Full_download_legal and ethical issues for health professions 3rd edition elsevier test bank

Legal and Ethical Issues for Health Professions 3rd Edition Elsevier Test Bank

Legal and Ethical Issues for Health Professions 3rd Edition Elsevier Test Bank Visit to get the accurate and complete content: https://testbankfan.com/download/legal-and-ethical-issues-for-health-professions-3rdedition-elsevier-test-bank/

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

Legal and Ethical Issues for Health Professions 3rd Edition Elsevier Test Bank

Chapter 02: The Basics of Ethics Test Bank MULTIPLE CHOICE 1. The definition of ethics is: a. the values that influence human behavior. b. tying our actions to what is right or wrong. c. one’s moral principles. d. all of the above.

ANS: D

When discussing the definition of ethics, it can mean several things. As a branch of philosophy, ethics studies the values that influence human behavior, tying our actions to a sense of right and wrong. A second aspect is an individual’s ethics; this refers to one person’s moral principles, the values that govern a single person’s decisions with a goal of maintaining one’s integrity or conscience.

DIF: Cognitive Level: Knowledge

REF: p. 18

2. Values are: a. thoughts a person has. b. principles one chooses to live by. c. knowing right from wrong. d. one’s integrity.

ANS: B

Values are the principles that an individual chooses to live by. Although these may be personal values, they are also the qualities that drive most ethical behavioral models for groups.

DIF: Cognitive Level: Knowledge

REF: p. 19

3. The principle of “doing no harm” is called: a. integrity. b. beneficence. c. nonmaleficence. d. autonomy.

ANS: C

Nonmaleficence is part of a physician’s oath to do no harm. In bioethical terms, the principle of nonmaleficence means that healthcare professionals should avoid harming a patient.

DIF: Cognitive Level: Knowledge

REF: p. 25

4. If there is one heart available for transplant and healthcare professionals must make the

decision as to who gets the heart, which bioethical principle is involved? a. Integrity b. Beneficence c. Nonmaleficence

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

d. Justice ANS: D

The principle of justice means treating everyone fairly, and distributing healthcare justly or fairly is a key issue in many ethical debates.

DIF: Cognitive Level: Application

REF: pp. 25, 27

5. The reason that most people enter the healthcare field is grounded in the principle of: a. nonmaleficence. b. integrity. c. beneficence. d. justice.

ANS: C

Beneficence is another word for doing good, or being kind, which is a predominant reason that most people enter the healthcare field.

DIF: Cognitive Level: Comprehension

REF: p. 25

6. Actions that show respect for human dignity, such as being honest and putting the patient first,

reflect which of the following principles? a. Integrity b. Justice c. Beneficence d. Nonmaleficence ANS: A

Integrity is part of the standards of the healthcare profession and the actions that show respect for human dignity.

DIF: Cognitive Level: Comprehension

REF: pp. 18-19

7. Who is the most important person in the healthcare organization’s code of ethics? a. Healthcare professional b. Patient c. Physician d. Hospital administrator ANS: B

Usually a healthcare organization’s code of ethics will include statements regarding the treatment and care of the patient as the most important priority, emphasizing handling all with dignity and respect. These in turn dictate such standards as guarding and respecting patient confidentiality.

DIF: Cognitive Level: Knowledge

REF: p. 19

8. When healthcare professionals attempt to improve the situations surrounding the patient, they

are practicing which of the following principles? a. Autonomy b. Beneficence c. Bioethics

d. Nonmaleficence ANS: B

Beneficence means doing good or being kind, and the actions taken on behalf of the patient should always be aimed at helping the patient.

DIF: Cognitive Level: Comprehension

REF: p. 25

9. Respect for others whose beliefs, practices, religions, or customs may differ from our own is

called: a. integrity. b. values. c. utilitarianism. d. tolerance.

ANS: D

Tolerance is respect for others whose beliefs, practices, religions, or customs may differ from our own. Tolerance must be practiced by all healthcare providers in all fields. We do not have to agree with or condone the behaviors, beliefs, or practices of another individual but can never pass judgment by our actions or words against another.

DIF: Cognitive Level: Knowledge

REF: p. 20

10. Unwavering adherence to an individual’s values and principles with dedication to high

standards is: a. integrity. b. values. c. utilitarianism. d. tolerance.

ANS: A

Integrity is part of one’s individual ethics, which refers to one person’s moral principles, the values that govern a single person’s decisions with a goal of maintaining one’s integrity or conscience.

