lekari voittivat Kansalliskirjaston Vuoden 2015 Asiakas -palkinnon. teksti: suvi KingsLey k u va : s u s a n n a e K L u n d

4

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/ 2 0 1 5


Onneksi olkoon Vuoden Asiakas -palkinnosta! Te kehititte innovatiivisen sovelluksen osana Finna @ Helsinki Design Weekin -haastetta syyskuussa. Miten se tapahtui? Sophie Sälekari (SS) Ihan ensimmäiseksi meidän piti löytää yhteinen työskentelytapa. Muotisuunnittelijana lähtökohtani työssä on esteettinen, etenen kuvien kautta. Juuso Koponen (JK) Minä taas olen taustaltani graafinen suunnittelija ja teen aika paljon koodivetoista työtä, datan visualisointia, käsittelyä ja sellaista. SS Pohdimme miten voimme yhdessä käyttää Finnaa ja mitä voimme rakentaa löytämämme pohjalta. Juuso koodailikin meille sitten oman hakukoneen. JK Finnan haku ei tällä hetkellä rajaa avointa ja rajoitettua aineistoa, joten kehitin itse oman aika kömpelön hakukoneen. SS Minua kiinnosti ajatus suomalaisesta muodista, mitä se on ja millaisia tyypillisiä esimerkkejä Finnasta voi sen tiimoilta löytää 100 vuoden ajalta. Juuson hakukoneella rajasimme haun niin, että vanhimmat kuvat olivat 1900-luvulta. Niiden pohjalta tein kollaasimaisia luonnoksia asukokonaisuuksista. JK Rakensimme sitten prototyypin, tietynlaisen sovelluksen raakaversion, jossa näkyivät nämä Sophien kehittämät asut. SS Ideana on, että liikuttelemalla hiirtä asun päällä käyttäjä näkee mistä kaikesta kokonaisuus on rakentunut. Sovelluksen avulla pääsee suunnittelijan ajatusprosessiin mukaan. Millaisia ajatuksia haaste herätti Finnasta? SS Lähdimme löytöretkelle ja löysimme loputtomasti materiaalia. Emme tienneet mitä odottaa ja se

Minäkin löysin haasteen avulla uuden työtavan! – Sophie Sälekari

Vaate- ja printtisuunnittelija Sophie Sälekari tekee tällä hetkellä kuosiprojekteja ja työstää omaa mallistoaan. Informaatiomuotoilija ja Koponen + Hildén -visualisointitoimiston perustaja Juuso Koponen työskentelee muun muassa kotimaisesta infografiikasta kertovan kirjan parissa.

materiaalin runsaus oli yllättävää ja inspiroivaa. Finna avasi uusia ajatuksia omaan työskentelyyni. Muodissa kiertokulku on nopeata ja prosessia voisi tällä tavalla hidastaa. Muotiopiskelijat voisivat varmasti käyttää sovellusta hyväkseen. Saimmekin raadilta palautetta, että tätä voisi käyttää eri alojen opetusmetodeissa. JK Finna on mahtava keino tutkia kokoelmia ilman, että täytyy lähteä yhtään mihinkään. Avoimen aineiston ja lisensseillä suojatun aineiston välinen ristiriita nousi kuitenkin esiin. Olisi hienoa, jos voisimme ottaa oppia Yhdysvalloista, joissa museot käyttävät linked open dataa eli kokoelmat ovat toisiinsa linkitettyjä. Millaisia toiveita teillä on Finnan kehittämiseksi? JK Mitä enemmän kokoelmia siirretään verkkoon sen parempi. Aineistosta koottavan tiedon, metadatan, avulla voisi tehdä vaikka minkälaista infografiikkaa. Vaikka tehdä visualisointeja siitä kuinka paljon Suomessa on kustannettu kirjoja tai hakusanojen esiintymisestä eri aikakausina eri julkaisuissa. Googlen Ngram-ohjelmalla voi tehdä juuri tällaisia visualisointeja. SS Finnaa pitää markkinoida! Se on aivan mahtava palvelu, mutta monikaan ei oikeasti tiedä siitä mitään. Olisinpa itse kuullut Finnasta silloin, kun vielä opiskelin. JK Olen samaa mieltä. Minulle Finna oli työni puolesta jo ennestään tuttu, mutta moni ei tiedä mitä kaikkea uutta ja kiinnostavaa sillä voi tehdä. SS Jos Finnaa ei markkinoida, niin sitä ei käytetä ja pelkään, että se saattaa lopahtaa. Toivottavasti ei, koska minäkin löysin haasteen avulla uuden työtavan!

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

5


SUVI KINGSLEY

1

Lahja kansakunnalle Kansalliskirjaston rakennushistoriallisesti ainutlaatuisen kirjastorakennuksen peruskorjaus on nyt päättynyt. Tässä hankkeen konservoinnin asiantuntijat kertovat sen merkityksestä, haasteista ja yllätyksistä.

2

toim. suvi KingsLey k u vat : K aT i W i n T e r h a LT e r 3

6

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/ 2 0 1 5


Konservointia, Korjausta vai restaurointia?

4

5

Kuva 1: Kupolisali konservoinnin jälkeen uudessa loistossaan. Kuvat 2 & 4: Pohjoissali Kuva 3: Eteläsali Kuva 5: Kupolisali Kolme lähes identtistä salia, joihin valo tulee eri suunnilta: etelän valo on sävyltään lämmintä, pohjoisen kylmää, kupolisaliin valo tulee vain kattokupolin lunetti-ikkunoista – pistemäisesti ja dramaattisesti. Kirjaston salien kokeminen luonnonvalossa on voimakas arkkitehtoninen elämys.

KESKUSTELUSSA:

Dorrit Gustafsson Voisitteko ensimmäiseksi kertoa mitä rakennuskonservointi oikeastaan on? Pekka Lehtinen Rakennuskonservoinnin tavoitteena on, että säilytetään olemassa olevaa rakennusta minimitoimenpitein. Siihen sisältyy paljon olosuhteiden ja muutosten hallinnan miettimistä, jotta se vanha, rakennukseen sitoutunut historia ei vahingoittuisi ja peittyisi. Se ei välttämättä tarkoita fyysisiä toimenpiteitä vaan sitä, että tarkkaillaan tilannetta jotta mitään vaurioita ei pääsisi tapahtumaan. Kati Winterhalter Hankkeen alussa mietimme voidaanko puhua Kansalliskirjaston konservoinnista ja totesimme, että sen arvolataus on ehkä liian raskas ja päädyimme Kansalliskirjaston peruskorjaukseen, ei edes restaurointiin. Jos olisimme puhuneet konservoinnista kokonaisuudessaan, se olisi ollut aika tavatonta suomalaisessa kielenkäytössä. PL Tämän hankkeen tavoitteet eivät kuitenkaan olleet niin tiukasti fyysisen rakennuksen konservoinnissa. Se fyysinen historiallinen rakennus, jossa on monia historiallisia vaiheita ja kaikenlaisia historian jälkiä, on vain yksi osa elävästä ja toimivasta kokonaisuudesta, jonka Kansalliskirjasto toimivana instituutiona ja kokoelmat tiloineen muodostavat. Se oli se varsinainen käsittelyn kohde. DG Miten tasapainon konservoinnin ja korjauksen välillä voi sitten löytää? PL Se on tällaisen hankkeen iso haaste. Toimenpiteiden suunnittelu alkuvaiheessa, kaikkien vaikutusten ja työnaikaisten muutosten hahmottaminen ja mikä se tilanne lopulta on, on iso työ. Eikä se ole yk-

Dorrit Gustafsson (DG), Kansalliskirjaston hallintojohtaja Pekka Lehtinen (PL), Museoviraston rakennushistoriallisen konservoinnin asiantuntija ja arkkitehti Pentti Pietarila (PP), konservointisuunnittelija Kati Winterhalter (KW), konservointikoordinaattori, arkkitehti (Okulus arkkitehtitoimisto)

sin konservaattoreiden työ. Vaikkapa tekniikan kaivaminen talon alle, jossa onkin sitten peruskallio vastassa, tietää olosuhteiden muutosta. Lukuisten erityissuunnittelijoiden välinen keskustelu on tärkeä osa tällaista hanketta.

vuohenKarva­ siveltimellä puhtaaKsi DG Miten sinä Pentti näet konservointisuunnittelijana tämän kokonaisuuden? Pentti Pietarila On tässä muutama yllätys tullut, koska kaikkea ei voi suunnitella etukäteen. Esimerkiksi se, että perustukset eivät ulotu tukevaan kallioon koko alueelta tai sitten kupoliosan rakenteelliset ongelmat, jotka ovat vaikuttaneet pintojen konservointiin. Konservointi on kuitenkin herkimmillään siivousta ja puhdistusta. Suurin osa pinnoista on vuohenkarvasiveltimellä sivelty puhtaiksi; 90 % pinnoista on puhdistamalla saatu ja yritetty saada kuntoon. Kokonaisuushan on lisäksi rai-

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

7


kastunut ja värit tulleet esille aivan eri tavalla. Kyllä kävijät varmasti sen huomaavat. Pienenkin lian poistaminen esimerkiksi stuccopylväitten pinnoilta vaikuttaa hämmästyttävissä määrin tilan aistimukseen, samoin kuin kirjahyllyjen lakkapintojen puhdistus tekee kokonaisuudesta kiinteän ja huolletun näköisen. Tämä juuri on konservoinnin tarkoitus. KW Tämä on helposti hahmotettava rakennus, mutta rakenteiltaan aika poikkeuksellinen. PL Ja suunnilleen jokaisessa salissa oli hyvin monenlaisia konservoinnin haasteita. On kivirakenteita, kirjahyllyjä, puupintoja, erilaisia kipsikoristeita ja maalattuja rappauksia. PP Mutta tietysti, kun uusitaan kaikki tekniikka, niin on se sellainen taisteluareena suunnitteluvaiheessa. Museoviraston, konservointisuunnittelijan ja koordinaattorin täytyi pitää silmällä miten ja kuinka paljon sitä tekniikkaa sinne saadaan. Tavoitteena kuitenkin on ollut, että tekniikkaa voidaan säätää niin, että kirjoilla on optimiolosuhteet ja siellä voi kuitenkin työskennellä.

historian Kerrosten säilyminen DG Pekka olet sanonut, että kyse on säilytyksen tulkinnoista, mitä säilytetään ja miten. PL Ajatuksena on, ettei perusteta korjauksia mihinkään mielikuviin eikä palauteta mihinkään oletettuun asuun vaan kaikki toimenpiteet – ainakin tiedollisesti – perustuvat johonkin todelliseen tilanteeseen. Kohdetta tutkimalla löytyy tietoa aikaisemmista asuista, rakennuksen historiasta, myöskin käytön jälkiä ja patinaa. Tämän rakennuksen kohdalla tutkimukset ovat olleet olennainen osa konservoinnin suunnittelua.

Jos Kansalliskirjasto ei jatkaisi tässä rakennuksessa, on selvää, että se muuttuisi kumisevaksi kuoreksi. – Kati Winterhalter

DG Jo alkuvaiheessa Museovirastolla oli se lähtökohta, että säilytetään kerroksellisuutta. Mitä se sitten tarkoittaa? PL Valon ja nyanssien lisääntyminen, kuten Pentti sanoi, tekee tilasta entistä vaikuttavamman. Tärkeä puoli autenttisuudessa on myös rakennuksen historian näkyminen ja tuntuminen tiloissa. 1840-luvulla rakennettuja ja silloin toteutettuja pintoja ja rakenteita on esillä, ja paljon sellaista mitä on tullut myös eri korjausvaiheissa. Myös kirjaston käytön kehittyminen ja muutokset saavat näkyä. Tämä on sitä kerroksellisuutta mistä Museovirasto on alusta asti puhunut. 1870-luvun ja 1950-luvun muutokset ovat erittäin tärkeä osa kirjastorakennuksen arvoa. Arvo ohenisi huomattavasti, jos palauttaisimme rakennuksen joltain osin oletettuun Engelin aikaiseen asuun.

mutta mitä on autenttisuus? DG Miten säilyttämisen ajatus on kehittynyt Suomessa? PL Suomalainen restaurointikulttuuri on kehittynyt todella paljon sen alkuajoilta 1800-luvun lopulta. Jos tehdään karkeita yleistyksiä, olemme menneet johdonmukaisesti nykyiseen autenttisuuden vaalimisen suuntaan. Kohteen tuntemus on siinä ehdoton vaatimus. DG Miten sitä voi verrata muihin Euroopan maihin? PL Euroopan maiden välillä on

8 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/ 2 0 1 5

suuriakin eroja rakennuskonservoinnissa. Saatamme olla kuitenkin yllättävän lähellä restauroinnin maailmaa, jota olen nähnyt esimerkiksi Italiassa. Restaurointikäsityksellä, jossa iso osa on alkuperäisellä arkkitehtuurilla ja jonkin tietyn vaiheen ideoiden voimistamisella, on vahvoja kannatusalueita myös Suomessa. KW Tuo autenttisuus on jakava käsite. Puhutaanko pintojen autenttisuudesta vai puhutaanko nimenomaan arkkitehtuurin autenttisuudesta ja kokemuksen autenttisuudesta? PL Tämä on autenttinen kirjasto, joka on toiminut tässä rakennuksessa 1840-luvulta lähtien. Me olemme yrittäneet pitää tätä jatkumon näkökulmaa kovasti esillä. DG Se on minusta juuri sitä kerroksellisuutta. Mitä paremmin tämä rakennus on nähtävissä kirjastorakennuksena, sitä selkeämmin se viestii kirjastotoiminnan kerroksellisuudesta. Siinä heijastuu myös toiminnan muutostarpeet ja rakennukseen kohdistetut odotukset eri aikoina. KW Jos Kansalliskirjasto ei jatkaisi tässä rakennuksessa, on selvää, että se muuttuisi kumisevaksi kuoreksi. PP Kaikkein alkuperäisintä tässä kaikessa on kirjaston toiminta! PL Ei niitä voi erottaa toisistaan. Tätä rakennusta on aina arvostettu, ja 1870-luvun korjauksissakin on selvästi restauroiva ote ja lähtökohtana on ollut Engelin arkkitehtuurin säilyttäminen. Siinä mielessä tavoitteet ovat aina olleet samat, mutta keinot ovat kehittyneet ja tietysti monimutkaistuneetkin matkan varrella. PP Nyt tehdystä konservointityöstä voi sanoa, että siihen on liittynyt työaikainen dokumentointi, joka on eurooppalaista tasoa. Tämä on ehkä ensimmäinen kohde Suomessa, jossa on näin perusteellisesti käytetty valokuvaustekniikkaa


6

7

Eteisaulan pintojen osalta päädyttiin pitkällisten arvo- ja kustannuspohdintojen jälkeen tekemään 1880-luvun koristemaalauskerroksen rekonstruktio. Työn suorittaja valittiin kilpailun kautta: neljä taitavaksi tunnettua koristemaalausten tekijää laati esiinottojen perusteella oman käsityksensä 1880-luvun koristemaalauskerrostumasta. Kilpailun tulosten värisävyjen kirjo kertoo kiinnostavalla tavalla värin tulkinnan vaikeudesta ja sävykokonaisuuksien rakentamisesta (kuva 6). Kuvat 7 & 8: Eteisaulan katto valmis ja kesken. Kuva 9: Palautusaula rekonstruktiomaalauksen ollessa lähes valmis.

