Kansalliskirjasto-lehti 3/2015

KANSALLISKIRJASTO 3/2015

T I E D ON VA A LIJAT 375 VU OT TA H ENKILÖ KU VIA K ANSALLIS KIR JASTO STA s. 10 Etelä-Afrikan Kansalliskirjasto kansakuntaa eheyttämässä s. 6 / Mitä arkistokotelo HYK:Hi 1.7 kertoo kirjaston henkilökunnan historiasta? s. 12 / Kansalliskirjasto juhlisti 375-vuotista taivaltaan s. 46

SI SÄ LLYS 3 / 20 15

1

30

Pääkirjoitus: Syytä juhlaan Kai Ekholm

Kulttuuriperintö digitaalisen maailman voimavarana Majlis Bremer-Laamanen

2 Ledare: Värt att fira Kai Ekholm

3

33 Dimiko täytti 25 vuotta Kari Kauppinen

Ajankohtaista

34

4

Ricardo Parada: Kansalliskirjaston monitoimimies Suvi Kingsley

Daniela Steila: ”Parempi kuin Disneyland” Suvi Kingsley

6 Maailmalta: Kansakuntaa eheyttämässä Suvi Kingsley

10 TEEMA Tiedon vaalijat 375 vuotta: Henkilökuvia Kansalliskirjastosta

12 Henkilö- ja tuokiokuvia Kansalliskirjaston historiasta Rainer Knapas

20 375 vuotta Helsingin yliopiston kirjasto – Kansalliskirjasto 1640-2015 Koonnut: Rainer Knapas

22 Leena Pärssinen: Sattuman kautta Kansalliskirjastoon Suvi Kingsley

25 Tieteen ja kulttuurin kupolien alla Helsingin yliopiston kirjasto 40 vuotta sitten Esko Rahikainen

36 Lassi Lager: Kansakunnan digitaalista muistia säilyttämässä Suvi Kingsley

38 Jussi-Pekka Hakkarainen: Slavisti vanhalla patologian laitoksella Suvi Kingsley

40 Tuula Pääkkönen: ”Optimistina on hauskempaa” Suvi Kingsley

42 Jussi Omaheimo: Sillanrakentaja Suvi Kingsley

44 Maria Virtanen: Ikuisuusbisneksessä Suvi Kingsley

46 Kirjastossa tapahtuu: Kansalliskirjaston 375-vuotisjuhla

IDA PIMENOFF

Kai Ekholm Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja

Kirjastomme 375-vuotias historia sisältää maagisia kohtaamisia. ”Yliopiston kirjaston merkitystä suomalaisen intelligentsian kasvattajana voi tuskin liioitella. Merkittävä joukko sivistyneistöämme ja kulttuuriporvaristomme terävintä kärkeä palveli opintojensa ohessa yliopiston kirjaston amanuensseina perehtyen sen mittaviin kokoelmiin.” Näin Tommi Aitio Kauppalehti Optiossa (2/2008) kirjaston merkityksestä.

Syksyllä 1952 Professori Matti Klinge ja Anto Leikola kävivät koulupäivän päätteeksi lähes säännöllisesti Yliopiston kirjastossa. He kutsuivat kirjastoa ”templiksi”, jossa sanomalehtilukusali oli ”esipiha” ja kupolisali ”kaikkein pyhin”.

Arto Aniluoto kirjoitti Ylioppilaslehdessä (15/2006): ”Matkalla kirjaston palvelutiskille pysähdynkin aina ohi kulkiessani hetkeksi katsomaan rakkaita kattomaalauksiani. - Toivon, että vanhuksenakin voisin vielä astella muina miehinä kirjaston keskisaliin ja siellä pelkästään kattoon katsomalla muistaa vivahteita nuoruudestani.”

Asiakkaamme Ruth Kaila on todennut: ”Näinä käsittämättömän materialismin aikoina jokainen paikka, mistä vielä voi löytää viisautta ja henkisyyttä sekä muutakin kuin oman edun tavoittelua, on kultaakin kalliimpi.”

Nämä kohtaamiset syntyvät työstä, henkilökunnasta, lukijasta, kirjoista ja ainutkertaisesta ympäristöstä.

Kansalliskirjastot kokoavat määrätietoisesti hallituksista ja leikkauksista huolimatta kansallista julkaisuperintöä, kansallisen identiteetin ydintä.

Työn tekee haastavaksi ja mielenkiintoiseksi se, että kaikki ympärillämme tahtoo hävitä ja kadota. Kulttuuriperintöä on hankala googlata, jos sitä ei ole sinne viety ja digitoitu.

Kansalliskirjasto on kirjojen, karttojen, lehtien ja äänitteiden viimeinen turvasatama. Se on merkinnyt kymmenien sukupolvien huolta ja vaivannäköä. Siksi tulemme joka aamu läpi iltalehtien lööppimeren tähän upeaan laitokseen. Uusklassistinen rakennuksemme on vanha rouvani, jolta kysyn joka aamu, miten voin palvella. Jo pienillä teoilla voimme tallentaa yhteistä muistiamme.

Kiitän kaikkia Teitä, jotka olette tukeneet monin tavoin Kansalliskirjastoamme, työllä, tutkimuksella ja taloudellisella tuella.

PÄ ÄKI RJOITUS

Syytä juhlaan

Ote ylikirjastonhoitajan juhlapuheesta Kansalliskirjaston 375-vuotisjuhlassa.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3

Kai Ekholm Överbibliotekarie vid Nationalbiblioteket

L EDARE

Värt att fira Bibliotekets 375-åriga historia rymmer magiska möten.

Universitetsbibliotekets betydelse som fostrare av den finländska intelligentian kan knappast överdrivas, konstaterar Tommi Autio, och påminner om att många begåvade studenter också tjänstgjorde som amanuenser i biblioteket där de fördjupade sig i samlingarna (Optio 2/2008).

Hösten 1952 avslutade professor Matti Klinge och Anto Leikola ofta skoldagen med ett besök i Universitetsbiblioteket. De kallade biblioteket för ”templet”, tidskriftssalen för ”förgården” och kupolsalen ”det allra heligaste”. ”På väg till informationsdisken stannar jag alltid upp för att en kort stund betrakta de kära takmålningarna. Jag hoppas att jag fortfarande när jag är gammal kan stiga in i bibliotekets mittsal och där återgå till minnena från min ungdom bara genom att titta upp i taket”, skrev Arto Aniluoto i Ylioppilaslehti 2006.

En annan av våra kunder, Ruth Kaila har konstaterat: ”Varje plats där man fortfarande kan hitta visdom och andlighet och annat än strävan efter egen fördel är guld värd i dessa ofattbart materialistiska tider.”

Biblioteket som mötesplats skapas av arbetet, personalen, läsarna, böckerna och den unika miljön.

Oberoende av regeringar och nedskärningar samlar och bevarar nationalbiblioteken det tryckta kulturarvet, kärnan i den nationella identiteten.

Arbetet är intressant och utmanande eftersom allt omkring oss tenderar att förstöras och försvinna. Det är svårt att googla på kulturarvet om det inte har lagts ut på webben och digitaliserats.

Nationalbiblioteket är den slutgiltiga fristaden för böcker, kartor, tidskrifter och ljudinspelningar. Tiotals generationer har ägnat dem sin omsorg. Därför kommer vi varje morgon genom havet av kvällstidningarnas löpsedlar till vår storartade institution. Det nyklassiska bibliotekshuset är för mig en gammal dam och varje morgon frågar jag hur jag kan stå till tjänst. Också med små gärningar kan vi bidra till att bevara vårt gemensamma minne.

Jag riktar mitt tack till alla er som på olika sätt har stött Nationalbiblioteket med arbete, forskning och finansiellt stöd.

Ett utdrag ur överbibliotekariens festtal vid Nationalbibliotekets 375-årsjubileum.

4 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

KAI EKHOLM

SUSANNA EKLUND

Helsingin Kirjamessujen Venäjä-teemaa edustivat Kansalliskirjaston osastolla kansainvälisestikin ainutlaatuinen Sukukielten digitointiprojekti, Slaavilaisen kirjaston palvelut sekä venäjänkieliset digitaaliset aineistot.

Lavaohjelmassa oli kaksi Kansalliskirjaston järjestämää paneelikeskustelua: Tutkijat ilman rajoja -paneeli, jossa käytiin keskustelua ylirajaisesta tiedeyhteistyöstä, ja Miten Venäjää voi tutkia Suomessa -paneeli, jossa uuden sukupolven Venäjä-tutkijat keskustelivat siitä, millaiset mahdollisuudet Suomessa on tutkia Venäjää.

Lisäksi Venäjän ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkijat kertoivat tuoreista tutkimuksistaan. Kuvassa Irma Reijonen ja Jussi-Pekka Hakkarainen Kansalliskirjastosta.

Finna @ Helsinki Design Week Puhumme yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja jaetusta historiasta, mutta mitä ammennettavaa siitä on nykypäivään? Voiko siitä luoda jotain uutta?

Finna.fi -palvelu, joka tuo Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistoja kaikkien saataville, järjesti Helsinki Design Weekin Aikakone / Time Machine -teeman alla Culture as Commons? Designing with Digital Heritage -tapahtuman. Tapahtumassa tutkittiin yhdessä kuuden näkemyksellisen suunnittelijan kanssa, mitä suomalainen kulttuuriperintö tarkoittaa vuonna 2015, ja mitä voisi tapahtua, jos se olisi kokonaan yhteistä ja kaikkien käytettävissä.

Tapahtumaan kutsutut suunnittelijaparit Laura Väinölä & Jesse Auersalo, Man Yau & Johannes Ekholm ja Sophie Sälekari & Juuso Koponen haastettiin luomaan 24 tunnissa Finna-aineistoista uuden idean, teoksen tai konseptin. Parit esittelivät työnsä yleisölle ja raadille, jossa olivat mukana Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson, tutkija Sanna Marttila, Aalto-yliopisto Media Lab, Open Knowledge Finland ja Avoin GLAM, sekä palvelusuunnittelija Maria Virtanen Kansalliskirjastosta. Haasteen voitti suunnittelijapari Sälekari & Koponen. Tilaisuuden voi katsoa Kansalliskirjaston YouTube-kanavalta.

FENNO-UGRICA -KOKOELMAN MONOGRAFIAT NYT FINNASSA Kansalliskirjaston digitoimat uralilaisilla kielillä painetut monografiat ovat nyt käytettävissä Kansalliskirjaston Finnahakupalvelussa (kansallis­kirjasto.finna.fi). Koneen Säätiön rahoittamassa Sukukielten digitointiprojektissa on tutkija- ja kansalaiskäyttöön digitoitu hankalasti saavutettavia pienten kieliryhmien aineistoja.

Kansalliskirjaston Finnaan kokoelmasta on ensi vaiheessa tuotu sen monografiamuotoinen aineisto. Aineisto on pääsääntöisesti oppi- ja valistuskirjallisuutta, joka on painettu kirjakielten vakiintumisvaiheessa 1920- ja 1930-luvuilla.

Kulttuurihistoriallisesti merkittävä Fenno-Ugrica -kokoelma sisältää noin

1 100 monografia- ja 100 sanomalehtinimekettä, yhteensä yli 200 000 sivua, ja se kattaa 18 eri sukukieltämme.

Aineistoja on digitoitu muun muassa mordvalaiskielten (ersä ja mokša), marilaiskielten (niitty- ja vuorimari) ja saamelaiskielten (kolttasaame) ryhmiltä.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 5

AJANKOHTAISTA

KANSALLISKIRJASTO KIRJAMESSUILLA

MINUN KANSALLISKIRJASTONI

”Parempi kuin Disneyland” Professori Daniela Steila, venäläisen filosofian historian professori Torinon yliopistosta, on käynyt Suomessa monta kertaa, viimeksi tänä syksynä vierailevana tutkijana Aleksanteri-instituutissa. Yksi Professori Steilan lempikirjastoista koko maailmassa on Kansalliskirjaston Slaavilainen kirjasto.

T e k s t i , k ä ä n n ö s j a k u va : S u v i K i n g s l e y

6 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

Mikä Slaavilaisessa kirjastossa on niin uniikkia?

Täällä on kaikki mitä alani historioitsija voisi ikinä tarvita ja se tekee tutkimustyöstä todella antoisaa ja tehokasta. Slavicassa ehdin tehdä tarvitsemani tutkimustyön kahdessa kuukaudessa, kun Pariisin kansalliskirjastossa minulla menisi samaan urakkaan kaksi vuotta. On uskomatonta, että kirjaston ainutlaatuiset kokoelmat 1800- ja 1900-lukujen keisarillisesta Venäjästä ovat vapaasti saatavilla tuossa hyllyllä.

Ja kaikki toimii kuin hyvin rasvattu koneisto! Käsieni ulottuvilla on kaikki aineisto mitä vain voisin toivoa, minulla on oma työpöytä ja ilmapiiri on ihanan rauhallinen.

Erikseen täytyy mainita kuinka mahtavia kaikki Slavican kirjastonhoitajat ovat. Esimerkiksi Irina Lukka tietää kokoelmista kaiken ja osaa auttaa, jos jään jumiin. Minä ja muut Slavican tuntevat tutkijat lähetämme hänelle sähköposteja ympäri maailman ja kysymme neuvoja.

Joskus tuntuu, että tutkijat häiritsevät kirjastohenkilökuntaa kysymyksillään, mutta ei täällä. Täällä henkilökunta hymyilee ja arvostaa työtämme.

Miten teet tutkimusta?

Joskus täytyy vain kahlata aineiston läpi ja yrittää löytää yhteyksiä, joita ei muuten hoksaisi. On tärkeää, että saatavilla on paljon lähdeaineistoa, koska selailemalla kiinnostavia asioita osuu silmään.

Muissa kirjastoissa kirjoja saa tilata vain muutaman kerrallaan ja niitä saattaa joutua odottamaan päiväkausia. Se on turhauttavaa ja haaskaa paljon arvokasta aikaa.

Tutkimuksen täytyy silloin myös olla hyvin keskittynyttä, täytyy muistaa tarkalleen mitä etsii, koska sen yhden artikkelin saa vain päivän ajaksi ja uudelleen ehkä vasta viikon päästä. Täällä aikakausijulkaisut ovat avokokoelmissa ja niitä voi poimia sieltä aina, kun tarve vaatii.

Kerran Slavicassa työskennellessäni minun piti tarkistaa joitain sitaatteja ja tiesin tarkalleen mitkä niteet tarvitsin joten tilasin niistä kaksi. Minulle tuotiin kaikki 15 nidettä! Kirjastonhoitajat olivat katsoneet parhaaksi tuoda ne kaikki, jos vaikka sattuisinkin tarvitsemaan niitä. Tällaista ei yksinkertaisesti tapahdu missään muualla.

Mikä on kiehtovinta mitä olet löytänyt Slavican hyllyiltä?

Vaikea sanoa, koska täällä on niin paljon kaikkea kiinnostavaa. Tuntuu aina hassulta avata 1900-luvun alussa ilmestynyt vihkonen, jonka sivut ovat yhä kiinni toisissaan – sitä ei ole koskaan ennen avattu!

Joskus syynä on se, että se ei vain ole sisällöllisesti kiinnostava. Mutta joskus se on ja silloin tuntee todella löytävänsä jotakin!

Nautin eniten historiantutkimukseen liittyvästä salapoliisin työstä; jälkien seuraamisesta jostakin henkilöstä johonkin arvaamattomaan. Näitä löytöjä tapahtuu Slavicassa usein. Luen jotakin aikakausjulkaisua ja jonkun hyvin do-

kumentoidun artikkelin vieressä on muita muualla julkaisemattomia artikkeleita, jotka ovat painuneet unohduksiin. Ne kuitenkin kertovat paljon kulttuurista ja ilmiöistä, koska sen ajan ihmiset lukivat näitä julkaisuja tietenkin kokonaisuuksina, kaikkia artikkeleita rinta rinnan. Siitä hahmottuu aivan erilainen kuva ajasta, ja se on kiehtovaa.

Nautin eniten historian­tutkimukseen liittyvästä salapoliisin työstä; jälkien seuraamisesta jostakin henkilöstä johonkin arvaamattomaan.

Miksi aikoinaan valitsit venäläisen kirjallisuuden tutkimuksen alaksesi?

Osa oli sattumaa ja osa omaa uteliaisuuttani. Kun lähdin opiskelemaan, halusin tehdä jotakin mikä kiinnosti vain minua itseäni. Elimme Neuvostoliiton aikoja ja halusin lukea alkuperäistä kirjallisuutta.

Pääsin tutkijana Neuvostoliittoon ja se muutti elämäni.

Onko sinulla yhtä lempikokoelmaa Slavicassa?

Kun näen 1800-luvulla ilmestyneet aikakausjulkaisut hyllyillään, tunnen kuin tapaisin taas vanhan ystäväni. Niistä suorastaan huokuu historiaa. Vaikka olen tutustunut niihin jo perinpohjaisesti, löydän aina jotain uutta.

Slavican vanha ystävä, edesmennyt kollegani tutkija Richard Stiles sanoi, että niistä löytyvät mainokset – kustantamojen ilmoitukset siitä mitä milloinkin on ilmestymässä – auttavat ainutlaatuisella tavalla löytämään aineistoa, josta ei olisi muuten voinut edes tietää. Mikä parasta, nämä vähemmän tunnetut kirjat ovat usein saatavilla täällä!

Sattumalta tehdyt löydöt ovat tärkeitä historiantutkimuksen, etenkin filosofian historian, kannalta. Joskus kontekstin ymmärtäminen on tärkeämpää kuin yksityiskohtien. Kun löytää jonkun kirjan, on tärkeää ottaa selvää miksi se

herätti keskustelua, ja millaista keskustelua.

Se on sitä salapoliisin työtä!

Slaavilainen kirjasto on kuin valtava historioitsijan huvipuisto. Parempi kuin Disneyland!

Kuka on lempikirjailijasi?

Rakastin ennen Dostojevskia, mutta nyt luen mieluummin Tolstoita.

Riippuu kuitenkin millä tuulella olen!

On uskomatonta, että Rikos ja rangaistus ja Sota ja rauha ilmestyivät samaan aikaan. Voi vain kuvitella millainen sen ajan lukijoiden reaktio oli, kaksi romaania, jotka käsittelevät samoja aiheita täysin eri tavoin!

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 7

M A A I L M A LTA Kapkaupungin Centre for the Book -keskuksessa tuetaan lukemista, kirjoittamista ja julkaisemista Etelä-Afrikassa.

Kansakuntaa eheyttämässä Vain noin 14 % eteläafrikka­ laisista lukee säännöllisesti.

Professori Rocky RalebipiSimelan johtaman Etelä-Afrikan kansalliskirjaston suurena haasteena onkin uusin tavoin luotsata kansalaisia tiedon äärelle.

Teksti: Suvi Kingsley S uo m e n no s : E m m a Vo u t i l a i n e n K u vat : N at i o n a l L i b r a r y o f S o u t h A f r i c a

8 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

Mikä on Etelä-Afrikan kansalliskirjaston tehtävä?

Etelä-Afrikan kansalliskirjaston (NLSA) ydintehtävä on toimia Etelä-Afrikan kirjallisen kansanperinnön tärkeimpänä säilyttäjänä ja hoitajana ja samalla tukea luovia sekä tehokkaita tapoja tuoda tieto kaikkien ulottuville.

Kuinka suuria ovat kirjastonne kokoelmat ja henkilöstö?

Meillä on 175 kokopäiväistä työntekijää ja kolme toimipistettä, jotka tukevat toisiaan. Tärkein toimipiste on Pretorian kampus. Se on suurin ja toimii myös NLSA:n pääkonttorina. Pretorian kampus kattaa 330 000 neliötä, joista 147 000 neliötä on lukumateriaalin säilytystilaa.

Kapkaupungin kampuksella säilytetään harvinaisia perintöaineistoja ja erityiskokoelmia, ja se on myös tutkimuskeskus, jota tutkijat ja suuri yleisö käyttävät päivittäin. Sekä Pretorian että Kapkaupungin toimipisteissä on ilmainen langaton verkko, jonka kautta voidaan käyttää monia kansainvälisiä tietolähteitä.

Kolmas toimipiste on Centre for the Book -rakennus, NLSA:n yhteisökeskus, jossa tuetaan lukemista, kirjoittamista ja julkaisemista Etelä-Afrikassa.

Eri toimipisteiden toiminnot tukevat kirjastomme ydintehtäviä, joita ovat tiedonhakupalvelut, bibliografiset palvelut ja kokoelmien hallintapalvelut, tutkimus ja kehittäminen sekä säilytys- ja konservointipalvelut.

Kokoelmamme kattavat yli 3,5 miljoonaa nimikettä, ja palvelemme noin 500 000:ta asiakasta vuosittain.

