VENÄJÄN SOTILASSTRATEGIA KEHITTYY TEKSTI: PENTTI FORSSTRÖM
Venäjän sotilasstrategian ytimenä ovat sodan ennaltaehkäisy pidäkkeen avulla ja sotilaallisen voiman käyttö. Nämä funktiot ilmentävät Venäjän sotilaallisen toiminnan jokapäiväistä käytäntöä.
S
otilasstrategia on vallannut alaa Venäjän rauhanaikaisissa pyrkimyksissä vaikuttaa ennakoivasti kokemiinsa uhkiin. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että offensiivi sodankäynnin strategiana olisi unohdettu, rauhanajan oloissa defensiivin ensisijaisuutta vain korostetaan. Onkin perusteltua puhua Venäjän sotilasstrategian ytimestä puolustuksellisena hyökkäyksenä tai päinvastoin. Molemmat toimintalinjat ovat kummassakin jatkuvasti läsnä, mutta niiden keskinäinen painotus vaihtelee tilanteen ja tavoitteen mukaan. Venäjän sotilaallisessa toiminnassa sotilasstrategia on instrumentin käyttöä tavoitteen saavuttamiseksi, ja sen kaksi funktiota ovat pidäke ja sotilaallisen voiman käyttö. Pidäkkeen päämääränä on vaikuttaminen potentiaaliseen vastustajaan sodan syttymisen estämiseksi. Mikäli se epäonnistuu, astuu kuvaan sotilaallisen voiman käyttö, jolloin lähtökohtana on sotilaallinen voitto vastustajasta. Kaaviokuva Venäjän sotilasstrategiasta osana sotilaallista toimintaa on esitetty sivulla 12. Kuvassa on esitetty kirjoittajan tulkinta sotilaallista toiminnasta hierarkkisena kokonaisuutena.
Ongelmat ja niiden ratkaisu
Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien Venäjän asevoimien kehittämisessä perusongelmana oli se, ettei Venäjän pe-
rimä sotilaallinen voima ollut toiminnallinen kokonaisuus, jota olisi kehitetty Venäjän tarpeisiin, muuttuneisiin olosuhteisiin ja resurssien puitteissa. Sodan luonteen kehittymisen Venäjä pystyi arvioimaan ja muotoilemaan konseptuaalisesti. Johtopäätöksetkin sodan paradigmasta mitä ilmeisimmin tehtiin, mutta niiden realisoiminen käytännön sotilaalliseksi toiminnaksi ja asevoimien kehittämiseksi viivästyi ainakin kolmesta tekijästä. Ensimmäisenä tekijänä oli asevoimien kehittämisen ja sen edellyttämien taloudellisten voimavarojen välinen epäsuhta. Kärjistetysti joko asevoimat olivat liian suuret tai käytettävissä olevaa rahaa oli liian vähän tai syynä olivat molemmat. Toisena tekijänä oli asevoimien rakenteellisten elementtien välinen epätasapaino. Kärjistetysti joko joukkojen määrä, kokoonpanot ja vahvuudet olivat liian suuria tai henkilöstöä, erityisesti varusmiehiä, oli liian vähän tai syynä olivat molemmat. Kolmantena tekijänä oli poliittisen ja sotilaallisen johdon keskinäisessä vuorovaikutuksessa oleva ristiriita-asetelma. Kärjistetysti joko poliittinen johto ei tiennyt, miten asia ratkaistaan, tai se ei halunnut ratkaista sitä tahi sotilaallinen johto ei halunnut hyväksyä todellisuutta ja päästää irti menneestä tai sitten syynä olivat molemmat. 13
PENTTI FORSSTRÖM
Ensimmäinen tekijä alkoi taloudellisilta resursseiltaan korjautua 2000-luvulla, mutta erityisesti 2010-luvulla, jolloin asevoimat suhteutettiin taloudellisten resurssien mukaisiksi. Toisen tekijän tilannetta korjattiin erilaisilla henkilöstöjärjestelyillä, jotka tuottivat osittaista ratkaisua, mutta asevelvollisuuden esimerkiksi varsin liberaaleihin palveluksesta vapauttamisen perusteisiin ei uskallettu kajota. Ongelman ratkaisuna oli se, että asevoimien organisaatio sopeutettiin henkilöstöresurssien lähtökohdista. Kolmannen tekijän ratkaisuna oli asevoimien reformin teettäminen ”ulkopuolisella managerilla”, jolloin vallassa ollut ylin sotilaspoliittinen johto välttyi poliittiselta itsemurhalta.
Kylkirauta 4/2021