8

9

hyödyksi konservoinnin toimenpiteiden päättämiseksi ja myös dokumentoinnin saamiseksi tulevaisuutta varten. Toista tällaista kohdetta ei löydy Suomesta. PL Tutkimuksen taso täällä on ollut todella merkittävä.

pala Kerrallaan DG Hankkeeseen liittyi myös ns. mallikulttuuri. Mitä tästä on opittu seuraavaa isoa haastetta ajatellen? PL Mallien määrä on tällaisessa rakennuksessa ihan poikkeuksellinen, koska erityyppisiä työkohteita

oli joka tilassa rinnakkain valtava määrä. Säilyttävää korjaamista ajatellen, se on ainoa tapa edetä. Kun jokin korjaus tai muutos suunnitellaan paperilla, voidaan se alustavasti hyväksyä. Mutta vasta sitten, kun on rakennettu malli ja rakenteen avaa ja näkee mitä siellä oikeasti on, voidaan tutkia huolella työn vaikutukset ja järkevä tekemisen tapa. DG Hankkeessa on ollut mukana monia eri osaajia ja tahoja. Millainen tämä hanke on ollut yhteistyöprosessina, rakennuskonservoinnin näkökulmasta katsottuna? KW Työtä lähestyttiin pala kerrallaan. Mallityötavan ja viikkokier-

tojen ansiosta mitään isoa vyyhtiä ei päässyt syntymään missään vaiheessa, vaan sitä purettiin koko ajan. PL Jo alkuvaiheessa hahmotettiin konservoinnin näkökulman välttämättömyys, on erikseen konservointisuunnittelija ja koordinaattori, ja valtava määrä konservaattoreita. Se on tietysti tuonut paljon lisää keskustelua. Kyllä tämä on ollut taitavasti ja hyvin edennyt kokonaisuus.

Konservaattorien suKupolviKoKemus DG Oliko konservoinnin ymmärrys läpileikkaava?

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

9


Kuvat 10–13: Kaikkien kolmen suuren salin holvauksissa oli merkittäviä rakenteellisia halkeamia, jotka ovat pääsääntöisesti syntyneet jo ennen 1879–1881 suurta peruskorjausta. Kaikki holvit ja niihin liittyvät, vaurioituneet seinämuuraukset pyrittiin tiivistämään injektoimalla juoksevalla kalkkilaastilla ja täyttämällä tiilien saumoja käsin kalkkilaastilla. Korjattujen halkeamien pinnat hierrettiin ja silotettiin mahdollisuuksien mukaan vastaamaan koskemattomia, autenttisia pintoja ja retusoitiin ehjiksi.

10

12

11

13

KW Hankkeessa oli töissä suhteellisen nuori konservaattoriammattikunta: he ovat yhteneväisesti koulutettuja ja omalle työlleen hyvin omistautuneita ihmisiä. Esimerkiksi pylväiden kipsimarmoripintojen puhdistustavan löytyminen oli hieno esimerkki OSK Rotundan konservaattorien innovatiivisuudesta ja sitkeästä uteliaisuudesta. He tekivät 27 erilaista puhdistuskoetta erilaisilla liuosseoksilla ja löysivät sitten Marseillesaippuaemulsion, jossa on hiukan tärpättiä mukana. Sillä saatiin autenttinen kiilto esille. Olen todella ylpeä heistä. PL Olen kuullut, että tämä on ollut sellainen konservaattorien sukupolvikokemus. Vähän niin kuin Tuomiokirkon julkisivu aikoinaan, siellä olivat kaikki alan ihmiset töissä.

PP Tämä voi olla ainutkertainen kokemus ja konservaattoreista näkee, että he ovat ymmärtävät millaiseen kohteeseen he ovat päässeet. KW Konservoinnissa joitakin asioita ei voi oppia koulun penkillä. Esimerkiksi materiaalien vanhenemista ei voi käsittää kuin katsomalla ja elämällä. On olennaista ymmärtää se valtavan pitkä aikaväli minkä kanssa ollaan tekemisissä. Mistään elinkaariajattelusta ei voi puhua vaan kohdetta ylläpidetään aina loputtomiin. Siksi on mahtavaa, että meillä on ollut Pentti mukana, jolla on vuosikymmenten näkemyksellisyys. PL Tavoitteena ei ole ollut, että rakennus olisi aukeamispäivänä kaunis ja täydellinen. Tavoitteena on nimenomaan ollut toimiva ja kauniisti vanheneva, hallitusti kuluva, korjattava ja ylläpidettävä ra-

10 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4 / 2 0 1 5

kennus, joka toivottavasti elää ilman peruskorjauksia hyvällä ylläpidolla pitkään. DG Kirjaston kukkarokin edellyttää sitä kyllä!

”ihmisen muutoshalun ylistystä” DG Yksi selkeimpiä muutoksia tulee olemaan eteistila. Siihen oli olemassa erilaisia variaatioita, miten lopulta päädyttiin siihen mihin päädyttiin? KW Se lähti aika paljon innostuksesta, että haluttiin saada koristemaalausten esilleotoista riittävän suuria. Halusimme, että asiakkaalle syntyisi ymmärrys siitä, millaisen tunnelman ne maalaukset ovat välittäneet. Sitten kävi ilmi, että esilleoton tekeminen isommalta pinta-alalta oli-


Kuvat 14–17: Konservointityö jaettiin usealle eri toimijalle, tärkeimmät olivat kuustie&sorri, Osuuskunta Kollaasi, Osuuskunta Rotunda, konservaattorit Tony Lidman ja Kimmo Oksanen sekä Koristemaalaamo Ocra.

16

14

15

17

si ollut älyttömän hidasta ja kallista. Olisimme myös poistaneet kaikki uudemmatkin kerrokset päältä. Väriasun valitsemisessa määräävinä tekijöinä lopulta vaikuttivat sävyjen tasapaino ja uskottavuus. PP Kyllä ensimmäinen ajatus oli, että ne voitaisiin kaivaa kokonaisuudessaan esiin. Realiteetit tulivat kuitenkin vastaan ja täytyi keksiä jotain vähän halvempaa. PL Museovirasto totesi jo alkuvaiheessa, ettei niitä ole välttämätöntä eikä tarpeen suojelun kannalta palauttaa. Se vanha väritysasu oli ihan hyvä. Esilleottoa tutkittiin ja mietittiin perusteluita, että mitä sillä voitetaan. KW Lopullinen päätös ei ole konservointia missään mielessä vaan eräänlaista ihmisen muutoshalun ylistystä. Meidän värinkäyttömme tänä päivänä on todella ra-

joittunutta. Kun sitten löytää tällaisen kiinnostavan, haastavan ja yllättävän väriskaalan, niin onhan se myös puhdasta iloa. PL Sanoisin tässä, että nykyinen koristemaalaus ei ole se alkuperäinen. Se oli erinäköinen 1840-luvulla; holvit ja nykyinen väritys ovat tulleet silloin 1870–80-lukujen taitteessa. DG Se on siis yksi tulkinta historiasta.

”ei missään ole niin Kaunista” DG Mikä hankkeen merkitys tulee olemaan? PP Helsingin yliopisto ja Kansalliskirjasto ovat saaneet kuntoon lahjan Suomen itsenäisyyden kunniaksi. Onhan tämä hienoin rakennus mitä tältä kantilta löytyy. Voi

todeta, että tämä on lahja kansakunnalle. DG Ja voimme siinä samalla juhlia kansallista verkkokirjastoa, jossa nimenomaan tuodaan Suomen historiaa ja itsenäisyyttä esiin. PL Toivon, että korjaus toisi paljon ymmärrystä ja innoittaisi ihmisiä kokemaan historiaamme. Tämä on ollut hieno prosessi, joka on osoittanut selvästi, että meillä todellakin on osaamista vaativaan korjaamiseen. KW Minuun on aina vaikuttanut se valo, joka tuolla tiloissa on. Nyt, kun pinnat ovat puhtaat ja telineet on saatu sieltä pois, varsinkin Eteläsalissa se tulviva valo on vain… Ei missään ole niin kaunista. Olisipa mahtavaa, jos rakennuksen voisi tulla kokemaan pelkästään luonnonvalossa. Kupolisali kesäaamuisin on jumalainen.

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

11


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

Vuonna 1982 Helsingin yliopiston kirjasto sai merkittävän lahjoituksen Sibeliuksen sävellyskäsikirjoituksia Ainolasta. Siitä sai alkunsa Kansalliskirjaston ainutlaatuinen humanistisen huippututkimuksen kärkihanke. Tässä Sibeliuksen teosten kriittisen edition Jean Sibelius Complete Works -hankkeen perustajajäsenet ja tutkijat kertovat hankkeen alkuajoista, vaiheista ja merkityksestä, sekä työstään Sibeliuksen juhlavuoden suurnäyttelyn ja säveltäjän rakastetuimman joululaulun parissa.

12

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/2015


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A

S I B E L I US 4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

13


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

S INIKA NTINEN SI B ELIUS -MONUME NT TI Sibeliuksen kriittisen edition päätoimittaja Timo Virtanen kertoo Kansalliskirjaston ainutlaatuisesta Sibelius-sävellyskäsikirjoituskokoelmasta ja -julkaisuhankkeesta. t e K s t i : T i m o v i r Ta n e n

Sibelius-tutkimuksessa alkoi uusi aikakausi vuonna 1982, kun Sibelius-perhe lahjoitti Helsingin yliopiston kirjastolle säveltäjän laajan sävellyskäsikirjoitusaineiston. Kirjaston Sibelius-kokoelma oli alkanut karttua jo säveltäjän elinaikana ja osin hänen toimestaankin – hän talletti Kullervon käsikirjoituspartituurin kirjastoon jo vuonna 1917 –, mutta Sibelius-perheen lahjoitus toi Helsingin yliopiston kirjastoon maailman merkittävimmän Sibeliuksen sävellysten käsikirjoituskokoelman.1 Kari Kilpeläinen aloitti 1980-luvun puolessavälissä aineiston lajittelu- ja luettelointityön, jonka tuloksena julkaistiin v. 1991 hänen toimittamansa perusteos The Jean Sibe­ lius Musical Manuscripts at Helsinki Univer­ sity Library.2 Kilpeläinen antoi luettelointityössään arkistotunnuksen lähes kahdelletuhannelle käsikirjoitusyksikölle. Näiden yksiköiden laajuus vaihtelee yksittäisestä nuottilehdestä kymmeniä sivuja sisältäviin tai vieläkin laajempiin partituurikäsikirjoituksiin;

14

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/2015

näin ollen käsikirjoitussivujen määrä on kaikkiaan viisinumeroinen luku. Käsikirjoitusaineistoon sisältyy erityyppisiä luonnoksia, puhtaaksikirjoitettuja partituureja sekä säveltäjän että kopistien käsialalla, orkesteriäänilehtiä ja jonkin verran myös painettuja nuotteja, joista osa sisältää säveltäjän korjaus-, muutos- sekä muita merkintöjä. Aineisto sisältää sävellyksiä ja jäänteitä toteutumattomiksi jääneistä sävellyssuunnitelmista Sibeliuksen nuoruudenvuosilta hänen kuolinvuoteensa saakka. Kansalliskirjaston Sibelius-kokoelma sisältää myös runsaasti nuottipainoksia, kirjeitä sekä myös Ainolaan kertyneitä lehtileikkeitä ja muuta kirjallista aineistoa. Vuoden 1982 jälkeenkin Kansalliskirjaston Sibelius-kokoelma on karttunut lukuisilla merkittävillä hankinnoilla ja lahjoituksilla. Näistä mainittakoon vuonna 1997 kustantaja Edition Wilhelm Hansenilta Kööpenhaminasta ostettu kokoelma, joka sisältää muun muassa Sibeliuksen Myrsky-näytelmämusii-


TUIJA WICKLUND

S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A

Sinikantinen Sibelius-monumentti. Yksi Breitkopf & Härtelin kustantamista Jean Sibelius kootut teokset -niteistä.

Ennen lahjoitusta Helsingin yliopiston kirjasto hankki Lontoon Sothebysta Sibeliuksen käsikirjoituksia sisältäneen kokoelman vuonna 1970. Kuvat käsikirjoituksia esitelleen näyttelyn (11.6.–30.6.1970) julkaisusta Lontoosta 12.5.1970 ostetut Sibeliuksen käsikirjoitukset.

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

15


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

Cassazionen tapaus myös osoittaa, että tutkimus vertautuu monesti palapelin tai, Sibeliuksen omaa luonnehdintaa käyttääksemme, mosaiikkikuvan kokoamiseen.

kin laajan käsikirjoitusaineiston. Kokoelman uusimpiin täydennyksiin kuulevat pianosävellysten Rondino op. 68 nro 1 ja Adagio Eduuri (JS 13) käsikirjoitukset, jotka hankittiin vuosina 2011 ja 2012.3 Ennen Sibelius-perheen lahjoitusta ja käsikirjoitusluettelon julkaisemista vain harvoilla ja valituilla oli pääsy Sibeliuksen sävellyskäsikirjoitusten äärelle. Säveltäjän vävy, kapellimestari Jussi Jalas oli yksi näistä; hän myös kirjoitti hienovaraisesti lyijykynällä teosten tunnistusmerkintöjä lukuisille käsikirjoitussivuille. Toinen oli uraauurtavan Sibelius-elämäkerran laatija, Sibelius-aineistoja hämmästyttävänkin laajasti tuntenut Erik Tawaststjerna, joka Sibeliuksen sävellysluonnoksiin perehtymällä ja niistä kiinnostavia havaintojaan esittämällä loi uuden alan suomalaiseen musiikintutkimukseen. Sävellyskäsikirjoitusten lahjoitus muovasi ja täsmensi ratkaisevasti käsityksiä Sibeliuksen tuotannosta ja teosten lähteistä. Sen myötä löytyi uusia teoksia – erityisesti Sibeliuksen opiskeluvuosien ja muusta varhaisesta tuotannosta – ja aikaisemmin tuntemattomia versioita. 1980-luvulta lähtien luonnosten ja muiden sävellyskäsikirjoitusten tutkimus on muodostunut keskeiseksi Sibeliustutkimuksen alueeksi, ja tutkimuslöydöistä ovat myös hyötyneet musiikin esittäjät. Sibeliuksen tuotantoa on alettu esittää ja taltioida äänitteiksi yhä monipuolisemmin. Laajentunut ja täsmentynyt tieto Sibeliuksen teoksista ja lähteistä mahdollisti myös Sibeliuksen koottujen teosten julkaisuhank-

16

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/2015

keen suunnittelemisen ja lopulta käynnistämisen vuonna 1996. Vaikka koottujen teosten julkaisemista oli tiettävästi pohdittu jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, vasta nyt oli luotu todelliset edellytykset ja myös kertynyt tietotaitoa mittavaan ja haastavaan hankkeeseen ryhtymiseksi. Kriittisen edition niteiden kokonaismääräksi arvioitiin noin 50; nyttemmin määrä on noussut hieman yli viidenkymmenen. Tavoitteeksi on asetettu kahden niteen ilmestyminen vuosittain.4 Toimitustyön on määrä päättyä vuonna 2025, mutta viimeisten niteiden oikoluku jatkunee vielä hieman tuon vuoden jälkeenkin. Kriittinen editio tarkoittaa kaikkien oleellisten lähteiden seikkaperäiseen tutkimiseen, vertailuun ja arviointiin perustuvaa julkaisua, jossa nuottitekstit on tarkistettu, ja lähteissä esiintyvät variantit, eroavuudet ja virheet eritelty sekä toimitustyössä tehdyt ratkaisut selitetty kriittisissä kommentaareissa. Varsin usein kriittiset editiot on yksinkertaistavasti samastettu ”korjattuihin” tai ”virheistä puhdistettuihin nuotteihin”, mutta todellisuudessa ne sisältävät mahdollisimman luotettaviksi toimitettujen partituurien ohella runsaasti uutta tietoa muun muassa teosten synty-, julkaisu- ja esityshistoriasta. Vaikka kriittinen editio on tarkoitettu niin tutkijoiden kuin esittäjienkin käyttöön, siinä ei esitetä kuvailuja tai analyysejä teoksista eikä anneta suoria ohjeita tai ratkaisuja esityksellisiin tai tulkinnallisiin kysymyksiin, vaan edition tarkoituksena on tarjota huolellisesti tarkistettujen nuottitekstien lisäksi seikkaperäisesti taustoitettua tietoa, jonka pohjalta tutkijat ja esittäjät voivat tehdä johtopäätöksensä ja rakentaa tulkintansa. On erittäin tavallista, että tietoa teosten historiasta on koottava ja yhdisteltävä lukuisista erityyppisistä lähteistä, kuten seuraavassa esiteltävä tapaus osoittaa. Sibeliuksen Cassazione op. 6 tunnetaan kahtena versiona, ensimmäinen suurelle ja toinen pienelle orkesterille. Kumpaakaan versioista ei julkaistu säveltäjän elinaikana. Tiedetään, että versioista ensimmäinen kantaesitettiin 8. helmikuuta 1904 yhdessä viulukonserton varhaisversion kanssa. Toisen, pienelle orkesterille laaditun version syntyajankohdasta tai mahdollisista esityksistä ei ole ollut sel-


