Työn, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden tulevaisuus

SDP:llä on viimeisen 50 aikana ollut kaksi ”kultakautta”, jolloin se on ollut suurin eduskuntapuolue. Ensimmäinen kausi oli pitkä ulottuen 1966 vaaleista 1987 vaaleihin. Toinen kultakausi oli 1995 alkanut 8 vuoden jakso. Molempien kultakausien alkuvuosia yhdisti kolme tekijää: - SDP oli muita puolueita voimakkaammin eteenpäin ja tulevaisuuteen katsova.

- Tulevaisuuskuva perustui hyvin realistiseen kuvaan talouden reunaehdoista.

- Realistinen linja herätti paljon arvostelua SDP:n sisällä, mutta linjasta pidettiin kiinni.

Ensimmäinen kultakausi Ensimmäisen kultakauden arkkitehteina toimivat aluksi vuosina 1966 - 1968 pääministeri Paasio ja valtiovarainministeri Koivisto. Koiviston talouspolitiikkaa kritisoitiin kovasti myös omien taholta. Professori Soikkanen on kuvannut Paasion hallitusta Koivistoa käsittelevässä kirjoituksessaan seuraavasti: ”Paasion hallituksen talouspolitiikka joutui keskimääräistä ankaramman arvostelun kohteeksi. Keskustapuolue oli menettänyt asemansa johtavana hallituspuolueena, ja hallitussuunnan vaihdos nostatti porvarillisessa oppositiossa kritiikkiä. Kommunistit, jotka tulivat hallitukseen 18 vuoden tauon jälkeen, yrittivät puolestaan istua kahdella tuolilla, hallituksessa ja oppositiossa. Arvostelua tuli myös sosiaalidemokraattien omasta piiristä; kahdeksan vuoden oppositioajan jälkeen odotukset olivat suuria. Arvostelun ensisijainen kohde oli pääministeri ja puolueensa puheenjohtaja Paasio. Arvostelun kärki kohdistui kuitenkin Koiviston ”kovan rahan politiikkaan”.

Valtiovarainministerinä Koivisto joutui tekemään kaksi budjettia ja hoitamaan devalvaation, joka oli kokonaista 31 prosenttia. Siinä kertautui suomalaisen suhdannepolitiikan kuvio: vientiteollisuuden kustannusongelmat ratkaistiin devalvaatiolla.

Kun Koivisto joulukuussa 1967 arvioi Paasion hallitusta ja omaa valtiovarainministerikauttaan, niin hän totesi lääkkeiden olleen ”kirveleviä”, mutta hänen mielestään hallitus oli saanut myös paljon aikaan ja muuttanut yhteiskuntaa. Nöyrästi hän myönsi hallituksella olleen kaksi suurta ongelmaa: rakenteellinen työttömyys ja yhteiskunnan rakennemuutos.”

Ensimmäisen kultakauden toinen käänteentekevä vaihe oli Sorsan toinen hallitus (1977 1979), jonka valtiovarainministeri oli SDP:n Paul Paavela. Syksyllä 1977 Sorsa järjesti Korpilammen kokouksen. Siellä syntyi yhteiskuntasopimus, jossa työmarkkinaosapuolet sitoutuivat maltillisiin palkkaratkaisuihin. Sorsan toisesta hallituksesta alkaen yritystoiminnan ja työllisyyden edellytyksiä korostavaa politiikkaa noudatettiin johdonmukaisesti, talous kukoisti ja SDP oli kolmissa seuraavissa eduskuntavaaleissa selvä ykkönen.

Toinen kultakausi Toisen kultakauden alussa vuoden 1995 eduskuntavaaleissa SDP saavutti sodanjälkeisen ajan parhaan tuloksen. Tulos perustui pitkälti hyvinvointivaltion pelastamiseen uskottavalla ohjelmalla tilanteessa, jossa talouden näkymät olivat vielä synkät. Kertomus SDP:n toiminnasta v. 1995 raportoi vaaliasetelmat ja SDP:n linjaukset tiiviisti seuraavasti: ”Sosialidemokraatit lähtivät eduskuntavaaleihin realistisella talousohjelmalla, jossa ei keskitetty lupauksiin vaan sen kuvaamiseen, mitä tarvitaan maan talouden pelastamiseen ja työllisyyden parantamiseen. Ohjelma kaikessa karuudessaan sai kansalaisilta hyvän vas14