DIF: Cognitive Level: Knowledge

REF: pp. 18-19

11. Principles that individuals choose to live by are called: a. integrity. b. values. c. utilitarianism. d. tolerance.

ANS: B

Although these may be personal values, they are also the qualities that drive most ethical behavioral models for groups. Individually, a person may value loyalty or privacy as well as freedom. For a group, the code of ethics would mirror these values and require that all employees or individuals involved in that group adhere to the principles prescribed in that organizations’ code of ethics.

DIF: Cognitive Level: Knowledge

REF: p. 19

Another random document with no related content on Scribd:

kerran oli mennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin rahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko syödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa kasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään välittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi, että se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden kenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä kasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta ministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista, yhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä hänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen tyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili, ettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien maanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi.

Hänestä oli sama, oliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa, kunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat.

Hänen elämänsä olisi sujunut hyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan maailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi huolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa koneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan sopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää kreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki muu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä ihmisyyttäkään.

IV RAHANLAINAAJA.

»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi», ilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven. »Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».

Kreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan vastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka nämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti esimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle.

Mitään ei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat askeleet jo kuuluivat käytävästä. »Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun pitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä keskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle luvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin menetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka riittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita.

Käske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa

puoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön tuloaan.»

Juutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän oli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti hänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella kreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti ympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän huoneesta.

Rosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko porkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena suortuvana kasvojen kummallekin puolelle.

Hänen pitkä nuttunsa, joka oli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan ruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien olkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen vesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi suvaitsi keskustella hänen kanssaan.

Ainoastaan silloin tällöin, kun hän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja pahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien hampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen ilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut varovaisemmaksi. »Oletko tuonut minulle nuo rahat?» kysyi Bideskuty ratkaisevasti. »Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan tietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta rahamäärää, ja…» »Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä viitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka

suostuu auttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on luvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko ottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin pantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta». »Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta.

Siellä ei ole rakennuksia eikä .» »Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he ovat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet viemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen. Zárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä sellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun myllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa». »Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen katsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on suurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi parantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään kiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän korkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon mitättömän Zárdan pantiksi». »Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta, sillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi.

Luullakseni et tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita nyt vain korko».

Bideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan. Hän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja

paksunahkainen rotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä useammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille aatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään sopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan. »Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko hyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja sitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni. Onneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta viidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää minulle aivan hyvin». »Viisikymmentätuhatta mitallistako vehnää? Sinä roisto, sinä…!» »Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He ilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan enemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut sata nautaa…» »Sata nautaako vielä? Sinä kapinen koira, sinä häpeämätön kiskuri!» »Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on todellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja, elleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää, puhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä siipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta tämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.» »Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne ja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista

selkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää, parikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan sinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».

Juutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta hän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen päätään ja sanoi: »Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja ilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät suostu alentamaan». »Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen.

Jos uskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani antamaan sinulle selkään». »Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein nöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään. »Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun kalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava palkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja sitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin.

Vieköön piru koko roskan!» »Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen, vaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa». »Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten usko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista

vehnää .» »Viisikymmentätuhatta, herra kreivi…» »Kaksikymmentä, sanon minä! Kuusikymmentä nautaa!…» »Sata, herra kreivi…! »Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun likaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta…» »Viisisataa…» »Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan enemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!» »Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että elleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa nautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta rahoja».

Tämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa ja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli luultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin vastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien aikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia saadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille. »Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin, »olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota tarjoomani

korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista häpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen rahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa sinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse nyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?» »Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne», toisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja kahdeksansataa lintua…» »Ja selkäsaunanko?»

Juutalainen vaikeni hetkeksi katsahtaen ylimykseen. Suorana ja voimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen edessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli sortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki inhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja mustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat aseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita tuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla päästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen, hallitsijaksi?

Tietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi selvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja heidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi senvuoksi tyynesti: »Niin, selkäsaunan myös, jaloin kreivi».

Bideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan. Kun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin kelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa tuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan povitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle. »Mitä pirullisuuksia nuo ovat?» kysyi Bideskuty. »Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia velkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».

Bideskuty punastui raivosta. »Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä? Mitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi sido minua?» »Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n viha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni vaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet liikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».

Juutalainen sanoi tämän hieman ivallisesti hänen sinisten silmiensä kiintyessä samalla pahansuovasti Bideskuty'yn, joka ei kumminkaan huomannut äänensävyä eikä katsettakaan. »Rangaistakseni sinua tästä kirotusta itsepäisyydestäsi, on sinun syötävä palanen sianlihaa», sanoi hän tarttuessaan vihaisesti papereihin.

Hän ei viitsinyt edes lukea papereita läpi, sillä sellainen teko, joka olisi edellyttänyt jonkunlaista liikeasioiden tuntemista, ei olisi

ollenkaan sopinut niin jalolle Bideskuty’n suvun jälkeläiselle, suvun, joka oli auttanut kuningas Mátyáksen valtaistuimelle.