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A vyyttä; sen kuitenkin oletettiin valmistuneen joko vuonna 1905 tai 1906. Helmikuun 1904 esitysten jälkeen Cassazione esiintyi konserttiohjelmissa samana vuonna, mutta sanomalehtikirjoituksista tai muista kirjallisista lähteistä ei käy ilmi, millainen versio konserteissa kuultiin. Ratkaisevaksi johtolangaksi pienelle orkesterille muokatun version syntyajankohdan selvittämisessä muodostui säveltäjän kirjeessään Aino Sibeliukselle joulukuussa 1904 mainitsema tieto sellon puuttumisesta Cassazionen harjoituksista Oulussa. Pienelle orkesterille muokatun version kontrabasson ja käyrätorven äänilehdillä on säveltäjän lyijykynämerkintöjä, joissa sellon osuuteen sisältyvä tärkeä soolo on kirjoitettu vaihtoehtoisesti näille soittimille. Sibelius siis laati varasuunnitelman alun perin soolosellolle kirjoitetun osuuden saamiseksi mukaan esitykseen. Tästä voitiin päätellä, että tuo versio oli kuin olikin valmistunut ja esitetty jo vuoden 1904 loppupuolella. Cassazionen pienelle orkesterille muokatun version syntyajankohtaa ja esityshistoriaa valaiseva päätelmä ei sellaisenaan juuri vaikuttanut teoksen nuottitekstin toimittamiseen, mutta sen myötä moni palanen asettui kohdalleen ja teoksesta saatiin uutta ja merkittävää tietoa. Yleensä kriittisen edition toimitustyössä teoksen ja sen lähteiden historian perinpohjainen selvittäminen on mitä oleellisinta nuottitekstienkin toimittamisen kannalta. Cassazionen tapaus myös osoittaa, että tutkimus vertautuu monesti palapelin tai, Sibeliuksen omaa luonnehdintaa käyttääksemme, mosaiikkikuvan kokoamiseen. Sibeliuksen juhlavuoden jälkeen koottuja teoksia, ”sinikantista Sibelius-monumenttia”, kootaan kuin mosaiikkikuvaa edelleen kymmenkunta vuotta. Kriittinen kokonaiseditio on kuitenkin paljon enemmän kuin 52 nidettä Sibeliuksen teoksia ja maamme laajin julkaisuhanke musiikintutkimuksen alalla. Siitä on muodostunut paitsi tärkeä Sibeliuksen musiikin tutkimusta ja esittämistä yhdistävä silta, myös musiikin tekstikriittisen tutkimuksen keskus, jonka vaikutus säteilee muidenkin kotimaisten säveltäjien tuotannon tutkimiseen, julkaisemiseen ja esittämiseen.5

viitteet

1

Ennen lahjoitusta Helsingin yliopiston kirjasto oli v. 1970 hankkinut Lontoon Sotheby’s-huutokaupasta merkittävän, kymmeniä käsikirjoituksia sisältäneen kokoelman.

2

Kilpeläisen laatiman käsikirjoitusluettelon julkaisi Helsingin yliopiston kirjasto yhdessä Saksan Wiesbadenissa toimivan Breitkopf & Härtelin, maailman vanhimman musiikkikustantamon ja jo säveltäjän elinaikana hänen monien keskeisten teostensa julkaisijan kanssa. Näin rakentui yhä tiiviinä ja tuloksekkaana jatkuva yhteistyö nykyisin Suomen Kansalliskirjastona tunnetun kulttuurin vaalijan ja pian 300-vuotisjuhliaan viettävän perinteikkään musiikkikustantamon välille.

3

Muita käsikirjoitushankintoja ovat olleet Juhlamarssi vuoden 1894 promootiokantaatista (2006) ja lahjoituksia muiden muassa Kotikaipaus (JS 111) sekä Kareliaalkusoitto op. 10. Viime vuosiin saakka huutokaupoissa on myyty myös Sibeliuksen kirjeitä. Tätä kirjoitettaessa Sotheby’s-huutokauppa on julkistanut ilmoituksen siitä, että Sibeliuksen keskeisen sellolle ja pianolle säveltämän teoksen, Malinconian op. 20 käsikirjoitus sekä säveltäjän kirje kustantajalleen Robert Lienaulle vuodelta 1907 tulevat myyntiin Lontoossa joulukuussa 2015.

4

Vuoden 2015 lopussa Sibeliuksen koottujen teosten osista on ilmestynyt 26, ja työn alla on kahdeksan nidettä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Edvard Griegin koottujen teosten 20 osan julkaisemiseen kului 18 vuotta (1977–1995). Niels W. Gaden koottujen teosten ensimmäinen nide ilmestyi v. 1995, ja vuoden 2014 loppuun mennessä osia oli ilmestynyt 18. Nykyisin Sibeliuksen koottujen teosten toimitustyötä tekee kaksi koko- ja kaksi osa-aikaista tutkijaa.

5

Käynnissä on Fredrik Paciuksen näyttämöteosten kriittisen edition julkaisuhanke, ja mm. Toivo Kuulan mieskuoroteokset on julkaistu kriittisenä editiona. Vuonna 2013 käynnistyi Suomen musiikkiperintö -hanke, jonka tavoitteena on julkaista kriittisinä editioina kotimaisia aikaisemmin julkaisemattomia teoksia. Vuodesta 2009 lähtien Pohjoismaissa, ensiksi Tanskassa, oli käynnistetty vastaavantyyppisiä hankkeita. Suomen musiikkiperintö on myös toiminut yhteistyössä Ruotsin Levande musikarv -hankkeen kanssa eräiden Byströmin, Crusellin ja C. L. Lithanderin teosten julkaisemiseksi.

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

17


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

” TÄ M ÄN LÄ HEMM ÄKSI S IB ELI USTA EMME PÄÄSE ” Ei ole liioittelua kuvailla Kansalliskirjaston Jean Sibelius Complete Works -hanketta uraauurtavaksi maailmanluokan huippututkimukseksi. Miten ainutlaatuinen hanke oikein käynnistettiin? Kaksi hankkeen veteraania Esko Häkli ja Kari Kilpeläinen kertovat. teksti: suvi KingsLey

18

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/2015


SUVI KINGSLEY

S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A

Sibeliuksen kriittisen edition veteraanit Esko Häkli ja Kari Kilpeläinen muistelemassa hankkeen värikkäitä vaiheita.

”On kansallinen häpeä, että sellaista meillä ei ole. Näin musiikkiarvostelijat kirjoittivat, kun julkinen polemiikki oli kuumimmillaan Sibeliuksen teosten kriittisen edition tarpeesta”, aloittaa Esko Häkli, Kansalliskirjaston entinen ylikirjastonhoitaja (1976–2001). ”Sibeliuksen nuottien tilanne oli hyvin vaikea. Suurin osa hänen sävellyskäsikirjoituksistaan oli poissa markkinoilta, ja saatavilla olevissa oli suunnattomasti virheitä. Lisäksi oli monia teoksia, joita ei vielä ollut painettu lainkaan.” Vuonna 1982 tapahtui koottujen teosten hankkeen kannalta jotakin käänteentekevää. Helsingin yliopiston kirjasto sai lahjoituksena Sibeliuksen oman musiikkiarkiston Sibeliuksen suvulta Ainolasta. ”Lahjoitus oli ainutlaatuinen ja poikkesi kaikista muista kokoelmista, koska sen sisältämistä luonnoksista saattoi nähdä Sibeliuk-

sen sävellysprosessin kulun, ainakin monien teosten osalta”, Häkli kuvailee. Lahjoitukseen myös liittyi erityinen ehto, käsikirjoituksista tuli teettää yksityiskohtainen, tieteellinen luettelo. ”Sitä tekemään kutsuimme nuoren maisteri Kari Kilpeläisen”, Häkli kertoo. Luettelon toimitustyötä tukemaan kiinnitettiin toimituskunta, johon kuului Häklin lisäksi joukko tunnettuja Sibelius-tutkijoita, Erik Tawastsjerna, Eero Tarasti, Ilkka Oramo, Fabian Dahlström ja Erkki Salmenhaara. ”Siinä ryhmässä kypsyi myös ajatus koottujen teosten hankkeesta”, Häkli muistelee.

palapeli Millaista oli saada käsiinsä ainutlaatuinen kokoelma Sibeliuksen käsikirjoituksia Ainolasta ja lähteä sitä purkamaan? ”Se oli aika-

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

19


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

Tässä pönkitetään koko Suomea, onhan Sibelius yksi tärkeimpiä kulttuurialan vientituotteita.

moinen haaste. Kokoelma oli osittain mikrofilmattu ja ensin luultiin, että filmistä tehtyjen kopioiden avulla voisin lähteä sitä tutkimaan. Nopeasti kuitenkin kävi ilmi, ettei siitä saanut mitään tolkkua”, kertoo Kari Kilpeläinen, hankkeen uraauurtava toimittaja. Kun Kilpeläinen alkoi koota tieteellistä käsikirjoitusluetteloa syksyllä 1985, mitään vastaavaa ei ollut tehty Suomessa koskaan aiemmin. ”Apua piti lähteä etsimään ulkomailta. Kävin läpi ulkomaisia luetteloita ja lähdin opintomatkalle Keski-Eurooppaan keräämään tietoja ja taitoja Bartók-arkistoon Budapestiin, Stadt- und Landesbibliothekiin Wieniin ja Prahan Kansalliskirjastoon. Tapasin siellä asiaan liittyviä ihmisiä ja kyselin neuvoja.” Kilpeläiselle raivattiin oma työskentelytila Rotundan kuudenteen kerrokseen. ”Kokoelma oli aivan sekaisin. Jotkin partituurit olivat hajonneet. Joissakin nuoruuden kamarimusiikkiteoksissa ei ollut partituureja lainkaan, oli vain soittolehdet erikseen ja niitä piti sitten vertailla keskenään, että kuuluvatko ne samaan vai eri teokseen”, hän kertoo. Se oli palapelin kokoamista. ”Minun piti luetteloida nuottipaperilaatuja, jotta osasin ajoittaa käsikirjoituksia. Opin myös vertailemaan eri musteita ja käsialan muutoksia.” Kova työ kuitenkin palkittiin, sillä Kilpeläinen löysi aiemmin tuntemattomia käsikirjoituksia, etenkin nuoruudenteoksia.

Kylmää Kättä Lahjoitus tarjosi perusedellytykset kriittisen edition hankkeen aloittamiselle. Kaksi muu-

20

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/2015

ta edellytystä olivat Sibeliuksen elämänkerta, jonka Erik Tawaststjerna oli saanut loppusuoralle, sekä professori Fabian Dahlströmin julkaisema Sibeliuksen teosluettelo, joka ilmestyi vuonna 1987. Dahlström olikin aivan keskeinen henkilö hankkeen käynnistämisessä. Pelkästään kirjaston voimin hanke ei olisi voinut lähteä liikkeelle. Sen takia ryhdyttiin yhteistyöhön Sibelius-Seuran kanssa, ja Seura on hankkeen rahoituksen hankkimisessa yhä edelleen avainasemassa. ”Rahoitusta etsittiin ensimmäiseksi tietenkin opetusministeriöstä, mutta sieltä tarjottiin pariinkin otteeseen kylmää kättä. Kulttuuripuolen ylijohtajana toimi silloin Irmeli Niemi, säveltäjä Taneli Kuusiston tytär, ja hän sanoi meille muistavansa kotoa, kuinka nuottien julkaisemisesta koitui vain pelkkiä ”vaikeuksia”. Lisäksi hän epäili, ettei meillä edes ollut käsitystä siitä, millaiseen hankkeeseen me todella olimme ryhtymässä. Tähän haasteeseen oli tietenkin vastattava”, Häkli kertoo. Ministeriötä huolestuttivat myös tekijänoikeudet, koska Sibeliuksen kustannusoikeudet olivat hajautuneet kymmenille kustantajille. ”Meitä kehotettiin odottamaan vuoteen 2007, kunnes Sibeliuksen tekijänoikeudet vapautuisivat. Kesken kaiken EU kuitenkin ennätti pidentää tekijänoikeussuojan kestoa 20 vuodella, ja yhdessä ministeriön kanssa me totesimme, ettei hanketta voitu lykätä hamaan tulevaisuuteen”, Häkli selittää. Häkli ja Dahlström päättivät toimittaa yhden koeniteen. Erään säätiön tuella Kilpeläinen ryhtyi työhön, ja niteeseen valittiin soololauluja sekä Sibeliuksen omia orkesterisovituksia. Työryhmä oli myös päättänyt aloittaa neuvottelut Sibeliuksen yhden pääkustantajan, maailman vanhimman yhä edelleen toiminnassa oleva musiikkikustantamon, Breitkopf & Härtelin kanssa. Breitkopf oli julkaissut myös Kilpeläisen luettelon. Lopulta syntyi kolmikantasopimus Sibelius-seuran, Helsingin yliopiston ja Breitkopfin kesken. Erikseen tehtiin vielä sopimus, jolla kirjasto sitoutui hoitamaan projektin. Koeniteen tuottamisen myötä rahoituspuolikin alkoi ratketa. Ministeriö ilmoitti ra-


KARI TIMONEN

KARI TIMONEN

S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A

Sibelius-tutkimusryhmän jäseniä marraskuussa 2001: Jukka Tiilikainen, Glenda Goss, Timo Virtanen, Kari Kilpeläinen ja Fabian Dahlström. Tutkimusryhmän nykyinen kokoonpano (kuva vuodelta 2008): Timo Virtanen (toisena vasemmalta), Tuija Wicklund, Anna Pulkkis ja Sakari Ylivuori ovat kaikki Sibeliuksesta väitelleitä tohtoreita. Lisäksi äärimmäisenä ja kolmantena vasemmalta Kari Kilpeläinen ja Esko Häkli.

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

21


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I hoittavansa puolet ja järjesti neuvottelun eri rahastojen edustajien kanssa. Ja kun sopimukset lopulta lyötiin lukkoon, ovat rahoittajat pääosin pysyneet mukana, vaikka rahaanomuksia onkin kirjoitettava lähes jatkuvasti. ”Tosin he aika ajoin valittavat, ettei hanke tunnu loppuvan koskaan”, Häkli leikittelee.