Millaisia kokoelmia kirjastolla on?

Meillä on suuri määrä tietovarantoja, mm. Etelä-Afrikassa julkaistujen kirjojen vapaakappaleet, aikakausijulkaisuja, sanomalehtiä 1600-lu-

vulta lähtien, karttoja, sähköisiä julkaisuja, kansainvälisiä virallisjulkaisuja, harvinaisia niteitä ja erikoiskokoelmia, harvinaisia käsikirjoituksia, Africana-kokoelma sekä valtion julkaisuja.

NLSA:n Bleek-kokoelma – historiallinen kokoelma saneja, eteläisen afrikan alkuperäiskansaa, koskevaa aineistoa – on mukana Unescon Maailman muisti -ohjelmassa.

Mikä kansalliskirjaston rooli on ollut Etelä-Afrikan kansallisen yhtenäisyyden ja identiteetin rakennusprosessissa?

Etelä-Afrikan kansalliskirjasto tukee kansallisia tavoitteita, kansallista kehittämissuunnitelmaa (National Development Plan 2030) ja ennen kaikkea taiteen ja kulttuurin osastoa (Department of Arts and Culture, DAC), jonka alaisuudessa se toimii.

DAC:n tehtävä on kehittää ja säilyttää eteläafrikkalaista kulttuuria ja taata yhteiskunnan yhtenäisyys sekä kansallisen identiteetin kehitys. NLSA tarjoaa ja tukee kirjastoja tietopalveluita koko maassa ja kantaa päävastuun julkaistun kulttuuriperinnön keräämisestä, säilyttämisestä ja tarjoamisesta yleisölle niin Etelä-Afrikassa kuin maailmanlaajuisestikin. NLSA:n kokoelmat ja ohjelmat (joista tärkeimpinä mainittakoon Centre for the Book -keskuksen yhteisöohjelmat) ovat luoneet sille maineen lukemisen ja kirjoittamisen kulttuurin kansallisena tukijana.

Rotuerottelu on purettu, mutta Etelä-Afrikassa ei ole riittävästi kirjastoja kaikille sen asukkaille.

Millä keinoilla te olette yrittäneet tehdä kirjastostanne sellaisen, että suurin osa ihmisistä kokee olevansa siitä osallisia?

Toteutamme tätä monin eri tavoin.

NLSA koordinoi Mzansi Libraries Online -hanketta, joka on Bill ja Melinda Gates -säätiön rahoittama osa Global Libraries -ohjelmaa.

Maanlaajuisen hankkeen tarkoitus on vahvistaa ja kehittää julkisia ja yhteisöjen kirjastopalveluita tarjoamalla tietokoneita ja internet-yhteyksiä. Kirjastojen muodostamat digitaaliset yhteisöt ovat tuoneet edustajia eri aloilta – kirjastoista, valtionhallinnosta, järjestöistä, yrityksistä ja koulutusalalta – mukaan yhteistyöhön, joka parantaa ihmisten elämänlaatua.

Pilottihankkeeseen otettiin mukaan 27 kirjastoa, ja niitä ympäröivät yhteisöt ovat jo vahvasti sitoutuneet kirjastoprojektiin mukaan.

Paikallisista kirjastoista on tullut yhteisöjen keskuksia. Hankkeen ansiosta ihmisillä on käytössään runsaasti uusia mahdollisuuksia, he esimerkiksi etsivät työpaikkoja internetissä ja käyttävät e-lukijoita lukeakseen kirjoja, lapset pääsevät pelaamaan oppimispelejä ja opiskelijat ja oppilaat voivat tehdä kirjastossa läksyjään ja kurssitehtäviään ja osallistua läksykerhoihin.

Etelä-Afrikan kansalliskirjasto auttaa myös DAC:ta rahoittamaan kirjastoja siten, että niiden fyysisiä tiloja, kokoelmia, palveluja ja henkilöstöä voidaan uudistaa. Tarkoituksena on parantaa tiedon saatavuutta kirjastojen kautta sekä vahvistaa hallituksen pyrkimyksiä yhteiskunnallisen ja taloudellisen tilanteen kohentamiseen parantamalla lukutaitoa.

Tarjoamme kirjastonhoitajille myös Kirjastojen katastrofinhallinta - ja RDA-kuvailusäännöt -koulutusta.

Mainostamme kirjastoja ja parannamme niiden tunnettavuutta,

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 9

M A A I L M A LTA

jotta kirjastojen käyttöaste nousisi, ajamme kirjasto- ja tietopalvelualan asiaa yleistasolla ja autamme paikallisia kirjastopalveluita tietoja viestintäyhteyksissä.

Mitä haasteita kirjastollanne on?

Etelä-Afrikan Book Development Councilin muutama vuosi sitten tekemän kyselyn mukaan suurin osa eteläafrikkalaisista ei lue. Vain noin 14 % eteläafrikkalaisista lukee säännöllisesti, ja lapsille tai lasten kanssa luetaan vain viidessä prosentissa perheistä.

Ongelman syy löytyy osittain historiasta, sillä kirjastot eivät aiemmin kuuluneet koulujärjestelmään ja vähäiset kirjastot eivät juuri olleet mustan väestön käytössä apartheid-lakien vuoksi. Rotuerottelu on purettu, mutta Etelä-Afrikassa ei ole riittävästi kirjastoja kaikille sen asukkaille.

Tämän lisäksi kirjastoilla ei ole käytettävissään uusinta tekniikkaa, jolla käyttäjät pääsisivät tietoverkkoihin, minkä lisäksi kirjastojen materiaalit ja tietopalvelut eivät aina ole ajanmukaisia.

Kansalliskirjaston rahoitus on myös haaste. Resurssit eivät riitä kaikkeen sellaiseen toimintaan, mitä kirjaston rooli kansallisen kulttuuriperinnön vaalijana vaatii.

NLSA:n tärkein toimipiste on Pretorian kampus.

Pretorian ja Kapkaupungin toimipisteet sijaitsevat tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Kuinka hallitsette tätä valtavaa välimatkaa johtajana?

Eri osastot täydentävät toisiaan. Käytämme videokokouksia, sähköpostia ja puhelimia päivittäiseen viestintään kampusten välillä. Paikalliset esimiehet pitävät huolen jokapäiväisten tehtävien ja palveluiden sujumisesta molemmilla kampuksilla.

Vaikka työskentelen itse pääasiassa Pretoriassa, käyn Kapkaupungin kampuksella kuukausittain ta-

10 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

Professori Rocky RalebipiSimela on Etelä-Afrikan tasavallan ylikirjastonhoitaja sekä Etelä-Afrikan kansalliskirjaston toimitusjohtaja (CEO).

Hän syntyi ja kasvoi Mokopanen pikkukaupungissa EteläAfrikan pohjoisosassa ja opiskeli University of the North -yliopistossa, josta valmistui kirjastonhoitajaksi vuonna 1978.

Professori Ralebipi-Simela on ollut työelämässä kolmisenkymmentä vuotta ja työskennellyt monissa korkeakoulukentän tehtävissä, mukaan lukien aluejohtajana (University of South Africa UNISA), varakanslerina (Central University of Technology, Free State), humanististen tieteiden, johtamistieteiden ja oikeustieteen tiedekunnan dekaanina (University of Venda), kirjastotieteiden laitoksen johtajana (University of the North) sekä kampuskirjastonhoitajana (University of St. Catherine, Minneapolis, MN, USA).

Maisterintutkinnon hän on suorittanut kirjasto- ja tietopalvelutieteistä University of Pittsburgh -yliopistossa ja

tohtorintutkinnon samalta alalta University of Minnesota -yliopistossa USA:ssa.

Hän on julkaissut kirjoja, kirjojen osia sekä tieteellisiä artikkeleita kirjastotieteiden alalta ja käsittelee yhä samoja aiheita eri yleisöille suunnatuissa teksteissä.

Hän on myös toiminut ja toimii yhä luottamustehtävissä monissa kansallisissa toimikunnissa ja neuvottelukunnissa, näitä ovat mm. Higher Education Quality Committee (HEQC), National Council on Library and Information Services (NCLIS), Sabinet, Etelä-Afrikan kansalliskirjasto sekä National Skills Authority Board.

Professori Ralebipi-Simela on saanut urallaan lukuisia tunnustuksia, mm. Fulbright Scholar- ja Hubert Humphrey Policy Fellow -apurahat, Minnesota Lawyers -järjestön ihmisoikeuspalkinnon, Council of Scientific and Industrial Research -neuvoston Award for Outstanding Merit -palkinnon sekä American Council on Education Fellow -apurahan.

Kapkaupungin kampuksella säilytetään harvinaisia perintöaineistoja ja erityis­ kokoelmia.

paamassa henkilökuntaa kasvotusten ja ratkomassa Kapkaupungin omia ongelmia. Olemme myös päivittäin yhteydessä erilaisten teknisten ratkaisujen avulla.

Järjestitte juuri erittäin onnistuneen IFLA-konferenssin. Mitä opitte konferenssin järjestelyistä?

Olemme kiitollisia siitä, että IFLAkonferenssi Kapkaupungissa oli niin suuri menestys. Järjestimme kansalliskirjastojen johtajien tapaamisen ja olemme päättäneet järjestää kirjastoasioista vastaavien afrikkalaisten ministerien tapaamisen, jotta saamme lisää poliittista tukea kirjastoille.

Tapahtuma toi mukanaan hurjasti toimintaa, ja sen järjestäminen oli meille merkittävä virstanpylväs. Tärkeimpiä konferenssista saamiamme oppeja on, että “kaksi päätä on parempi kuin yksi”. Kansallinen järjestelytoimikunta toimi yhteistyössä IFLA:n konferenssiorganisaation kanssa, ja kun oma osaamisemme loppui kesken, haimme apua asiantuntijoilta. Konferenssi oli kokonaisuudessaan yhteistyön tulos.

Itse olen sitä mieltä, että onnis-

…sitäkin ylpeämpi olen siitä, että voin työskennellä sellaisten ohjelmien ja palveluiden parissa, jotka koskettavat ihmisiä ihmeellisin tavoin.

tuimme osoittamaan kykymme järjestää tämän tason kirjastoalan tapahtuma. Toivottavasti kaikki nauttivat vierailustaan!

Mikä oli IFLA:n kohokohta teille itsellenne?

Eteläafrikkalaisen kulttuurin – ennen kaikkea musiikin ja keittiön – esitteleminen oli minulle tärkeää, ja nautin myös siitä, kun näin vieraittemme viihtyvän.

Mikä on teille suurin ylpeyden aihe?

Nimitykseni Etelä-Afrikan tasavallan ylikirjastonhoitajaksi on minulle suuri ylpeyden aihe ja kunnianosoitus, mutta sitäkin ylpeämpi

olen siitä, että voin työskennellä sellaisten ohjelmien ja palveluiden parissa, jotka koskettavat ihmisiä ihmeellisin tavoin.

Millaisena näette oman ja kansalliskirjastonne tulevaisuuden kymmenen vuoden kuluttua?

Toivoisin, että NLSA olisi paljon näkyvämpi toimija maassamme, ja että kaikki tietäisivät, mikä NLSA on ja mitä teemme heidän hyväkseen ja heidän kanssaan. Haluaisin, että koko maa (niin valtio, yhteiskunta kuin sen kansalaisetkin) luottaisi meihin todellisena kumppanina, joka voi tukea yhteiskunnan yhtenäisyyttä ja kansakunnan rakentumista kirjasto- ja tietopalveluiden koordinoinnin ja palveluiden avulla.

Kymmenen vuoden kuluttua jokaisella Etelä-Afrikan asukkaalla on pääsy sekä fyysiseen että virtuaaliseen kirjastoon ja sen palveluihin toivomallaan tavalla. Toivon, että edustamani johtamistyylin ansiosta kirjastoverkostomme olisi kehittynyt ja että sillä olisi upeat tilat, ammattimainen ja hyvin palkattu henkilöstö sekä enemmän kirjaston käyttäjiä.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 11

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

TIED O N VA A L I JAT 375 V U O T TA : H E NK I LÖ KU VIA K ANSA L L I S­K I R JAST O STA 12 k a n s a l l i s k i r j a s t o 2 / 2 0 1 5

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA

Kansalliskirjasto täyttää tänä vuonna 375 vuotta.

Kirjaston ja sen kokoelmien vaiheet Kansallis­kirjastoksi, jonka tänä päivänä tunnemme, on todellisen juhlan arvoinen. Ja mitä ­kirjasto olisi ilman asiantuntevaa henkilökuntaansa? Teeman tuokio­kuvista, omakohtaisista teksteistä ja haastat­teluista välittyy kuinka värikäs ja kiinnostava paikka Kansalliskirjasto on kulissien takana ollut, ja on yhä edelleen.

2 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 13

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

H E NKILÖ - JA TU OKIOKU VIA K A NSA LLIS K IR JASTON HIST O RIASTA Mitä Kansalliskirjaston virka-arkiston kätköistä löytynyt arkistokotelo paljastaa henkilökunnan historiasta?

Tiedon valtakunnassa -teoksen kirjoittaja, historioitsija Rainer Knapas sukeltaa sisäpiirin muisteloihin yli sadan vuoden ajalta. teksti: rainer knapas K u vat : K a n s a l l i sk i r j a s t o n k o k o e l m at

Kansalliskirjaston virka-arkistoon sisältyy laiha arkistokotelo, signumilla HYK:Hi 1.7, Muistelmia henkilökunnasta ym. Arkistoluetteloiden ”ynnä muuta” herättää aina mielenkiintoa, ja tässäkin tapauksessa kotelosta paljastuu monipuolinen kokoelma kirjaston sisäpiirin historiaa kuvaavaa aineistoa.

Osa on kopioita vuoden 1950 vaiheilla maisteri Hertta Tirrosen johdolla järjestetystä yliopiston virkamiesten muistelmatietojen keräyksestä, pääosa liittyy kirjaston henkilökunnan erilaisiin juhliin ja tapahtumiin: tilapäärunoja, lauluja ja muita ohjelmanumeroita.

Näistä jälkeenjääneistä epävirallisista papereista, 1920-luvulta 1980-luvulle, välittyy kuva kirjastosta kiinteänä yhteisönä, jossa

14 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

lempeästi muistellaan suuria omaleimaisia persoonallisuuksia. Kirjastossa pidettiin hauskaa akateemisten seurapiiriperinteiden mukaisesti, puheiden ja runojen säestyksellä. Pitkään, selvästikin 1960-luvulle saakka, pidettiin luonnollisena, että kaikki osasivat täydellisesti sekä ruotsia että suomea; melkein kaikki säilyneet runot ovat ruotsiksi.

Papereista kuvastuu kirjaston 1900-luvun historian toinen suuri muutos, henkilökunnan naisistuminen. Teksteissä on yllättävänkin vahvasti esillä eräänlainen varhainen ”kirjastofeminismi” – vastakohtana on miesjohtajien perinteinen, todellisesta työnteosta kaukana oleva maailma.

Toinen suuri sisäinen muutos, kirjaston henkilökunnan ja toiminnan muuttuminen

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA

Holger Nohrström, kirjaston ulkomaisen osaston johtaja 1930-luvulla, istuu vuonna 1907 hankitun Smith Premier -kirjoituskoneen äärellä Rotun­ dassa. Se oli kirjaston ensimmäinen ja pitkään ainoa kirjoituskone.

Filosofi, kirjailija Wilhelm Bolin oli yliopiston kirjastonhoitaja 1873–1912. Bolin oli kaikissa kirjaston asioissa erittäin nuukaileva eikä olisi tahtonut hankkia edes puhelinta taloon. Hän sai kiellettyä numeron laittamisen puhelinluetteloon: ”Tänne ei saa soitella suotta.”

Kupolisali ennen korjaustöitä 1957.

Kuva on lavastettu.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 15

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA samaan aikaan lähes täysin suomenkieliseksi, ei ole koskaan kommenttien aiheena tässä aineistossa – minkäänlaista kieliriitelyä ei ilmeisestikään suvaittu sivistyneen ja monikielisen henkilökunnan kesken. UB – Universitetsbiblioteket – oli oma rauhaisa maailmansa. Varsinkin 1930-luvun yliopistossa ja ylioppilaspiireissä asiat olivat tunnetusti toisin.

Wilhelm Bolin – suuri originaali Kirjastonhoitaja Wilhelm Bolin (virassa 1873– 1912) oli Pietarissa syntynyt, alkuaan saksankielinen filosofi, tutkija, kirjailija, intellektuelli, jonka henkilökohtaiset omituisuudet olivat monien kertomusten ja kaskujen kohteena. Maineestaan huolimatta Bolin sai aikaan kaksi merkittävää uudistusta kirjastossaan: Suomen ensimmäisen varsinaisen, kansainvälisten esikuvien mukaan järjestetyn lukusalin pohjoissaliin 1893 ja uuden suuren kirjavaraston, Rotundan rakentamisen 1900-luvun alussa. Hän oli kaikissa kirjaston asioissa erittäin nuukaileva eikä millään tahtonut hankkia edes puhelinta koko taloon. Hän sai kuin saikin kiellettyä sen numeron laittamista puhelinluetteloon: ”Tänne ei saa soitella suotta”.

Kirjaston pitkäaikainen amanuenssi ja sittemmin estetiikan professori Yrjö Hirn kertoi vuonna 1950:

nen kuin kirjat lähetetiin sidottavaksi kirjaston kansiin, ja vietävä ne Bolinille, joka käytti niitä kirjoituspaperina.

Bolinista kerrottiin, että hän erittäin harvoin yleensäkään liikkui kirjaston lattiatasolla ja tavatessaan vastaan tulevia virkailijoita usein joutui kysymään: ”Kuka tekin olette, nuori ystäväni?” Kirjaston kävijöistä hän keksi mitä mielenkiintoisimpia peitenimiä, joita muiden oli tunnistettava. Amanuenssi Edvard Westermarckista – sittemmin maailmankuulusta sosiologista – hän käytti esimerkiksi nimitystä ”Han med de breda pantalongerna” tai ”Illustrissimus Double-W”.

Joitakin tunnettuja akateemisia kollegoja hän vihasi erityisesti, kuten estetiikan professori C.G. Estlanderia, josta hän käytti nimeä ”Långa bron”, pitäen häntä ”pohjalaisen kataluuden” – den österbottniska perfidien – malliedustajana.

Kirjaston pitkäaikaisen ja legendaarisen vahtimestarin Viktor Vainion leski Fanny Vainio kertoo Bolinin sinänsä epäonnisesta avioliitosta: Rouva Bolin oli hyvin kaunis ja hyvin huvittelunhaluinen. Niin kauan kun hän vielä oli miehensä luona, heillä oli kotona yhtämittaa naamiaisia ja muita suuria juhlia. Olen nähnyt valokuvan, joka esittää Kl. R. Sieversiä tanssimassa prof. Bolinin luona jotakin hurjaa tanssia, ehkä cancania. Kaiken piti olla myös hienoa ja loisteliasta. Lasi- ja posliinin-

Vahtimestari Vainio kertoi minulle Bolinin

tavara tilattiin Englannista jne.

määräykset ruumisarkun suhteen, kun tulin maalta Helsinkiin hautajaisten jälkeen. Bolin oli puhunut tähän tapaan: ”Kun kuolen, niin pitää Vainion huolehtia siitä, että saan säädyllisen hautauksen. Mutta arkut ovat niin kalliita, ja varsinkin nimilaatta, joka niissä on jalkopäässä, on aivan turhan kallis. Niin että

Cancania esittänyt Klas Richard Sievers oli lääketieteen professori ja arkkiatri, korkealle arvostettu Helsingin seurapiireissä. Bolin eli viimeiset vuosikymmenensä yksin Tehtaankadulla, kahden uskollisen palvelijattaren hoivissa.

Vainio ottaa minun oveltani nimilaatan, eihän sitä kukaan enää tarvitse, ja ruuvaa sen arkkuun.”

Vainio oli sittemmin toteuttanut tämän toiveen.

Vainio kertoi myös, että hänen oli Bolinin jo ollessa eläkkeellä kerran viikossa tyhjennettävä kirjaston paperikoreista kirjojen kansilehdet, jotka siihen aikaan revittiin irti, en-

16 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

Revolveri ja sika kirjastossa Vahtimestari Viktor Vainio asui vaimonsa kanssa kirjaston etelänpuoleisessa ”maakerroksessa”, niissä holvatuissa huoneissa, joihin avattiin ensimmäinen kahvila 1957 ja josta sittemmin tuli kirjaston näyttelytila, ”Agricola-saliksi” korotettuna. Vahtimestaripariskunta hoiti ja puolusti kirjastoa kuin omaa

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA

Kirjaston naispioneerejä ja -veteraaneja kahvikesteillä 1950-luvun lopulla: Toimi Melander (virassa 1919–1961), Dagmar Kiparsky (1937–1969), Iris Roos-Hasselblatt (1921–1964), Inga Lohikoski (1927–1969), Dolly Ölander (1928–1969), Liisa Pakarinen ja Agnes Langenskjöld (1919–1954).