Vastustelematta enää ollenkaan kirjoitti hän nimensä molempien paperien alasyrjään suurin kirjaimin kuin koulupoika. Hän oli huomannut Rosensteinin taskussa pullollaan olevan rasvaisen lompakon. »Työnnä nyt rahat tänne», sanoi hän heittäen kynän menemään. »Sitten lähden katsomaan, miten palvelijani antavat sinulle niin selkään, ettet sellaista saunaa ole vielä ikinä saanutkaan».

Juutalainen luki molemmat sitoumukset huolellisesti alusta loppuun, ripisteli hiekkaa tuolle kunnioitettavalle nimikirjoitukselle, käänsi paperit sitten harkitusti kokoon ja pisti taskuunsa. Bideskuty alkoi hermostua ja veteli tuimasti sauhuja kirsikkapuisesta piipustaan silmien kiintyessä ikävöivästi seinää koristaviin keppeihin ja ratsupiiskoihin. Mutta selvästi oli hän sitä mieltä, etteivät ne menetä mitään tehoisuudestaan, vaikka tässä hieman täytyi odottaakin, koska hän ei puhunut sanaakaan, vaan katseli, miten Rosenstein laski lompakostaan kaksisataaviisikymmentä tuhannen floriinin seteliä likaisilla sormillaan hänen ylimykselliseen kätensä. »Olen valmis milloin tahansa», lisäsi juutalainen, »kun teidän korkeutenne haluaa käyttää taitoani hyväkseen, neuvottelemaan puolestanne ystävieni kanssa, jotka varmasti suositukseni perusteella tahtovat aina palvella teidän korkeuttanne».

Mutta kreivi Bideskuty ei kuunnellut enää. Tukittuaan setelit taskuunsa avasi hän oven ja huusi hilpeästi Jánkolle: »Vie tämä kirottu juutalainen keittiöön ja ota selville, haluaako hän mieluummin syödä palan sianlihaa, vai ottaako hän kunnollisesti

selkäänsä. Odotahan sentään!» lisäsi hän huomattuaan Jánkon jo tarttuneen juutalaista kaulukseen, »haluan tulla katsomaan tuota kujetta. Tule nyt vain mukaamme, vanha saapas. Sinähän valitsit vapaaehtoisesti, ja ehkä tämä ylimääräinen korko on hyvinkin puoli tuntia kestävän vaivan arvoinen. Jos palvelijani sattuvat tappamaan sinut, voi koko heimosi jakaa keskenään nuo viisikymmentätuhatta mitallista vehnää ja muut kirotut tarpeet. Nyt, Jánko, voit koetella uuden ratsupiiskasi kestävyyttä häneen. Tulkaa nyt, sillä minulla on kiire».

Rosenstein kalpeni hirveästi. Luultavasti ei hän ollut sydämessään todellisesti uskonutkaan, että Bideskuty toteuttaa uhkauksensa, mutta nyt ei siitä näyttänyt olevan epäilemistäkään, sillä Jánko oli jo pakottanut hänet seuraamaan kiduttajaa alakertaan, potkaisten häntä laihoille kintuille muutamia kertoja vihaisesti.

Iloista puhetta ja äänekästä naurua kuului keittiöstä, jossa valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin pukeutuneet kokit valmistivat ahkerasti keittiöpalvelijattarien ja -poikien avulla paisteja, leivoksia, kakkuja ja muuta hyvää pian alkaviin juhlallisuuksiin. Kun kreivi tuli keittiöön iloisesti nauraen tukevan Jánkon seurassa, joka työnsi vapisevaa juutalaista edellään, vaikenivat kaikki. »Kuulkaa, Panna, Mariska, Zsuzsi ja kaikki muutkin! Tuokaa tänne pöydän viereen tuoli, sillä olen tuonut teille vieraan, kunnioitettavan vieraan, jota teidän on kohdeltava hyvin. Teidän on annettava hänelle mehukkain pala tuosta eilen tappamastanne siasta. Ha, haa!» nauroi hän katsoessaan Rosensteiniin, joka avutonna Jánkon kourissa katseli hurjasti joka suunnalle kuin ansaan tarttunut kettu.

Katseet, jotka hän loi läheisyydessä seisovaan jaloon kreiviin, ilmaisivat sammumatonta vihaa. Iloiset talonpoikaistytöt olivat heti

käsittäneet tilanteen, ja Panna, Zsuzsi ja Mariska, nuo kirkassilmäiset kylän kaunottaret, häärivät jo ahkerasti suuren pöydän ympärillä. He olivat levittäneet valkoisen liinan sille, tuoneet lautasen, veitsen ja haarukan, ja nostaneet tuolin sen ääreen.

