Harrastajahaavi

Hei kaikki irlanninsettereiden ystävät

Olen Kaisa Simonen ja asun tyttäreni ja irlanninsetteri Ronin kanssa Tuusulassa. Eläimet ovat olleet aina osa elämääni, mutta lapsuudenkodissa ei ollut koskaan koiraa, vaikka sitä kovasti toivoinkin. Minulla olikin hamstereita, kaneja, marsuja ja kissa. Kotoa muutettuani tiesin, että haluan koiran. Ennen ensimmäistä omaa koiraa, hoidin kasvattajaystäväni koiria walesinspringerlspanieleita. Menevässä elämäntilanteessa oman koiran hankinta tuntui vastuulliselta ja isolta päätökseltä. Lapsesta asti olimme ystäväni kanssa ulkoiluttaneet tuttuja koiria ja tutustuneet eri rotuihin sitä kautta. Kun näin ensimmäisen kerran irlanninsetterin, tiesin heti, että tuollaisen vielä joskus hankin. Minulla ei ollut kuitenkaan kokemusta tai tietoa rodusta ja luonnekuvaukseen ja rotutietoon perehdyttyäni, tiesin, että tämä on se oikea rotu: kaunis, ylväs, lempeä ja jotenkin sopivan hassu koira.

Ensimmäinen oma koirani

…tuli meille vähän sattuman kautta. Istahdin kampaajani tuoliin ja kerroin haaveilevani irlanninsetteristä. Ja aivan kuin tilauksesta, hän tiesi kertoa hyvästä kasvattajasta ja niinpä sitä meille tulikin ensimmäinen setteri Chic Choix Louisiana vuonna 2002. Luluksi kutsumamme koira oli aivan ihana. Hän totteli myös nimeä “Hullu” ja olikin nimensä mukaisesti hyvin vilkas pentu. Koirien kouluttamisesta en tuolloin vielä kovin paljoa tiennyt ja meillä kävikin hyvä tuuri, että koira oli hyvin oppivainen. Nuorempana Lulu lähti muutamia kertoja kanien perään Lauttasaaressa ja jälkeenpäin mietinkin, miten hyvä tuuri kävi, että mitään ei sattunut. Se söi käytännössä yhden sohvan ja tuhosi yhden huoneen lattian yksin ollessaan noin vuoden iässä, mutta sen jälkeen tuhoamisvimma loppui kuin seinään. Asuimme siihen aikaan paljon saaressa mökillä ja Lulu tulikin sinne aina talvisin moottorikelkan perässä juosten. Se myös rakasti veneilyä ja oppi olemaan vapaana. Kotipihasta se ei koskaan lähtenyt minnekään ja ihmiset ihastelivat sitä sen tottelevaisuutta ja kauneutta, kun se katseli ystävällisesti omasta pihasta ohikulkijoita. Se ei välittänyt lenkillä vastaantulevista koirista ja suhtautui kaikkiin ihmisiin lempeästi.

Lapsemme syntymän jälkeen

…Lulu kuitenkin muuttui jotenkin apaattiseksi, se ei voinut hyväksyä uutta perheenjäsentämme ja siinä iässä kun lapsi lähti liikkeelle, koira kävi hermostuneeksi ja osoitti murisemalla, ettei pitänyt lähestyvän lapsen aikeista tarttua turkista. Hyvin ymmärrettävää. Hankin leikkikehän, jonne laitoin lapsen aina kun itsellä oli tarvetta poistua, mutta mietin, oliko koiralle tilanne liian stressaava. En osannut silloin auttaa sitä, vaan kysyin voisiko koira mennä hetkeksi isovanhemmille, joiden oma koira oli hiljattain kuollut. Ajattelin, että siksi aikaa kun lapsen vaihe tarttua koiraa kiinni karvoista menee ohi. Pian tämän jälkeen Lululla todettiin lymfooma kun Lulu oli 7v, eikä mitään ollut enää tehtävissä... Tunsin syvää surua koiran poismenosta ja syyllisyyttäkin, kun en ollut kyennyt ratkaisemaan murinaa tai saamaan koiraa hyväksymään lasta. Ja sitten olikin jo myöhäistä… Jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä sillä oli kipuja, joita en osannut tunnistaa.

Meni aikaa, enkä enää voinut edes harkita irlanninsetteriä

Meille tuli Hilu leonberginkoira, joka sai noin 7v. vastaavanlaisen syövän kuin Lulu ja viime syksynä me jouduimme tekemään päätöksen vain 2-vuotiaan Nala italianvinttikoiran lopettamisesta toistuvien murtumien ja lopulta jalan kuolion takia. Murhetta ja epäonnea on siis riittänyt koirien kanssa.