Kynttilät ja sikarit palavat pikkujouluissa kupolisalissa 1950-luvulla.

Luettelo virkamiesyhdistyksen jäsenistä 1919.

Muistelmia henkilökunnasta -arkistokotelosta.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 17

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA kotiaan, vallankumoustenkin melskeissä 1918:

lamannopeasti, missä oli vähänkin hutiloitu sanoen: ”Tuo paikka on kuurattava uudestaan”.

Kerran punaiset miehittivät koko kirjastokorttelin ja tulivat tiukkaamaan, että kirjas-

Kun kirjaston uusi puoli oli valmistunut, niin

tossa piiloteltiin jotakuta. He eivät ilmoitta-

tri A.E. Hultin (kirjastonhoitaja), joka oli Fen-

neet, ketä hakivat eivätkä löytäneetkään ke-

nica-osaston esimies, tahtoi sinne naisia sii-

tään. Miehelläni oli erääseen aikaan muudan

voamaan, miehistä hän ei huolinut siihen.

poliisimies piilotettuna kotiinsa. Samaa

Siivosin useiden kuukausien aikana 3 t. päi-

miestä piilotteli myös Mauri Ryömän äiti.

vässä tomuttaen kirjat viimeistä teatteriohjel-

Vapaussodan aikana mieheni piilotti myös

maa myöten. Koko talvikausi kului siihen.

kirjastoon revolverin eikä enää löytänyt sitä.

Minulle oli komennettu kirjankantajiksi miehiä, jotka tahtoivat koko ajan livahdella kah-

Tiettävästi sitä ei toistaseksi vieläkään ole

ville ja olivat vihaisia, kun en minä lähtenyt,

löytynyt.

vaan vaadin kantamaan kirjoja koko ajan.

Pidimme sikaa kesällä, ja talvella 1918 meillä oli sianlihatiinu piilotettuna kirjaston kahden ulko-oven väliseen välikköön, mistä sitä ovia kulkiessa oli vaikea huomata. Mieheni vannoi, että se vietäisiin vain hänen ruumiinsa yli. Elintarviketarkastajat äimistyivät kui-

Vahtimestarin rouva pesi myös kaikki kirjaston pyyheliinat, pyykit kuivattiin kirjaston ullakolla. Viihtyisyyttä lisäsi rouva Vainion ”portaitten kierteessä” pitämät korkeat ruukkukasvit. Muut mukavuudet olivat sen sijaan vielä 1900-luvun alkuvuosina olemattomat:

tenkin niin suuresti kirjojen paljoutta, etteivät muistaneet suorittaa tarkastusta perus-

Mieheni tullessa yliopiston palvelukseen ei

teellisesti.

kirjastossa vielä ollut WC:tä, vaan Kirkkokadun puolella, vastapäätä anatoomista laitos-

Kirjasto sai suurin piirtein olla rauhassa, sillä Schauman ei sallinut sen sotkemista politiikkaan.

Ylikirjastonhoitaja Georg Schauman oli kylläkin itse mitä suurimmassa määrin sotkeutunut politiikkaan, hän oli vakaumuksellinen vasemmistoliberaali ja tasavaltaisen hallitusmuodon kannattaja 1918. Sittemmin hän oli Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmän vasemman laidan ryhmittymän johtohenkilö 1920-luvulla.

Kuurattava uudestaan Vahtimestari ja hänen rouvansa valvoivat myös tarkoin siivousta ja muita huoltotoimia: Pian sen jälkeen kun mieheni oli tullut kirjaston palvelukseen, siivoojat sekoittivat kirjat ja silloin mieheni erotti heidät kaikki. Kun mieheni oli kirjastossa, piti siellä olla täydellisen puhdasta ja permantojen ehdottomasti hyvässä kunnossa. Suursiivouksen aikana siivoojaeukot pelkäsivät häntä, sillä hän kulki aina katselemassa työn jälkiä ja huomasi sa-

18 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

ta, sanomalehtikellarissa oli 2 käymälää. Niissä oli erikseen pisoaarit ja puupytyt. Talonmiehen oli tyhjennettävä pytyt ainakin 3 kertaa viikossa. Siitä maksettiin 50 mk kuussa.

Pyöriötä [Rotundaa] rakennettaessa unohdettiin ensin ovi ja se muurattiin umpeen. WC oli myös unohtunut. Ensimmäiseksi saatiin WC sitten sanomalehtikerrokseen.

Aasialainen pommin kanssa Yliopiston Venäläisen kirjaston ja Slaavilaisen kokoelman historia on aina sivunnut läheisesti Suomen muun historian kohtalonhetkiä, perustamisestaan lähtien. Sen johtajana toimi 1930-luvulla ja sotavuosina Tor Bäckman, joka kuului vielä itse keisarivallan aikaiseen ylioppilassukupolveen. Hän oli opiskellut sekä Moskovassa että Kazanissa 1906–1907. Venäläiseen kirjastoon hän oli päässyt harjoittelijaksi 1902 ja yleni amanuenssiksi 1906. Hänenkin muistikuvissaan (1950) käy ilmi tämän kirjaston asema kaikenlaisten vallankumouksellisten tukikohtana Helsingissä. Tosin hän ei mainitse kuului-

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA

Kirjaston vahtimestari 1970-luvulta.

Jäähyväisruno Agnes Langenskiöldille hänen jäätyään eläkkeelle 8.2.1957. Muistelmia henkilökunnasta -arkisto­ kotelosta.

Birgit Lunelundin Bokmalar eller Kvinnor på bibliotek -runoelmaa kuvituksineen (3.12.1938).

Lunelund näyttää olleen kirjaston runoilijoista ahkerin ja suosituin. Muistelmia henkilökunnasta -arkistokotelosta.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 19

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA sinta heistä: V.I. Lenin kävi täällä, ystävänsä kirjaston amanuenssi Vladimir Smirnoffin vieraana.

1905–06, kun Venäjältä tuli paljon pakolaisia, Emil Zilliacus ja Arvid Neovius kävivät usein neuvottelemassa heidän kanssaan venäl. kirjastossa. Vasemmistolaismielinen Igelström oli siihen aikaan kirjastonhoitajana. Kerran hän ajoi ulos erään pitkäpartaisen aasialaisen, joka tuli pommin kanssa. Yleensäkin kirjasto täyttyi siihen aikaan vasemmistolaisista, jotka siellä tutkivat oppejaan.

Venäläinen kirjasto sijaitsi tuolloin yliopiston kemian laitosrakennuksen alakerrassa, osoitteessa Nikolainkatu – sittemmin Snellmaninkatu 3. Talvisodan aikana täällä jäätyivät kaikki vesi- ja lämpöjohdot, kirjasto oli kylmillään. Monenlaista kokenut Igelström totesi lakonisesti: ”Meillä oli viiden asteen pakkanen. Minun virkahuoneessani tehtiin korsu, jossa oli 3 sähkölämmittäjää”.

Naisten valtakunta Kirjaston henkilökunnan – ja asiakaskunnan – naisistuminen näyttää historiatietojen valossa herättäneen miespuolisissa tarkkailijoissa ja kirjastonjohtajissa lievää huolestumista, odottamattomana ja hallitsemattomanakin. Historian ensimmäiset naispuoliset työntekijät tulivat kirjastoon 1917–1918, tilapäisiksi konekirjoittajattariksi.

Ensimmäinen heistä, joka aloitti vuoden 1917 alusta oli Kirsti Rönnholm, lääketieteen professori K.A. Rönnholmin tytär, sittemmin naimisissa tunnetun poliittisen aktivistin Yrjö Ruudun kanssa. Toinen oli Anita af Schultén, professori M. W. af Schulténin tytär ja tunnettu ylioppilaspiirien kaunotar.

Heidän tehtävänään oli kortistokorttien kirjoittaminen ja kortistojen päivittäminen – työ tehtiin kirjaston ensimmäisellä ja pitkään ainoalla kirjoituskoneella, vuonna 1907 hankitulla Smith Premierillä. Koneella kirjoitettiin heti alusta alkaen Fennica-kokoelman uudet ”amerikkalaiset” kartonkikortit, ensimmäisiä koko maassa. Kortit sijoitettiin varta vasten hankittuihin uusiin kortistokaappeihin. Jo tällöin aloitettiin koko Fenni-

20 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

ca-kortiston ajan vallinnut käytäntö, jonka mukaan tekijä merkittiin korttiin punaista värinauhaa käyttäen, muut tiedot mustalla.

Itsenäisessä Suomessa naisvirkailijoiden määrä lähti nousuun vuonna 1919, jolloin taloon palkattiin Toini Melander, Agnes Langenskiöld, Anna-Lisa Borenius ja Aili Manner.

Aikaisemmin pidettiin sukupuolittunutta tilastoa kirjaston ja lukusalin kävijöistä ja lukuvuonna 1928–1929 naispuolisia kävijöitä oli ensimmäistä kertaa kirjaston historiassa enemmän kuin miehiä. Ylikirjastonhoitaja Georg Schauman yritti kuitenkin vuosikertomuksessaan selittää asian parhain päin: ... naispuoliset opiskelijat ovat viime aikoina yhä enemmän ja enemmän ottaneet haltuunsa paikkoja lukusalissa – tilanne, joka kenties vähemmän johtuu heidän suuresta opiskeluhalustaan kuin asuntojen ahtaudesta ja taipumuksesta toimia laumana.

Agnes Langenskjöld muisteli menneitä vuosikymmeniään kirjastossa 1951: Kirjastossa on aina ollut perheenomainen, kodikas tunnelma. Naisia ei siellä ole koskaan halveerattu työntekijöinä eikä muutenkaan, päinvastoin. Toini Melander ja minä olimme aluksi ainoat naispuoliset kirjaston virkailijat. Miehet olivat meille kaikki kilttejä. Meidän ei koskaan annettu ymmärtää, ettemme olisi tervetulleita kirjastoon. Intrigejä ei aikaisemmin esiintynyt. Kuitenkin vasta suhteellisen myöhään, muistaakseni vasta joskus 1930-luvun alussa kirjastossa yleisesti heitettiin tittelit pois. Kevätjuhlissa (supé med bal) olin mukana jo 1920-luvulla. Vuosikymmenen lopulla henkilökunnan kevätjuhla oli Nylands Nationin talossa. Vanhimpana naisvirkailijana minun piti kirjoittaa runo herroille, ja muuntelin silloin tunnettuja säkeitä.

Ennen vanhaan oli tapana, että kun kirjaston herrat olivat nostaneet palkkansa, mentiin ”ut och kaffa”. Schauman ei missään nimessä antanut syödä eikä juoda mitään kirjastossa. Olisi ollut skandaali, jos hän oli nähnyt sellaista tapahtuvan. Kahvilla käymistä muualla työaikana hän ei pitänyt niin vaarallisena. Mei-

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA dän suuri unelmamme oli, että saisimme kir-

Breven knackar hon ner i en blink

jastoon kahvihuoneen. Sodan jälkeen (1944)

–men stundom med en del tryckfel, måh-

tuli tavaksi, että jos juhlan aihetta oli, pantiin

ända,

rouva Tammelin keittämään meille kahvia.

om jäktet blir övermäktigt och stort.

Se, herrar trivas ju sällan med plockande,

Runoa ja todellisuutta Säilyneen aineiston valossa Birgit Lunelund näyttää olleen kirjaston tilapäärunoilijoista ahkerin ja suosituin. Näyttää myös siltä, että juuri tämän jäämistön on järjestänyt hänen aviomiehensä, kirjastonhoitaja Henrik Grönroos, monen vanhemman kirjaston ystävän vieläkin muistama ”legenda jo eläessään”.

Vielä naimattomana kirjastoneitinä Birgit Lunelund otti vuonna 1938 jyrkästikin kantaa pitkässä runossaan naisten asemaan kirjaston hierarkiassa ja työnjaossa. Miehet hallitsivat ja arvostelivat, sekä ulkonäköä että työn jälkeä, mutta naiset tekivät varsinaisen työn, vanhojen kirjoituskoneiden ääressä. He olivat vielä miesten kilttejä alaisia, jotka ”eivät koskaan pääse johtajiksi”. Taustalla näkyy selvästi 1930-luvun akateeminen uusi emansipaatio, modernien naisylioppilaiden ja -maistereiden hiljainen vallankumous, joka juuri näinä vuosina oli myös kirjallisuuden ja elokuvien suosittu vakioaihe.

Birgit Lunelund 3.12.1938, otteita runoelmasta Bokmalar eller Kvinnor på bibliotek

och finna icke småpetet lockande …

Och det ha de aldrig gjort!

Till chef når hon aldrig, det lovar jag ... men det finns ju förstås några undantag... men när herrarna tjänstledigt hävda sig som vetare blir kvinnan i tjänsten som trogen arbetare.

Vuosikymmenten jälkeen 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa naisten arvostus oli selvästi noussut ja alansa virkamiespioneerejä kunnioitettiin vihdoin enemmän, neljänkymmenen palvelusvuoden jälkeen. Tämä käy selvästi ilmi esimerkiksi Agnes Langenskiöldille (eläkkeelle 8.2.1957) ja Toini Melanderille (eläkkeelle 13.2.1964) kirjoitetuissa jäähyväisrunoissa. Näissä todetaan historiallinen muutos vastustuksesta arvostukseen. Toini Melander oli väitellyt tohtoriksi ja oli vanhemman, erityisesti 1600-luvun henkilökirjallisuuden asiantuntija.

Agnes Langenskiöldistä: Först rådde på UB med vissa gränser starkt motstånd mot kvinnor som amanuenser,

Det säges på allvar och säges på lek

men t.o.m. chefen gav efter i frågan

att kvinnor ej passa på bibliotek.

på grund av den Agneska språkförmågan.

Och man mumlar – som Butter i dvärgarnas

Och sen har vår Agnes stigit i graderna,

koja –

fyllt repertoriet och kortlådsraderna,

att jäntor ju blott är till hinder och boja.

och med sin hälsa till yrket fått skatta

Men titta på bibliotekenas salar,

den tiden, då golven ännu voro glatta.

Och titta på vardagsliv och fester: vi fladdra omrking som flitiga malar,

Toini Melanderista:

vi ordna och ställa,

men ni äro gäster!

Åren har gått och åren går, men Toinis skrifter och verk består.

Sen sysslar hon flitig vid sin maskin –

Ståtlig du skrider bland vetenskapen,

som inte är av nyaste modell! –

och känner skrifter och data och namn,

Och herrarna titta med kritisk min

allt från Stolbova till Fredrikshamn.

om den nya har ”det” eller bara är snäll.

Och i doktorshatt och med blanka vapen

Men den nya försöker vara trägen och flink,

du högrest går.

och skriver dagen i ända.

Ack, kunde vi följa i dina spår!

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 21

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

375 VU OT TA HE L SI NGI N YLI OPIST ON K IR JAST O – K A N SALLI SKI R JAST O 1640 –2 015 ko onnut: rainer knapas

Fredrik Wilhelm Pipping ylikirjastonhoitajana 1814–1845.

OPPISÄÄDYN KIRJASTO: LATINAA JA TEOLOGIAA

1640 Turun kuninkaallinen akatemia perustetaan

1830- ja 1840-luku Kokoelmat kasvavat, suuret lahjoitukset Venäjältä (mm. Pietarin Tiede­ akatemia, keisarilliset kirjastot)

1640 Kirjaston alku: 20 nidettä Turun kymnaasin kirjastosta, lisänä lahjoituksia

1642 Ensimmäiset Turussa painetut väitöskirjat

1828 Kirjasto tilapäisiin tiloihin Senaatin taloon, siellä ollut Helsingin Julkinen kirjasto kokoelmien pohjaksi

UUSHUMANISMIN, VALISTUKSEN JA ROMANTIIKAN AATTEIDEN TUKIKOHTA

1707 Ruotsissa painetut kirjat vapaakappaleina

1755 Kirjastossa noin 4 000 nidettä, vuonna 1800 noin 30 000 nidettä

KAIKKIEN TIEDEKUNTIEN KIRJASTO, TIETEELLISEN KIRJALLISUUDEN KESKUS SUOMESSA

1809–1811

1845

Keisarillisen akatemian kirjasto, Aleksanteri I:n kauden yliopiston uudistusvaihe

Muutto uuteen rakennukseen (arkkitehti C.L. Engel), kokoelmissa noin 40 000 nidettä. Jako kotimaiseen kokoelmaan (”Fennica”) ja yleis­ kokoelmaan

1820 (–1917) Vapaakappaleina Venäjän valta­ kunnassa painetut kirjat 1827 4. syyskuuta: Turun palo, kirjaston 40 000 niteestä säilyy runsaat 800

1828

Henrik Gabriel Porthan ylikirjastonhoitajana 1772–1777.

Yliopiston muutto keisari Nikolai I:n päätöksellä Helsinkiin, nimeksi Keisarillinen Aleksanterin yliopisto, erikoisasema Venäjän yliopisto­ laitoksen piirissä

22 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

C. L. Engelin piirustus (1836)

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA 1893

1978–1981

Ensimmäinen lukusali, sähkövalo

Avokokoelma perustetaan

1906 Uusi lisärakennus, Rotunda-kirja­ varasto Fennica-kokoelmalle (arkkitehti Gustaf Nyström)

KANSALLISKIRJASTO NYT (Lähde: vuosikertomus 2014)

1900 jälkeen: suuret yksityiskokoelmat: A.E. Nordenskiöldin kokoelma 1902, Monrepos’n kartanon kirjasto 1916

Vierailut kirjastossa: 71 715 Lainoja: 399 000

1917 Kokoelmissa noin 300 000 nidettä Esko Häkli, ylikirjastonhoitajana 1976–2001. Timo Vuorikosken muotokuva (2001)

VERKKOAINEISTOJEN AIKA

1982 Äänitteiden vapaakappaleet

1990 Georg Schauman ylikirjaston­hoitajana 1918–1930.

Mikkelin Mikrokuvaus- ja konservointilaitos, nyk. Digitointi- ja konservointikeskus perustetaan

ITSENÄISEN SUOMEN KANSALLINEN, JULKINEN PÄÄKIRJASTO

Ensimmäinen elektroninen tietokanta: Helka

1919 Nimenmuutos: Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta Helsingin yliopisto

1919 Vapaakappalelaki kotimaisen kokoelman perustaksi

1924 Yliopiston Venäläinen kirjasto (Slaavilainen kokoelma) yhdistetään pääkirjastoon

1944 Kokoelmien osittainen evakuointi maaseudulle Helsingin pommitusten alta

1957 Kirjaston suuri korjausvaihe, uudet varastotilat Porthanian alle.

Kokoelmissa noin miljoona nidettä, 24 hyllykilometriä. Uusi varastokirjasto Urajärvelle

1991

Vuoden aikana karttuneet vapaa­kappaleet: kirjat: 10 644 pienpainatteet: 61 100 musiikkiäänitteet: 2 751 nuotit: 318 luovutetut verkkojulkaisut: 20 565 haravakeräys, tiedostot: 143 milj.

Kansallisten tietokantojen tietueiden kokonaismäärät: Kansallisbibliografia Fennica: 960 000 Kansallisdiskografia Viola: 1 040 000 Kirjastojen yhteistietokanta Melinda: 6,9 milj.

Kansalliset tietokannat yhteensä (Arto, Fennica, Melinda, Viola): noin 10,5 milj.

Aineistotiedot Finna.fi -palvelussa: 9 milj.

Sivuja digitoitiin yhteensä: noin 1 milj.

1997 Elektronisten aineistojen FinELib perustetaan

1999–2000

Asiakaskäyttöön siirrettiin digitoituja sivuja: noin 1,2 milj.

Koko kortteli kirjaston käyttöön peruskorjauksen jälkeen: Fabiania-rakennus ja uudet varastoluolat

2006

Vuoden 2014 lopussa digi. kansallis­kirjasto.fi -palvelussa sivuja: 8,8 milj.

Aikakauslehtiä: 5,4 milj.

Sanomalehtiä: 3,2 milj.

Pienpainatteita: 129400

Nimenvaihdos Kansalliskirjastoksi.

Uudet lakisääteiset tehtävät, kirjastoverkko­palvelujen kasvu

Digitoitujen aineistojen haut: noin 10,7 milj.