Nauraen kuollakseen ja huutaen ilosta oli pari voimakasta maalaispoikaa nostanut vastaan ponnistelevan juutalaisen maasta ja istuttanut hänet armotta tuoliin, johon hänet sitten sidottiin nuoranpätkällä lujasti kiinni. Kuje näytti rupeavan onnistumaan erinomaisen hyvin. Bideskuty istui kahareisin tuolilla ja määräili nauraen, miten oli tehtävä. Talon kaikilta kulmilta tuli tyttöjä juosten niin, että kirkkaanväriset hameet hulmusivat heidän pyöreiden lanteittensa ympärillä. Käsivarret paljaina ja kasvot loistaen innosta seisoivat he oviaukoissa odottaen suunniltaan ilosta, miten juutalainen pakotettaisiin syömään pala sianlihaa. Äkkiä tervehdittiin äänekkäästi nauraen valkoiseen takkiin, housuihin ja lakkiin pukeutunutta Benkoa, mestarikokkia, jolla oli äärettömän suuri esiliina edessään. Hän kantoi korkealla päänsä yläpuolella suurta sianreittä, ruskeata, juuri uunista otettua, porisevaa ja pihisevää, herkullisen näköistä lihakimpaletta. »Onpa se komea!» sanoi Bideskuty. Tytöt taputtivat iloisesti käsiään ja Jánko sitoi virallisesti suuren pyyheliinan juutalaisen kaulaan. Hän ei tahtonut saada tehdyksi sitäkään kunnollisesti naurultaan, kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hänen oli keskeytettävä monta kertaa työnsä painellakseen pakottavia kylkiään. »Nyt se alkaa, vanha saapas, ja takaan, ettet vielä milloinkaan ole juhlinut näin komeasti.»

Rosenstein ei ollut kumminkaan sen näköinen, että hän olisi pitänyt kujeesta, minkä vuoksi se tuntui sitäkin hauskemmalta.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät pyörivät pyörimistään päässä enemmän raivosta kuin pelosta. Hän ei voinut ollenkaan liikkua, sillä hän oli niin lujasti köytetty tuoliin kiinni, ja kummatkin kädet, joihin oli pistetty veitsi ja haarukka, eivät irtautuneet nuorien paimenien teräskovasta otteesta. Mutta katseet, jotka hän loi pääkiduttajaansa, ilmaisivat sellaista sammumatonta vihaa, että ehkä, jos jalo kreivi olisi kiinnittänyt niihin huomionsa, hän olisi lopettanut kujeilemisen tuollaisen inhimillisen intohimon lopullisen rajan pelosta, joka voitiin huomata noissa lempeissä vedenvärisissä silmissä.

Sillä aikaa oli Benko leikannut pari suurta viipaletta paistista, ja nauraen kuollakseen pakottivat paimenet juutalaista pistämään suuhunsa palasen palasen jälkeen. Hän koetti ponnistella vastaan, mutta turhaan, sillä hänen kiduttajansa eivät hellittäneet, ja kun hän hyödyttömästi ponnisteli päästäkseen nielemästä lihaa, jota heidän on kielletty nauttimasta, puristivat paimenet hänen suunsa ja nenänsä niin tiukasti kiinni, että hänen oli pakko nielaista palaset, ellei hän halunnut tukehtua.

Bideskutin keittiössä ei oltu ennen milloinkaan niin kovasti naurettu. Tuo iloinen hälinä pani koko talon raikumaan niin, että kreivitär Irma ja Ilonka-neiti lähettivät kysymään, mistä se johtui.

Kaikki palvelijat olivat rientäneet keittiöön, ja neljännestunniksi unhotettiin kokonaan tulevat juhlallisuudet; leivät jäivät uuneihin palamaan ja suuret paistit kärventyivät kaikkien iloisesti katsellessa, miten juutalainen söi sianlihaa. Koetettuaan turhaan päästä vapaaksi oli Rosenstein alistunut kohtaloonsa, semminkin, kun hän selkänsä takaa kuuli paimenien piiskain pahaenteistä läjähtelyä. Bideskuty

aivan huusi naurusta. Hän ei ollut enää ollenkaan pahoillaan noista ylimääräisistä mitallisista vehnää, ei naudoista eikä lampaista, jotka hänen oli suoritettava juutalaiselle koroksi rahoista, koska ne olivat hankkineet hänelle suurimman huvin, mitä hänellä oli ollut pitkiin aikoihin.

