Kasvattiperheessä
Hannu Pokela adoptoitiin vauvana perheeseen, jossa hän sai hyvän ja onnellisen kodin. Teini-ikäisenä hänelle selvisi, että biologiset vanhemmat ovatkin jotkut muut. Puuttuvat palaset löytyivät vasta aikuisiällä, isä vasta muutama vuosi sitten.
Syyskuussa 1953 syntyi Raahessa Gellmanin sairaalassa poikavauva. Synnyttäjä oli 22-vuotias ja sellaisessa elämäntilanteessa, että hänen oli tehtävä raskas päätös luopua vauvastaan. Hän oli tavannut itseään vuotta nuoremman miehen, lapsensa isän, vain kerran, eivätkä he olleet sen koommin pitäneet yhteyttä. Aviottoman lapsen saaminen tuohon aikaan ei ollut aivan yksiselitteinen asia ja kotonakin elettiin tiukan kurin alla. Muutaman kuukauden ikäisenä poika pääsi kasvattilapseksi raahelaiseen Pokelan perheeseen. Hannu-poika sai kasvaa sisaren ja veljen kanssa perheessä, jossa hän eli kuin olisi siihen syntynyt. Lapsuusvuosia ilahdutti perheen koira, suomenpystykorva Nalle, joka oli hyvä kaveri ja koko perheen lemmikki.
–Kasvattiperheeni oli niin ihana. Olen kiittänyt sitä koko elämäni. Hyvä perhe ja sieltä saamani opit ohjasivat pitkälti elämäni kulkua, Hannu Pokela sanoo.
TOTUUS adoptiosta selvisi Hannu Pokelalle teini-ikäisenä. Hän tutki isänsä mappeja ja eteen tuli dokumentti, joka oli virallinen todistus adoptiosta.
Epäilyksen siemen oli itänyt pojan mielessä, koska kasvattivanhemmat olivat yli 60-vuotiaita hänen tullessa teini-ikään. Äiti olisi ollut synnyttäessään48-vuotiasjasisaruksiinkin hänelläolilähes 20vuoden ikäero.
–Olin vuoden vanha kun kasvatti-isä täytti 50 vuotta. Ajattelin kuitenkin, että ehkä se voisi olla mahdollista.
Pokela hillosi tiedon omasta alkuperästään mieleensä, eikä ottanut sitä puheeksi kasvattivanhempiensa tai sisarustensa kanssa. Se ei tuntunut pahalta eikä siitä tullut minkäänlaista painolastia. Hänelle ei myöskään tullut halua selvittää biologisten vanhempiensa alkuperää. Se, että kasvattisisarukset eivät koskaan edes vihjanneet asiasta, ei tunnu Pokelasta kummalliselta, kun otetaan huomioon ajan henki. –Näistä asioista ei yksikertaises-
JUKKAMALINEN Pyhäjoen kirkkoherra
ti puhuttu siihen aikaan ja sisarukset kasvoivat siihen ajatusmaailmaan. Itsekin kunnioitin kasvattivanhempiani niin paljon, että en ottanut sitä koskaan puheeksi.
PUHELIN soi eräänä kevätpäivänä 1980-luvun puolivälissä. Hannu Pokela vastasi ja puhelimen päässä oli yllättäen biologisen äidin mies. Saman puhelun aikana Pokela pääsi puhumaan myös äitinsä kanssa.
–Biologinen äitini oli muuttanut pian syntymäni jälkeen Etelä-Suomeen, mutta hän seurasi elämääni ja urheilu-uraani Pattijoella asuvan sisarensa kautta. Vaimonsa kanssa käydyn keskustelun jälkeen Hannu Pokela päätti jatkaa yhteydenpitoa biologisen äidin kanssa. Sovittiin, että tulevan kesäloman aikana vieraillaan hänen luonaan Hyvinkäällä. Näin tapahtui.
–Vastaanotto oli ihana. Halattiin lujasti. Juteltiin kaikesta, ihan tavallisista asioista, emmekä käsitelleet elämäni alkuvaiheita ollenkaan. Sain elämääni myös 10 vuotta nuoremman sisarpuolen.
Pokelan kasvattiäiti eli vielä pari vuotta,muttahänelleeiyhteydenpidostakerrottu.Syyasiansalaamiseen olise,ettäPokelaeivoinutollatäysin varmasiitä,mitenhänsuhtautuisiasiaan.Kasvattiäidinkuoltuahänkertoi asiastakasvattisisaruksilleen.
sarpuolesta ja hänen nimensä. –Ajattelin, että hän ei ole äitini puolelta, joten siinä oli ainoa oljenkorteni päästä biologiseen isääni kiinni. Pari vuorokautta piti miettiä uskallanko lähettää hänelle viestiä, koska hän ei tiennyt minun olemassaolostani mitään. Kaikilla näillä asioillahan ei ole onnellista loppua. Viestin lähettäminen kannatti. Ilahtunut vastaus oli seuraavana aamuna odottamassa ja kuinka ollakaan, Pokela sai isänsä puolelta itselleen kaksi sisarpuolta. Uusi sisarussuhde kehittyi hyvin lämpimäksi. –Sisarpuolet olivat onnellisia, että saivat isoveljen, koska heidän pikkuveljensä oli kuollut pari vuotta sitten. Nauruni on sisarten mukaan hyvin samanlainen kuin hänellä oli ollut ja olen heidän mielestään kuin kopio isästäni.