”todellinen sputniK!” Kriittisen edition julkaiseminen alkoi vihdoin vuonna 1996, ja ensimmäinen suunnitelman mukaisista 52 niteestä ilmestyi 1998. Tavoitteena on, että vuoteen 2025 mennessä 46 nidettä olisi valmiina ja loput kuusi nidettä tuotantovaiheessa. Näin ollen hanke vaatisi vielä runsaat kaksi viisivuotiskautta. Kuinka kauan yhden niteen prosessiin käsikirjoituksen aloittamisesta ilmestymiseen menee? ”Minä opin, että tuotantovaihe oikolukuineen ja muineen kestää melkein yhtä kauan kuin käsikirjoituksen valmistaminen. Tätä emme todellisuudessa vielä oivaltaneet koeniteen kokemusten perusteella. Laskuista oli näet jäänyt kokonaan pois se työ, jonka toimittajat ja kustantaja joutuvat tekemään julkaisuvaiheessa. Koko prosessiin menee karkeasti arvioituna nelisen vuotta”, Häkli sanoo. Edition parissa työskentelevä tiimi etenee kahden niteen vuosivauhtia. Häklin mukaan kustantajan kanssa piti toistuvasti neuvotella näin kovasta tahdista: ”Yksi Breitkopfin pääomistajista Rouva Sievers sanoikin: ’Tämä on todellinen Sputnik!’ Heidän muut kootut teoksensa kun ilmestyivät paljon verkkaisempaan tahtiin.”

sinfonia matKalla teKsasiin ”Itse kokonaisjulkaisuhankkeen aloittamista puolsi tietenkin se, että partituureissa oli paljon virheitä ja useista painokset olivat loppuneet. Oli myös tunnettuja teoksia, jotka olivat edelleen julkaisematta, ja luetteloa kootessani löytyi vielä täysin tuntemattomia sävellyksiä”, Kilpeläinen kertoo. Sibeliuksen aikaan nuotit painettiin pääosin Saksassa ja aikana ilman lentopostia tai

22 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4 / 2 0 1 5

telexiä ne piti kuljettaa kesällä laivalla ja talvella junalla Pietarin kautta. ”Käsikirjoitukset lähtivät usein kiireellä matkaan, eikä Sibelius ollut suinkaan parhaita oikolukijoita; itse asiassa hän inhosi koko tuota puuhaa. Usein hän yritti lisäksi vielä viime hetkessä esittää korjauksia kirjeitse, mutta niiden tekeminen ei ollut yksinkertaista kuparilaatoille, joille nuotit kaiverrettiin. ”Välillä nuotinpiirtäjät myös ymmärsivät jonkin kohdan väärin Sibeliuksen käsikirjoituksessa, noudattivat joitain tiettyjä nuotinpiirtämistraditioita tai vain tekivät kopiointivirheitä. Virheitä siis jäi”, Häkli kertoo. Myöskään kriittisen edition tekemisestä ei ollut Suomessa entuudestaan mitään kokemusta. ”Se vaati opiskelua. Ennen kuin lähdin tekemään koenidettä, kävin läpi saksalaisella kielialueella tehtyjä kriittisiä kokonaiseditioita, koska siellä oli jo pitkät perinteet niiden tekemisessä”, Kilpeläinen selittää. Mistä yksi nide sitten koostuu? ”Siihen kuuluu esipuhe, joka on itse asiassa harhaanjohtava termi, sillä se on pikemminkin tutkimus teoksen synnystä ja alkuvaiheista. Sitten on nuottien osuus, jota täydennetään kommentaareilla ja yksityiskohtaisilla huomautuksilla”, selittää Häkli. Kilpeläisen mukaan esipuheesta käy ilmi myös ensiesitysten vastaanotto ja arvostelut. Joka niteeseen liittyy myös omia kommervenkkejään, kuten se, että nuotinpiirtäjät vaihtuvat. ”Kerran yksi nuotinpiirtäjä katosi Teksasiin”, muistelee Häkli. ”Ne 2. sinfonian materiaalit olivat siellä Teksasissa monta viikkoa, ihmettelimme kauheasti mihin ne ovat kadonneet”, Kilpeläinen myhäilee. ”Ne löytyivät kyllä! On tullut kaikenlaista, jota ei olisi osannut ennakoida.” Osaavien tekijöiden löytäminen ja kokoaminen on ollut oma lukunsa. ”Ministeriö aikoinaan esitti, että tuotanto pitäisi tehdä Suomessa. Epärealistinen ajatus, vaikka kotimaisia nuotinpiirtäjiä kokeiltiinkin”, Häkli sanoo. Kilpeläinen piti editointikursseja Musiikkitieteen laitoksella ja sitten Sibelius-Akatemiassa: ”Työ on niin spesialisoitunutta, että olemme joutuneet kouluttamaan kaikki.” Hankkeen ensimmäinen toimittaja – Kilpe-


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A läisen lisäksi – toimittaja Jukka Tiilikainen, nykyinen päätoimittaja Timo Virtanen ja yksi toimittajista, Tuija Wicklund, olivat Kilpeläisen opissa. Tavoitteena oli alusta lähtien kansainvälistä tasoa oleva julkaisu. ”Aluksi kuviteltiin, että toimittajien joukossa olisi sen takia oltava myös tunnettuja ulkomaisia nimiä, mutta kokemus on osoittanut, että me kykenemme saavuttamaan korkeimman kansainvälisen tason parhaiten omin voimin”, Häkli sanoo.

Nyt vihdoin saadaan Sibeliuksen musiikki sellaisena kuin hän oli itse sen tarkoittanut.

uusia näKöaloja sibeliuKseen Mikä on sitten hankkeen merkitys, nyt kun puolivälissä ollaan? Häkli miettii hetken: ”Sanotaan niin, että merkitys tulee esiin vasta pitkällä tähtäyksellä. Nämä kootut teokset ovat itse asiassa lähtökohta pitkälle kehitykselle. Esimerkiksi orkesteriteosten esittäminen vaatii jokaiselle instrumentille omat soittolehtensä, jotka teoksen kustantajan on valmistettava ja levitettävä orkestereille.” ”Mutta selvää muutosta on jo nyt ollut havaittavissa. Sen jälkeen, kun esimerkiksi sävelruno Luonnotar ilmestyi vuonna 2003, siitä ilmestyi kerran vuodessa, usean vuoden ajan, uusi äänitys. Myös Sibeliuksen sävellysten esitysten valikoima on selvästi laajentunut, koska nuotteja on nyt saatavilla ja aiemmin kokonaan julkaisemattomiakin on painettu. Viulukonserton varhaisversiosta on myös tullut suosittu, samoin Kullervo-sinfoniasta.” Kilpeläinen kertoo: ”Periaatteessa kaiken musiikintutkimuksen pitäisi perustua siihen, että tutkitaan oikeata musiikkitekstiä. Meillä oli lähtökohtana virheelliset laitokset ja nyt vihdoin saadaan Sibeliuksen musiikki sellaisena kuin hän on itse sen tarkoittanut.” ”Sen lisäksi saamme julkaistuksi kaikki Sibeliuksen teokset ja sehän antaa uuden kuvan säveltäjästä. Sibelius on niin merkittävä säveltäjä, että erilaisten ja ennestään tuntemattomien teosten saavuttama uusi näkyvyys, herättää kiinnostusta maailmalla.” ”Tässä pönkitetään koko Suomea, onhan Sibelius yksi tärkeimpiä kulttuurialan vientituotteita.” Jo kokoelman lahjoitus kirjastolle ja siitä tehty luettelo on avannut aivan uuden saran

Sibelius-tutkimuksessa ja opetuksessa. Hankkeen kautta on kehittynyt yksi tutkimuksen erikoisalue, joka on maailmanluokkaa. Häkli tähdentää: ”Joukkueemme edustaa Sibelius-tuntemuksen huippua. Lähtötaso on jo korkea, he ovat kaikki väitelleitä ja vieläpä väitelleet Sibeliuksesta. Tiimin asiantuntemus hedelmöittää muutakin tutkimusta – meillä on Pacius-hanke, Toivo Kuula –, vaikutus ei rajoitu vain Sibeliukseen. ”Tätä voi kutsua humanistisen tutkimuksen absoluuttiseksi kärkihankkeeksi. Ei näin suurta hanketta ole ollut milloinkaan.”

yllätys oulusta Näinkin laajassa ja perusteellisessa tutkimuksessa tutkijaa nakertaa kuitenkin aina pieni epävarmuus. Kilpeläinen kertoo: ”Me kaivamme tässä esiin kaikki lähteet, musiikilliset ja mitkä vain, jotka voivat vähänkin vaikuttaa niteen tekemiseen. Olimme tehneet orkesterilaulunidettä Timo Virtasen kanssa, ja se oli valmis ja painettu, kun aivan pian sen ilmestymisen jälkeen saimme kuulla, että Oulusta, jostain pankkiholvista, oli löytynyt Sibeliuksen aitoja, oikeita käsikirjoituksia, joita olisi pitänyt käyttää. Emme tienneet niistä mitään. Se oli oikea antikliimaksi”, Kilpeläinen huokaisee. ”Kustantaja verkkosivuillaan julkaisee täydennyksiä ja muusikko voi aina varmistaa asiat sieltä, mutta oli se kyllä aikamoinen jymäytys”, Häkli lisää. Epävarmuutta lisäävät kadonneet kirjeet ja käsikirjoitukset. Häkli valottaa: ”Emme voi

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

23


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I aina tietää olemmeko saaneet käsiimme Sibeliuksen absoluuttisen viimeisen tahdon, koska kaikkia kirjeitä ei ole säilynyt eikä Breitkopf ole säilyttänyt kaikkia nuotteja. Joudumme pelaamaan todennäköisyyden mukaan, käyttämään hyväksi kaikkia saatavissa olevia lähteitä.” Moni Sibeliuksen Breitkopfille lähettämä käsikirjoitus on kateissa. Kilpeläinen ihmettelee: ”On merkillistä, että kukaan ei tiedä missä ne ovat. Onko mahdollista, että sodan jälkimainingeissa monet käsikirjoitukset ovat joutuneet jonnekin?” ”Kirjeitä on kadonnut, ja vedoksia on säilynyt vähän”, Häkli pohtii, mutta lisää sitten: ”Tämän lähemmäksi Sibeliusta emme pääse. Kaiken lisäksi tutkija kykenee arvioimaan varsin hyvin säilyneistä lähteistä, esim. viimeisestä säilyneestä käsikirjoituksesta, mikä painetussa laitoksessa on virhe ja mikä on tarkoitettu muutos.” Kilpeläinenkin toteaa: ”Tieteenteossa ei kuitenkaan koskaan löydetä lopullista totuutta. Voi käydä niin, että ensi vuosisadan puolella on löytynyt taas niin paljon kaikkea uutta, että tämä juttu pitää tehdä uusiksi.”

bachia, bartoKia – ja sibeliusta Edition valmistaminen on ”raakaa työtä”, sanoo Häkli, ”pilkunviilaamista”, lisää Kilpeläinen. Intensiivisen työn kohokohta onkin niteen ilmestyminen. Koottujen teosten hanke on saanut osakseen huomiota myös Sibeliuksen juhlavuoden yhteisnäyttelyssä Kansallismuseossa. Nyt Breitkopfin kanssa on sovittu, että sen 300-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2019 ilmestyy Finlandian sisältävä nide (JSW I/22). Häklin mukaan Breitkopfin uusi johtaja onkin ”oikea Sibelius-fani”. Mutta mitä Sibelius-hankkeen veteraanit itse kuuntelevat, kun haluavat jotakin muuta kuin Sibeliusta? ”Olen aika kaikkiruokainen. Šostakovitšia, Bartókia, amerikkalaista ja englantilaista 60-luvun poppia. Ei kuitenkaan jazzia,” sanoo Kilpeläinen. Häkli taas valitsee hyllystään muun muassa Bachia. Ja molemmille tietenkin kelpaa mikä tahansa Sibelius.

24

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/2015

Sibelius oli tuottelias säveltäjä ja hänellä oli kaikkiaan runsaat 40 kustantajaa. Hänen teoksiaan eivät julkaisseet pelkästään musiikkikustantamot vaan myös kuorot ja jopa yhdistykset ja yritykset. Koottujen teosten suunnitelmassa nuottien osuudeksi on arvioitu runsaat 9 000 sivua. Kootut teokset: I: Teokset orkesterille (n. 18 nidettä) II: Teokset viululle (sellolle) ja orkesterille (2 nidettä) III: Teokset jousi- tai puhallinorkesterille (1 nide) IV: Kamarimusiikki (8 nidettä) V: Teokset pianolle (5 nidettä) VI: Näyttämöteokset ja melodraamat (6 nidettä) VI: Teokset kuorolle (7 nidettä) VIII: Teokset lauluäänelle (4 nidettä) IX: Varia (1 nide) Yksittäiset niteet jakautuvat kolmeen pääosaan: Johdanto käsittelee niteen sisältämän teoksen (tai teosten) syntyhistoriaa, julkaisuhistoriaa, varhaisimpia esityksiä sekä niiden vastaanottoa. Se myös antaa tiedot teosta käsittelevästä tärkeimmästä kirjallisuudesta. Kriittisesti toimitetut nuotit muodostavat jokaisen niteen pääosan ja sisältävät toimittajan tekemän musiikkitieteellisen tutkimustyön tulokset. Kriittinen kommentaari ja yksityiskohtaiset kriittiset huomautukset tekevät selkoa toimittajan ratkaisuista, tarvittaessa tahti tahdilta, varsinkin jos ratkaisut poikkeavat aikaisemmin painetuissa nuoteissa vallinneesta käytännöstä.


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A

Valmis vitriini.

S IB E L IUS. JO KA IN EN N U OT TI PITÄÄ ELÄ Ä . JUHLAVU ODE N SUUR NÄYT TELY K A NSA LLI SMUSE O S SA Miten Sibeliuksen juhlavuoden suurnäyttely rakennettiin? Kansalliskirjaston Sibeliuksen kriittisen edition tutkijat Anna Pulkkis ja Tuija Wicklund kertovat. t e k st i : a n na P u L K K i s ja T u i ja W i c K Lu n d k u vat : a n n e L e h o L m - L o u h e L a i n e n

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

25


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

2

1. Näyttelyn rakentajat työn touhussa. 2. Kansalliskirjaston käsikirjoitukset turvallisesti perillä museossa. 3. ”Tulossa!”

1

3

26 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4 / 2 0 1 5


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A Kun Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlat lähestyivät, me Jean Sibelius Works -projektin tutkijat aloimme pohtia, miten projektimme ja koko Kansalliskirjasto voisivat juhlistaa tapahtumaa. Näyttely tuntui hyvältä ajatukselta. Meillä oli jo kokemusta näyttelyn järjestämisestä, sillä 2007 olimme koonneet kriittistä Sibelius-editiotamme esittelevän pienimuotoisen näyttelyn Kansalliskirjaston Agricola-huoneeseen ja kahvilaan. Nyt näyttelyn oli tarkoitus olla hieman laajempi ja tulla Kansalliskirjaston Galleriaan. Painopisteenä olisivat Kansalliskirjaston hienot Sibelius-kokoelmat. Kansalliskirjaston kulttuurikoordinaattori Inkeri Pitkäranta innostui näyttelyideasta heti. Ensimmäiseen palaveriin, joka pidettiin syyskuussa 2013, kutsuimme mukaan myös Kansalliskirjaston musiikkikokoelmien asiantuntijat, kirjastonhoitaja Tarja Lehtisen ja tietoasiantuntija Petri Tuovisen. Ajattelimme polkaista näyttelyn pystyyn tällä joukolla.

hyvät suunnitelmat vailla Kotia Jo ensimmäisessä palaverissa esittelimme alustavan sisältösuunnitelman työnimellä ”Sibeliuksen vuosikymmenet”. Näyttely esittelisi Sibeliuksen säveltäjänuraa 1880-luvulta 1950-luvulle ja ulottuisi myös hänen kuolemansa jälkeiseen aikaan aina 1990-luvulle, jolloin JSW-projekti käynnistyi. Kansalliskirjaston kokoelmista nostettaisiin esiin erityisesti ainutlaatuisia sävellyskäsikirjoituksia (joko alkuperäisinä tai digikopioina), mutta myös kirjeitä, painettuja nuotteja, pienpainatteita sekä sanomalehtiartikkeleita. Mukaan tulisi tietenkin myös soivia näytteitä. Nämä ajatukset osoittautuivat suunnittelun edetessä varsin elinkelpoisiksi. Näyttelyä suunniteltiin Kansalliskirjaston Galleriaan lokakuusta 2015 tammikuuhun 2016. Engel-rakennuksen konservoiva korjaushanke oli kuitenkin käynnissä, joten muita tilaratkaisuja oli pohdittava. Varteenotettavin vaihtoehto oli Kansallismuseon vaihtuvien näyttelyiden tila, jossa oli juuri tuolloin esillä Kansalliskirjaston ja Kansallismuseon yhteistyönä tuottama Nordenskiöldnäyttely.

Olisikohan Ainolan vintiltä löytyvistä Sibeliuksen tennismailoista yleisömagneetiksi?