Vihdoin olivat kaikki sitä mieltä, että juutalainen oli jo syönyt enemmänkin kuin tarpeekseen, eikä sitäpaitsi enää ollutkaan aikaa huvituksiin, jos nimittäin tahdottiin, että Bideskuty’n loppumattoman vieraanvaraisuuden maine pysyisi ennallaan. Jalo kreivi antoi merkin ja juutalaisen siteet irroitettiin. Kiehuen ja vapisten raivosta poistui tämä keittiöstä nauravien kauniiden tyttöjen keskitse, jotka ivallisen vakavasti niiasivat hänelle kiiruhtaakseen vieraan poistumista.

Bideskuty ajatteli nähtävästi, että juutalainen oli jo korvannut täydellisesti häpeämättömät vaatimuksensa, koska ei tuota luvattua selkäsaunaa hänelle annettukaan. Nuoret paimenet sivalsivat vain pari kertaa ruoskillaan hänen laihoja kinttujaan, kiusaamatta häntä sen enempää. Mutta Rosenstein ei pysähtynyt hieromaan kipeitä kohtia eikä hän katsahtanutkaan enää kiduttajiinsa, vaan kiiruhti niin nopeasti kuin hän suinkin vain voi laahustavin askelin velallisensa kreivillisestä keittiöstä. Yhteen purruin hampain ja hermostuneesti ristityin käsin meni hän lämpiön poikki puutarhaan ja sieltä akasiakujaa pitkin pois talosta. Päästyään portista tasangolle pysähtyi hän kuin totin vaimo katsomaan taakseen.

Bideskuty’n vanha päärakennus, jossa Bideskutit olivat asuneet aina siitä asti, jolloin he olivat auttaneet Hynyady Mátyáksen valtaistuimelle, ei ollut mikään niin erittäin suurenmoinen linna, ellei kiinnitetä huomiota sen laajuuteen. Tuo kaksikerroksinen, matala ja säännöllinen talo oli rakennettu nelikulmion muotoon sen keskellä

olevan pihan ympärille. Se oli rapattu ja maalattu kirkkaan keltaiseksi, kuten yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli ollut tapana, ja pari riviä viheriöitä ikkunanluukkuja muodosti kuin kaksi kirkkaanviheriätä vyötä rakennuksen ympärille. Puutarha oli enimmäkseen jaettu vanhanaikaisiin sovinnaisiin penkereihin, joissa kasvoi runkoruusuja. Jokainen tuollainen penger oli koristettu kirkkaanvärisellä lasipallolla, jotka heittivät kirkkaita sädekimppuja hyvältä tuoksuviin pitkiin akasioihin päin. Leveät, puoliympyrän muotoiset kiviportaat johtivat alakerroksesta suureen yläkerroksen lämpiöön, joka oli melkein rakennuksen keskiosan laajuinen. Se sai nyt toimia tilapäisenä ruokasalina, jossa parisataa vierasta voi aterioida tungoksetta noiden parin, huoneen keskellä olevan, hevosenkengänmuotoisen pöydän ääressä. Seinässä portaitten keskivaiheilla oli komero, josta suuri Attilaa esittävä kuvapatsas katsoi synkästi ohitsekulkijoihin.

Vierashuoneet olivat nelikulmion sivustoissa ja niiden ovet aukenivat pihan puolella olevalle kuistille. Pihan keskellä oli pyöreä puutarha, jonka laidoilla kasvoi kääpiöakasioita ja jonka keskellä oli runkoruusuilla ja kirkkailla lasipalloilla koristettuja lavoja. Kuisti oli koko rakennuksen laajuinen, pilarien kannattama, joiden huippuihin pääskyset olivat rakentaneet pesänsä. Nelikulmion viimeisessä sivustassa oli tuo suuri keittiö lukuunottamatta konttoreja, palvelijain ja palvelijattarien huoneita. Muut, kuten puutarhurit, tallirengit, paimenet ja tavalliset työmiehet nukkuivat sinisen taivaan alla kietoutuneina suuriin lammasnahkaviittoihinsa.

Juutalainen Rosenstein seisoi ainakin viisi minuuttia portilla puristaen laihoilla sormillaan sen rautatankoja ja värittömien silmien hehkuessa sisällisestä raivosta. Hän oli kuin kuolettavan kostonhimoisen vihan elävä ruumiillistunut edustaja. Hän viipyi

paikoillaan niin kauan, kunnes hän huomasi erään suloisen valkopukuisen olennon lähenevän hyvältätuoksuvaa lehtokujaa pitkin. Silloin hän kääntyi lopullisesti kylää kohti ja poistui.

V VANHA SAITURI.

Kääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein kävelemään tasangolle päin.

Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa Bideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä rikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa kullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita maissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja suuruus ilahduttivat silmää.

Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman ivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja ryppyisiä käsiään.

Tie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan vuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian juutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän. Ajatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät kovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka äsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten tyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin nimikirjoitus.

Tietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin puolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen tuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja kuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien vieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.

Kaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se hurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa haikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan.

Ainoastaan tuon yksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan kulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus, viha ja pahansuopa riemu.

Rosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme tuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä oleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää kilometriäkään.

Vuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi juutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä katselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin. Pari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen haikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja ivallisin huomautuksin.

Rosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven raosta ravintolaan.

»Älä tulekaan keittiööni, likainen juutalainen!» kuultiin jonkun kimakasti huudahtavan sieltä. »En, en milloinkaan maailmassa, enkä vaivaisi teitä ollenkaan, ellei Keményn András Kisfalusta olisi pyytänyt minua tulemaan tänne». »Hän ei ole vielä tullut etkä saa odottaa häntä täällä sisällä».

Keittiö näytti paljon viileämmältä kuin piha, sillä paksun olkikaton ja seinien läpi, jotka oli rakennettu laudoista ja turpeista, ei auringon kuumuus voinut juuri tunkeutua. Tuo äskeinen kimeä-ääninen reipas talonpoikaisnainen, jolla oli yllään monta eriväristä hametta, pitkähihainen pellavapusero ja ahdas liivi, istui ikkunan ääressä, ja toisen jalan laiskasti pyörittäessä rukinratasta hypistelivät hänen kauniit sormensa pehmeästi hienoa pellavalankaa. Suuressa saviuunissa palava tuli oli sammunut, ja lieden ympärillä kiilsivät ne puuastiat, padat ja pannut, joissa päivällinen oli valmistettu.

Huokaisten poistui juutalainen ovelta ja sen toisella puolella vallitsevasta viileydestä, ja istuutui nöyrästi auringonpaisteeseen, sillä nuo nuoret talonpojat olivat ylenkatseellisesti kieltäytyneet ottamasta häntä seuraansa raidan juurella olevan pöydän ääreen.

Hän istui senvuoksi kärsivällisesti paikoillaan uskaltamatta tahtoa viiniä tahi vettä, sillä hän pelkäsi sellaisen vaatimuksen ehkä vaikuttavan, että hänet karkoitetaan kokonaan ravintolan alueelta, vaikka hänen välttämättä oli odotettava siellä, kunnes Keményn András suvaitsisi saapua. Hänen korvansa kumminkin, jotka olivat tottuneet kuuntelemaan sellaistakin keskustelua, jota ei oltu niille aiottu, olivat jännittyneesti höröllään. Tupakoidessaan laiskasti ja juodessaan syvin kulauksin jaloa unkarilaista viiniä kuiskailivat nuo nuoret paimenet kiihkeästi keskenään. Juutalainen, jonka väsymys

ja kuumuus näyttivät lopultakin uuvuttaneen niin, että hänen silmänsä sulkeutuivat ja suu loksahti auki, ei menettänyt sanaakaan heidän puheestaan.

Paimenet keskustelivat nytkin, kuten usein ennenkin, Bideskutin salaperäisestä myllystä ja koneista, joiden oli määrä tehdä tuo sama työ, jonka he ja heidän isänsä olivat tehneet omin käsin. »Isäntäni kertoi», sanoi toinen, »että se jauhaa niin paljon viljaa yhtenä päivänä kuin kuusi tuulimyllyä kuukaudessa, ja ilmoitti samalla, että sellaiseen työhön, johon ennen tarvittiin parikymmentä miestä, tarvitaan sitten vain kolme». »Me emme kuule juuri mitään keittiössä», vastasi toinen, »mutta äitini on kuullut yhtä ja toista Jánkolta, kreivin palvelijalta. Hän on kertonut, että kreivi istuu nykyään huoneessaan myöhäiseen yöhön tutkimassa kynttilän valossa suuria kirjoja, ja vaikka Jánko osaakin sekä lukea että kirjoittaa, ei hän saa ollenkaan selville, mitä noissa kirjoissa on, sillä kirjaimet ovat kuulemma niissä aivan sekaisin». »Voit olla varma, että piru on ne itse painanut. Pyhällä neitsyellä ei varmastikaan ole mitään osaa tuollaisiin esineihin, jotka jollakin salaperäisellä tavalla tekevät parinkymmenen miehen työt. Usko vain sanani, että paha perii kreivin taloineen ennemmin tahi myöhemmin». »Muuta kuin pahaa ei suinkaan voida odottaakaan pirun tuomisesta kylään. Jánko oli kertonut äidille, että nuo paksut kirjat on tuotu Englanti-nimisestä maasta». »Näin kerran kuvan», sanoi toinen salaperäisesti, »muutamista ihmisistä, joita Arokszállasin isä sanoi englantilaisiksi. He olivat

melkein samannäköisiä kuin mekin», lisäsi hän miettiväisesti. »Heillä on vain pitkät hampaat ja punainen tukka, kuten juutalaisilla.