2000 Uusi osasto: Musiikkikirjasto

Sivulataukset Kansalliskirjaston verkkosivustolla (kansalliskirjasto. fi kieliversioineen): 1 050 406

2007 Kansallinen Digitaalinen Kirjasto KDK perustetaan

2008 Laki kulttuuriaineistojen talletta­ misesta ja säilyttämisestä, verkko­ aineistot kokoelmien osaksi

Sivustokäyntien kokonaismäärä: 390 991 Henkilökuntaa: 264

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 23

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

SAT T UMA N KAU T TA K A N SA LLIS K IR JASTO ON Vuonna 1961 nuori opiskelijatyttö Leena Pärssinen (tuolloin Hukkinen) lähti pitämään ystävälleen seuraa tämän työnhakumatkalle silloiseen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kirjastoon. Siitä alkoi pitkä ura kirjastomaailmassa. t e k s t i j a k u va : S u v i K i n g s l e y

Miten päädyit kirjastoon töihin?

Minulle ei koskaan tullut mieleenkään, että olisin ikinä mennyt kirjastoon töihin. Tapanilan kirjastossa oli sellainen vanha ja rasittuneen näköinen kirjastonhoitaja, joten en ollenkaan ajatellut itselleni tällaista uraa.

Olin nuori opiskelija ja elettiin vielä sitä aikaa, ettei mihinkään tarvinnut sinänsä hakea. Ensimmäisenä opintovuonnani opiskelijakaverini sanoi, että on menossa ylioppilaskunnan kirjastoon katsomaan työpaikkaa.

Lähdin mukaan ja silloinen kirjastonjohtaja Kaarlo Lausti ilmoitti, että täällä on kyllä kaksi paikkaa!

24 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

Millaisia töitä teit?

Tulin yliopiston kirjastoon töihin harjoittelijaksi, koska opintoni olivat kesken. Kirjastossa oli vielä silloin oma amanuenssin tutkinto, jonka suoritin vähitellen. Oli myös Tampereen yliopiston kirjastotieteen ja informatiikan tutkinto, joka voitiin suorittaa täällä. Vähitellen tuli näitä hienoja nimityksiä, niinkin hieno kuin ”nuorempi alikirjastonhoitaja ap.”, toisin sanoen alemman palkkaluokan työntekijä!

Olin ensin yleisöä palvelemassa useamman vuoden ja kun sain nimityksen, siirryin kokoelmien puolelle, ihan fyysisestikin korkeammalle eli Rotundan neljänteen kerrok-

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA seen. Työskentelin kansalliskokoelmassa ja pienpainatteidenkin hoitajana olin pitkään.

Vuonna 1975 oli organisaatiouudistus, niitähän ei silloin usein ollut. Silloin minusta tuli kokoelmatoimiston toimistopäällikkö. 10 vuotta sen jälkeen esimieheni Eva MäkeläHenriksson jäi sairaseläkkeelle ja minusta tuli hänen seuraajansa eli kokoelmaosaston osastopäällikkö.

Mikä sai sinut tekemään kirjastossa niin pitkän uran?

Ihmiset! Työtoverit, asiakkaat ja eri yhteistyökumppanit eri laitoksissa. Minulla oli myös loistavat esimiehet. Eeva Mäkelä-Henriksson oli aivan ihana ihminen ja häneltä opin paljon.

Ja ylikirjastonhoitajamme, Jorma Vallinkoski, Esko Häkli ja Kai Ekholm, ovat jokainen tavallaan olleet loistavia paikallaan.

Heillä kaikilla, ja koko yhteisöllä, on aikamoiset saavutukset. Se teki ympäristön kiinnostavaksi.

Toinen oli vaihteleva työ. Olin monissa projekteissa mukana ja tapasin erilaisia ihmisiä. Siinä törmäsivät erilaiset näkökannat ja sain oppia koko ajan jotain uutta. Olin varmaan eniten mukana kaikissa eri työryhmissä; kirjastojen johtokunnissa, konservointialan neuvottelukunnassa, opetusministeriön eri työryhmissä. Joissakin olin mukana 20 vuotta!

Vaikka pitkäjänteinen kirjastotyö ei aina hätäiselle luonteelleni sopinutkaan, niin sain työssäni kuitenkin aina nähdä asioiden kehityksen. Se oli palkitsevaa.

Kirjastossa ei ole mitään vähempiarvoista työtä, olen itse tehnyt aivan kaikkea kirjojen siivouksesta alkaen, ja kun pitää mielessä sen miksi sekin työ on tärkeää, tekee se siitä kiinnostavaa.

Miten Kansalliskirjasto muuttui urasi aikana?

ATK-teknologia tietenkin muutti paljon. Välillä kehitys kangertelikin; asiakkaat eivät välttämättä hallinneet kaikkea teknologiaa, emmekä mekään. Kirjastohan ei ollut koskaan mitenkään jälkeenjäänyt näissä asioissa ja varmasti kärsikin siitä, että joskus jotkin asiat otettiin hyvin nopeasti käyttöön.

Leena Pärssinen, entinen kokoelmaosaston osastopäällikkö, työskenteli Kansalliskirjastolla 1965–2005.

Olin itsekin teknologisessa kehityksessä mukana. Se lähti 90-luvun alussa parista kokeiluluonteisesta kuvaprojektista, joissa digitoitiin aineistoja. Siitä lähti liikkeelle Muisti -projekti, jossa luotiin Muisti- ja Helmi-tietokannat sekä yhteinen käyttöliittymä usean laitoksen digitoiduille aineistoille ja niiden käyttö netissä. Mukana olivat meidän lisäksi Kansallisarkisto, Museovirasto, SKS, Åbo Akademi ja yliopiston ATK-keskus sekä kuvalaitos. Suomi oli tässä eturivin maita, koska museoiden, kirjastojen ja arkistojen yhteistyö oli siihen aikaan ainutlaatuista. Olimme niin paljon edellä aikaamme, että emme edes aivan ymmärtäneet kuinka hieno saavutus se oli.

Henkilöstörakenteen muutos kirjastoalan keskiasteen koulutuksen myötä muutti myös huomattavasti työskentelytapoja. Alun perin lähes kaikilla oli akateeminen loppututkinto.

Kirjaston käyttäjät ovat myös muuttuneet aineiston verkkokäytön myötä. Ja monenlainen kulttuuritoiminta on lisääntynyt ja tuo-

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 25

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA nut uusia käyttäjiä, mikä suuntaa kirjastoa ulospäin.

Mikä sinua erityisesti kiinnosti kirjastoalassa?

Omat kiinnostuksen kohteeni olivat kokoelmien lisäksi konservointi ja mikrokuvaus, sekä kartografian historia ja kirjahistoria.

Seurasin vuosikymmeniä näiden alojen ulkomaista kehitystä.

80-luvun puolella olin viikon konservointimatkalla Italiassa, eduskunnan sivistysvaliokunnan mukana. Siellä oli parhaillaan meneillään konservointitarpeiden kartoitus eri puolilla maata, mihin palkattiin työttömiä ihmisiä. Tämä oli kiinnostavaa, koska meillä Pohjoismaissa oli samoja ideoita, jotka perustuivat ajatukseen, että hajautetaan tehtäviä

jekti saatiin valmiiksi määräajassa ja määrärahan puitteissa, joka oli aika ennenkuulumatonta! Kolmantena sanoisin Terra Cognita -kirjan, joka liittyi Nordenskiöldin kokoelmaan sekä ja kartografian ja maantieteen historiaan, ja oli Tieto Finlandia -ehdokkaanakin. Siinä oli loistavat kirjoittajat, mutta pitkälti sen toimitus ja kuvatoimitus olivat minun ansiotani. Tein paljon töitä ja sitä voi yhä pitää hienona kirjana.

Onko mitään mitä olisit voinut tehdä toisin?

En oikein usko. Tein sen mitä näin tarpeelliseksi ja hyödylliseksi kokonaisuuden kannalta. Olin piilovaikuttaja enemmän kuin määräämässä mitä tehdään.

Aika usein kohtasin vastustusta ideoihin

Arvostus on vaihdellut hyvin paljon eri aikoina!

niille alueille joilla on heikompi työllisyys.

Kotkaan tuli sitten konvertointikeskus ja mikrokuvaus- ja konservointilaitos Mikkeliin.

Toinen hieno kokemus oli vuonna 1991, kun pääsin tutustumaan kirjastoalaan Yhdysvalloissa kuukauden ajan. Iso alkujärkytys oli nähdä niin monenkirjava joukko keskitason johtajia isoista kirjastoista ympäri maailman, olimme hyvin erilaisia taustoiltamme, kulttuuriltamme ja tavoiltamme. Oli kiinnostavaa nähdä amerikkalaisia kirjastoja, itärannikolta länsirannikolle. Useat olivat edelläkävijöitä alallaan silloin ja ovat edelleen. Rahaa on aina ollut enemmän kuin meillä ja siksi myös mahdollisuuksia. Myös USAn kirjastonhoitajien korkealla koulutustasolla on ollut vaikutuksensa.

Mistä olet ylpein?

Kolmesta asiasta. Yksi oli meidän osastomme leppoisa tunnelma, auttamishalu ja innostus työhön. Toinen oli mainitsemani Muisti -projekti. Siihen aikaan Suomessa ei ollut mitään vastaavaa ja lopputulos meni täysin nappiin.

Saimme ihmiset toimimaan yhdessä ja pro-

26 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

ja kuitenkin myöhemmin asiat tehtiin juuri niin, kuin olin ehdottanut. Opin, että ei kannata yrittää saada mitään asiaa läpi ennen kuin se on mennyt henkisesti läpi. Ihmiset tarvitsevat aikaa sopeutua.

Valtionhallinnon eri koulutuksissa tuolloin korostettiin liiaksikin sitä, että pitää saavuttaa yksilöllisiä tuloksia eikä niinkään sitä puolta, jota itse pidin tärkeänä, eli ihmisten huomioonottamista ja yhteistyötä. Ihmiset ovat kuitenkin jokaisen organisaation tärkein voimavara.

Näin jälkiviisaana, oliko se 54 vuotta tehty kohtalokas työnhakureissu hyvä sattuma?

Ehdottomasti! Tosin en pitkään aikaan kertonut kenellekään missä olen töissä. Olin mieheni kanssa kerran eräillä kutsuilla, joilla oli enimmäkseen hänen tuttaviaan, tiedottajia.

Kun kerroin missä olen töissä, seurueeseen laskeutui hiljaisuus. Vähän sen jälkeen eräs nuori nainen tuli sitten sanomaan minulle: ”Niin, minäkin olen vain kotirouva”.

Arvostus on vaihdellut hyvin paljon eri aikoina!

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA

T I ET EEN JA KU LT TU U RIN KUP O LIE N AL LA H EL SI NGI N YL IOPIST ON K I R JASTO 4 0 VUOT TA SIT T E N t e k s t i j a k u vat : E sk o R a h i k a i n e n

Yksi puhelu voi muuttaa ihmisen koko elämän. Eeva Mäkelä-Henriksson, Helsingin yliopiston kirjaston kotimaisen osaston päällikkö, soitti minulle Viherlaakson kirjastoon, missä olin keväällä 1974 työssä. Eeva kysyi haluanko tulla yliopiston kirjastoon töihin.

Olin muistaakseni käynyt kysymässä töitä pari vuotta aikaisemmin ja ainakin kysyin töitä Opiskelijakirjastosta, joka tuolloin oli osa yliopiston pääkirjastoa. Sen johtajana oli silloin Matti Liinamaa.

Ei tullut mieleenikään vastata Eevalle totta kai tai ilomielin, vaan vastasin kuten varovainen sulhasmies kosintaan: Saanko miettimisaikaa? Jotain rutikuivia vanhoja hiippariukkoja hyllyjen välissä vanhoja kirjoja hypistelemässä. Hieman tuohon tapaan ajattelin, mutta järki onnekseni voitti. Ajattelin että en voi Viherlaakson kirjastoonkaan jäädä, sieltä oli pitkä matka kotiin Lauttasaareen, ja niinpä soitin Eevalle ja sanoin, että otan työpaikan vastaan. Mäkelä-Henriksso-

Esko Rahikainen, Kansalliskirjasto-lehden entinen päätoimittaja, työskenteli Kansalliskirjastossa 1974–2010.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 27

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

Haikea hetki, kun työtoveri jää eläkkeelle. Birgitta Sundvik keskellä, Esko Rahikainen ja Irja Rämä. Birgitta hoiti konservointi- ja sidotusyksikköä.

nin työhuone oli Rotundan neljännessä kerroksessa ja Eeva oli heti ensi kohtaamiselta mukava, pätevä ja kaikin tavoin vakavasti otettava ihminen. Minut nimettiin kirjastoapulaiseksi ja lukusalin päivystäjäksi. Tänä päivänäkään en tiedä mikä sai Eevan soittamaan minulle Viherlaakson kirjastoon. Uusi työpaikka sanamukaisesti mullisti elämäni.

Vanhaan hyvään aikaan Jokainen joka uskalsi avata Carl Ludvig Engelin suunnitteleman arvovaltaisen empirerakennuksen painavat ovet, saapui lumottuun maailmaan. Kirjaston kupolisali on ensikertalaiselle upea, korea ja korkea. Kun sitten aikanaan esittelin kirjastoa lähes 30 vuotta koti- ja ulkomaisille vierailijoille, kysyin usein paljonko arvioivat kupolisalin korkeudeksi. Monet sanoivat 50 meriä, siksi taitavasti perspektiivi holvissa huijasi, sillä oikea vastaus on 23 metriä. Kupolisalin katossa on tieteiden allegoriset lintuaiheet: Viisauden pöllö, valppauden kukko, voiman kotka ja laulun joutsen. Ja saleissa tyylikkäät eri tieteiden lynetit, jotka Severin Falkman oli maalannut. Vain teologia oli peitetty Magnus Enckellin Kulta-aika maalauksella ja varmaan aiheellisesti sillä Falkmanin urakkaan kyllästyminen alkoi näkyä erityisesti pohjoissalin lyneteissä.

Nykyiseen kirjastoon verrattaessa suuri muutos oli kuitenkin ilmapiirissä. Tiede oli 1974 yhä käsityötä, ei ollut tietokoneita eikä saleissa häiritsevän naputuksen takia kirjoi-

28 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

tuskoneita, vaan kaikki muistiinpanot tehtiin kirjoista ja lehdistä käsin. Toki yksi kopiokone Rotundasta löytyi. Yliopistotutkimusten painopiste oli edelleen kotimaan historian, kielen ja kirjallisuuden tutkimisessa lainkaan unohtamatta maailmanhistoriaa, maailman kieliä, antiikintutkimusta, sosiaalitieteitä, psykologiaa, filosofiaa jne. Kaikki tämä merkitsi sitä, että salit olivat iltayhdeksään asti täynnä tutkijoita ja tunnelma oli harras, jopa kaunis. Ihminen oli vielä arvokas ja painettu kirja tai lehti tai muu dokumentti arvossaan ja korvaamaton. Jos se edusti maan omaa julkaisutuotantoa, se oli fennicaa, jolla sanalla oli pyhyyttä.

Kirjat tuotiin varastosta eteläisen lukusalin hyllyihin ja jos jotain ei löytynyt, niin minä valppaana lukusalipäivystäjänä korokkeeltani selvitin miksi julkaisu viipyi. Asiakkaalla oli yleensä tilauslomakkeen kopio ja tutkimus alkoi. Jos en itse saanut ongelmaa ratkaistuksi, sen teki niin sanotun Rumpuhuoneen ammatissaan taitavat Unto Uusitalo tai Marja Arjamo. Huoneen nimi tuli pyörivästä rummusta, jossa olivat kaikki lainakuitit laatikoissaan.

Muutenkin jokainen tilaus oli yksilöity, asiakkaat listattu ja kotiin ei lähdetty ennen kuin jokaisen toimittamattoman kirjan kohtalo oli selvitetty. Tilaukset pantiin aakkosjärjestykseen asiakkaiden mukaan pitkän kartongista tehdyn aakkostushaitarin avulla. Eräpäiväliuskat leimattiin ja kollegani ja myöhemmin monikesäinen purjehduskaverini Ari Tolvanen oli kirjaston nopein leimaaja. Itse hän oli karttakokoelmien asiantuntija.

Nominatiivissa oleva substantiivi Lukusalin seinähyllyt ja aikanaan Rotundan avokoelman hyllyt olivat täpötäynnä käsikirjastoa ja muuta tutkimuskirjallisuutta ja meistä päivystäjistä tuli aikaa myöten melkoisia asiantuntijoita. Niin tarkkoja oltiin käsikirjaston kokoelmien suhteen, että kirjat paikkalipuston avulla ajoittain inventoitiin, tehtiin puuteluettelot ja palautettiin vääriin paikkoihin joutuneet kirjat oikeaan paikkaansa. Kupolisalissa olivat laajat koti- ja ulkomaisten bibliografioiden kokoelmat, pohjoissalissa tieteelliset aikakauslehdet ja tie-

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA teellisten seurojen sarjajulkaisut ja yliopistojen humanististen oppiaineiden julkaisut.

Kupolisalin seinähyllyissä kiersi myös laaja ja tutkijoiden arvostama repertorioluettelo, josta löytyi kirjaston ulkomainen kirjallisuus vuoteen 1955. Se oli luetteloitu vanhan saksalaisen järjestelmän mukaan. Tieteellisten aikakauslehtien aakkostus määräytyi ensimmäisen nominatiivissa olevan substantiivin mukaan.

Joskus ei kerta kaikkiaan oikeaa hakusanaa keksinyt, mutta vähitellen opittiin. Ja olihan vanhempia kollegoita joilta kysyä. Salin kortistolaatikot kattoivat ajan vuodesta 1956 eteenpäin. Tätä korttiluettelo- ja repertorioaikaa kaipaan yhä. Perinnettä säilyttävät Slaavilaisen kirjaston hurmaavat kortistokaapit.

Vielä on mainittava vanhojen kuvateosten luettelot. Aikanaan kävin tämän varastossa olevien folianttien kokoelman perusteellisesti läpi ja 2012 Tieto Finlandia -ehdokkaana olleen Anto Leikolan kirja Norsusta nautilukseen. Löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan kuvituksesta suuri osa on siitä kauniina esimerkkinä. Toinen on Muistiinpainettua. Kansalliskirjaston kulttuuriaarteita, jonka toimitimme Leena Pärssisen kanssa. Kari Timosen folianttikokoelmasta digitoimia kuvia käytettiin myös kirjaston lehden ja Rainer Knapaksen kirjoittaman yliopiston kirjaston histo­ rian, Tiedon valtakunnassa, kuvituksessa.

Pohjoissali, joka 100 vuotta sitten oli ollut kirjaston ensimmäisenä suurena lukusalina, palveli 1970-luvulla sanomalehtisalina. Sen herrana oli Esko Haapala, jonka kanssa kannatti asiakkaan olla hyvissä väleissä, mikäli halusi nopeaa ja pätevää palvelua. Esko oli myös hyvä laulaja ja muistan kuinka kerran henkilökunnan kesäjuhlassa Mirjam ”Pörri” Montosen pihalla Käpylässä Esko ja Leena Pettil lauloivat komeasti duettoa. Nuotio valaisi tätä idylliä.

Kirjastossa pitää kuiskata 1970-luvun työtoverit olivat kiinnostavia persoonia ja vain muutaman voi tässä mainita.

Eeva-Mäkelä-Henriksson tuli jo puheeksi, mutta Henrik Grönroos, lainaustoimiston entinen esimies ja kirjahistorian tietopankki, oli jo elävä legenda. Hän oli jo eläkkeellä, mutta ahkera kirjastossa kävijä ja sain hänel-

Pekka Kiukkonen, Liisa Koski ja Heikki Kaukoranta. Pekka vastasi humanistisen kokoelman kirjavalinnoista, Liisa työskenteli kaukopalvelussa ja Heikki uurasti pienpainate­ kokoelman parissa.

tä sittemmin vanhoja lehtileikkeitä Aleksis Kivi -tutkimuksiini. Kaija Myllyniemi oli professori Gunnar Suolahden tytär. Hän korosti uudelle työntekijälle, että kirjastossa pitää kuiskata, ja Kaija oli kehittänyt taidon huippuunsa: kun hän kuiskasi se kuului eteläsalista Rotundaan!

Lainaustoimiston esimiehenä oli Inger Österman, joka vei minut taloon tultuani tervehtimään ylikirjastonhoitaja Jorma Vallinkoskea. Tämä oli onnettomuudekseen jo sairastumassa, katsoimme toisiamme, kättelimme, mutta hän tuntui jo katsovan jonnekin minne itse en nähnyt. Vallinkoski on vanhan polven tutkijoita, jotka julkaisevat vähän, mutta perusteellista ja luotettavaa työtä. Hän on julkaissut mm. Turun Akatemian väitöskirjojen luettelon. Tutkijoista suuren ihailuni kohde on Kaarlo Wirilander Herrasväkeä- ja Savon historia teoksillaan, jotka ovat pätevää tutkimusta ja myös persoonallisen kielenkäytön osalta omaa luokkaansa.