Inkeri otti yhteyttä Kansallismuseoon ja ehdotti yhteistyötä. Asia otettiin museossa harkintaan, mutta vastaus oli lopulta kielteinen. Heidän näyttelyaikataulunsa olivat jo täynnä, ja lisäksi he pitivät esille tulevaa aineistoa liian yksipuolisena eivätkä uskoneet musiikkikäsikirjoitusten pystyvän houkuttelemaan tarpeeksi kävijöitä. Hyvät suunnitelmamme olivat siis vailla kotia. Inkeri selvitti, voisiko näyttely tulla Kansallisarkiston tai Arppeanumin tiloihin, mutta nämä suunnitelmat kariutuivat. Mietimme myös sisällön kehittämistä populaarimpaan suuntaan – olisikohan Ainolan vintiltä löytyvistä Sibeliuksen tennismailoista yleisömagneetiksi? Lopulta Inkerin sinnikkyys palkittiin. Yhteistyö Kansallismuseon kanssa alkoi kuin alkoikin kehittyä, etenkin kun Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet suhtautui hankkeeseen myötämielisesti. Meidän tulisi huolehtia siitä, ettei näyttelyn sisällöstä tulisi ”liian musiikkitieteellinen”.

lisää yhteistyöKumppaneita, esineitä ja tilaa Kun yhteistyö Kansallismuseon kanssa varmistui, näyttelyn valmistelua jatkettiin kevätpuolella 2014 yhdessä museon edustajien kanssa. Tapasimme näyttelypäällikkö Minerva Keltasen, näyttelyamanuenssi Aino-Maija Kailan, amanuenssi Outi Flanderin ja yli-intendentti Jouni Kuurneen. Yhteistyötä viriteltiin myös Ainolasäätiön ja Kansallisarkiston kanssa. Mukaan kutsuttiin Ainolasäätiön asiamies ja museonjohtaja Hilkka Helminen

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

27


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

Näyttelyn työryhmä kokoontui syyskuussa 2014 Ainolassa museonjohtaja Hilkka Helmisen (kuvassa taustalla) kutsumana. Kuvassa vasemmalta Tarja Lehtinen, Timo Virtanen, Anna Pulkkis, Petri Tuovinen, Tomi Nikander, Hanna Forssell, Tuija Wicklund, Maiju Tuisku, Outi Flander ja Inkeri Pitkäranta.

ja Kansallisarkistosta ylitarkastaja Taina Tammenmaa. Kun yhteistyötahoja tuli lisää, myös näyttelyyn tarjolla olevien esineiden määrä kasvoi. Kävi esimerkiksi ilmi, että Kansallismuseon kokoelmissa on yli 400 Jean ja Aino Sibeliuksen vaatekappaletta. Runsaudenpulassa piti muistaa huolehtia siitä, että näyttelyyn valittavilla esineillä todella olisi perusteltu paikkansa sisällön ”tarinassa”. Näyttely, jota aloimme suunnitella omalla porukalla, oli kasvanut monen instituution yhteiseksi projektiksi. Avainasemassa sisältö-

28

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/2015

ajatustemme konkretisoinnissa oli Kansallismuseon näyttelyarkkitehti Tomi Nikander, joka vastasi näyttelytilan rakenteesta ja esineiden sijoittelusta sinne. Hänelle toimitimme listoja ja mittoja aineistosta, ja hän osasi esittää hyödyllisiä kysymyksiä: mikä näkymä on vastassa, kun näyttelyvieras astuu sisään näyttelyyn? Markkinointipäällikkö Mikael Neuvonen puhui palavereissa näyttelyn markkinoinnista ja graafisesta ilmeestä, ja tutkijatkin oppivat tietämään, mitä mood­ board ja padileiska ovat. Oheisohjelmaa suunniteltiin museopedagogi Hanna Forssellin johdolla. Oma lukunsa oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama näyttelykirja, jonka tekstejä valmistelimme kuumeisesti. Pidimme kirjaa alusta asti tärkeänä, sillä se jäisi jäljelle, kun näyttely aikanaan purettaisiin. Joulukuussa 2014 saimme tietää, että näyttelytilan koko kasvaisi entisestään. Vaihtuvien näyttelyiden tilan lisäksi saisimme käyttöön myös ne alakerran huoneet, joissa


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A oli ollut 1900-luvun näyttely. Nyt valtava esinemäärä tuli tarpeeseen.

Kohti avajaisia: tahti tiivistyy Kesän 2015 alussa sisältö alkoi olla kasassa paperilla, mutta ennen lokakuulle suunniteltuja avajaisia työryhmän piti ehtiä hoitaa monta asiaa. Jouni Kuurne ahkeroi kasaan näyttelytekstit, jotka olivat lyhennettyjä versioita näyttelykirjan teksteistä, sekä esineiden esittelytekstit. Näyttelyn graafinen ilme kilpailutettiin, ja näyttelyn värimaailma piti lyödä lukkoon, jotta tilaa päästäisiin maalaamaan. Vitriinit ja muut kiinteät rakenteet piti rakentaa, kuuntelunäytteisiin liittyvät tekniset kysymykset ratkaista sekä laatia lehdistötiedotteet ja avajaisten kutsuvieraslistat. Koska näyttelyyn oli tulossa paljon esineitä Kansallismuseon ulkopuolelta, piti sopia esineliikenteen ja varastoinnin käytännöistä ja aikatauluista. Sibeliuksen alkuperäiset sävellyskäsikirjoitukset eivät ole aikaisemmin olleet lainassa Kansalliskirjaston ulkopuolella, ja kirjaston konservaattori Annele HolmLouhelainen teki suuren työn valmistellessaan aineiston siirtoa varten. Annele teki käsikirjoituksille kuntotarkastuksen, kiinnitti käsikirjoitukset erikoisvalmisteiselle tukipahville sekä huolehti siitä, että olosuhteet Kansallismuseon vitriineissä olisivat otolliset. Käsikirjoitukset myös digitoitiin kirjastolla valtiontakuuta varten. Yksi tärkeimmistä päätettävistä yksityiskohdista oli näyttelyn nimi. Jo aivan ensimmäisissä palavereissa mietittiin, että näyttelyn nimessä voisi olla jokin Sibeliuksen lennokas lausahdus, joka liittyisi sävellystyöhön. Lopulta päädyttiin nimeen ”Sibelius. Jokainen nuotti pitää elää”, jonka lähteenä on Sibeliuksen 1948 antama radiohaastattelu. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen avasi näyttelymme juhlallisesti 15. lokakuuta 2015. Kaksivuotisen suunnitteluprosessin aikana näyttelystämme oli tullut paljon suurempi kuin olimme uskaltaneet kuvitellakaan. Oli kuitenkin mukava huomata, että moni aivan ensimmäisistä ajatuksistamme piti pintansa loppuun saakka.

Palavereissa puhuttiin näyttelyn markkinoinnista ja graafisesta ilmeestä, ja tutkijatkin oppivat tietämään, mitä moodboard ja padileiska ovat.

viulistipojasta instituutioKsi – poimintoja näyttelystä Näyttely esittelee Sibeliuksen koko elämänkaaren kronologisesti kuudessa osiossa. Ajankuvaa ja kulttuurihistoriallista taustaa valotetaan esineiden ja kuvien avulla ja jokaiselta vuosikymmeneltä on valittu teos tai teosryhmä, jonka kautta Sibeliuksen tuotannon erityispiirteitä tarkastellaan. Teosvalintoja on ohjannut halu esitellä erilaisia sävellystyyppejä ja kokoonpanoja sekä erityyppistä käsikirjoitusaineistoa. Kansalliskirjaston kokoelmista mukana on paitsi käsikirjoituksia, myös painettuja nuotteja, konserttiohjelmia, Antti Riikosen kirjastolla digitoimia äänitteitä ja Mikkelin digitointikeskuksen skannaamia sanomalehtiartikkeleita. Seuraavassa on otteita näyttelyn osioiden sisällöstä. Nuori Sibelius: 1860–1880-luvut Hämeenlinnassa 1865 syntynyt Janne aloitti pianonsoiton opinnot Julia-tätinsä johdolla 7-vuotiaana ja viulunsoiton opinnot 15-vuotiaana. Sibeliuksen kaksi viulua ovat edelleen sukulaisilla aktiivisessa käytössä ja joitakin aikoja ne ovat vuorollaan myös näyttelyssä. Erityisesti viulunsoitto oli Jannelle mieluista ja hän musisoi ahkerasti yhdessä isosiskonsa, pianisti Lindan ja pikkuveljensä, sellisti Christianin kanssa. Kotimusisointiin myös ystävien kanssa Janne sävelsi ahkerasti kamarimusiikkia, trioja, duoja, kvartettoja sekä piano- ja viulukappaleita. Ylioppilaaksi tultuaan Janne opiskeli Helsingin musiikki-

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

29


T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I opistossa viulunsoittoa ja sävellystä 1885– 1889, kuten esillä olevasta opiston todistuksesta näkyy. Käsikirjoituksista on esillä kesällä 1887 juurikin omaan käyttöön sävelletty D-duuripianotrio, sävellyspaikkansa mukaisesti lisänimeltään Korppoo-trio. Vitriinissä on näkyvillä käsikirjoituspartituurin alku, jota voi myös kuunnella. Suomi herää: 1890-luku Sibelius täydensi opintojaan ulkomailla, Berliinissä ja Wienissä, jossa hän hautasi haaveet viuluvirtuoosin urasta ja keskittyi säveltämiseen. Hän sävelsi ensi kertaa orkesterille ja nämä teokset, Alkusoitto E-duuri ja Baletti­ kohtaus, esitettiin Helsingissä kevätkauden 1891 päätteeksi. Seuraavana vuonna sai kantaesityksensä kuorosinfonia Kullervo, jota pidetään Sibeliuksen läpimurtoteoksena. Menestyksen myötä Sibelius sai viedä vihille Aino Järnefeltin, jonka hääpuku on esillä ensi kertaa. Häämatka tehtiin ajan hengen mukaisesti Karjalaan, jossa Sibelius lisäksi merkitsi muistiin runolaulumelodioita. Vitriineissä on esillä kaksi sävelrunoa orkesterille, Satu (1892, uusittu 1902) ja Lemminkäinen (1896). Tämä sävellystyyppi oli Sibeliukselle läheinen ja niitä syntyikin sävellystuotannon loppuun asti. Vitriinissä on esillä Satuun päätyneiden Wienissä tehtyjen melodialuonnosten lisäksi ensipainos. Äänisuihkussa voi kuulla millaiseksi toinen luonnoksista muokkautui varhais- ja lopulliseen versioon. Lemminkäis-vitriinissä osan Lemminkäi­ nen Tuonelassa omakätinen partituuri paljastaa Sibeliuksen tyypillisen piirteen: hän muokkasi teoksiaan ahkerasti ja joskus moneenkin otteeseen. Kalevala-aiheet olivat suosittuja myös muiden taiteiden piirissä ja pyrkimys luoda kansallista taidetta suuri; esillä on mm. Axel Gallénin teoksia. Eurooppaan: 1900 Kesällä 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn päättynyt Helsingin filharmonisen seuran orkesterin laaja konserttikiertue oli suomalaisen musiikin voimannäyttö. Suomalaisten säveltäjien musiikkia oli kaksi konsertillista, mukana Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia,

30

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/2015

Satu, kaksi osaa Lemminkäisestä ja Finlan­ dia. Sibeliuksen musiikki valloitti näin Euroopan ja jäi ohjelmistoihin. Myös saksalaiset kustantajat Breitkopf & Härtel ja Lienau tekivät Sibeliuksen musiikista kustannussopimukset. Näyttelyssä on Gallénin kaksi luonnosta maailmannäyttelyn Suomen paviljongin kattofreskoihin. Käsikirjoituksista on esittelyssä viulukonserton varhaisversio (1904, uusittu 1905): näytteitä sen runsaasta luonnosmateriaalista, joista löytyy yhteyksiä muihinkin teoksiin, sekä partituurista. Kuunneltavana on myös ensiosan alku molemmista versioista. Vaikka teos tänä päivänä on maailman soitetuimpia ja levytetyimpiä viulukonserttoja, sen vastaanotto oli nihkeä 1930-luvulle asti. Myös Sibeliusten koti Ainola valmistui 1904. Esillä on arkkitehti Lars Sonckin luonnoksia sekä Sibeliuksen itsensä luonnos toisen kerroksen muutoksia varten (1911). Maailmanmainetta ja rahahuolia: 1910-luku 1910-luvun alussa Sibelius konsertoi ahkerasti eri puolilla Eurooppaa ja matkusti kesällä 1914 Yhdysvaltoihin johtamaan tilausteoksensa Aallottaret. Matkalla mukana olleet jyhkeä matka-arkku, hatturasia ja shaketti ovat näytteillä. Paluumatkalla syttyi ensimmäinen maailmansota, joka vaikutti Sibeliuksen elämään muun ohessa tyrehdyttämällä tekijänoikeustulot sekä kapellimestaripalkkiot Euroopasta. Sibelius sävelsi suuren määrän pienempiä teoksia, mutta niiden lisäksi myös neljännen (1911) ja viidennen sinfoniansa. Viidennen sinfonian ensimmäinen versio kantaesitettiin Sibeliuksen 50-vuotisjuhlakonsertissa 1915. Lämpimästä vastaanotosta huolimatta Sibelius työsti sinfoniasta vielä peräti kaksi versiota (1916 ja 1919). Vuosikymmenen lopun poliittisiin myrskyihin Sibelius otti osaa tavallaan: hän sävelsi Jääkärimarssin, kaksi mieskuorolaulua punaisten teloittaman lääkärin muistolle ja kantaatin Oma maa. Elintarvikkeista oli tuohon aikaan puutetta ja Sibelius saikin kahdesta mieskuorosävellyksestään, Fridolins


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A dårskap ja Jone havsfärd, maksuksi elintarvikkeita: lampaanviulun ja nahkiaisia. Prospero: 1920-luku Tuotteliaan 1920-luvun pienempien teosten lisäksi syntyivät kuudes (1923) ja seitsemäs sinfonia (1924), joista jälkimmäisen omaperäinen yksiosainen muoto aiheutti säveltäjälle päänvaivaa kuten sen loppukin. Teoksen lopusta on kolme versiota, kaikki nähtävissä ja kuunneltavissa. Myös Sibeliuksen kantaesityksessä käyttämä frakki on säilynyt. Sibeliuksen pitkä ura näyttämöteosten säveltäjänä huipentui Kööpenhaminan kuninkaallisen teatterin tilaamaan musiikkiin Shakespearen näytelmään Myrsky (1926). Myöhemmin Sibelius muokkasi musiikista vielä kaksi orkesterisarjaa. On sanottu vanhenevan ja itsekritiikin kanssa kamppailevan säveltäjän samastuneen vallastaan luopuvan velhon, Prosperon, hahmoon. Näyttelyssä on käsikirjoitussivujen ja kirjeenvaihdon lisäksi mm. kuvia esityksistä Suomen kansallisteatterissa, jossa Sibeliuksen tytär Ruth Snellman esitti Arielia. Järvenpään hiljaisuus?: 1930–50-luvut Sibeliuksen 70-vuotispäivää vietettiin 1935 maailmanlaajuisesti ja näyttävästi. Messukeskuksessa järjestetyn juhlakonsertin jälkeen Sibelius vetäytyi julkisuudesta. Hän julkaisi enää harvakseltaan uusia teoksia: Kar­ jalan osa, Surusoitto Gallénin hautajaisiin ja osia vapaamuurarien Rituaalimusiikkiin. Hän myös palasi vanhojen teostensa pariin. Esimerkiksi kaksi Lemminkäisen 1890-luvulla julkisuudesta pois vedettyä osaa esitettiin 1935 ja kustannussopimus solmittiin niin ikään. Toisen maailmansodan aiheuttamien hankaluuksien vuoksi osat julkaistiin vasta 1954. Vitriinissä on sivuja korjatusta partituurista ja vedossivuja. Kuunneltavissa on Lemminkäis-kokonaisuuden ensilevytys. Sibelius kuunteli paljon radiota ja levyjä. Näyttelyyn onkin tuotu Ainolasta hänen kuuntelunurkkauksensa levysoitinkaappeineen, nojatuoleineen ja tuhkakuppeineen. Koko maailma odotti kahdeksatta sinfoniaa 1920-luvun lopulta asti. Sitä ei kuitenkaan koskaan julkaistu ja Sibelius ilmeisesti

Näytteillä on myöhäisiä orkesteriluonnoksia, jotka todennäköisesti liittyvät kahdeksanteen sinfoniaan.

poltti käsikirjoituksen 1940-luvulla. Näytteillä on myöhäisiä orkesteriluonnoksia, jotka todennäköisesti liittyvät kahdeksanteen sinfoniaan. Sovitus orkesterille laulusta Kom nu hit, död! toukokuussa 1957 jäi Sibeliuksen viimeiseksi työksi. Se esitettiin saman vuoden kesäkuussa Sibelius-viikolla. Säilyneet luonnossivut kertovat kuinka käsien vapina häiritsi kirjoittamista. Syyskuussa Sibelius sai sairaskohtauksen ja menehtyi illalla. Näyttely päättyy vitriiniin, jossa on hautajaisiin liittyvää aineistoa, mm. kaksi kynttilänjalkaa ja Ainon hattu suruharsoineen. Sibelius eli pitkän ja vaiherikkaan elämän, jonka aikana hämeenlinnalaisesta viulistipojasta sukeutui kansallinen ja kansainvälinen instituutio. Sibeliuksen musiikki ja persoona ovat jatkaneet elämäänsä konserttisaleissa, levyillä, kirjoissa ja taideteoksissa. Näyttelyssä voi tutustua Eila Hiltusen tekemään Sibelius-monumentin luonnoksen pienoismalliin (1961) sekä Yusuf Karshin valokuvaan perustuvaan Andy Warholin piirrokseen Sibeliuksesta (1953). Sibelius-tutkimuksen osalta esillä on selailukappaleita Jean Sibelius Works -edition niteistä. Juhlavuoden humun laannuttuakin Sibeliuksen tuotantoon ja elämään perehtyminen jatkuu projektissamme Kansalliskirjastossa. Sibelius. Jokainen nuotti pitää elää ­näyttely on avoinna Kansallismuseossa 13.3.2016 asti.