Englanti on hyvin kaukana täältä». »Niin onkin. Sinun on noustava laivaan ja kuljettava meren poikki, jos haluat päästä sinne. Kuulin kreivittären sanovan niin». »Miten voidaan kulkea meren poikki hukkumatta siihen»? kysyi ensimmäinen paimen. »En ymmärrä,» vastasi toinen pudistaen ajattelevaisesti päätään tehtävän äärettömyydelle. »Olisi parempi, että kreivi menisi merelle ja hukkuisi, kuin ruveta tuollaiseen yhteistoimintaan pirun kanssa, joka aiheuttaa jonkun peloittavan onnettomuuden koko kylälle, ehkäpä koko maakunnallekin». »Jos nuo pirulliset koneet vain aiheuttavat ikävyyksiä kylälle, on meidän taisteltava, perkelettä vastaan jollakin keinoin. Meidän on suojeltava sisariamme, äitejämme ja vaimojamme saatanalta».

Heidän kuiskauksensa hiljenivät niin, ettei juutalainenkaan voinut enää kuulla sanaakaan heidän keskustelustaan. Kauhistunut taikauskoinen ilme oli heidän nuorilla päivettyneillä kasvoillaan, jotka muutenkin olivat kalmankalpeat, ja heidän kirkkaat, tummat silmänsä vilkuilivat levottomasti kaikille suunnille kuin odottaen pirun äkkinäistä ilmestymistä jostakin kolkasta. Rosenstein huomasi heidän viittaavaan etusormellaan ja nimettömällään häneen, ja sylkäisevän kolme kertaa häneen päin, että saatana pysyisi varmasti

syrjässä, vaikka hän olisikin pukeutunut juutalaiseksi ahdistaakseen sellaisessa valepuvussa koko Heven maakuntaa.

Aurinko laskeutui vähitellen yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti.

Tukahduttava kuumuus oli hiukan jäähtynyt, ja nuoret paimenet valmistautuivat poistumaan laumansa luo juotuaan viininsä loppuun.

He menivät ravintolaan maksaakseen muutamia kolikoita viinistä ja suudellakseen hilpeää emäntää hyvästiksi, kuten yleinen tapa vaati silloin kun emäntä sattui olemaan nuori ja sievä eikä hänen miehensä ollut läheisyydessä.

Kaukana taivaanrannalta näkyvä pieni piste oli sitä mukaa muuttunut suuremmaksi kuta lähemmäksi se tuli, ja Rosenstein totesi huokaisten tyytyväisyydestä, että piste sai pian hevosella ratsastavan miehen muodon. Kun nuoret paimenet poistuivat tielle, katsoivat he myöskin tuota nopeasti lähestyvää pistettä ja tunsivat sen Keményn Andrákseksi ja hänen mustaksi tammakseen. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja pian voi Rosenstein helposti erottaa tuon rikkaan talonpojan leveän vartalon ja päivettyneet kasvot, kun hän ratsasti satulatta ja suitsitta hirmuista vauhtia niin, että hänen valkoisen paitansa hihat ja leveät housut liehuivat tuulessa, kuin siivet, jotka auttoivat nopeajalkaista tammaa eteenpäin.

Ravintolan kaunis emäntä tuli ovelle tervehtimään uutta vierastaan, joka aina kujeili iloisesti hänen kanssaan ja toipa joskus mukanaan hänelle kirkkaanvärisen nauhan tahi kirkkaan muistokotelon, jonka hän oli ostanut joltakin kulkukauppiaalta tullessaan, ilahduttaakseen emännän sydäntä ja turhamaisuutta.

Keményn András pysähdytti nopeasti hevosensa, joka seisahtui tyynesti ja rauhallisesti paikoilleen tuosta hurjasta juoksusta

huolimatta, joka ei ollut pannut karvaakaan epäjärjestykseen.

Laskeuduttuaan sen selästä taputti András sen solakkaa kaulaa kuiskaillen samalla sille helliä sanoja, joihin hevonen vastasi kihnuttamalla pehmeää turpaansa isäntänsä käsivarteen.