Ruotsinvallan aikaisen kirjallisuuden tuntija ja kaikin tavoin sympaattinen kollega oli neljännessä kerroksessa työskentelevä Irja Rämä, jonka kanssa kerran pikkujoulujuhlissa tanssinkin. Hänen miehensä, Kirkkonummen kirkkoherra Oskari Rämä vihki nuoruuteni tyttöystävän, mutta toisen miehen kanssa! Vaan ei hätää: Molemmista tuli elinikäisiä ystäviäni. Enkä ilman jäänyt itsekään. Olin 1974 päivystämässä lainaustoimistossa Rotundassa, kun nuori, kauniisti hymyilevä opiskelijatyttö tuli vaihtamaan kopiokonetta

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 29

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA varten rahaa. Näin lainakuitista nimen ja seuraavan vuoden lokakuussa YK:n päivänä meidät Korppoon Jurmon kappelissa vihittiin. Kirjasto on siis todellinen kulttuurin ja edistyksen keidas tässäkin mielessä. Tokikaan hän ei ollut ainoa kaunis olento: Heta Reitalalla oli yliopiston kauneimmat silmät, Sara Heinämaalla taas kaunein niska. Tällaisia epätieteellisiä havaintoja tulin tehneeksi saleissa liikkuessani.

Mutta unohdin huumorin: Kirjaston pakkaamossa, joka on purettu jo aikaa sitten, oli hauskaa väkeä vahtimestareina ja kirjanhakijoina. Siellä kuuli ihan hulvatonta leikinlaskua ja vitsien kerronta oli taidelaji, jota ei painettuna koskaan voi tavoittaa. Hans ”Hasse Strömberg” ei ollut vitsiniekkaa, mutta ylivahtimestarina kelpo kaveri ja soitti harmonikkaa pikkujoulujuhlissa. Taloon tullessani toin mukana ystäviä, jotka viihdyttivät henkilökuntaa muutaman kerran kupolisalissa ennen kirjaston avaamista asiakkaille: Ilmo Ranta soitti pianoa ja Timo Kaitaro huilua, Liisa Eskola ja Virpi Ranta lauloivat. Pakkaamosta lähti vuosien mittaan maailmalle tuhansia tuoreita väitöskirjoja. Muistan että erään oikeustieteen alaan kuuluvan väitöskirjan esipuheessa kirjoittaja totesi, että hän ei kiitä ketään!

Fennica ja bibliografinen osasto toimivat Auratalossa, jonka väki teki kelpo työtä ja järjesti myös hauskoja joulunäytelmiä Auratalossa tai pääkirjaston kupolisalissa. Usein pomojen kustannuksella laskettiin hyväntahtoista leikkiä. Itse kirjoitin ja ohjasin kerran näytelmän missä oli sota-aika ja yliopiston pommitus aiheena ja kupolisalin parvella näyttelijöitä, valonheittäjiä ja kuultiin sodan ääniä.

Zdravstvuite!

1974 oli Slaavilainen kirjasto vielä yliopiston kirjaston kellarissa ja siellä Pietarin emigrantteja ja muuta väkeä töissä. Kaksi on mainittava: Elisabet Tokoi, joka sanoi että olen Vissarion Belinskin (venäläinen kirjalli-

suudentutkija) näköinen ja eihän sellaista unohda. Toinen on Benita von Pruschevsky, jolle kirjaston eteisessä sanoin Zdravstvui näyttääkseni työväenopistossa hankkimaani venäjänkielen taitoa. Napakka vastaus tuli heti: Zdravstvuite! Emme olleet tehneet sinunkauppoja. Aikanaan sitten kirjaston lehden toimittajana kävin kollegan kanssa Benitan kotona häntä haastattelemassa ja saimme teetä ja makkaravoileipiä. Mainio nainen, kerta kaikkiaan. Hiljaisista hiljaisin taisi puolestaan olla Georgy Presas, jonka joskus kohtasin hississä. Eipä juuri juteltu, mutta luin hänen runojaan tilattuani niitä käsikirjoituskokoelmasta. Toivottavasti ovat yhä tallessa, samoin Leena Järven runot. Kelpo Slavicakollegoita olivat myös Jarmo Suonsyrjä ja Maire Aho, jota sanoin Ainoksi ja hän minua Väinöksi. Maire suomensi minulle Isadorakirjaani varten Gangut (Hanko) -kirjasta venäläisten hyökkäyskuvauksen Bengtskäriin.

Surullisista kollegamuistoista haluan mainita erään varastotyöntekijän, joka oli todella yksinäinen. Jouluksi ostin hänelle sikareja ja jotain makeaa. Hänen hautajaisissaan Malmilla ei ollut yhtä ainoata sukulaista tai ystävää, mustat anonyymit miehet kantoivat arkun hautaan. Hieman tuprutti lunta ja Eeva Mäkelä ja minä ainoina saattajina. Pidin pienen puheen haudalla, kun ei täältä nyt ihan ilman muutamaa kaunista sanaa voi lähteä.

Porra ja Becker Kirjaston asiakkaissa oli uskomattomia tyyppejä. Ensin tietysti professorikunta ja elettiin aikaa jolloin tohtorius ja professorius ei vielä ollut alennusmyynnissä kuten nykyisin. Lainauskuittiin asiakkaan piti laittaa tilaajan nimi ja osoite ja tästä me virkailijat pidimme kiinni. Professori Eino Jutikkala oli niin suuri herra, että kirjoitti vain E. Jutikkala, emmekä uskaltaneet vaatia enempää. Mutta Einoa paremmaksi pisti eräs paljon julkaissut professori: Tilauskuittiin tuli henkilötietoi-

Ja kun eteiseen viimein tuli laukkujen tarkastus, muuan naisasiakas marssi eteisestä päivystystiskille, vetäisi laukkunsa auki, otti alanurkista kiinni ja romautti kaiken tiskille. ”Onko nyt hyvä?” hän kivahti.

30 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA hin vain yksi sana: Klinge. Aina emme muistaneet professorin nimeä eikä kehdannut kysyä. Tilattua kirjaa ei muka löytynyt lainaustoimiston hyllystä vaikka se siellä jo oli. Käytiin vaivihkaa kysymässä kollegalta mikä asiakkaan nimi oli ja tämä kurkisti huomaamatta ja tunnisti asiakkaan. Näin sai kerran Holger Thesleff kirjansa.

Hauraasta ja hienostuneesta asiakasjoukosta haluan mainita tuolloin jo iäkkään Tyyni Tuulion, joka kävi kirjastossa vielä yli yhdeksänkymmenenvuotiaana sekä kirjallisuudentutkija Maija Lehtosen, joka oli Aleksis Kiven tutkija J.V. Lehtosen tytär. Hänellä oli enonsa Eino Jutikkalan kanssa yhteinen tutkija-asunto Merikadulla, missä kerran kävin Lehtosta tapaamassa Aleksis Kivi -asioissa. Edelleen on mainittava iki-ihana Eeva Niinivaara, vironkielen lehtori, jonka kanssa ystävystyin. Sain Eevalta runoja ja suomennoksia ja hän oli kuin äitini: Tuli aivan lähelle ja piti kädestäni kiinni puhuessaan. Kun myöhemmin lainaustoimisto siirtyi kupolisaliin ja olin vuorossa, jutteli Eeva tiskin edessä kerran Eeva-Maija Tammekanin kanssa ja vironkieli kuulosti niin hassulta, että jouduin hihittämään kouraani.

Erikoisia persoonallisuuksia oli pyöräilevä ja pitkään teologista tutkintoa punnertanut Reino Porra, joka lopuksi vihittiin papiksi. Toinen oli Nilla Outakoski, joka ties miten kauan askaroi lappikirjojensa parissa, ja kolmas omalaatuinen kielentutkija ja opettaja Olavi Sol. Hän oli tiettävästi laulajattaren kanssa naimisissa, siitä kaiketi sukunimi Sol (do re mi fa sol). Hän oli päättänyt todistaa turhien kieltenoppikirjojen suuren määrän opetuksessa. Kun oppikirjat olivat kustantamoille ainoa varma tulonlähde vuosittain, niin kirjapainoista alkoi tulla oppilaan kirjaa aa bee cee ja opettajan kirjaa dee ee äf ja harjoituskirjaa gee aa hoo. Sol mittasi oppikirjapinojen paksuuksia ja kirjanhakijat olivat aivan tuskastua häneen.

Jakoavaimella ja lekalla Sukututkijoiden kuningas puolestaan oli komentajakapteeni Hardy Becker, jonka kaukainen esi-isä oli noussut Itämerestä ja hedelmöittänyt esiäidin. Becker-sukua oli kaik-

kialla Euroopassa ja Hardylle kertyi varmaan muutama kuutiometri kopioita ja tekstiä. Sanoin aina juttelumme lopuksi, että hän julkaisisi tutkimuksiaan vaikka monisteina, mutta mies ehti kuolla ennen kuin sai valmista. Ainakaan ei fennica-luettelossa ole niistä mitään mainintaa. Viipurin rannikon rantaan sota-aikana ajautunut miina ei Hardya tappanut vaikka hän sen suurella jakoavaimella ja lekalla avasi. Muut laivaston miehet olivat sadan metrin päässä.

Toki oli asiakkaissa suuttuneita ja raivostuneitakin. Balkanin miehen tilaamaa kirjaa ei löytynyt ja hän hoki: Katastrof, katastrof!

Kun kirja sitten seuraavana päivänä löytyi, mies hoki ilahtuneena: Progress, progress! Ja kun eteiseen viimein tuli laukkujen tarkastus, muuan naisasiakas marssi eteisestä päivystystiskille, vetäisi laukkunsa auki, otti alanurkista kiinni ja romautti kaiken tiskille. ”Onko nyt hyvä?” hän kivahti.

Valtion kielentarkastaja Kalle Sorainen (Sandelin) nukkui pää pöytään vasten painuneena eteläsalissa, mutta katsoimme hänen yli 90-vuotiaana ansainneen unensa, vaikka hän minut ruotsinkielen kirjallisessa kokeessa kerran reputtikin. Kerran taas Eeva Mäkelä-Henrikssonin kanssa kävimme viemässä mielenhäiriöön joutuneen pohjalaistytön Lapinlahteen. Toivottavasti sai avun.

Kohtalosta ja johdatuksesta Kun aikanaan Aila Lassilan kuoltua siirryin toimittamaan kirjaston lehteä ja siirryin toiseen kerrokseen ylikirjastonhoitaja Esko Häklin viereiseen huoneeseen, näin hieman kumartumalla tuomiokirkon alttarille jos kirkon ovi oli auki. Pari kertaa oli huoneessa tarkka-ampuja kun kirkossa kävi korkeantason valtiovieras. Itse kirjasto on oman aikansa rakennustaiteen helmi, siihen verrattuna yliopisto ja valtioneuvosto ovat persoonattomia standardirakennuksia.

Ihmisen elämänkulkuun vaikuttavat kotimaan ja kotiseudun ohella perhetausta ja oma luonne. Niin sanottu kohtalo tai johdatus ovat epämääräisiä käsitteitä, mutta niiden merkitys tuntuu todelliselta ja minut ne onnekseni veivät vuosikymmeniksi Helsingin yliopiston kirjastoon.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 31

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

KULT T UUR IPERINTÖ DI GITA A LIS EN MAAILMAN VO IMAVARANA Digitointi- ja konservointikeskuksen johtaja Majlis BremerLaamanen jäi kesällä eläkkeelle Kansalliskirjastosta.

Tässä hän kertoo pitkästä urastaan ja siitä kuinka merkit­ tävä jokaisen työntekijän ja johdon avoin asenne, into ja panos on ollut keskuksen kehitty­misessä nykyiselleen. teksti: Majlis Bremer-Laamanen K u va : S a a r a L i u kk o n e n

Majlis Bremer-Laamanen työskenteli Kansalliskirjaston Digitointi- ja konservointikeskuksen johtajana vuodesta 1990.

32 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA Mitä suomenruotsalainen helsinkiläinen tekee Etelä-Savossa, Mikkelissä 1970–80-luvulla? Kokeilu ja uuden kehittäminen ovat kiinnostaneet minua aina. Kokeilunhalu johtikin minut Mikkeliin mieheni kanssa.

Mikkeli oli hyvin suomenkielinen kaupunki 80-luvulla. Kaikki huomasivat, kun puhuin ruotsia lasteni kanssa, toisin kuin tänä päivänä. Ihmiset suhtautuivat positii­ visesti ja uteliaasti. Savolaisuus on minulle edelleen kiinnostava mysteeri. Mitä sanotaan ja tarkoitetaan, on arvoitus. Huumori kukoistaa. Ihmiset ovat aitoja. Tänä päivänä täällä on opiskelijoita ympäri maailman ja jo työpaikan viereisessä kahvioissa kuulee usein ruotsia, englantia ja muitakin kieliä.

massaneutralointi ja tulevaisuudessa ”kuvantaminen” eli digitointi.

Mikrokuvaus- ja konservointilaitoksen perustaminen 1. syyskuuta 1990 Kansalliskirjasto, silloinen Helsingin yliopiston kirjasto, ja yliopiston AV-keskus perustivat yhdessä Mikrokuvausja konservointilaitoksen Mikkeliin. Kirjastossa oli seitsemän työntekijää ja AV-keskuksen mikrokuvausyksikössä neljä. Tavoitteena oli kasvaa useamman kymmenen henkilön laitokseksi.

Toiminnan vakiinnuttaminen ja nousu oli alussa laman kourissa. Lamasta huolimatta

Tänä päivänä kirjasto kohtaa uuden ajan verkossa.

Digitaalisten aineistojen käyttö ja uudelleenkäyttö osoittavat tulevaisuuden suuntaa.

Sain mahdollisuuden olla monessa mielenkiintoisessa työpaikassa ennen kuin hain ja minut valittiin Helsingin yliopiston kirjastoon – nykyiseen Kansalliskirjastoon – Mikrokuvaus- ja konservointilaitokseen. Olen johtanut tätä laitosta alusta alkaen.

Säilytyksen ja digitoinnin esiinmarssi Viime vuosikymmenet ovat olleet kulttuuriperinnön säilytyksen ja varsinkin digitoinnin kansainvälisen ja kansallisen nousun aikaa.

Panostus säilytykseen nousi 60-luvulla Firenzen tulvakatastrofin seurauksena. Samanaikaisesti huonokuntoinen hauras paperi uhkasi kirjakokoelmia ympäri maailman. Noin 30 % kulttuuriperinnöstä oli käyttökelvotonta. Oli pakko ryhtyä toimenpiteisiin.

Suomessa Opetusministeriö asetti määräaikaisen konservointijaoston, joka esitti vuonna 1986, että perustetaan valtakunnallinen keskus Kansalliskirjaston yhteyteen.

Keskuksen tuli vastata vaativimmista mikrokuvaukseen ja konservointiin liittyvistä tehtävistä. Keskukseen haluttiin keskittää myöhemmin alan jatkokehitys ja seminaarit. Säilytysmenetelminä mainittiin muun muassa

ryhdyimme voimakkaasti rakentamaan sille vankkaa perustaa. Alusta alkaen olemme pyrkineet luomaan verkostoja ja suhteita ulkomaille ja kotimaahan. Osaamistamme hyödynnettiin heti aluksi mikrokuvaukseen liittyvissä työprojekteissa Viron kansalliskirjaston kanssa ja myöhemmin Venäjän velka -hankkeessa Pietarin kansalliskirjaston kanssa.

Konservoinnin keskeinen asema kulttuuriperinnön alkuperäisten aineistojen säilyttämisessä on jatkunut perustamisesta lähtien. Teimme alkuaikoina hauraan paperin neutralointiin liittyvää yhteistyötä Helsingin yliopiston Polymeerikemian laitoksen ja Hollannin TNO:n kanssa. Aihe on jälleen ajankohtainen Mikkeliin suunnitteilla olevassa Memory Parkissa.

Kulttuuriperintö digitaaliseksi Alusta lähtien tietotekniikkaosaaminen on ollut meillä tärkeää. Digitointitoiminta aloitettiin vuonna 1998 osana johtamaamme pohjoismaista Tiden – eli sanomalehtien digitointi- ja tekstintunnistusprojektia. Siitä lähtien olemme panostaneet laajamittaiseen prosessinomaiseen infrastruktuurin rakenta-

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 33

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA Dimiko täytti 25 vuotta Ristiinan yhtenäiskoulun yhdeksäsluokkalaiset Heidi Timonen (vas.), Ronja Nyman, Minttu Pöyry, Ronja Pöntinen ja Venla Hytönen tutustuivat Kansalliskirjaston materiaaliin ja ottivat jaossa olleita kirjanmerkkejä, jotka olivat kopioita muun muassa vanhoista matkailumainosten kansilehdistä sekä autokatalogien esittelyvihkosista.

miseen sekä lehtiaineistojen helppokäyttöiseen digitaaliseen jakeluun.

Avasimme Historiallisen sanomalehtikirjaston yleisölle vuonna 2001. Siihen viitataan edelleen hyvänä esimerkkinä muun muassa vastaavassa palvelussa Kaliforniassa. Nyt tähdätään digitaalisesti pimeän 1900-luvun sanomalehtien laajempaan käyttöön alueellisesti AVIISI-hankkeen tuloksena. Digitoidut Länsi-Savo ja Maaseudun Tulevaisuus -lehdet toimivat vuoden sisällä pilotteina Mikkelin kaupungin sivistystoimen kautta muun muassa kouluissa, kirjastossa ja tutkimuksessa. Aviisi on esimerkki edelläkävijyydestä ja se tukee hallitusohjelmaa.

Tänä päivänä kirjasto kohtaa uuden ajan verkossa. Digitaalisten aineistojen käyttö ja uudelleenkäyttö osoittavat tulevaisuuden suuntaa. Jo nyt olemme Mikkelin seudun tuella mahdollistaneet digitoitujen vanhojen lehtien suositun Digitalkoot-leikepalvelun, jossa jokainen voi kerätä leikkeitä omaan ja yhteiseen leikekirjaan.

Olemme edenneet joukkoistamisen lisäksi ison datan, älykkäiden ratkaisujen ja tekstinlouhinnan aikakauteen. Digitointikeskuksen aloitteesta ja Mikkelissä sekä Helsingissä toimivien tahojen tuen ansiosta meillä on digitaalisten aineistojen tutkimuksen professuuri. Olemme hiljattain saaneet myös tiedon Maakuntahallituksen tuesta Digitaalisen tiedonhallinnan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen perustamisesta Mikkelin ammattikorkeakoulun ja Kansalliskirjaston voimin sekä DigiBus -hankkeen aloittamisesta Aaltoyliopiston kanssa.

34 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

Digitaalisten aineistojen käyttömäärät ovat kasvaneet yli 11 miljoonaan. Digitointi on laajentunut myös muihin aineistoryhmiin kuten pergamentteihin, Turun Akatemian väitöskirjoihin ja äänitteisiin.

Pienen yhteisön ponnistus maailmanluokan osaajaksi Olemme järjestäneet kansainvälisiä seminaareja ja osallistuneet muun muassa kansainvälisen kirjastojärjestön IFLAn jaostojen ja työryhmien toimintaan vuodesta 1994 alkaen. Työ EU:n digitoinnin linjausten parissa on jatkunut 15 vuoden ajan. Olen esitellyt toimintaamme ja kehitysprojektejamme vuosittain ympäri maailmaa – Australiasta Amerikkaan, Afrikasta Eurooppaan. Monet ovat halunneet ottaa meistä mallia. Yhteistyöstä olemme luonnollisesti saaneet paljon ja uusia avauksia on vireillä.

Olemme lähteneet liikkeelle pienestä yhteisöstä ja jokaisen ihmisen panoksella on ollut suuri merkitys. Kansalliskirjaston johdon ja työntekijöiden positiivinen panostus ja avoin asenne ovat olleet tärkeitä alusta alkaen. Kiitosta saavat myös Mikkelin kaupunki, DigitalMikkeli yhteistyö ja Mikkelin yliopistokeskus. Mikkelin merkitys on kasvanut sitoutumisen ja yhteistyön kautta.

On ollut ilo tehdä yhteistyötä digitoinnin edistämisen merkeissä Opetus- ja kulttuuriministeriön, Euroopan komission, IFLAn, Maakuntaliiton, ELY-keskuksen, Kansallisarkiston, kirjastojen sekä monien muiden tahojen kanssa. Työ jatkuu nyt yhä tiiviimmin alueellisissa, kotimaisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä.

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA

DI MIKO TÄYT TI 25 VU OT TA t e k s t i j a k u vat : K a r i K a u p p i n e n

Kansalliskirjaston digitointi-ja konservointikeskus eli Dimiko juhli yhdessä Kansalliskirjaston ja Helsingin yliopiston kanssa 25-vuotista toimintaansa Ristiinassa lokakuussa, osana yliopiston 375-juhlavuoden tilaisuutta.