Näyttelykirja Jokainen nuotti pitää elää – Jean Sibeliuksen vuosikymmenet musiikissa (SKS 2015) on myynnissä Kansallismuseossa sekä kirjakaupoissa.

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

31


A I N O L A SÄ ÄT I Ö / H I L K K A H E L M I N E N

T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

Ainola talvella.

JO ULU LAU LU N LÄ HTE ILLÄ Jean Sibeliuksen kriittisen edition tutkija Sakari Ylivuori kertoo Sibeliuksen rakastetuimman joululaulun sovitusten historiasta. teksti: saKari yLivuori

32 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4 / 2 0 1 5


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A Lokakuussa 1909 Jean Sibelius otti käteensä noin kaksikymmentä vuotta aiemmin julkaistun Zacharias Topeliuksen runokokoelman ja valitsi sieltä sävellettäväkseen runon nimeltä Julvisa, joka alkaa sanoilla Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt. Joululaulu valmistui nopeasti, ja se julkaistiin vielä samana vuonna – peräti kahteen kertaan. Joululehti De­ cember. Jultidning för det Svenska Finland sisälsi laulun alkuperäisine ruotsinkielisine teksteineen, kun taas joululehti Sampo. Jou­ lulehti Suomen Kansalle sisälsi laulusta suomennetun version, joka alkaa sanoilla En etsi valtaa, loistoa. Tekstin suomentajan nimeä ei joululehdessä mainittu, eikä sitä ole pystytty edelleenkään varmuudella toteennäyttämään; vahvimmat epäilyt suomentajasta kohdistuvat runoilijan tyttärenpoikaan, säveltäjä Mikael Nybergiin. Laulusta tuli nopeasti osa suomalaista joulunviettoa. Myös Sibeliuksen perheen joulunvietossa sillä oli erityinen rooli: vaikka säveltäjä hoiti itse pääasiallisesti säestyspuolen Ainolan joulussa, perinteisiin kuului, että Aino säesti laulun En etsi valtaa, loistoa. Ainolan nuottihyllystä löytyykin perheen jouluun liittyvä kiinnostava dokumentti. (KUVA) Siinä kyseisen laulun painettuun nuottiin on alkuperäisen yksiäänisen melodian alle hahmoteltu säveltäjän käsialalla sinisellä värikynällä toista lauluääntä. Tästä voitaneen päätellä, että perhepiirissä yhteislaulu oli ilmeisesti moniäänistä. Ainolan nuotin versio oli tarkoitettu vain perheen sisäiseen käyttöön, mutta sitä halusivat laulaa stemmoissa myös muut: pyyntöjä tehdä suositusta joululaulusta kuoroversio tuli Ainolaan useita. Vuonna 1935 kuoronjohtaja Martti Turunen lähetti Sibeliukselle kirjeen. Hän suunnitteli Ylioppilaskunnan Laulajien konserttia saman vuoden joulukuun alkupuolelle. Ja kun konserttia seuraavana päivänä olisi Sibeliuksen 70-vuotissyntymäpäivä, tulisivat konsertin rungon muodostamaan Sibeliuksen mieskuorolaulut. Joulun läheisyys toi Turusen mieleen Sibeliuksen kuuluisan joululaulun, josta ei kuitenkaan ollut saatavilla minkäänlaista mieskuoroversiota. Turunen uskaltautui kuitenkin tiedustelemaan, olisiko säveltäjä halukas sovittamaan joululaulunsa heitä varten.

Myös Sibeliuksen perheen joulunvietossa laululla oli erityinen rooli: vaikka säveltäjä hoiti itse pääasiallisesti säestyspuolen Ainolan joulussa, perinteisiin kuului, että Aino säesti laulun En etsi valtaa, loistoa.

Sibelius suostui Turusen pyyntöön ja lähetti tälle sovituksen, johon oli sisällytetty myös lyhyt mutta olennaisen tärkeä rooli solistille. Solisti laulaa sovituksessa motiivin, joka alkuperäisessä yksinlaulussa on kirjoitettu pianon osuuteen. Tämä pieni motiivi on tärkeässä roolissa kaikissa Sibeliuksen joululaulustaan tekemissä sovituksissa. Turusen tilaaman mieskuorosovituksen käsikirjoitus on edelleen Ylioppilaskunnan Laulajien omistuksessa, mutta sitä säilytetään Kansalliskirjastossa. Sibeliuksen sovitus nousi nopeasti kuorolaisten suosioon, mutta konsertin Helsingin Sanomiin arvostellut säveltäjä Uuno Klami ei ollut mieskuoroversiosta täysin vakuuttunut. Hän kirjoitti seuraavan päivän lehdessä: Uudessa asussaan soi se hivelevän pehmeänä ja kauniina, mutta on ehkä jonkin verran menettänyt herkkyydestään.

Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, olisiko Klami kaivannut enemmän herkkyyttä Sibeliuksen sovitukseen vai uupuiko herkkyyttä kenties kuoron esityksestä. Sibelius tarttui joululauluunsa uudelleen vuonna 1942 – tällä kertaa Armi Klemetin pyynnöstä. Klemetti suunnitteli Lotta Svärd -yhdistyksen kautta julkaistavaa naiskuorolaulukokoelmaa ja halusi siihen En etsi val­ taa, loistoa laulusta sopivan version. Sibelius kirjoitti neliäänisen naiskuorosovituksen ja

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

33


A I N O L A SÄ ÄT I Ö

T E E M A / S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I

Sibeliuksen Julvisa. Nuotissa näkyy Sibeliuksen omia todennäköisesti kotimusisointia varten tekemiä lisäyksiä sinisellä.

lähetti sen Klemetille. Myös tähän versioon solistille kirjoitettiin sama tärkeä rooli. Klemetti ei raaskinut luovuttaa saamaansa alkuperäistä käsikirjoitusta latomoon vaan teetätti siitä ensin toisen myöskin käsinkirjoitetun kopion, jonka pohjalta nuotit sitten painettiin. Tämä olikin viisasta: tuo kopio on vuosien kuluessa kadonnut, mutta Klemetin haltuun jäänyt kappale on nykyään Sulasolin arkistossa Kansalliskirjastossa. Kopion käytössä oli kuitenkin vaaransa, sillä kopioon lipsahti laulun alkupuolelle virhe, jota ei latomisvaiheessa huomattu. Sibelius äkkäsi painovirheen aivan viime tingassa ja lähetti saman tien Klemetille kirjeen, jossa hän pyysi tätä korjaamaan virheen. Vaikka nuottia ei ollut vielä julkaistu, saapui Sibeliuksen kirje Klemettien kotiin, Ho-

34 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4 / 2 0 1 5

pialaan liian myöhään: nuottisivut oli jo ehditty painaa. Sibelius pyysi, että virheet korjattaisiin jokaiseen kappaleeseen, mutta tähän painotalo ei suostunut. Lotta-järjestö oli otattanut vihostaan valtavan, peräti 2 000 kappaleen painoksen, joten vihkojen korjaamista yksitellen ei voitu ajatellakaan. Kun vihon kansilehdet olivat vielä painamatta, painotalo ratkaisi ongelman liittämällä painovirheestä huomautuksen vihon etukannen sisäpuolelle. Tähän ratkaisuun oli sekä Klemetin että Sibeliuksen tyytyminen. Mies- ja naiskuoroversiot saivat kymmenisen vuotta myöhemmin vielä seuraa lapsikuoroversiosta, jolla oli tosin paljon onnettomampi kohtalo. Sibelius sai nimittäin Ruotsista niinkin myöhään kuin vuonna 1954 ollessaan 89-vuotias pyynnön tehdä laulustaan


S I B E L I U S -T U T K I M U K S E N U U S I A I K A K A U S I / T E E M A lapsille soveltuvan version. Musiikkikustantaja Nordiska Musikförlaget oli tuona vuonna ostanut laulun ruotsalaiset julkaisuoikeudet. Yhtiöllä oli suuria suunnitelmia laulun varalle. Ajatuksena oli, että Tukholman koulujen parhaista laulajista kerättäisiin eliittilapsikuoro, joka levyttäisi Sibeliuksen joululaulun. Tarkoituksena oli, että tässä yhteydessä yhtiö julkaisisi myös sovituksen nuotit. Äänitteen ja nuottien julkaiseminen yhdessä varmistaisi parhaan mahdollisuuden siihen, että laulu päätyisi myös ruotsalaisten kuorojen ohjelmistoon. Yhtiön johtaja Erik Börjegård lähestyi Sibeliusta kirjeitse kysyäkseen, josko säveltäjä olisi tällaisen lapsikuorosovituksen halukas tekemään. Säveltäjä toteutti tämänkin sovitustoiveen. Sovituksen käsikirjoituksessa huomio kiinnittyy varsinaisen sovituksen sijaan sen ulkoasuun: 89-vuotiaan säveltäjän käsien vapina oli tässä vaiheessa äitynyt jo niin voimakkaaksi, ettei säveltäjä pystynyt kirjoittamaan sovitusta puhtaaksi musteella, kuten hänellä aiemmin oli ollut tapana. Ja vaikka käsikirjoitus on kirjoitettu lyijykynällä, on kirjoittaminen ollut selvästi äärimmäisen hankalaa – monista nuottikirjoituksen yksityiskohdista on paikoin hyvin vaikea saada selvää, vaikka säveltäjä parhaansa onkin tehnyt. Mitä ruotsalaisen kustantajan suurisuuntaisille suunnitelmille tämän jälkeen tapahtui, on jäänyt historian hämäriin. Kirjeenvaihdon perusteella kaiken piti olla valmiina, mutta niin sovitus kuin levytyskin jäivät lopulta toteutumatta. Koska lapsikuoroversion käsikirjoitus on osa Sibeliuksen perikunnan Kansalliskirjastolle tekemää lahjoitusta, ei ole varmaa, kävikö käsikirjoitus edes koskaan Ruotsissa. Sibeliuksen lapsikuorosovitus julkaistiin lopulta vasta vuonna 2012 osana Sibeliuksen teosten kokonaisjulkaisuhanketta (JSW). Sopii toivoa, että postuumista julkaisustaan huolimatta sovitus löytää tiensä lapsikuorojen ohjelmistoon. Lopulta Sibelius teki siis sovitukset joululaulustaan mieskuorolle, naiskuorolle ja lapsikuorolle, mutta ei nykyisistä kuoromuodoista yleisimmälle eli sekakuorolle. Syy siihen lienee yksinkertainen: kukaan ei pyytänyt. Syy tähän taas löytyy Suomen Lähetys-

seuran vuonna 1920 julkaisemasta laulukokoelmasta nimeltään Hengellisiä lauluja ja virsiä, jonka osaksi En etsi valtaa, loistoa pääsi. Kokoelmassa Sibeliuksen melodia on saanut alleen tuntemattomaksi jääneen sovittajan tekemän soinnutuksen, joka oli myös sekakuorojen laulettavissa, vaikka se kokoelmassa oli tarkoitettu pikemminkin uruilla soitettavaksi. On sääli, ettei kukaan lopulta pyytänyt sekakuorosovitusta itse mestarilta, sillä vuonna 1920 julkaistu ja edelleen yleisesti laulettu sekakuorosovitus ei sovituksena nouse sille tasolle kuin Sibeliuksen suosittu teos ansaitsisi. Siitä puuttuu kaikissa Sibeliuksen omissa sovituksissa läsnä oleva, solistille kirjoitettu motiivi, jota säveltäjä itse selvästikin piti sävellyksessään olennaisena. Siitä roolista, joka Sibeliuksen laululla suomalaisessa joulunvietossa on, antaa hyvän esimerkin kohu, joka nousi 1980-luvulla, kun uutta virsikirjaa varten tutuksi tulleita sanoja muutettiin. Tuttu avausfraasi ”en etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan” kuului uudessa virsikirjassa: ”ei valtaa, kultaa loistoa, tuo joulu lahjanaan”. Sanojen uudistamisen taustalla oli ymmärrettävä syy. Koska Topelius kirjoitti tekstinsä alun perin ruotsiksi, pyrki virsikirjakomitea löytämään käännöksen, joka olisi lähempänä alkuperäistä runoa. Uudistustyön toteuttanut runoilija Niilo Rauhala kertoi myöhemmin omista lähtökohdistaan: Oli tärkeää saada tämä teksti lähemmäksi Topeliuksen omaa rukouksen kieltä. Perinteinen käännös on ylimalkainen. Nyt saimme mukaan Topeliuksen omia, herkkiä ilmauksia.

Rauhalan käännös Topeliuksen herkkine, alkuperäisine ilmauksineen ei ole kuitenkaan juurtunut käyttöön virsikirjan ulkopuolella. Esimerkiksi kuorojen esityksissä uusia sanoja on tuskin kuultu montaakaan kertaa. Tottumuksen voima erityisesti lauluissa, jotka on opittu lapsuudessa ja lauletaan useimmiten ulkoa, on yllättävän vahva. Juttu perustuu Sakari Ylivuoren kirjan Sibe­ liuksen lampaanviulu (Gummerus, 2015) lu­ kuun Joululaulun monet kasvot.