Juutalainen ei uskaltanut lähestyä häntä, ennenkuin András omasta hyvästä tahdostaan suvaitsi huomata Israelin jälkeläisen läsnäolon. Andráksen, tämän rikkaiden unkarilaisten talonpoikien tyypillisen edustajan vartalo oli todellakin komea. Ollen pitkä, pitempi kuin unkarilaiset talonpojat tavallisesti, harteikas, auringon paahtama ja pienijalkainen, jotka rintavina iskeytyivät lujasti maahan, oli Keményn András tavattoman hyvännäköinen, kuten Heven maakunnan tytöt olivat selittäneetkin viime vuosina sitten kuin oli saatu selville, että vanha Kemény oli ollut saituri, jollaiseksi jokainen oli häntä epäillytkin, ja jättänyt kuoltuaan jälkeensä arkullisia kultaa ja seteleitä, jotka tekivät hänen kauniin poikansa melkein yhtä rikkaaksi kuin kreivikin oli.

Vanhus, Andráksen isä, oli ollut kummallinen olio Tarnan tällä puolen asuvien talonpoikien joukossa. Puettuna suureen repaleiseen lampaannahkaviittaansa ja karkeihin pellavavaatteihin oli hän terävine kasvonpiirteinen ja yhteen puristettuine huulineen aivan erilainen kuin iloiset ja avokatseiset unkarilaiset talonpojat tavallisesti.

Kuiskailtiin salavihkaa, että kauan aikaa, noin sata vuotta sitten oli Keményillä ollut juutalaiset esivanhemmat, ja myönnettiin yleisesti, että tästä perinnöllisestä tahrasta, sillä tahra se oli, että talonpojalla oli juutalaista verta tippakin suonissaan, vanha Kemény oli perinyt rakkautensa rahoihin, ahneutensa ja kokoomishalunsa.

Mutta olkoonpa nyt tuon asian laita miten tahansa, muodostui hänen elämänsä Kisfalussa, tuossa luhistumaisillaan olevassa olkikattoisessa maatalossa, jonka hän vuokrasi Bideskuty’n kreiviltä, mitä säästäväisimmäksi. Kun hän oli nuori, ei hänellä ollut kuin yksi palvelija, joka pesi hänen vaatteensa ja valmisti hänen ruokansa tavallisesti ytykurkuista, maidosta ja ruisleivästä. Hän nukkui paljaalla lavitsalla eikä käynyt milloinkaan ravintolassa eikä kirkossa, jossa hänen aina olisi ollut pakko uhrata muutamia kolikoita kolehtiin.

Vähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja viiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän lisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut milloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli nyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan joko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa työnjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin eikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra vaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten Unkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti tekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän ei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja, vaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset, juutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot kasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki rahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä muidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään kanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä muulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli velkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän heille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville,

mitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta Rosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli alituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville, sillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon, että he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän kumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.

Myöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta edeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan tarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion häneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika säästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän eräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon itselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin suuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä ennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi, että Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja säästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn Etelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan pysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut kolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven maakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt muita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin.

Hän oli kalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa ollessaan usein itki.

Pari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin kaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet kirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää

ylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen häntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko pysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, miten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan: »Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»! »Aito unkarilainen todellakin»! »Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!

Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun puuskia.

Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla hänen poikaansa. »Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain. »Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut. »Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».

»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko, sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».

Tälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.

Tällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki viittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä.

Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten kanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan enää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään.

Kaikki työmiehet kertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan kenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät hiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka ei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin eikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui olemaan kylässä.

Kuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle muodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, ei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava nuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä maatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä äyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten talonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen lettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä pelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen isänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.

Hänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja hänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian niin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja halveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin ja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja miten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät työtä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä kävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät kauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut kolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä tällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia vastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka ilostutti toisten hänen ikäistensä elämää. »András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä iltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana sunnuntai-aamuna.

András puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään kuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat tulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin hän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen ja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä kreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi nenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän pojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan. »En», vastasi hän hieman surullisesti. »Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen ystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».

»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András tuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä paljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule.

Kenenkään ei tarvitse tulla utelemaan syitäni». »Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen kohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen. »Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet. Ja ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan punainen, annan…»

Tässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu joskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja väärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat nostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset vedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti yhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema ovat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.

András kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille uhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän asukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata häntä.

Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä laski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän kääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata. »Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan lepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen taskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua

tienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan poikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli tuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin anteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin vihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».

Tämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa kotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista viittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi likaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja nuorukainen pudotti veitsen maahan.

Sitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin, tienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.

Tämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua ja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät ja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti hän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka suhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin.

Työskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän oli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen puolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja kutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä rauhallisesti tunnin lepotuolissaan.

Nämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän ylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan tänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso ja isä,