Tilaisuudessa Digitointi- ja konservointikeskuksen uusi johtaja Pirjo Karppinen puhui kansleri Thomas Wilhelmssonin ohella.

Karppinen antoi suuret kiitokset edeltäjälleen Majlis Bremer-Laamaselle ja koko henkilökunnalle, sekä kaikille yhteistyökumppaneille, asiakkaille ja toiminnan kehittämisessä mukana oleville tahoille. Hän sanoi: ”Tältä vahvalta pohjalta meillä on osaamista, valmiuksia ja rohkeutta toimia tulevina muutoksen aikoina. Muutos on aina myös mahdollisuus ja digitaalisten tutkimuksen ja opetuksen käyttöön tarjottavien aineistojen määrää on kasvatettava.”

Puheessaan Karppinen myös totesi, että Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla on havahduttanut monet huomaamaan Suomen sotien ja itsenäisyyden syntyvuosien lehtiaineistojen digitoinnin tarpeen. Hän esittikin

toiveen, että satavuotisjuhlan kunniaksi valtiovalta ottaisi aloitteen ja investoisi kulttuuriperintöaineistojen digitointiin ja niiden käyttöön saattamiseen. Hän sanoi: ”Se olisi kulttuuriteko, joka tarjoaisi iloa, virkistystä, työtä ja toimintamahdollisuuksia sekä kansalaisille että eri alojen toimijoille.”

Dimikon uusi johtaja Pirjo Karppinen.

PI ETA RI B R A HE R I ST I I N ASSA Helsingin yliopistolla ja Ristiinalla on historiallisia yhtymäkohtia. Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe (1602–1680) perusti paitsi Turun akatemian, myös Ristiinan seurakunnan.

Suomen kenraalikuvernöörinä Brahe matkusteli ympäri maata ja vuonna 1639 hän saapui Suur-Savoon, kiersi nykyistä Mikkelin seutua ja ihastui näkemäänsä.

Ristiinan, joka on nykyisin osa Mikkeliä, nimi periytyy hänen vaimoltaan Kristina Katarina Stenbockilta. Hän rakennutti Ristiinaan kirkon, joka valmistui vuonna 1649.

Brahe halusi kehittää Suomea ja

tehokkaan hallinnon luomiseksi ensiarvoisen tärkeää oli pappien, tuomarien ja virkamiesten koulutus. Oppilaitoksia perustettiinkin eri puolille maata. Kaikkein kauaskantoisin merkitys oli Turun kuninkaallisen akatemian perustamisella. Hän toimi akatemian ensimmäisenä kanslerina vuodesta 1646 kuolemaansa saakka.

Hän pyrki edistämään suomen kielen kirjallista ja suullista käyttöä maallisessa ja kirkollisessa hallinnossa. Uuden akatemian avulla Brahe vaikutti myös pappiskoulutuksen ja koko sivistyneistön tason paranemiseen.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 35

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

K A N SA LLIS KIR JASTON MO NIT OIMIMIE S Tila- ja turvallisuusosaston tiimi pitää huolta talosta, asiakkaista, henkilökunnasta ja kokoelmista. Vahtimestari Ricardo Parada on uransa aikana ehtinyt tehtäviensä ohella myös moneen muuhun. t e k s t i j a k u va : S u v i K i n g s l e y

Ricardo Paradaa pyydettiin kaukopalveluista vahtimestarin tehtäviin 90-luvun lopulla.

Kirjastossa oli sattunut karttavarkaus ja sen seurauksena turvatoimia oli kehitettävä. ”Ajatuksena oli, että liikkuvaa valvontaa lisätään ja ylipäätään näytetään, että toimintaa valvotaan. Ensimmäiseksi testasin kuinka helppoa kirjaston systeemejä oli huijata, mitkä alueet olivat heikoimpia turvallisuuden kannalta. Sen pohjalta lisäsimme kameroita ja yhteistyötä erikoislukusalin kanssa.

Erityisesti tehostimme tiedonkulkua siitä mitä arkaa aineistoa erikoislukusaliin on tulossa ja milloin.”

Nyt kaikkien vahtimestareiden tehtäviin kuuluu kirjaston toimintaan liittyvän turvallisuuden valvonta.

”Tämä on arvostettu teos Chilessä, heidän Kansalliskirjastossaan on yksi tai kaksi kappaletta, jotka ovat huonossa kunnossa; niissä on kosteusvaurioita ja ”Kansalliskirjaston omaisuutta” -leimauksia keskellä hienoja kuvituksia. Meillä sen olisi saanut kotilainaan, kaikki kuusi nidettä! Ja kun tilasin sen lukusaliin – huomaa ei erikoislukusaliin – en voinut uskoa silmiäni, koska sitä ei ollut kertaakaan avattu.

Parada sanoo nauraen: ”Sanoin Maija Suhoselle, erikoislukusalin johtajalle: ’Tämä on aarre! Tällaista ei ole edes Chilessä, tämän pitäisi olla erikoislukusalissa eikä missään nimessä kotilainana!’”

Nyt kirjaa saa tutkia ainoastaan erikoislukusalissa ja sitä esitellään chileläisille kutsuvieraille.

Aarre kotilainaan

Merikarhut Kupolisalissa

Turvatoimien pohtiminen ja kehittäminen oli Paradalle luontevaa, sillä hän tunsi talon jo hyvin ja myös tiesi millaisia aarteita sen kätköistä saattoi löytää. Tutkiessaan kokoelmia hänen käsiinsä oli osunut ranskalaisen kasvitieteilijä, luonnontieteilijä ja kuvittaja Claudio Gayn (1800–1873) teos. ”Minua kiinnostaa historia ja kun tulin kirjastoon, aloin tutkia mitä täällä on kotimaastani Chilestä. Silloin löysin Gayn teoksen Historia de Chile, jonka hän kirjoitti aikoinaan Chilen hallituksen pyynnöstä.

Historian ohella Paradaa kiinnostaa purjehdus ja projekti, jossa nämä kaksi yhdistyivät, on selvästi yksi hänen uransa kohokohdista. ”Kollegojeni ja ystävieni Esko Rahikaisen ja Olli Oinaksen kanssa teimme näyttelyn suomalaisista merikapteeneista, jotka kulkivat isoilla purjeveneillä, rahtiveneillä, Kap Hornilla vuoteen 1930 saakka. He perustivat maailmanlaajuisen Cap Hornier -kerhon, jolla oli Suomessa oma osasto.”

Nämä 70–90 vuotiaat merikarhut kutsuttiin avajaisiin Kupolisaliin, jossa heitä odotti yllä-

36 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA salista pelkissä uimahousuissa seisoskelevan miehen. Ei kenkiä, ei mitään. Kerroin hänelle, että kirjastossa pitäisi kuitenkin olla sopivat vaatteet. ’No, mihin voisin mennä’, hän kysyi.

Juuri silloin ovet olivat auki Snellmaninkadulle ja sanoin, että ’menkää kirkkoon, Jumala hyväksyy kaikki’. Hän kiitti ja lähti kirkkoon.

Huumorilla näistä yleensä selviää!”

Entä onko Parada joutunut poistamaan aggressiivisia asiakkaita kirjaston tiloista? ”En ole, ja sellaisessa tilanteessa kutsuisimme paikalle virkavallan. Mutta muistan kyllä hyvin, kun Kupolisalissa oli tappelu, karateotteet ja kaikki. Kysyimme kohteliaasti, että ’anteeksi voisitteko siirtyä ulos tappelemaan, sillä tässä on näyttely ja voitte rikkoa jotakin?’

He keskeyttivät ja sanoivat ’totta kai’, lähtivät ulos ja jatkoivat tappelua kadulla.” Miehet eivät tapelleet kirjasta vaan naisesta, joka seisoi turvallisen välimatkan päässä.

Vahtimestari Ricardo Parada on työskennellyt Kansalliskirjastolla vuodesta 1991

tys. Parada kertoo: ”Yhdessä Chilen suurlähetystön kanssa olimme järjestäneet puhelinyhteyden Kap Hornin majakan majakanvartijan kanssa. Siinä yleisön edessä minä tulkkasin ja kerroin näille merimiehille, mitä majakanvartija kiikarillaan merellä näki, mitkä laivat olivat tulossa ja menossa ja millaiset olosuhteet siellä oli juuri sillä hetkellä. He olivat todella yllättyneitä, olihan tämä ennen internetyhteyttä!”

Parada järjesti myös näyttelyn maanmiehestään Pablo Nerudasta, ”Nerudan 100 vuotta”, ja kahlasi läpi vanhoja suomalaisia lehtiä löytääkseen mainintoja runoilijasta. ”Löysin vanhan Kirjallisuuslehden (päätoimittajana Jarno Pennanen), jossa mainittiin nuori Pablo Neruda puhumassa muille opiskelijoille Madridissa vuonna 1936. Paikalla oli ollut suomalainen toimittaja.”

Mies uimahousuissa Pitkän uran tehneenä asiakkaidenkin kanssa on sattunut erikoisia yhteentörmäyksiä. Parada muistaa heti yhden: ”Kerran löysin Kupoli-

Kirjaston koneisto ja kummitukset Mikä kirjastouralla on ollut haastavinta? Parada miettii vain hetken ja sanoo: ”Haastavaa oli alussa päästä sisään kirjaston koneistoon, ulkomaalaisena ja hieman oudosti puhuvana. Näin sen mahdollisuutena ja kirjasto on antanut minulle paljon. ”Täällä on mukavia asiakkaita, loistavaa henkilökuntaa ja mahtava historiallinen ympäristö. Työkulttuuri on kyllä muuttunut niin, että nykyään on harmillisen kiire, vaikka meillä onkin laitteet, joiden pitäisi helpottaa elämää. Viime kesänä järjestin ”Ricardon yllätysretken” Suomenlinnalle. Kuka tahansa sai tulla mukaan ja vein koko porukan paikkaan, jonka olen löytänyt purjehtiessani ja kävellessäni ympäriinsä saarella. Pitäisi varmaan järjestää toinen ensi kesänä!”

Yksi retki voisi olla ”Kansalliskirjasto By Night”. Vahtimestarit joutuvat joskus tilaisuuksien jälkeen tarkastamaan paikkoja iltamyöhään. Onko kummituksia näkynyt? ”Kirjastohan on joskus ollut ruumishuoneena ja olen monesti joutunut kävelemään koko talon läpi pimeässä. Täytyy silti sanoa, että en ole kokenut yhtään mitään. Mutta olen vapaamielinen ja voisin uskoakin kummituksiin, jos niitä tulee vastaan!”

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 37

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

KA NSA KU NNAN D I GITA A LISTA MU ISTIA SÄ ILY T TÄMÄS SÄ Digitaalisen kulttuuriperinnön pitkäaikaissäilytys on keskeinen kirjastoalaa ja koko yhteiskuntaa koskeva kysymys. Lassi Lagerin tehtävänä on luotsata Kansalliskirjastoa tärkeää tavoitetta kohti. teksti: Suvi Kingsley k u va : L a ss i L a g e r

Mitä työhösi pitkäaikaissäilytys-yksikön esimiehenä kuuluu?

Vastaan kirjastoverkkopalveluissa (KVP) muun muassa siitä, että digitaalinen kulttuuriperintöaineistomme saadaan keskitettyyn pitkäaikaissäilytykseen, KDK-PAS-palveluun.

Tärkeää ei ole vain bittien säilyvyys vaan myös se, että sisältö pysyy ymmärrettävänä ja alkuperäinen käyttökokemuskin säilyy.

Juuri nyt olemme allekirjoittamassa sopimuksia verkkoarkiston osalta ja aineiston siirron pitäisi käynnistyä piakkoin. KDKPAS-palvelun toteutuksesta vastaa Tieteen tietotekniikan keskus, CSC. Olen myös mukana KDK-PAS-yhteistyöryhmässä, jossa on muiden pitkäaikaissäilytettäviä aineistoja hallinnoivien kirjastojen, arkistojen ja museoiden edustajia.

Tiimilläni on myös verkkoarkiston ja elektronisten vapaakappaleiden keräys- ja käsittelyprosessien teknisen puolen hoito.

Tutkimuskirjaston kanssa sumplimme myös Doriaan tuotavien digitoitujen aineis-

38 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

tojen kokoelma-asioita, mietimme aineistojen näyttämistä ja työprosesseja. Yksikkömme huolehtii myös muun muassa Kansalliskirjaston julkaisuarkistopalveluiden teknisestä toteutuksesta ja hallinnoi kansallisesti URN-tunnisteita. Myös osa Finto-palvelun – sanasto- ja ontologiapalvelun – väestä kuuluu yksikköömme.

Nykyinen pestini on sijaisuus ja se jatkuu vuoden 2016 loppuun. Vanha hommani oli Arto-tietokannan ylläpito ja kehittäminen, jota joudun hoitamaan yhä jonkun verran.

Sitten on hallinnollisia esimiestehtäviä ja eri ryhmien kokouksia, jotka vievät paljon aikaa. Sähköposteja tippuu postilaatikkooni parhaimmillaan 15 yhden ruokatunnin aikana.

Aika täydeltä kuulostaa!

KVP:ssä yritetään ihan yleisesti karsia turhia työryhmiä ja lyhentää kokouksia. Olemme huomanneet, että puolentunnin maksimipituus sopii aika moniin palavereihin, siinä ei

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA jaaritella vaan mennään eteenpäin. Käytämme paljon kiwiä, kirjaston ylläpitämää yhteisöllistä verkkoalustaa. Viemme sinne asialistan, jota sitten täydennetään muistioksi sen verran kun on tarpeen, liitetään aineistot ja jaetaan tehtäviä. Toki on kokouksia, joihin menee pari tuntia, kuten KVP:n johtoryhmän pitämiin palavereihin.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?

Se, että itse pystyn edistämään asioita. Ja hyvä palaute on aina palkitsevaa.

Missä me Kansalliskirjastolaiset olemme erityisen hyviä?

Meillä on tietenkin sellaista erikoisosaamista jota ei muualta löydy, koska monia asioita ei tehdä missään muualla Suomessa. Vertailukohteita sille osaamiselle joutuu hakemaan muualta maailmasta.

Esimerkiksi?

Mainitaan nyt vaikkapa suomalaisen internetin arkistointi. Siihen liittyy nopeatakin innovointia. Meillä on vaalikeräyksiä joka vaalien aikaan, ja teemme muitakin täsmäkeräyksiä, jotka kohdistuvat myös sosiaaliseen mediaan. Tällainen oli esimerkiksi palkansaajien suurmielenilmaus syyskuussa.

Sitten tietysti omassa tiimissäni on tietoteknistä asiantuntemusta, jota en ehkä aina itsekään vielä tunnista niin hyvin. Meillä KVP:ssä moni on IT-taustaisia, mutta joukossa on myös paljon muun muassa tietojenkäsittelyä opiskelleita humanisteja. Olen itse taustaltani sosiologi ja opiskellut sen lisäksi informaatiotutkimusta. Kirjastotyössä on etu, että osaa ajatella sekä sisältöä että tekniikkaa.

Ajankäytön maksimointi on varmasti haastavaa, onko työssäsi muita haasteita?

Me teemme paljon töitä yhdessä muiden Kansalliskirjaston yksiköiden kanssa, esimerkiksi digitaalisen aineiston prosessien tiimoilta. Niissä on KVP:n lisäksi mukana Tutkimuskirjasto, Mikkeli ja Tutkimuskirjastosta vielä Topelian vapaakappaletoimiston väkeä, jotka valitsevat aineistoa. Vaikka olen ollut talossa pitkään niin voi joskus olla haastavaa saada yhteistyö sujumaan ja erilaiset näkemykset kohtaamaan.

Lassi Lager, pitkäaikaissäilytyksen yksikön esimies kirjastoverkkopalveluissa (KVP), on työskennellyt Kansalliskirjastossa vuodesta 2003.

Olette hiljattain muuttaneet Vallilasta Teollisuuskadulta Leipätehtaalle. Ovatko työtapanne muuttuneet jotenkin?

Ennen piti juosta eri huoneissa kyselemässä asioita työkavereilta. Nyt meillä on avokonttori ja asiat selviävät paljon nopeammin.

Voin sanoa ääneen jonkun asian, muut kuuntelevat ja ne kommentoivat, joilla on jotain kommentoitavaa. Se on helpottanut työskentelyä, sillä KVP:ssä tehdään paljon asioita yhdessä, jokaisella on oma palasensa isommassa kokonaisuudessa.

Leipätehdas on myös luovempi ihan konkreettisena tilana. Yhden palaverihuoneen läpi kulkee lipputanko, jonka nuppi on ylemmässä kerroksessa. Kaupunginteatterin äänenavausharjoitukset kuuluvat meille ja teatterin rekvisiittaan törmää tuolla käytävillä. Vallila oli kuitenkin enemmän insinöörialuetta, vaikka toki insinööritkin voivat olla luovia.

Mitä teet, kun haluat irrottautua pitkäaikaissäilytyksen probleemoista?

Käyn siirtolapuutarhamökillä ja laitan aivot narikkaan. Tai soittelen mandoliinilla lasten kanssa viululäksyjä.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 39

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

SLAVIST I VANHAL LA PAT OLO GIA N L AITOKSEL LA Jussi-Pekka Hakkaraista ei häiritse työpisteensä vilunväreitä herättävä historia. Hän inspiroituu saadessaan jatkaa tiedon ja tieteen avoimeksi tekemisen perinnettä. teksti: Suvi Kingsley k u va : j u ss i - p ekk a h a kk a r a i n e n

Millainen on tyypillinen työpäiväsi?

Työpisteeni sijaitsee vanhan patologian laitoksen ruumishuoneen kylmiön läheisyydessä, Fabiania-kirjaston Kirkkokadun siivessä.

Joka aamu, kun nousen portaat kirjastokorttelista toimistosiipeen, vilkaisen oven yläpuolella olevaa tekstiä, jossa seisoo muistutus talon entisistä asukkaista: hic locus est, ubi mors gaudet succurrere vitae, eli ”täällä on paikka, missä kuolleet palvelevat eläviä”.

Tämän jälkeen astun työhuoneeseeni, käynnistän tietokoneeni ja katsahdan sisäpihalle, missä kirjastoamme korjataan tulevien sukupolvien iloksi.

Työssäni Sukukielten digitointiprojektin projektipäällikkönä olen havainnut, että tyypillistä työpäivää ei oikeastaan olekaan. Pyrin tekemään kiireisimmät ja helposti hoidettavissa olevat työt ennen puolta kymmentä.

Saan pelattua itselleni parisen tuntia aikaa keskittymistä vaativiin tehtäviin, ennen kaikkea kirjoittamisen tai kokouksiin valmistautumisen parissa. Hyvä viestintä ja kokoustaminen vaativat aikaa ja suunnittelua.

Lounaan jälkeen tsekkaan postit ja pyrin vastaamaan niihin mahdollisimman pikaisesti. Inhoan ihmisiä, jotka eivät vastaa sähköposteihin. Iltapäivällä pyrin tapaamaan myös projektissa työskenteleviä kollegoita.

Tapaamme kyllä kerran viikossa lyhyessä palaverissa, mutta olen huomannut, että kah-

40 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

den kesken käytyjen juttelutuokioiden avulla pääsemme paremmin kohti yhteisiä tavoitteita. Kokoukset siis kokouksina ja työnohjaus henkilökohtaisesti.

Loppupäivä menee sitten jonkin projektin osa-alueen edistämisen parissa. Se voi olla laaduntarkkailua, keskusteluja sidosryhmien kanssa tai to do -listojen laatimista, mutta ennen kaikkea yritän olla mahdollisimman paljon yhteydessä Sukukielten digitointiprojektin liepeillä oleviin tutkijoihin. Olen yrittänyt pitää tutkijayhteistyön mahdollisimman matalan kynnyksen toimintana, mihin kuuluu muun muassa säännöllinen yhteydenpito erilaisin välinein.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?

Omassa työssäni olen voinut toimia varsin autonomisesti. Toki projektin omistajat, ohjausryhmät ja oma lähiesimieheni esittävät tiettyä roolia päätöksenteossa, mutta olen saanut tehdä päätöksiä itsenäisesti. Se, jos mikä, tuntuu asiantuntijasta palkitsevalta.

Mistä pidät Kansalliskirjastossa eniten?

Suhtaudun Kansalliskirjastoon sen kaikista kuviteltavissa olevista puutteista huolimatta romanttisesti ja varsin tunnepitoisesti. Se on mielestäni viimeisiä sivistyksen paikkoja maassamme. Olen sekä historioitsija (TY), informaatikko (ÅA) että slavisti (HY), enkä tie-

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA dä parempaa paikkaa, missä voisin jakaa osaamistani ja hyödyntää taitojani kuin Kansalliskirjasto. Nykyisen työni merkitystä olen usein perustellut itselleni, että koen olevani täällä enemmän hyödyksi tieteelle kuin tekemässä sitä itse.