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

35


OUTI VUORENRINNE

Nutturat löystymässä – kirjavalinnan liberalisoituminen suomen yleisissä kirjastoissa 1960- ja 1970-luvulla Kirjavalinnan vapautuminen Suomen yleisissä kirjastoissa 1960–1970-luvuilla oli yksi osatekijä yhteiskuntaluokkien tasa-arvoistumisessa, kertoo Outi Vuorenrinteen tuore väitöstutkimus. teksti: ouTi vuorenrinne

36 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4 / 2 0 1 5


”1960-luku merkitsi myös suuria muutoksia Suomen yleisissä kirjastoissa. Vuoden 1961 kirjastolaki viritti ennennäkemättömän kasvuperiodin, joka toi kirjastot suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ytimeen. Kirjastolaki itse asiassa edelsi 1960-luvun suuria hyvinvointireformeja.”1 Niinpä väitöstutkimuksessani seuraankin 1960- ja 1970-luvun radikalismin iskusanojen ja ydinaatteiden – tasa-arvoajatusten ja tasavertaisen ihmiskäsityksen – sekä kirjastolaitoksen palvelulaitosfunktion ilmenemisen kautta asenteiden muutosta ja vapautumista yleisten kirjastojen kirjavalintaan vaikuttavien eri toimijoiden osalta ja sitä, miten tämä muutos tuli mahdolliseksi. Tutkittavana ilmiönä on yhteiskunnallinen muutosprosessi Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla ja kirjastolaitoksen rooli siinä. Kirjavalinnan liberalisoituminen oli osa laajempaa suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointivaltiokehitystä, jossa myös eri yhteiskuntaluokkien kulttuuri tasoittui ja yhtenäistyi. Tutkimus kytkee kirjastojen kirjavalinnan muutosprosessin yleiseen kirjastotoimeen läheisesti liittyvien sektoreiden eli koulutoimen ja vapaan kansansivistystyön muutosprosesseihin sekä populaarikulttuurin muutosprosessiin historiallisesti, ideologisesti ja toiminnallisesti. Tämän muutoksen kautta ala-arvoisena pidetystä populaarikulttuurista tuli yleisesti hyväksytty kulttuurilaji, jonka sivuuttamista yleisen kirjaston kirjavalinnassa oli enää vaikea perustella. Tutkimuksessa tarkastellaan näiden sektoreiden julkista diskurssia ja siinä esiintyviä tasa-arvoajatuksia ja tasavertaista ihmiskäsitystä. Tutkimus kytkee myös kirjastojen kirjavalinnan muutosprosessin osaksi tutkitun ajankohdan yleistä yhteiskunnallista ja kulttuurista

1

Mäkinen, Ilkka. 2002. Radikalismin vuosikymmenet (1960—1980-luvut) Suomen kirjastomaailmassa. Informaatiotutkimus 21(1), 11.

Yleisen kirjastolaitoksen kehittyminen sekä diskurssissa että käytännössä sivistyslaitoksesta palvelulaitokseksi oli edellytyksenä kirjavalinnan liberalisoitumiselle.

kehitystä tarkastelemalla pääpiirteissään 1960- ja 1970-lukujen yleistä yhteiskunnallista ja kulttuurista ilmapiiriä ja siinä tapahtuneita muutoksia. Tarkastelun kohteena ovat ylimmän kirjastotoimen sekä kirjastoalan epävirallisten toimijoiden eli kirjastonhoitajakunnan kirjavalintaperiaatteet ja niiden liberalisoituminen julkisessa diskurssissa ja käytännön kirjavalintatyössä. Ylimpään kirjastotoimeen on luettu kuuluviksi Valtion kirjastotoimisto, kirjastontarkastajat, vuoden 1950 kirjastokomitea ja vuoden 1973 kirjastokomitea ja niiden mietinnöt sekä vuoden 1928 kansankirjastolaki ja -asetus ja vuoden 1961 kirjastolaki ja -asetus sekä niistä käydyt eduskuntakeskustelut. Kirjastoneuvos Helle Kannilan asema ja toiminta Suomen yleisen kirjastotoimen synnyssä ja kehityksessä ja vaikutus eritoten kirjavalintaan vielä aktiivisten työvuosien jälkeenkin oli niin keskeinen ja merkittävä, että hänen kirjavalintanäkemystensä tarkastelu Kirjastolehden kirjoituksissa ja teoksessa Kirjanvalinnan ongelmia vuodelta 1967 ansaitsee paikkansa tässäkin tutkimuksessa. Ylimmän kirjastotoimen julkaiseman Arvostelevan kirjaluettelon kirja-arvostelut muodostavat oman kokonaisuutensa. Kirjastoalan epävirallisten toimi-

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

37


Muutoksen kärkiryhmäksi nousivat muun muassa Bo Carpelan, Jorma Etto, Sven Hirn ja Sirkka-Liisa Meri.

joiden eli pääasiassa kirjastonhoitajakunnan kirjavalintakäsityksiä tutkin Kirjastolehden ja kymmenen yleisen kirjaston henkilökuntalehden kirjoitusten diskurssin kautta. Yleisen kirjastolaitoksen kehittyminen sekä diskurssissa että käytännössä sivistyslaitoksesta palvelulaitokseksi oli edellytyksenä kirjavalinnan liberalisoitumiselle. Samalla tarkastelin tasaarvokäsityksen ja ihmiskäsityksen muuttumista ja toteutumista tässä palvelulaitoskonseptissa. Palvelulaitoskonseptissa kirjavalinta muuttui sivistyskasvatuskirjaston tärkeimmästä työmuodosta yhdeksi palvelulaitoskirjaston palvelumuodoksi. Tutkittuna ajankohtana sellaiset aineistolajit kuin ajanviete- eli populaarikirjallisuus, musiikki, aikakauslehdet ja sarjakuvat saivat kuitenkin oman erityisasemansa kirjavalintakeskustelussa ja suhtautuminen niihin oli muutoksen kohteena. Tutkimustuloksista käy ilmi, että lähtökohtana kirjavalinnan liberalisoitumiselle ja muutokselle sivistyslaitoskirjastosta palvelulaitoskirjastoksi, jossa yleinen kirjastotoimi saattoi toteuttaa ajankohdan yleisiä tasa-arvovaatimuksia ja tasavertaista ihmiskäsitystä, oli se yleinen yhteiskuntapoliittinen ja kulttuuripoliittinen murros, joka Suomessa käynnistyi 1960-luvulla ja jatkui koko tutkitun ajanjakson ja jossa Suomi lopullisesti muovautui ja lujittui pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Yleisen kirjastotoimen kehityksen kannalta tässä murroksessa keskeisimpiä tekijöitä olivat tietoisuus siitä, että elettiin muutoksen keskellä, vuoden

38

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/ 2 0 1 5

1961 kirjastolaki, joka sekä taloudellisesti että väljällä tehtävämäärittelyllään mahdollisti muutoksen ja muista pohjoismaista saatu malli palvelulaitoskirjastosta ja sen käytännön toteuttamisesta. Yhteispohjoismaisista ja yleismaailmallisista esikuvista huolimatta se arvomaailman muutos, joka tapahtui siirryttäessä sivistyslaitoskonseptista palvelulaitoskonseptiin, nousi kuitenkin reaalisesta suomalaisesta kirjastohistoriallisesta kontekstista, jossa omalta osaltaan purettiin sääty-yhteiskunnan jäänteitä, käsitystä tasa-arvosta ja ihmisestä. Tutkimuksessa yllätti kuitenkin se valmius, aktiivisuus, määrätietoisuus ja tarkoituksellisuus, jolla palvelulaitoskirjastoa lähdettiin rakentamaan. Se kirjastolaitoksen muutos, joka ylimmän kirjastotoimen diskurssissa oli suppeasti ilmennyt vain kirjastontarkastajien kirjavalintakäsitysten liberalisoitumisessa vuonna 1969 tai vuoden 1973 kirjastokomitean tilannekatsauksessa, paljastui koko laajuudessaan ja syvyydessään kirjastoalan epävirallisten toimijoiden kirjastodiskurssissa, joka tuli julki Kirjastolehdessä ja yksittäisten kirjastojen henkilökuntalehdissä. Tämän muutoksen kärkiryhmäksi nousi kirjastoalan epävirallisten toimijoiden ryhmästä keskipolven radikaaleiksi tutkimuksessa nimetty ryhmä, kuten Bo Carpelan, Jorma Etto, Sven Hirn ja SirkkaLiisa Meri. He olivat kaikki johtavassa asemassa olevia kirjastonhoitajia, joilla oli sekä aseman tuomaa auktoriteettia että mahdollisuus muutoksen edistämiseen. He määrittelivät palvelulaitoskirjaston päämääriä, kirjavalintaa, ihmiskäsitystä ja kirjastonhoitajan ammattikuvaa. Kirjastolaitos määriteltiin yhteiskunnalliseksi palvelulaitokseksi, yleisönpalvelulaitokseksi, joka oli toimistaan vastuussa sekä veronmaksajille että yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ja jonka hyvinvointivaltio-konseptissa kirjastolla oli oleellinen rooli. Tässä yhteydessä diskurssi osoitti myös kirjastotoimen ihmiskäsityksen olevan muuttumassa. Tähän asti lä-


hinnä Helle Kannilan viljelemä ajatus ”verovaroin ylläpidetystä kirjastosta”, joka Kannilalla oli tarkoittanut lähinnä kasvotonta valtiovaltaa, muuttuikin yksilöksi, yksittäiseksi veronmaksajaksi, joka tuli sekä tärkeäksi tavoittaa kirjaston asiakkaaksi että tyydyttää hänen lukutarpeitaan tasa-arvoisesti. Tasa-arvo – alueellinen, taloudellinen, sosiaalinen ja mahdollisuuksien tasa-arvo – oli muutenkin keskeisenä tavoitteena niissä moninaisissa uusissa tai perinteisten työmuotojen laajennuksissa, joita 1960-luvulta lähtien kirjastoissa alettiin aktiivisesti toteuttaa. Merkillepantavaa tässä yhteydessä oli se aktiivisuus ja myönteisyys, jolla maan ylin kirjastoviranomainen, Valtion kirjastotoimiston johtaja Kaarina Ranta eri yhteyksissä kentällä esitteli yleisen kirjastotoimen uusia työmuotoja. Niiden esikuva oli yleensä lähtöisin muista Pohjoismaista – ja antoi siten ikään kuin ylimmän kirjastotoimen hyväksynnän uusien työmuotojen käyttöönotolle Suomessa. Kuitenkaan ylimmän kirjastotoimen virallinen diskurssi ei johtanut muutosta yhtä määrätietoisesti kuin koulutoimessa ja vapaassa sivistystyössä. Erilaisia työmuotoja käynnistettäessä toimintaa leimasi enemmänkin spontaani ja innostunut kokeilumieli kuin suunnitelmallinen kulttuuripalvelulaitos-konseptin kehittäminen. Vasta 1970-luvulla kirjasto alkoi nähdä roolinsa kunnallisena kulttuurikeskuksena. Tämä kehitys näkyi myös Kirjastolehden diskurssissa. Kuusikymmentäluvulla Kirjastolehden kirjoittelussa työmuotojen esittelyä leimasi se myönteisen mahdollisuuden sävy, johon uusi kirjastolaki antoi tilaisuuden. Politisoituneella seitsemänkymmentäluvulla kirjoituksiin tuli tiukka ja totinen velvoitteen sävy, joka heijasteli muun yhteiskunnan ilmapiirin muutosta, kapea-alaista kytkeytymistä poliittisiin ideologioihin ja yhteiskunnalliseen hyötyajatteluun. Henkilökuntalehdissä sen sijaan eri työmuotojen kuvailua leimasi edelleen – koko tutkitun ajankohdan lop-

Hyvinvointivaltio-konseptissa kirjastolla oli oleellinen rooli.

puun asti – sama iloinen kuusikymmentälukulainen avarakatseisuus. Vuosikymmenen vaihteen poliittisen ilmapiirin muutos heijastui myös kirjastotoimessa ja Kirjastolehdessä. Esiin nousi nuori kirjastonhoitajapolvi, tutkimuksessa nuoriksi radikaaleiksi nimetyt, joka toi kirjastodiskurssiin aineksia joukkotiedotusdiskurssista ja vasemmistolaisesta poliittisesta retoriikasta. Nuoret radikaalit nimesivät kirjastolaitoksen tärkeimmäksi tehtäväksi tiedonvälityksen ja nostivat Kirjastolehdessä uudelleen esiin kirjaston kasvatustehtävän. Ei kuitenkaan enää sivistyslaitoskirjaston kasvatustehtävää, vaan näkemyksen kirjastolaitoksesta maailmankatsomuksen muokkaajana. Henkilökuntalehdissä kirjastonhoitajakunnan enemmistö kentällä torjui kuitenkin kasvatustehtävän uuspuritanismina ja kannatti jo vallalla olevaa liberaalia kirjavalintapolitiikkaa. Kirjastolehden kirjavalintakeskustelua hallitsi 1960-luvulla Helle Kannila vanhakantaisine näkemyksineen, joista hän piti järkähtämättömästi kiinni loppuun asti. Yhteiskuntapoliittisen muutoksen edetessä ja lujittuessa kirjastonhoitajakunnan kirjavalintanäkemykset alkoivat kuitenkin liberalisoitua ja Kirjastolehdessä käytiin poleemista keskustelua kirjavalinnasta esimerkiksi kirjastonjohtaja Jorma Eton ja professori Urpo Harvan välillä. Näissä keskusteluissa itse asiassa purettiin kirjastotoimen sivistyskasvatustehtävää, jonka tärkein työväline kirjavalinta oli ollut ja muutettiin kirjavalintaa yhdeksi moniarvoisen palvelulaitoskirjaston palvelumuodoksi. Yleisen kirjavalintakeskustelun diskurssi kulki kohti liberalisoitumista linjaa kasvatus/holhous – arvonihilismi – puolueettomuus – tasapuolisuus – monipuo-

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

39


Ihmiskäsityksen tasa-arvoistuminen kirjastotoimessa oli se kantava voima, joka vahvisti myös muiden aineistolajien valinnan liberalisoitumisen ja vakiintumisen yleisten kirjastojen kokoelmiin: musiikkiaineiston, erityisesti pop-musiikin, aikakauslehtien ja sarjakuvien.

lisuus päätyen asetelmaan demokratia vastaan kasvatus – ja Helle Kannilaan. Sekä termi demokratia että termi kasvatus saivat 1970-luvun lopun kirjastodiskurssissa Kannilan tarkoittaman sisällön, mutta Kannilan sovelluksesta poiketen termit olivat vastakkain ja koskivat sekä kauno- että tietokirjallisuuden valintaa. Yleinen kirjavalintakeskustelu oli syvällistä arvokeskustelua kirjavalinnan arvoista ja ratkaisu demokratian ja kasvatuksen vastakkainasetteluun oli itse asiassa koko kirjavalinnan liberalisointikehityksen kynnyskysymys, jossa demokraattinen palvelulaitoskirjasto tasa-arvoisine ihmiskäsityksineen ja monipuolisine kirjavalintoineen selvisi voittajana yhteiskuntapoliittisessa murroksessa. Kirjavalinnan liberalisoitumiskehityksessä populaarikirjallisuuden hankkimiseen yleisten kirjastojen kokoelmiin alettiin Helle Kannilan jyrkästä vastustuksesta huolimatta suhtautua yhä hyväksyvämmin. Yleisellä kulttuuripoliittisen keskustelun suhtautumistavan muutoksella myönteisemmäksi oli vaikutusta kirjastonhoitajakunnan kirjavalintakäsitysten muuttumiseen. Populaarikirjallisuuden kirjavalintakeskustelussa kehitys kulki 1960-luvun sallivasta 1970-luvun torjuvaan. Kuitenkin sekä Kirjastolehdessä että henkilökuntalehdissä kirjastonhoita-

40 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4 / 2 0 1 5

jien näkemys alkoi olla, että populaarikirjallisuus oli tullut kirjastoihin jäädäkseen ja piti vain huolehtia populaarikirjallisuuden valinnan korkeasta tasosta. Tämä näkemys sai lopullisen julkisen vahvistuksensa kirjastokentällä Kouvolan ja Joensuun kirjavalintaseminaareissa vuonna 1976. Populaarikirjallisuuden osalta ei kuitenkaan tyydytty vain kirjallisuudenlajin hyväksymiseen, vaan pyrittiin tavoittamaan tasa-arvoisesti myös ne mahdolliset käyttäjät, jotka ajanvietekirjallisuuden torjuminen kirjaston kokoelmista oli pitänyt käyttäjäkunnan ulkopuolella. Tämä tasa-arvoisen ihmiskäsityksen hyväksyminen lopullisesti sinetöi kirjavalinnan liberalisoitumisen populaarikirjallisuuden osalta. Ihmiskäsityksen tasa-arvoistuminen kirjastotoimessa oli se kantava voima, joka vahvisti myös muiden aineistolajien valinnan liberalisoitumisen ja vakiintumisen yleisten kirjastojen kokoelmiin: musiikkiaineiston, erityisesti pop-musiikin, aikakauslehtien ja sarjakuvien. Näiden uusien aineistolajien avulla palvelulaitoskirjasto tavoitti sekä lapset, nuoret että yhteiskunnan marginaaliryhmät: työttömät, vanhukset ja vammaiset. Näin siis kirjastotoimi oli kahdessa vuosikymmenessä muuttunut sivistyslaitoksesta tietopalvelu- ja kulttuuripalvelulaitokseksi sekä diskurssissa että käytännön työmuodoissa konservatiivien, keskipolven radikaalien ja nuorten radikaalien yhteisellä myötävaikutuksella palvelulaitokseksi, jonka toiminta-ajatus perustui ehdottomaan alueelliseen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja mahdollisuuksien tasa-arvoon kaikille kansalaisille.

