Operaatio Kaleva Pekka Turunen Operaatio Kaleva, Päämajan kaukopartioiden suurin isku ja sen taustat Atena 2020 Sivuja 237 ISBN 978-952-300-667-6
M
uistan pikkupoikana 1980-luvulla ahmineeni suomalaisen kaukopartiogenren suurten mestarien, etunenässä Pentti H. Tikkasen tuotantoa siinä tahdissa kuin teoksia vuosittain ilmestyi. Viime vuosina ”sissiromanttinen” puolifiktiivinen kirjallisuus on kokenut jonkinlaisen uuden tulemisen nuoremman polven kirjailijoiden voimin. Tutkimuksen kriteerit täyttävää kaukopartiokirjallisuutta on kuitenkin vain vähän. Niistä nyt käsillä olevan Pekka Turusen Operaatio Kalevan lisäksi on mainittava Lassi Saressalon vuonna 1987 ilmestynyt teos Päämajan kaukopartiot jatkosodassa. Päämajan alaista kaukopartiotoimintaa johti jatkosodan aikana Erillinen Pataljoona 4, jonka alaiset neljä komppaniaa hoitivat partiotoiminnan kukin omilla toimintasuunnillaan Karjalan kannakselta Lappiin. Pataljoonan esikunnan toimintaa on tutkittu vain vähän pääasiassa siksi, että pataljoonan asiakirjat joko tuhottiin sodan lopussa tai ne hävisivät Stella Polariksen mukana. Komppaniat toimivat itsenäisen tehtävätaktisesti suoraan Päämajasta käskettyjen tiedustelutehtävien mukaisesti. Pienillä partioilla tiedustelutehtäviä suorittaneen pataljoonan kokemus suurista tuhoamistehtävistä oli vähäistä – esimerkkinä kuitenkin täydellisesti onnistunut Petrovski Jamin isku helmikuussa 1942. Turusen teoksessa arvioidaan myös kokemuksia muiden suomalaisten sotajoukkojen sodan aikana tekemistä tuhoamisiskuista. Osasto Kalevan vahvuus oli 189 miestä, ja osaston johtajaksi määrättiin Erillispataljoona 4:n 2. Komppanian päällikkö majuri Into Kuismanen. Osas-
to muodostettiin pääosin pataljoonasta, mutta vahvistuksia saatiin muualtakin. Osaston tehtävänä oli Suopassalmen, Suopasvaaran ja Jyskyjärven kylien tuhoaminen ja siten kyliin tukeutuvien partisaanien toimintaedellytysten heikentäminen. Toiminta-ajatuksena oli ensiksi samanaikaisella iskulla tuhota osaston päävoimin Suopassalmi ja kapteeni Matti Raipalan – myöhemmän kansanedustajan – johtamalla osapartiolla Suopasvaara ja lopuksi jatkaa koottuna joukkona tuhoamaan Jyskyjärvi. Osaston siirtyminen ensimmäisten kohteiden läheisyyteen noin viidenkymmenen kilometrin etäisyydelle omalta kenttävartiolinjalta onnistui suunnitellusti. Myös päävoimien isku Suopassalmelle onnistui suunnitellusti, mutta vihollisen vastarinta oli paikoin odottamattoman kovaa. Kuismasen hyökkäyshetkeä koskeva kyynelviesti Raipalalle oli suurpiirteinen ”pankaa iltayöstä tuulemaan”. Myöhässä alkaneesta osapartio Raipalan iskusta Suopasvaaralle saadaan kirjassa uut-
73
ta tietoa veteraanien kertomana. Tähän mennessä tiedossa on ollut se, että venäjänkielentaitoinen luutnantti Aulis Vehniäinen yritti hämätä vartiomiestä ja ”puhua” iskuosaston tukikohtaan. Vehniäinen kaatui joukkonsa kärjessä, ja syntyneessä kiivaassa tulitaistelussa hälytettyä vihollista vastaan kaatui lisäksi kolme miestä. Kohde tuhottiin kasapanoksilla, mutta vain osittain. Johtopäätöksinään Turunen toteaa, että operaatio Kaleva onnistui vain osittain. Jyskyjärven tuhoamisesta luovuttiin kesken operaation, mikä oli tilanteenmukainen päätös ja varmasti oikea. Kaiken lisäksi osaston johtaja ampui vahingossa pistoolilla itseään jalkaan, mutta hiihti mitään asiasta puhumatta takaisin omaan kenttävartioon. Osastoa kenttävartiossa vastassa ollut luutnantti Ermei Kanninen sai kertomansa mukaan taivuteltua majurin lähtemään kenttäsairaalaan, mutta vasta saunan jälkeen. Operaation tuloksiin myötävaikuttaneina tekijöinä osoitetaan operaation suunnittelun takapainoisuus, puutteet tiedustelussa ja johtamisessa, kaukopartiopataljoonan kokemattomuus tuhoamistehtävistä sekä kiire toteuttaa operaatio hiihtokelien aikaan – olihan vuoden 1944 maaliskuun loppu meneillään. Suuressa osastossa miesten hiihtokunto ja kokemukset sissitoiminnasta olivat moninaiset. Pekka Turusen tutkimus on osoitus siitä, että historiatietomme on jatkuvasti kumuloituvaa. Aina löytyy uutta aineistoa ja tietoa uusilla tutkimusmenetelmillä. Tässä tapauksessa tekijä on haastatellut viimeisiä elossa olevia veteraaneja, hyödyntänyt yksityisarkistoja ja käynyt henkilökohtaisesti tapahtumapaikoilla. Teoksen tutkimusotteen vakuuttavat viite- ja lähdeluettelot ja tekijän sanoin – tutkimus on kuin lehmänlantaa – hyödyllistä vain levitettynä.
Jussi Ylimartimo
Kylkirauta 1/2021