Kunnes sitten ajatus uudesta koirasta valtasi mielen. Elämä ilman koiraa tuntui oudolta ja jotenkin tyhjältä. Koronan myötä etätyöt ja sohvaperunaelämä tekivät pysähtyneen olotilan ja aloin kaipaamaan taas koiralenkeille ja kotiin lisää elämää. Aloin miettimään rotuvaihtoehtoja ja löysin itseni aina vaan uudelleen ihastelemassa irlanninsettereiden kuvia ja rotu/luonnekuvauksia. Ehkä nyt olisi kulunut riittävän pitkä aika edesmenneen Lulun poismenosta, ajattelin.

Vuosia olen seurannut Facebookin pentuilmoituksia settereistä

…ja sitten silmääni osui ilmoitus pennuista ja otin yhteyttä Eija Savolaan Snazzy Mascots kenneliin. Ajatuksemme siitä, mitä hän toivoi koiran omistajalta ja siitä mitä meillä oli tarjota koiralle kohtasivat ja pian olimmekin sopineet tapaamisen vielä tiineenä olevaan emoon Cocoon (Jet Star´s Chewy Juice Fruit). Luonne oli meille se ykkösjuttu ja siellä meitä olikin vastassa ystävällinen, lempeä ja rauhallinen kaunotar. Pyysin tavata myös tulevien pentujen isää ja niinpä tapasimme myös komean isän, Neron (Fansett Dream a Little Dream of Me). Ihastuimme Neron rohkeaan, avoimeen luonteeseen ja upeaan kiiltävään tummaan turkkiin. Nerolla on myös nuoresta iästä huolimatta tullut menestystä näyttelykehistä. Se on ollut kaksi kertaa ROP, kerran RYP 1 ja kerran RYP 3 ja saavuttanut sertinsä. Nero sijoittui Vuoden nuori kisassa 2021 kolmanneksi. Näyttely voisi meitäkin kiinnostaa jatkossa, ja kun suvussa (niin mummot ja vaarit kuin tätejä ja setiä) on paljon näyttelymenestystä ja vielä terveysasiat olivat molemmilla vanhemmilla kunnossa, teimme varauksen pennusta tulevasta pentueesta.

Joulun alla meille kotiutui pentueen “syöppö”

…mustapantainen Snazzy Mascots Oklahoma, jolle keksimme kotimatkalla nimeksi Roni, koska noh hän vaan näytti niin Ronilta. Roni on vasta 3,5kk, joten vielä emme ole sen kanssa ehtineet kovin paljoa, mutta pentukoulussa olemme käyneet ja olen huomannut, miten se nauttii tekemisestä ja erityisesti muiden seuraamisesta. Se istuu ja katselee kun muut tekee, koska siinä vaiheessa se on jo itse tehnyt ja oppinut kaikki temput. Roni nauttii nenätyöskentelystä ja haaveissa olisikin jokin nenäharrastus sen kanssa. Olemme myös ilmoittautuneet Etelä-Suomen Settereiden kanssa pentujen uintiryhmään, isä Nerohan on innokas uimari. Myös koirahiihto kiinnostaa, meillähän on täällä Tuusulassa siihen hyvät mahdollisuudet, koiralatu, Tuusulanjärvi ja peltoja.

Roni käy kerran viikossa Norlandian päiväkodissa

…jossa sillä on muita koirakavereita ja päivän aikana erilaisia aktiviteetteja. Norlandiassa on samassa myös vanhainkoti ja lasten päiväkoti ja tarkoitus olisi jatkossa vierailla vanhusten puolella kaverikoirana, kun koronatilanne helpottaa. Nyt Roni on jo käynyt ihastuttamassa vanhainkodin henkilökuntaa.

Roni on luonteeltaan hyvin avoin ja rohkea

…ja kaikki ihmiset pitäisi päästä moikkaamaan. Myös koiriin se suhtautuu kiinnostuneena ja muutamia pentupaineja ollaankin oteltu. Sisäsiistiksi Roni oppi todella nopeasti, välillä vahinkoja voi vielä toki sattua. Yksinoloakin on etätöiden aikana ollut helppoa harjoitella ja tosi hienosti moni asia onkin lähtenyt sujumaan. Meillä käy trimmaaja kotona totuttamassa Ronia tulevaan turkinhoitoon ja ehkä tapaamme näyttelukehässä jo ensi kesänä, jos vaan saan näyttelytreeneissä riittävästi varmuutta esittämis-