Kirjoittajan väitöskirja Nutturat löysty­ mässä. Kirjavalinnan liberalisoituminen Suomen yleisissä kirjastoissa 1960­ ja 1970­luvuilla tarkastettiin 12. kesäkuuta 2015 Tampereen yliopistossa. Vastaväittä­ jänä oli ylikirjastonhoitaja, professori Kai Ekholm Kansalliskirjastosta.


KANSALLISKIRJASTO

SISKO VUORIKARI

Vuosi 2017 on sekä uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhla että Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla. Kirjalöydöstä voivat hyödyntää monet tutkijat.

Suomalaistutkija löysi Lutherin katekismuksen varhaisimman suomennoksen Saksasta Virsitutkija, teologian tohtori Suvi-Päivi Koski on löytänyt Dresdenin valtionkirjastosta yhteissidoksen, joka sisältää kaksi ennen tuntematonta Rostockissa vuonna 1607 painettua suomenkielistä teosta. Teokset ovat nyt asiakkaiden vapaasti käytettävissä Kansalliskirjaston digitaalisen julkaisuarkiston kautta. Yhteissidos sisältää aiemmin tuntemattoman suomenkielisen virsikirjan painoksen teoksesta Yxi Vähä Suomenkielinen Wirsikiria. Teos on nimiölehteä myöten hyvin säilynyt ja paljastaa vanhimman varman suomalaisen virsikirjan nimen. Tuohon aikaan oli tavallista sitoa

yhteen kaksi tai useampia teoksia. Kokonaisuus sisältää siis myös Lutherin Vähä katekismuksen varhaisimman suomennoksen, joka on omistettu kruununprinssi Kustaa Aadolfille. ”Löydetty sidos vahvistaa joitakin tähänastisia käsityksiä, mutta samalla se tuo mukanaan useita yllätyksiä ja aiemmin tuntemattomia näkökulmia. Henkilöhistoriaa ja sisältöä myöten se haastaa eri alojen tutkijoita vahvasti myös uusiin kysymyksenasetteluihin”, sanoo löydön tehnyt virsitutkija Suvi-Päivi Koski. Kyseessä on ainutlaatuinen varhaisen suomenkielisen kirjallisuuden lähde sekä historian, vanhan kirjasuo-

men että teologian tutkijoille. Kansalliskirjasto on saanut sidoksesta digitaalisen tallenteen, joka on asiakkaiden käytössä Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkiston kautta. ”Tämä merkittävä löytö kuvaa humanistisen tutkimuksen ja Kansalliskirjaston merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Molemmat tuovat muodon ja merkityksen yhteiselle historiallemme”, muistuttaa ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm Kansalliskirjastosta. a http://urn.fi/URN:NBN:fife2015120321826 a http://urn.fi/URN:NBN:fife2015120321827

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

41

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

Virsitutkija, teologian tohtori Suvi-Päivi Koski kirjalöydön julkistamistilaisuudessa Kansalliskirjastossa.


VEIKKO SOMERPURO

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

Kansalliskirjaston Vuoden Asiakkaat 2015: suunnittelijat Sophie Sälekari ja Juuso Koponen Kansalliskirjasto myönsi 13. marraskuuta neljännen Vuoden Asiakas -tunnustuspalkinnon Sophie Sälekarille ja Juuso Koposelle. Työpari toteutti Finna @ Helsinki Design Week -tapahtumaan innovatiivisen designkonseptin Finna.fi-palvelun aineistojen pohjalta. Sälekari ja Koponen edustavat uudentyyppisiä Kansalliskirjaston digitaalisten palveluiden asiakkaita. Työssään suunnittelijat tarkastelivat Finnan avulla suomalaisen arkimuodin perintöä ja pohtivat suomalaisen muodin olemassaoloa. Koodausta työkalunaan käyttävä Koponen ja visuaalisia aineistoja muotisuunnittelussa hyödyntävä Sälekari päätyivät luomaan prototyypin verkkosovelluk-

sesta, jonka avulla suunnittelija voi tehdä luovaa prosessiaan näkyväksi. ”Digitaalinen asiakassuhde on parhaimmillaan aktiivista vuorovaikutusta muistiorganisaatioiden aineistojen, palveluiden ja niiden käyttäjän välillä. Sälekarin ja Koposen tapa yhdistää sekä eri näkökulmat että luova ajattelu tekniseen toteutukseen johtivat lopputulokseen, jossa Finna.fipalvelusta ja sen aineistoista synnytettiin jotain kokonaan uutta”, toteaa Finna.fi-palvelun asiakassuhteista vastaava palvelupäällikkö Heli Kautonen. Sophie Sälekari (s. 1991) on ulkomailla ja Suomessa työskentelevä vaate- ja printtisuunnittelija. Hänen

42 k a n s a l l i s k i r j a s t o 4 / 2 0 1 5

Kukitettu Vuoden asiakas Juuso Koponen johtaja Kristiina HormiaPoutasen ja ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin välissä. Toinen palkituista Sophie Sälekari estyi pääsemästä palkintotilaisuuteen.

omissa mallistoissaan näkyy intohimo väreihin, kuoseihin ja materiaaleihin, jotka yhdistyvät siluetiltaan klassisempiin vaatekappaleisiin. Sälekarin viimeisin mallisto valittiin kansainvälisesti arvostetun Hyères-muotikilpailun finaaliin viime keväänä ja hänen vaatteitaan on ollut esillä muun muassa Designmuseon Suomimuodin antologia -näyttelyssä. Juuso Koponen (s. 1978) on informaatiomuotoilija ja Koponen + Hildén -visualisointitoimiston perustaja. Koponen opettaa tiedon visualisointia vierailevana luennoitsijana Aalto-yliopistossa ja Lahden taide- ja muotoiluinstituutissa sekä valmistelee ensimmäistä suomenkielistä perusteosta tiedon visualisoinnista osana Informaatiomuotoilu.fi -työryhmää.


SUVI KINGSLEY

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

Vasemmalta: Kansalliskirjaston digitointi- ja konservointikeskuksen vastaava johtaja Pirjo Karppinen, Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja Pasi Kuusiluoma, ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm, Sukututkimusseuran hallituksesta Jouni Elomaa, Sukututkimusseuran puheenjohtaja Teppo Ylitalo, sekä Jukka Partanen ja Kari Salo Sukututkimusseuran hallituksesta ihailemassa Reenpään kokoelman aarteita Kansalliskirjastossa.

KANSALLISKIRJASTO JA SUOMEN SUKUTUTKIMUSSEURA SOLMIVAT MONIVUOTISEN DIGITOINTIYHTEISTYÖSOPIMUKSEN Kansalliskirjasto ja Suomen Sukututkimusseura ovat sopineet seuran kirjaston kulttuurihistoriallisesti ja tutkimuksellisesti arvokkaan aineiston digitoimisesta. Aineisto on laajuudeltaan noin 900 000 sivua. Lisäksi Suomen Sukututkimusseura luovuttaa Kansalliskirjastolle julkaisemansa lehdet, GENOSaikakausikirjat sekä muut kirjat sähköisessä muodossa. Sopimuskauden aikana arvioidaan saatavan digitaalisessa muodossa käyttöön noin 1,3 miljoonaa sivua sukututkimuksellisesti tärkeää aineistoa. Digitointityö tehdään Kansalliskirjaston digitointi- ja konservointikeskuksessa Mikkelissä. ”Tavoitteenamme on saada Suomen Sukututkimusseuran kirjaston tärkeät paperimuodossa olevat kokoelmat kaikkien paikallisten sukututkimusseurojen ja noin 30 000 seuran aktiivisen jäsenen tutkimuskäyttöön helppokäyttöisessä digitaalisessa muodossa. Aineistojen helppokäyttöisyys ja vanhojen aineistojen säily-

minen ovat meille tärkeitä asioita”, sanoi Suomen sukututkimusseuran toiminnanjohtaja Pasi Kuusiluoma. ”Yhteistyösopimuksen tavoitteena on rakentaa pitkäaikaista, molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä. Yhteistyö varmistaa tutkimuksellisesti suuren ja merkittävän kulttuuriperintöaineistokokonaisuuden säilymisen ja mahdollistaa sen käytön digitaalisessa muodossa”, sanoi Kansalliskirjaston digitointi-ja konservointikeskuksen vastaava johtaja Pirjo Karppinen. Arvokkaiden lähdeaineistojen korkealaatuinen säilyminen katkeamattomana historiallisena ketjuna on molemmille ensiarvoista. Sukututkimuksen monet ulottuvuudet, ennen kaikkea tarinat ihmisistä, suvuista ja sukuyhteisöistä osana yhteiskunnallista tutkimusta ja muistia, saadaan sopimuksen myötä taltioitua helposti saavutettavaan ja käytettävään digitaaliseen muotoon.

Suomen Sukututkimusseuran jäseniä on noin 6 200, joista 120 ovat yhteisöjäseniä. Valtakunnallisiin (2 kpl) ja paikallisiin (75 kpl) sukututkimusyhdistyksiin kuuluu noin 25 000 henkilöä; päällekkäiset jäsenyydet poislaskettuna noin 15 000. Suku- ja henkilöhistorian harrastajia arvioidaan olevan noin 250 000 ja näistä aktiivisia harrastajia on noin 10 %.

Lisätietoja: a Suomen Sukututkimusseura ry, toiminnanjohtaja Pasi Kuusiluoma, pt.kuusiluoma@genealogia.fi a Kansalliskirjasto, digitointi-ja konservointikeskus, johtaja Pirjo Karppinen, pirjo.karppinen@helsinki.fi

4/2015 k a n s a l l i s k i r j a s t o

43


N ÄY T T E LY T & TA PA H T U M AT

NÄY T T E LY T

TAPAHT U M AT

JOKAINEN NUOTTI PITÄÄ ELÄÄ Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden näyttely Kansallismuseossa 13.3. saakka Yhteistyössä: Kansalliskirjasto, Kansallismuseo, Ainolasäätiö ja Kansallisarkisto

ENGELIN PÄÄRAKENNUKSEN AVAJAISVIIKKO 1.–5.3. avajaiset tiistaina 1.3. klo 12 Kupolisalissa. Avajaisviikon ohjelmaa: Engel-kierroksia: arkkitehtuuria ja historiaa. Kirjaseikkailuja-näyttelyn esittelykierroksia, Kupolisali soi: Länsi-Helsingin musiikkiopiston konsertti, Koti-ikävä Berliiniin – Carl Ludvig Engelin kirjeitä ja musiikkia matkan varrelta: Marja Rumpunen, piano; tekstiosuudet näyttelijä Kristoffer Möller; Erica Nygård, huilu; Torsten Tiebout, alttoviulu.

KIRJASEIKKAILUJA Kansalliskirjasto 375 vuotta 1.3.–26.8. Kansalliskirjaston Galleriassa Näyttely kertoo huikeista kirjaseikkailuista, joilla punotaan Kansalliskirjaston historiaa vuodesta 1640 alkaen. Kirjojen tarinat lomittelevat tieteen, taiteen ja kaikille kansalaisille suunnattujen kirjojen välillä ja jatkuvat mobiileissa ja verkossa. AJATUS JA JULISTUS Georg Henrik von Wright. 100 vuotta syntymästä 9.3.–26.8. Rotundassa Yhteistyössä: Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian oppiaine, Suomen Filosofinen Yhdistys, Wittgenstein–von Wright -arkisto, Kansalliskirjasto KAUNEIMMAT KIRJAT 2015 18.3.–14.5. kahvilassa Yhteistyössä: Suomen kirjataiteen komitea ja Kansalliskirjasto. ”SUURI TYYLI” Professori, Sibelius-tutkija, kriitikko, pianisti Erik Tawaststjerna. 100 vuotta syntymästä 25.5.–22.10. kahvilassa Yhteistyössä: Helsingin yliopiston musiikkitieteen oppiaine ja Kansalliskirjasto.

44

LUENTOSARJA Georg Henrik von Wrightin filosofiaa keskiviikkoisin klo 17 Kansalliskirjaston Kupolissa 9.3. Dosentti Anssi Korhonen: Logiikka ja totuus Professori Matti Sintonen: Selittäminen ja ymmärtäminen 16.3. FT Antti Kuusela: Mielen filosofia Professori Eerik Lagerspetz: Oikeusfilosofia 6.4. Dosentti Nora Hämäläinen: Hyve-etiikka FT Bernt Österman: Wittgenstein (på svenska) 13.4. Dosentti Thomas Wallgren: Aikalaiskritiikki Professori emeritus Ilkka Niiniluoto: G. H. von Wright ajattelijana ja julistajana. KONSERTTI ke 20.4. klo 18 Kupolisalissa Georg Henrik von Wrightin lempisäveltäjiä ja luentaa von Wrightin ja Wittgensteinin musiikkiaiheisesta

k a n s a l l i s k i r j a s t o 4/ 2 0 1 5

kirjeenvaihdosta. Esiintyjät: Länsi-Helsingin musiikkiopisto. Säveltäjiä: Beethoven, Schubert, Gluck. Ohjelmassa myös von Wrightin sävellys. Konsertin alussa esitelmä Georg Henrik von Wrightin musiikkiharrastuksesta: Bernt Österman.

KEVÄTKONSERTTI ke 27.4. klo 18 Kupolisalissa Jousiorkesteri Juvenalia solistineineen sekä kamarimusiikkiyhtyeitä. Yhteistyössä: Musiikkiopisto Juvenalia. LUENTOVIERAILU KESÄKUUSSA ke 15.6. klo 17 Kupolisalissa Ruotsin Akatemian jäsen, kirjallisuushistorioitsija ja kirjailija Horace Engdahl kertoo Gustaf Philip Creutzista: Skalden, diplomaten, statsmannen Gustav Philip Creutz. Tilaisuus liittyy Les Lumières -festivaaliin 15.–19.6.2016.

Ohjelman mahdolliset täydennykset: www.kansalliskirjasto.fi


SUVI KINGSLEY

Kansalliskirjaston päärakennus kylpee joulukuisessa auringonvalossa Jean Sibeliuksen päivänä 8. 12. 2015.

PL 15 (Unioninkatu 36) 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: kk-tiedotus@helsinki.fi 57. vuosikerta Toimitus: Päätoimittaja Suvi Kingsley 02941 22722 kk-lehti@helsinki.fi Kuvatoimitus: Tuula Korhonen Toimituskunta: Hanna Arpiainen Dorrit Gustafsson, pj. Suvi Kingsley Katri Nissilä Jukka Pennanen Aija Vahtola Ulkoasu: Jarkko Hyppönen Paino: Grano Oy, Helsinki Osoitteenmuutokset: kk-lehti@helsinki.fi Kansalliskirjasto-lehti verkossa: issuu.com/kansalliskirjasto Artikkelit löytyvät myös Artosta, Finnasta ja Doriasta arto.linneanet.fi kansalliskirjasto.finna.fi doria.fi ISSN 1459-3467

Kansalliskirjasto toivottaa kaikille hyvää joulua & onnellista uutta vuotta 2016!



Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.