Isän puolen sukulaiset kutsuvat Pokelaa perheineen vuosittain sukukokoukseen. Siellä kymmenien ihmisten joukossa hän tuntee olevansa omiensa joukossa.
ISO pimeäksi jäänyt kohta Pokelan elämässä valaistui. Sisarpuolet teettivät hänelle isästään albumin, jossa oli paljon lehtileikkeitä tämän urheilu-urasta. Mies oli ollut hyvin lahjakas oululainen urheilija, pelannut jääkiekkoa, jääpalloa ja jalkapallossa maajoukkuetasolla. Ainoa harmi oli se, että isä oli kuollut syöpään vuonna 2010.
BIOLOGINEN isä oli vielä iso puuttuva pala Hannu Pokelan elämässä. Hän löytyi onnellisen sattuman kautta. –Kerran yritin äidiltä kysyä kuka isäni oli, mutta hän ei halunnut puhua asiasta ollenkaan. Annoin sitten asian olla ja hän vei tiedon hautaansa. Pokelan biologinen äiti kuoli 91vuotiaana vuonna 2022. Perunkirjoituspäivä sattui Pokelan syntymäpäivälle ja sisarpuoli ojensi velipuolelleen lahjan: My Heritage dna-testin. Pokela teki testin ja pani postiin. Parin kuukauden kuluttua kilahti sähköpostiin vastaus. Heti ensimmäisenä vastauksessa luki tieto si- SARI JAATINEN
–Tieto isästäni oli helpotus. Viimeinen pala elämäni palapelissä loksahti paikalleen.
Äitinsä ratkaisun Pokela ymmärtää, eikä ole mistään katkera. Aika oli toinen ja asenteet aivan muuta kuin tänään.
Pokela on katsonut televisio-ohjelmia, joissa yritetään etsiä puuttuvaa vanhempaa. Niistä hän on ymmärtänyt, että onnellista loppua ei kannata pitää itsestään selvyytenä. –Toivon, että tarinani antaa kasvattilapsina kasvaneille näkemystä siitä, mitä kaikkea asiat voivat pitää sisällään.
Meidän maassamme on pääosiltaan kaikki hyvin. Jumala on varjellut vaikeiden aikojen keskellä ja hyvinvointimme on rakentunut viimeisen sadan vuoden aikana sellaiseksi, että heikoimmallakin on ollut paikkansa ja olemme halunneet antaa omastamme. Jumala varjeli sodankin aikana, vaikka kansamme joutui koviin koettelemuksiin. Rukoileva kirkkokansa kantoi maatamme Jumalan puoleen. Sodan jälkeen ja ennekin kouluissamme saatiin alkaa päivä hartaudella ja ruoka-ajat muistettiin siunata. Lähes joka kodissa lapsille opetettiin iltarukoukset. Taivaan Isän turviin sai jättää elämänsä. Monin tavoin maatamme ja kansaamme on siunattu. Mutta miten olemme tähän vastanneet? Edelleen haluamme varjelusta ja kaikkea hyvää elämällemme, mutta olemme kuitenkin unohtaneet Hänet, joka varjelee ja tahtoo siunata. Olemme unohtaneet Jumalan emmekä jaksa uskoa, että Hän tahtoo olla elämässämme läsnä, emme tätä aina edes halua. Uskon asia siirretään syrjään ja luulemme, ettei Jumalaa ole. Vaikka olemme olleet kiittämättömiä, olemme saaneet vieläkin ottaa vastaan hänen siunauksensa ja Jumala on osoittanut hyvyyttään. Mutta kuinka kauan näin voi jatkua. Elämme etsikonaikoja.
Sunnuntain evankeliumissa on kohta: ”Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden ja sanoi: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty.” Israelin historiassa oli aikoja, jolloin Jumala otti pois varjeluksensa ja antoi ihmisille heidän uskonsa mukaan. He jäivät omilleen. Tätä kohtaloa Jeesus itki, kun hän ennusti Jerusalemin kohtalosta. Elämän kohtalot eivät edelleenkään ole omissa voimissamme, vaan Jumala tahtoo olla läsnä ja laskea siunauksensa, mutta hän ei tee näin väkisin.
Jos emme tätä tahdo, niin ehkä saamme ansiomme mukaan. On hyvä muistaa virren tekijän rukous ja oppia siitä. Jos maatamme ei rakenna Jumala, auttajamme, niin työmme tyhjiin raukeaa, me turhaan harrastamme. Se minkä ihmisvoima loi, ei koskaan täällä kestää voi, jos tuki Herran puuttuu. Jumala ei tahdo jättää meitä oman onnemme nojaan vaan edelleen meille ansiottomille hän haluaa antaa siunauksensa. Hän haluaa anteeksiantavalla rakkaudellaan vetää meitä lähelleen ja turviinsa. Jumalan sanan kautta seurakunta yhä kantaa tätä aarretta elämäämme uskolla omistettavaksi ja siunaukseksi.
HAUTAKIVETKAIVERRUKSETENTISÖINNIT
•Nopeattoimitukset
•Uusiinkiviin2-vuodenoikaisutakuu
Myymälässähautakivinäyttely luonnollisenkokoisillakivillä
0405491825p.(08)222944 kukka@korhosenkukkatalo.com
p.(08)222944, iltaisinp.040 5491825,