Mikä työssäsi on haastavinta?

Jonain toisena päivänä saattaisin vastata eri tavoin, mutta kyllä se bändin virittäminen oikeaan säveleen on varsin haasteellista, toisinaan jopa ongelmallista. Työntekijät ovat yksilöitä ja niin heitä täytyy lähestyä, mutta projektin tavoitteiden kannalta haasteellisinta on saada yksilöt ymmärtämään tavoitteita ja työskentelemään niitä kohti.

Aina tämä ei tosin onnistu. Epäonnistuminen saa minut yrittämään asiaa yhä voimakkaammin ja pohtimaan, mikä viestissäni oli vikana ja miten sen voisi esittää toisin, jotta muutkin jakaisivat nämä tavoitteet ja alkaisivat toimia niitä kohti.

Mitä muuttaisit Kansalliskirjastossa ja miten?

Meillä on varsin asiantunteva organisaatio, mutta asiantuntijoiden mahdollisuudet tehdä päätöksiä ovat suhteellisen vähäisiä.

Asiantuntijoiden tieltä tulisi raivata esteitä ja luoda heidän ammattitaitoonsa ja osaamiseensa nojautuvaa päätöksentekoa. Tällaista virettä tosin on jo ilmassa, mutta sen soisi olla esillä tiedostetumminkin.

Mitä et muuttaisi?

Jos joku joskus aikoo esittää avokokoelmien poistamista, niin aion olla asein ja hampain puolustamassa niitä. Vain laadukkaat avokokoelmat antavat mahdollisuuden tehdä yllättäviä ja joskus ratkaisevia löytöjä. Sattumanvaraisuudella on oma paikkansa tieteen ja kirjastojen historiassa.

Mikä tekee työstäsi täällä erityislaatuista?

Sukupolvien jatkumo. Joskus leikittelen ajatuksella, että nykyisen työni kautta toimin kuin Venäläisen kirjaston hoitaja, Andrei Igelström 1920-luvun alussa, joka kuljetutti tieteellisiä julkaisuja Petrogradista Helsinkiin ja jakeli niitä edelleen Pariisiin, Lontooseen tai New Yorkiin. Tämä tapahtui aikana,

Jussi-Pekka Hakkarainen, Sukukielten digitointiprojektin projektipäällikkö tutkimuskirjastossa, on työskennellyt Kansalliskirjastossa eri työtehtävissä kesäkuusta 2009. jolloin virallisia kirjanvaihtosuhteita venäläisten tieteellisten laitosten kanssa ei vielä ollut luotu.

Kaikki tuo aineisto, jonka Igelström sai kuljetettua Petrogradista Helsinkiin, oli kirjallisuutta, johon muut kuin venäläiset tutkijat eivät olleet ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen, sisällissodan ja kauppasaarron vuoksi päässeet aikaisemmin tutustumaan.

Omassa projektissani olemme digitoineet Venäjän kansalliskirjastosta yli 200 000 sivua uralilaisilla kielillä painettuja kirjoja ja sanomalehtiä, joita meillä Suomessa ei juurikaan kokoelmissa ole. Nyt kun ne ovat digitoituina ja avoimesti saatavissa verkkokokoelma Fenno-Ugricasta, tunnen tiettyä ammatillista yhteyttä sukupolvien taakse.

Kerro hauskin muistosi työuraltasi täällä?

Hauskimpia ovat olleet ne hetket, jotka olen saanut jakaa kollegojeni kanssa. Ne ovat usein toimineet tärkeänä varoventtiilinä maailman absurdiudelle. Naurulla jaksaa, myös entisen patologian laitoksen ruumishuoneen kylmiön vieressä.

Kuvaile kolmella sanalla millaista täällä on olla työssä!

Haastavaa, palkitsevaa, yleishyödyllistä.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 41

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

”OP T IMISTINA ON HAUS KEM PAA” Hektisestä yritysmaailmasta Mikkelin Digitointi- ja konservointikeskukseen siirtynyt Tuula Pääkkönen nauttii työssään arjen pienistä voitoista ja siitä, että Kansalliskirjasto on ja pysyy.

T e k s t i j a k u va : T u u l a P ä ä kk ö n e n

Tuula Pääkkönen, tietojärjestelmä­asiantuntija Digitointi- ja konservointi­keskuksessa (tai tuttavallisemmin Dimikossa), on työskennellyt Kansallis­kirjastossa lokakuusta 2013.

42 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA Tyypillinen työpäiväni koostuu yleensä erilaisesta vipeltämisestä. Esimerkiksi tänään aloitin päivän tutkailemalla esitysjärjestelmän tilastoja aamulla tulleeseen raporttipyyntöön. Sitten aloin tarkentaa Aviisin eli tekijänoikeuden alaisten sanomalehtien pilotointiprojektin vaatimuksia tuotekehitysjonoon seuraavaa kahden viikon kehitysjaksoa varten.

Siitä tuli eksyttyä vastaamaan yhteen käyttäjäkysymykseen, joka oli tullut Digi. kansalliskirjasto.fi -sivuston palaute-toiminnon kautta (lisäsin vastauksen sivustolle myös usein kysyttyihin kysymyksiin, josta muut käyttäjät saavat myöhemmin vastauksen suoraan).

Iltapäivällä aloin poimia digitoitujen sanomalehtien sanoja Digitalia-hankkeen tutkimusryhmän käyttöön ja jatkokäsittelyyn suunnitteilla olevaa artikkelia varten. Päivän lopulla mietin ideoita palaveriin Kansalliskirjaston Helsingin väen kanssa, jonka tarkoitus on pohtia luentoa kaikista digitoiduista aineistoista.

Aina kun kuulen organisaatiomme esittelyä ja tavoitteita, muistuu mieleeni opiskeluaikojeni professorin puheen tiedostoformaateista ja niiden katoavaisuudesta, eli kuinka esimerkiksi teksti on kaikkein säilyvin formaatti. Joten meillä käytetyt XML-formaatit vastaavat säilyvyyshaasteeseen hyvin.

Vähemmän arastelua Suhteellisen uutena talossa ainut mitä voisi sekä muuttaa ja säilyttää Kansalliskirjastossa on tietynlainen aikakäsite. Toivoisin, että tietyt asiat etenisivät nopeammin, mutta toisaalta joissakin asioissa toivoisin enemmän tuumailua ennen kuin lähdetään etenemään.

Vähemmän arastelua ja enemmän pieniä kokeiluja ylipäätään.

Haastavinta työssä on valita mitä tehdä seuraavaksi, työlistalla on (n) erillistä asiaa, joten pitää vain aloittaa yhdestä ja pyrkiä saamaan se kuntoon tai edes eteenpäin. Yritän myös oppia keskittymään yhteen asiaan, yhtä palloa saa pidettyä ilmassa helpommin kuin viittä.

Pieniä voittoja Palkitsevimpia ovat ne pienet asiat päivien lomassa. Hyvä idea kollegalta, positiivinen palaute Twitteristä, tai oivallus kuinka saa jonkin avoimen lähdekoodin komponentin toimimaan oikein. Yhden tehtävän merkitseminen kehitysjonosta tehdyksi on myös pieni voitto.

Palkitsevaa voi olla myös koskettavaan sisältöön törmääminen Digi.kansalliskirjasto.fi -sivustolla, kertomuksiin arjesta tai luonnononnettomuuksista. On aina yhtä pysäyttävää ja kiinnostavaa, että samat asiat nousevat pintaan niin vanhoissa kuin nykypäivänkin lehdissä; siirtolaisuus, työasiat, koulutus. Se, että historia toistaa itseään, näkyy kyllä.

Bitit katoavat Kansalliskirjastossa pidän eniten asenteesta, että ”kaikki säilytetään *ikuisesti*”. Tällaisena IT-ihmisenä, joka on tottunut bittien katoavaisuuteen ja aiemmassa elämässä yrityselämän hektisyyteen, on hauska olla mukana organisaatiossa, jossa oikeasti huolehditaan, että aineisto säilyy ja kauan.

Onko siitä tikettii?

Millaista täällä on olla töissä? Minähän olen ollut vain tovin Kansalliskirjastolla, joten historiani ei ole pitkä. Olen huomannut, että tällä hetkellä vakiovastaukseni liki kaikkeen on: ”Onko siitä tikettii?” (Ketteriä kehitysmenetelmiä käyttävät tietävät, että kun asian saa tehtävälistan jatkoksi, sieltä se ilmestyy kun sen aika on.) ”Optimistina on hauskempaa”, voisi olla toinen vaihtoehto.

Mieleenpainuvin muistoni oli viime kesältä edellisen johtajamme Majlis Bremer-Laamasen läksiäiset, jossa koko henkilökunnan kanssa käytiin Dimikon historiaa läpi. Oli kiintoisaa kuulla (ja nähdäkin) eri tekijöiden taustatarinoita alkuajoista aina nykypäivään.

Neljännesvuosisadassa kerkeää tapahtumaan paljon mitä ei pinnan alta heti näekään!

Lisätietoja: A Aviisi-projekti http://blogs.helsinki.fi/ digiaviisi/ A http://digi.kansalliskirjasto.fi

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 43

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

S ILLA N R AKENTA JA

Kirjastojen asiakaspalvelu siirtyy yhä enenevissä määrin verkkoon ja itsepalvelu on kova trendi meillä ja muualla.

Mutta kohtaavatko asiakkaat ja palvelut? Kirjastonhoitaja Jussi Omaheimon työnä on kuroa näitä kuiluja umpeen. t e k s t i j a k u va : S u v i K i n g s l e y

Jussi Omaheimo, kirjastonhoitaja, on työskennellyt Kansallis­kirjastossa huhtikuusta 2015.

44 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA

Kehität asiakaspalvelujen verkkopalveluita, mitä se tarkoittaa?

Käytännössä se liittyy siihen, että kasvotusten tapahtuvan asiakastapaamisen ja verkkoasioinnin välillä olevaa kuilua pitää kuroa umpeen.

Näen sen niin, että asiakastyöstä lähtöisin mietitään mikä se asiakkaan palvelupolku oikein on. Ideana ei ole kehittää uusia, kummallisia verkkopalveluita vaan lähteä ihan perusasioista, asiakkaan tarpeista.

Löytääkö sinut myös joskus asiakaspalvelun tiskin takaa?

Kyllä, istun siellä vähintään nelisen tuntia viikossa. Se on hauskaa ja myös tärkeä pala tätä kehittämistyötä, että ymmärtää mikä se asiakkaan todellisuus on siinä tiskillä.

Olen urani aikana nähnyt kuinka verkkopalveluita välillä kehitetään ottamatta huomioon miten organisaatio sujahtaa sinne asiakkaiden arkeen. Meidän asiakkaillamme on moniportainen tapa käyttää kirjastoa; he saattavat tulla kaukaakin ja tarvitsevat apua kirjojen etsimisessä ja tilaamisessa lukusaliin ennen käyntiään tai opastusta siihen mitä voi ja mitä ei voi tehdä verkossa.

Mitä kehittämistyösi oikein pitää sisällään?

Se on asiakkaan ja verkkopalvelujen koodarin välissä olemista. Esimerkiksi Finnan kohdalla olemme kollegoiden kanssa miettineet markkinointiviestinnän keinoja siihen miten tuoda sen hakujärjestelmää esille hienojen sisältöjen, digitaalisten kokoelmien nostojen ja valmiiksi toimitettujen kokonaisuuksien kautta.

Mikä työssäsi on palkitsevinta?

Meillä on järjetön määrä sisältöä, joka on aina ajankohtaista uudestaan ja uudestaan.

Myös se on hienoa, että pääsee tekemään kiinnostavien ihmisten kanssa töitä ja saa vietyä asioita eteenpäin. Täällä on paljon teknistä eteenpäinmenoa ja samalla valtavaa osaamista eri substanssialoilta.

Olen ollut aina julkisella sektorilla töissä ja asiat yleensä etenevät hitaasti, on muutos-

vastarintaa ja kaikkea ei voi toteuttaa. Mutta jos kaikesta huolimatta saa jonkin asian toimimaan ja työyhteisön innostumaan, on se todella palkitsevaa. Se on aina ollut kiinnostavampaa kuin itse tekninen käyttöönotto.

Suurin haaste työssäsi?

Itsepalvelun lisääntyminen kirjastoissa on iso trendi maailmalla ja niin myös Suomessa.

Kirjaston aukioloajat eivät välttämättä ole enää yhtä kuin palveluajat. Meidän täytyy pohtia, päättää ja suunnitella miten asiakaspalvelu organisoidaan ja millaisia palveluita tarjotaan. Lähdemme asiakkaiden tarpeista ja toiveista ja uudistamme asioita fiksulla tavalla.

Mikä sinusta kirjaston ja kirjastoammattilaisen rooli on yhteiskunnassa?

Eri ihmiset määrittelevät kirjaston roolin niin eri tavoin. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on paljon ihmisiä, jotka pitävät yllä uudenlaisen kirjaston roolia ja ottavat kantaa. Onko kirjasto paikka, jossa kansalaiset, tutkijat ja muut tapaavat, vai säiliö, josta vain haetaan aineistoa? Liittyykö siihen muita asioita kuten digital humanities -hankkeita, joissa kirjaston metadataa käytetään tutkimuksessa? Koko ajan nousee uusia tutkimuksen trendejä, jotka eivät näy klassisena kirjastotyönä, jossa tutkijalla olisi lainassa tuhat kirjaa Kansalliskirjastosta. Tosin se kirjaston rooli tulee tuskin koskaan täysin muuttumaan, vaikka kuinka kehitettäisiin uusia asioita.

Miten verkkopalvelut tulevat vaikuttamaan kirjastoammattilaisen työhön?

Hyvin toteutettuna verkkopalvelut auttavat enemmän asiakasta kuin vähentävät asiakaspalvelijan työtä. Kummankin osapuolen toimintaa niiden tulisi kyllä helpottaa. Asiakas hakee aina sitä samaa kontaktia asiakaspalvelijan kanssa, oli se sitten siinä tiskillä, chatin, sähköpostin tai puhelimen kautta. Ajatus siitä, että kaiken siirtyminen verkkoon vähentäisi ammattilaisen työtä ei kuitenkaan ole niin itsestään selvää!

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 45

TEEMA / K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA

I KUISUUS B ISNEKSE S SÄ Miten muistiorganisaatiot tarjoavat tietoa ja pääsyä aineistoihin nyt ja tulevaisuudessa? Näitä asioita pohtii palvelusuunnittelija Maria Virtanen työssään. teksti: Suvi Kingsley K u va : M a r i a V i r ta n e n

Maria Virtanen, palvelusuunnittelija asiakkuuden hallintayksikössä KVP:ssä, on työskennellyt Kansalliskirjastossa vuodesta 2014.

Millainen on tyypillinen työpäiväsi?

Työni on aina liittynyt siihen miten muistiorganisaatiot tarjoavat tietoa ja pääsyä aineistoihin, ja millaisia digitaalisia palveluita tehdään. Olen paljon tekemisissä Finnan asiakkaiden kanssa eli museoiden, arkistojen ja kirjastojen. Toinen puoli taas koskee koko kirjastoverkkopalvelujen (KVP) hankkeita,

46 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

joissa rakennetaan infraa, vaikkapa asiakastietojärjestelmän pystyttämisprojektissa, tai muokataan sopimuksia.

Juuri tänään olin esimerkiksi museoalan teemapäivillä vetämässä kollegan kanssa aamiaistyöpajaa nimeltä ”Digitaalinen kulttuuriperintö uudelleenkäytössä: tarvitaanko rajoja?” Se liittyi Helsinki Design Weekin ta-

K ANSALLISKIRJASTO 375 VUOTTA / TEEMA pahtumaan Culture as commons, jossa eri suunnittelijoille annettiin vapaat kädet tehdä 24 tunnissa Finnan sisällöistä työ tai konsepti. Minä olin vetämässä paneelia, jossa ne käytiin läpi.

Työssäni on siis olennaisesti aktiivinen, julkinen ja viestinnällinen puoli, johon kuuluu konkreettista fasilitointia ja yhdessä tekemistä.

Mikä työssäsi on ollut palkitsevinta?

Sijaistin palvelupäällikköä eli esimiestäni ja vedin tuon Culture as commons -tapahtuman paneelin. Tuntui hienolta, kun pystyin ottamaan sen roolin ja kaikki meni hyvin.

Millaista KVP:ssä on olla töissä?

Meillä on paljon asiantuntevia ihmisiä. He ymmärtävät syvällisesti ja myös kansainvälisellä tasolla kirjastojen palvelu, tietomalli- ja järjestelmäkokonaisuuksia. Me teemme isoja kansallisia projekteja ja koko ajan täytyy ajatella, että tämä koskee ”n” määrää organisaatioita: julkaisijoita, kustantajia, museoita, arkistoja jne.

Täytyy mainita hyvät koodarimme. Kun aloitin, olimme vielä Tehtaankadulla ja työskentelin samoissa tiloissa Finnan kehittäjien kanssa, jotka tuolloin olivat pääasiassa miehiä. Olen aina ollut naisvaltaisella alalla ja oli hauskaa päästä ihan erilaiseen ympäristöön.

Rikoin varmaan jotain sääntöjä, mutta mukavasti minut kuitenkin otettiin joukkoon.

Tuntuuko projektien ajallinen skaala - nykyhetkestä tulevaisuuteen – joskus päätähuimaavalta?

Välillä on ihan ok, jos tuntuu, että tässä on nyt ihan liikaa! Menemme niin nopeasti eteenpäin. Vaikka muistiorganisaatiot ovatkin tällaisessa ikuisuusbisneksessä, eikä niitä perinteisesti nähdä kovin dynaamisina toimijoina, olemme me samojen asioiden kanssa tekemisissä kuin vaikkapa media-ala.

Meillä on ollut perinteiset toimintatavat ja nyt ne muuttuvat.

Usein kirjastot ovat olleet eturintamalla.

Monille kansalaisille kirjastot ovat olleet esimerkiksi paikkoja, joissa voi ottaa tuntumaa tietokoneisiin ennen kuin tietotekniikka on yleistynyt. On hienosti tehty uudella tavalla

sitä perustehtävää mikä kirjastoilla on, kehitetty uuden ajan lukutaitoa ja yleissivistystä.

Kirjastojen tehtävä on aina ollut auttaa ihmisiä tiedon äärelle.

Kyllä, ne ovat tiedon saannin mahdollistajia.

Nyt kun on Google ja Wikipedia, informaation määrä on räjähtänyt. Meillä on tarkka paikka miettiä, mikä kirjastojen rooli lopulta on helposti saatavan informaation ja hälyn maailmassa. Tämä on osa sitä isoa muutosta mitä nyt mietitään ja läpikäydään.

Meitä motivoi KVP:ssä juuri tämä isomman kuvan pitäminen mielessä.

Mitä Kansalliskirjastossa voisi tehdä toisin?

Ainahan voi kehittää kaikkea! Koko Kansalliskirjaston tasolla monet palvelut ovat kansallisia ja isoja. Olisi tärkeää miettiä, miten ne voisi tehdä isosti, mutta myös ketterästi.

Mitä voisimme oppia tuolta devaus-puolelta, jolla on käytössä ketterän kehityksen menetelmät? Olisiko mahdollista tehdä pienimuotoisia kokeiluja, joista saataisiin nopeammin aikaiseksi jotakin näkyvää ja arvioitavaa?

Ja sitten sitä voisi ottaa laajempaan käyttöön.

Tällaista prosessien keventämistä voisi kokeilla.

Mitä sinulle tulee mieleen, kun sanon ”Kansalliskirjasto 40 vuoden kuluttua”?

Mahdollistaja. Se mahdollistaa tiedon saamisen sekä fyysisessä tilassa että digitaalisissa sfääreissä tai missä ollaankaan siihen mennessä. Tähän liittyy myös medialukutaitoon liittyviä tehtäviä, nekin voivat olla yhä relevantteja. Miten opiskelijat löytävät informaation hälyssä olennaisen tiedon luokse.

Osallistava. Ihmiset pääsevät osallisiksi siitä informaatiosta, jota on hirveästi saatavilla.

Myös pitkäaikaissaatavuus. Olemme yhä se muisti ja portti sinne mitä on ollut. Se tehtävä ei varmasti mihinkään katoa. Se mitä sinne muistiin sitten säilötään voi olla erilaista, mutta uskon, että sitä konkreettista muistin avaajan roolia yhä tarvitaan. Miten tiedostot aukeavat, missä ne säilyvät, miten ne saadaan käyttöön. Finnassahan on kyse juuri tästä käytön mahdollistamisesta ja tiedon saatavuudesta.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 47

KIRJASTOSSA TAPAHTUU 1

1. Juhlasali täyttyi kutsuvieraista.

2

48 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

2. Eturivissä vasemmalta: Helsingin yliopiston hallintojohtaja Esa Hämäläinen, Helsingin yliopiston vararehtori Anna Mauranen, ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm ja Helsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson.

K u vat : Ve i kk o S o m e r p u r o

Kansalliskirjasto juhlisti 375-vuotista taivaltaan kutsu­ vierastilaisuudella 23. lokakuuta Helsingin yliopiston juhlasalissa. Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm lausui terve­ tuliaissanat ja kansleri Thomas Wilhelmsson tervehti juhlayleisöä Helsingin yliopiston puolesta. Juhlapuheen piti filosofian professori Sami Pihlström. Musiikista vastasi Kvartetti Cantabile, Bernhard Crusellin (1775–1838) sävellyksellä Huilukvartetto D-duuri op. 8 (1. osa sovitus jousikvartetille). Juhla huipentui Teatteri Metamorfoosin ja Kansalliskirjaston entisen ja nykyisen henkilökunnan esittämään ja Jussi Helmisen ohjaamaan Otium sapientis – 375 vuotta lyhyesti -kuvaelmaan. Lopuksi Laulu Suomessa kajahti juhlasalissa, kun kutsuvieraat nousivat ylös ja yhtyivät yhteislauluun.

1

2

3

1. Vasemmalta: Kansleri Thomas Wilhelmsson, professori Sami Pihlström ja yliopiston hallintojohtaja Esa Hämäläinen.

3. Kansalliskirjaston palvelupäällikkö Mika Salokangas ja eläkeelle­ jäänyt ylivahtimestari Kari Kortström.

2. Kansalliskirjaston henkilökuntaa vasemmalta: tietojärjestelmäpäällikkö Esa-Pekka Keskitalo, tuotantopäällikkö Leena Saarinen ja lakimies Pekka Heikkinen.

4. Marttaliiton toiminnanjohtaja Marianne Heikkilä.

4

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 49

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

Kansalliskirjaston 375-vuotisjuhla

KIRJASTOSSA TAPAHTUU 1

2

3

1. Juhlakansaa.

Etualalla Kansallis­ kirjaston eläkkeelle jäänyttä henkilö­ kuntaa. Vasemmalta mm. Liisa Sten ja Eeva Murtomaa.

2. Professori Matti Klinge puolisoineen.

3. Kristiina HormiaPoutanen, Kansalliskirjaston kirjastoverkkopalveluiden johtaja ja hänen poikansa Lauri Poutanen.

4. Kvartetti Cantabile: viulu Janne Jääskeläinen, viulu Tatuarttu Ruponen, alttoviulu Rosa Parada ja sello Otto-Aaron Takala.

4

50 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

1. Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm toivotti juhlayleisön tervetulleeksi.

2. Esko Rahikainen, Kansalliskirjasto-lehden entinen päätoimittaja, oli yksi Otium sapientis -kuvaelman kertojista.

1 2

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 51

KIRJASTOSSA TAPAHTUU 1

1. Isoviha, jonka aikana Turun Akatemian kirjasto evakuoitiin, kuvaelmassa Otium sapientis.

2. Kertojina toimivat myös Kansalliskirjaston Raija Mayow ja Olli Oinas.

3. Fredrik Wilhelm Pipping ja hänen avustajansa ”oppimaton talonpojan poika, rahvaan mies ja maankiertäjä Matti Pohto” kuvaelmassa Otium sapientis.

2

3

52 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

2. Turun Akatemian tulipalo Teatteri Metamorfoosin näyttelijöiden Iika Hartikaisen, Soile Mäkelän ja Riina Tikkasen tulkitse­mana.

3. Laulu Suomessa kajahti juhlasalissa loppuhuipennuksena.

Kuvassa eturivin keskellä yksi Kansalliskirjaston kummeista ja tukijoista Ilkka Paatero puolisoineen.

1

2

3

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 53

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

1. Otium sapientis -kuvaelman kertojista osa oli Kansalliskirjaston eläkkeelle jäänyttä henkilökuntaa, vasemmalta: Liisa Koski, Pekka Kiukkonen, Esko Rahikainen.

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

1. Jean Sibelius.

Viulukonserton luonnos syyskuu 1902. Kansalliskirjaston kokoelmat 2. Jean Sibelius.

Lemminkäinen Tuonelassa käsikirjoitus 1896, jossa Sibeliuksen korjauksia vuosilta 1897 ja 1939.

Kansalliskirjaston kokoelmat

2 1

Jokainen nuotti pitää elää JEAN SIBELIUKSEN 150-VUOTISJUHLAVUODEN NÄYTTELY KANSALLISMUSEOSSA 16.10.2015–13.3.2016 Säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865– 1957) musiikki ja ensimmäistä kertaa näytteillä olevat alkuperäiset sävellyskäsikirjoitukset avaavat ikkunan Sibeliuksen elämään ja aikakauteen. Alkuperäisaineistoina esillä ovat mm. Sibeliuksen keskeiseen tuotantoon kuuluvat Lemminkäinen, viides sinfonia ja viulukonsertto, joka on nykyisin maailman soitetuin viulukonsertto.

Sibeliuksen kansainvälisestä merkityksestä kertoo osaltaan Suomessa ensimmäistä kertaa esillä oleva Andy Warholin (1928–1987) piirros Sibeliuksesta. Näyttely liittyy Jean Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlavuoteen ja se toteutetaan Kansallismuseon, Kansalliskirjaston, Kansallisarkiston ja Ainolan yhteistyönä.

Näyttely jakautuu kahdeksaan osioon, joiden punaisena lankana on säveltäjä Jean Sibeliuksen elämä musiikin ja hänen sävellystuotantonsa johdattamana. Esillä on lähes 130 esinettä: Kansalliskirjastosta alkuperäisiä sävellyskäsikirjoituksia, painettuja

nuotteja ja konserttiohjelmia, Kansallisarkistosta kirjeitä ja vekseleitä, Kansallismuseosta Jean ja Aino Sibeliukselle kuuluneita pukuja sekä esineistöä Ainolasta. Näyttelyssä on esillä Sibeliukselle kuulunut viulu silloin, kun se ei ole aktiivisessa konserttikäytössä.

Näyttely valottaa Kansalliskirjastossa säilytettävää maailman laajinta Sibeliuksen sävellyskäsikirjoitusaineistoa monipuolisesti. Mukana olevat teokset edustavat eri vuosikymmeniä ja erilaisia sävellystyyppejä, joita ovat kamarimusiikki, sävelruno, sinfonia, laulu-, piano-, kuoro- ja näyttämömusiikki sekä konsertto. Näytteillä on sivuja mm. seuraavista teoksista: Korppoo-trio, Satu, Lemminkäinen, Jääkärimarssi, sinfoniat 5 ja 7, viulukonsertto, Myrsky ja Rituaalimusiikki. Esillä on myös myöhäisiä luonnoksia, jotka saattavat liittyä kahdeksanteen sinfoniaan.

Kansalliskirjaston Sibelius-kokoelma sisältää sekä sävellyskäsikirjoi-

54 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

tuksia että painettuja nuotteja. Suurin osa sävellyskäsikirjoituksista on tullut suvun lahjoituksena Ainolasta 1982.

Kokoelmaa on kartutettu myös ostoilla. Lisäksi se sisältää joitakin talletuksia. Käsikirjoituskokoelmassa on n.

2000 yksikköä pienistä luonnoslapuista kokonaisiin sinfoniapartituureihin ja näyttämöteoksiin 1880-luvulta Sibeliuksen kuolinvuoteen 1957 asti.

Jean Sibeliuksen teosten Jean Sibelius Works (JSW) -kriittisen kokonaisedition toimittajat, Kansalliskirjaston tutkijat Timo Virtanen, Anna Pulkkis, Tuija Wicklund ja Sakari Ylivuori ovat suunnitelleet ja koostaneet Jokainen nuotti pitää elää -näyttelyn sävellyskäsikirjoituksia esittelevän osuuden.

Näyttelyn yleisötapahtumat: www. kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/ tapahtumat#sibelius_ohjelma Osa näyttelystä on myös verkossa mobiilisovellutuksena osoitteessa: sibelius.kansallismuseo.fi/fi

Sibelius.

Yhteistyössä / I samarbete med / In co-operation with:

Mannerheimintie 34, Helsinki Ti–su 11–18, ma suljettu / tis–sön 11–18, mån stängt Tue–Sun 11 am – 6 pm, Mon closed W W W. K A N S A L L I S M U S E O. F I

Jokainen nuotti pitää elää Man måste leva varje not One must live every note 16.10.2015–13.3.2016

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 55

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

Näyttelyjulkaisu Jokainen nuotti pitää elää on biblio­grafinen katsaus Sibeliuksen pitkän elämän ja sävel­ täjänuran vuosikymmeniin. Se avaa taustoja ja olosuhteita, joiden vallitessa Sibelius loi niin uutta taiteellista näkemystä ilmentävät merkkiteoksensa kuin jokapäiväisen elannon turvanneet ”voileipä­kappa­ leet”. Teos pohjautuu uusimpaan alkuperäisaineistojen ja -lähteiden parissa tehtyyn tutkimustyöhön.

W W W. D O R I A . F I

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

Turun Akatemian väitöskirjat verkossa Teksti: Sari Kivistö

Turun Akatemian väitöskirjojen digitointihanke alkaa olla päätöksessään ja aineisto tutkijoiden käytettävissä.

Ilkka ja Ulla Paateron rahaston varoin toteutettu 4173 opinnäytteen digitointi mahdollistaa perehtymisen suomalaisen yliopistokoulutuksen historiaan ja tieteen kehitykseen. Latinan kielen taito on välttämätöntä 1700-luvun puoliväliin asti ilmestyneiden tekstien lukemiseksi. Vasta sen jälkeen Turun

Akatemiassa alkoi ilmestyä myös ruotsinkielisiä opinnäytteitä.

OSA EUROOPPALAISTA PERINNETTÄ

Väitöskirjoja on tärkeää tarkastella osana eurooppalaista ja etenkin Saksasta periytyvää yliopistojärjestelmää. Pro exercitio -väitöskirjojen tarkoituksena oli harjaannuttaa väittelijä latinankieliseen kirjalliseen ja suulliseen esitykseen, kun taas pro gradu -väitökset sisälsivät jo selkeämmin

56 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

ongelmakeskeistä käsittelyä. Varsinaisia uusia tieteellisiä löytöjä niissä esitettiin harvemmin. Saksalaisissa protestanttisissa yliopistoissa väitöskirja oli tieteellisen julkaisemisen keskeinen kanava valistuksen ajalle asti; Suomessa väitöskirjat palvelivat tässä roolissa pidempään aina 1800-luvulle.

Väitöskirjojen aihepiirit vaihtelivat paikalliskulttuureista kasvitieteen historiaan ja magiasta eurooppalaisen sivistyksen virtauksiin. Käsitehistori-

AINEISTOJA VAILLA VERTAA

1600-luvulla luonnonilmiöitä selitettiin nojaamalla antiikin ja Raamatun kirjaviisauteen. Luonnonteologisessa ajattelussa luonto todisti kaikessa jumalallisen luomistyön tarkoituksenmukaisuutta ja maailman täydellisyyttä.

1700-luvun kuluessa lähdemateriaali monipuolistui ja mukaan tuli vähitellen omakohtaiseen empiiriseen havainnointiin perustuvaa tietoa. Esimerkiksi Turun Akatemian lintutieteelliset väitöskirjat, jotka valaisevat suomalaisen linnuston lajihistoriaa ja lintutieteen kehitystä, ovat kiinnostava aineisto, jolle ei löydy muualta ver-

1828 julkaistussa ruotsinkielisessä väitöskirjassa. Uuslatinan tutkijat löytävät väitöskokoelmista jatkuvasti sellaisia latinan sanoja, joita ei ole tiettävästi tavattu missään muualla.

Lääketieteen väitöskirjat taas osoittavat, että lääketieteen historiaa ja senhetkistä kehitystä seurattiin tarkasti.

Akatemian opinnäytteisiin kuului myös lukuisia paikalliskuvauksia, jotka ilahduttavat kotiseutuhistoriasta kiinnostuneita.

senä väitöskirjalle, joka käsitteli parsan historiaa (De asparago). Väitöskirjojen tyypillisen rakenteen mukaisesti tekstissä selvitettiin parsan nimen alkuperää, varhaisimpia mainintoja, alalajeja ja käyttöä antiikin ajoista asti. Parsalla uskottiin olevan monia suotuisia terveysvaikutuksia esimerkiksi vatsan ja munuaisten toimintaan, ja kipeän hampaan päällä pidelty keitetty parsa paransi myös hammassäryn.

Hellenius oli opiskellut Linnén oppilaana Uppsalassa, ja hänet kutsuttiin vuonna 1778 kasvitieteen demonstraattorin virkaan Turun Akatemiaan. Hän kehitti merkittävästi kasvitieteen opetusta pohtien kasvien taloudellista ja lääketieteellistä merkitystä, minkä lisäksi hän kunnosti myös akatemian puutarhaa. Väitöskirjoja lukemalla voi tutustua tämän ensimmäiseksi suomalaiseksi ammattibiologiksi kutsutun oppineen tuotantoon.

Väitöskirjat on julkaistu pdf-tiedostoina, mikä on erittäin käyttökelpoinen julkaisumuoto perinteiselle tekstintutkijalle – väitöskirjoja on helppo selata ja tulostaa tarkempaa lähilukua varten. Väitöskirjojen kuvailutiedot on annettu kattavasti ja sisältäen bibliografiset viitteet esimerkiksi Jorma Vallinkosken luetteloon Turun Akatemian opinnäytteistä. Teoskappaleista löytyvät omistus- ja onnittelutekstit ovat paratekstien tutkijoiden käytettävissä.

Aineistot kiinnostanevat myös digitaalisten ihmistieteiden uusia tutkimusmetodeja kehitteleviä tutkijoita.

Digitoitu kokoelma toivottavasti innostaa myös lisää suomentajia tekstien pariin.

Turun Akatemian väitöskirjat osoitteessa: www.doria.fi

KARI TIMONEN

SATYYREITÄ JA JOUTSENIA

Väitöskirjat houkuttelevat lukijaa erikoisilla ja jännittävillä aiheillaan. Esimerkiksi runoilija ja runouden professori Torsten Rudeen ohjasi väitöskirjoja satyyreistä, joutsenten laulusta, oraakkelien hiljenemisestä ja arvoitusten historiasta.

Christiern Alanderin presidiolla vuonna 1698 valmistunut väitöskirja neljästä naistyypistä, jotka olivat lähtöisin eri eläinlajeista – hevosesta, siasta, koirasta ja mehiläisestä – nivoutui antiikin misogyyniseen perinteeseen, jonka ensimmäisiä edustajia oli 600 luvulla eaa. elänyt ivarunoilija Semonides.

Runouden ja kaunopuheisuuden väitöskirjoissa antiikin tarupiiri myytteineen ja rituaaleineen oli keskeisessä roolissa, samoin puhetaidon klassiset traditiot.

tailukohtaa. Näitä lintutieteellisiä tekstejä on suomennettu kokoelmaan Suomen lintutieteen synty – Turun Akatemian aika (2009).

Hyödyn aikakaudella 1700-luvun puolivälissä tiedon oli palveltava yhteiskuntaa ja talousoppia, joten opinnäytteissä tutkittiin hyötykasveja ja selvitettiin luonnonolojen merkitystä taloudellisen toiminnan kehittämisessä. Esimerkiksi talousopin ja luonnonhistorian professori Carl Niclas Hellenius toimi vuonna 1788 preesek-

DIGITOITUA TIETOA MONILLE ALOILLE

Väitöskirjat auttavat ymmärtämään eurooppalaisen ajattelun jälkivaikutusta ja kehittymistä pohjoisessa sekä esimerkiksi tieteen kielen ja terminologian kehitystä. Kielitieteellisissä väitöksissä käsiteltiin runsaasti klassisia kieliä sekä heprean pyhää kieltä ja sen yhteyksiä suomen kieleen, kun taas englannin kieltä tarkasteltiin Gustav Adolf Avellanin vuonna

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

allisesti mielenkiintoisia ovat esimerkiksi H. G. Porthanin presidiolla valmistuneet sympatiaa käsittelevät väitöskirjat, jotka asettuivat osaksi eurooppalaista moraalifilosofista keskustelua. Ne kertovat myös Porthanin perehtyneisyydestä englanninkieliseen estetiikan ja psykologian alan kirjallisuuteen, mikä ei ollut Turun Akatemiassa aivan tavallista.

Kirjoittaja on tutkimusjohtaja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

3 / 2 0 1 5 k a n s a l l i s k i r j a s t o 57

CDNL

Singaporen ratkaisusta, jossa asiakasvirtoja videoidaan ja arvioidaan ja asiakkaille tarjotaan aineistoratkaisuja videoseinällä.

Pitkän päivän lomaan mahtui monia innostavia hetkiä ja hauskuuttakin. Ekholm siteerasi Hans-Magnus Enzensbergeriä, jonka mukaan emme ole riittävän älykkäitä määrittelemään, mitä älykkyys on. ”Tämä on tietenkin soopaa, olemme ainakin riittävän älykkäitä muodostamaan ryhmä­ kuvan”, Ekholm totesi. Sen ottamiseen tosin meni yli 15 minuuttia!

Seuraavan kokouksen isäntänä on Kongressin kirjasto (USA) ja se pidetään Columbuksessa (Ohio).

CDNL-kokousta valmistelivat Etelä-Afrikan Kansalliskirjaston tietopalvelujen johtaja Sonto Moleme ja Kansalliskirjaston tutkimuskirjaston johtaja Liisa Savolainen.

Kai Ekholm yhdessä Etelä-Afrikan Kansalliskirjaston johtajan, prof. Rocky Ralebipi-Simelan kanssa CDNL-kokouksen kynnyksellä.

L I I S A S AV O L A I N E N

CDNL on maailman kansalliskirjastonjoh­tajien IFLAN yhteydessä pidettävä vuosikokous.

Järjestö valitsi viime vuonna Lyonissa ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin puheenjohtajakseen.

Tuoreen puheenjohtajan ensimmäisessä kokouksessa Etelä-Afrikassa painotettiin esitelmiä, paneelia ja debattia raportoinnin sijasta.

Teemana oli ”Solution-based future ahead”.

Avainpuhujana oli Steyn Heckroodt ja aiheena strategiat hajanaisuuden aikana.

British Libraryn Roly Keating esitteli, miten kirjasto on tavoittanut uusia asiakkaita uusilla verkkoratkaisuilla.

Bruno Racine BnF:stä piti viimeisen puheensa ennen eläköitymistään CDNL-ylei­sölle. Myös paikalliset esiintyjät kertoivat muun muassa L I I S A S AV O L A I N E N

KIRJASTOSSA TAPAHTUU

CDNL TAPAAMINEN ETELÄ-AFRIKASSA

58 k a n s a l l i s k i r j a s t o 3 / 2 0 1 5

VEIKKO SOMERPURO

PL 15 (Unioninkatu 36) 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: kk-tiedotus@helsinki.fi 57. vuosikerta Toimitus: Päätoimittaja Suvi Kingsley 02941 22722 kk-lehti@helsinki.fi Kuvatoimitus: Tuula Korhonen Toimituskunta: Harri Ahonen Hanna Arpiainen Dorrit Gustafsson, pj.

Suvi Kingsley Katri Nissilä Jukka Pennanen Ulkoasu: Jarkko Hyppönen Paino: Grano Oy, Helsinki Osoitteenmuutokset: kk-lehti@helsinki.fi Kansalliskirjasto-lehti verkossa: issuu.com/kansalliskirjasto Artikkelit löytyvät myös Artosta, Finnasta ja Doriasta arto.linneanet.fi kansalliskirjasto.finna.fi doria.fi ISSN 1459-3467

”Henrik Gabriel Porthan, Suomen historian isäksi sanottu. Porthan oli ruumiinrakenteeltaan tukeva ja vankka, kooltaan keskimittainen, suhteellisen täyteläinen. Säännöllinen lukutyö oli jo varhain tehnyt hänen selkänsä hieman kumaraksi. Kasvojen väri oli vaalea, silmät siniset, nenä hyvin muodostunut ja kaareva, huulet paksuhkot, ylähuuli erikoisella tavalla ylöspäin vetäytynyt niin, että ylärivin hampaat hänen puhuessaan näkyivät. Pukeutumisessa hän noudatti askeettista yksinkertaisuutta.” Kansalliskirjaston 375-vuotisjuhlan kuvaelmasta Otium Sapientis – 375 vuotta lyhyesti.