Lyhyt johdatus
opiskelijalaulukulttuuriin
Tämän tekstin luettaan opiskelija ymmärtää, miksi laulu on tärkeää ja miksi ummikonkin kannattaa asiaan vihkiytyä.
N
14
ykyään olisi vaikea kuvitella opiskelijakulttuuria ilman laulua. Jo keskiajalla eurooppalaiset yliopisto-opiskelijat lauloivat ylioppilaslauluja, joista osa on säilynyt tähänkin päivään asti eri maiden ylioppilaiden repertuaarissa. Kansainvälisesti että kansallisesti kenties tunnetuin esimerkki ylioppilaslaulusta on De Brevitate Vitae (”Elämän lyhyydestä”) eli Gaudeamus Igitur, joka lienee ihmisille tutuin lukion valmistujaisista. Laulun sanat ovat osittain peräisin 1200-luvulta ja sävel esiintyi ensimmäistä kertaa painettuna 1700-luvulla, jonka jälkeen se levisi nopeasti eri maiden ylioppilaspiireissä. Ylioppilaslaulut saatetaan sekoittaa joskus juomalauluihin, mikä on virhe, vaikkakaan ei kovin suuri. Ylioppilaskulttuurin osalta 1900-luvulla virinnyttä raittiusseuratoimintaa voinee pitää enemmän poikkeuksena kuin sääntönä jopa siinä määrin, että ylioppilaita on saatettu pitää rettelöitsijöinä ja riidanhaastajina. Monet vanhat latinankieliset laulut käsittelevätkin ironisesti elämän iloja, juominen mukaanluettuna. 1100-luvulla sanoitettu Meum est propositorum (”Aikomukseni on”) esimerkiksi kertoo juoposta, joka haluaa kuolla tavernassa, jotta viinikolpakko olisi loppuun asti lähellä. Tarinan mukaan ainoa täysin suomalainen ylioppilaslaulu on Teinilaulu, jonka on sanoittanut Unto Kupiainen vuonna 1935. Laulua laulettiin tiettävästi alun perin sotilaslaulu ”Maantie on kova kävellä” sävelellä ja toisten sävelmien käyttäminen opiskelijalaulun pohjana
onkin tavallista. Täysin alkuperäisen kappaleesta teki kuitenkin vasta Martti Lintulahden lauluun säveltämä alkuperäissävel. Suuri osa opiskelijoiden laulamista juomalauluista saattaa olla tuttuja ruotsinkielisten rapujuhlista. Pöytäjuhlissa voidaan laulaa näiden lisäksi myös yleisesti tunnettuja iskelmäkappaleita ja oikeastaan mitä tahansa, mitä yleisö haluaa, kuitenkin siten että laulut ovat tilanteeseen sopivia. Opiskelijatapahtumissa vakiintunein paikka esittää lauluja on pohjoismainen pöytäjuhla eli sitsit. Kuitenkin tuttuja lauluja tavataan laulaa myös yhdistysten vuosijuhlilla tai jopa tohtorin karonkassa. Mikään ei tietenkään estä ilahduttamasta ympärillä olevia ihmisiä paikasta ja ajasta huolimatta. Vaikka opiskelijalaulujen historia ulottuu pitkälle, niin perinne ei suinkaan ole turhanpäiväisen lukkiintunut vakiintuneeseen repertuaariin tai yhteen ainoaan laulutapaan. Uusia opiskelijalauluja saatetaan sanoittaa (ja miksei säveltää mikäli lahjoja löytyy) vaikkapa ekskursiolle yhteishenkeä kohottamaan tai speksin tarpeisiin. Tutun melodian tulkinta taas voi vaihdella ihmisestä ja sävelkorvasta toiseen, mutta omaa lauluaan ei tule hävetä vaan muistaa Lauluxiin painetut kannustavat sanat: Laulakaa mieluummin kuin hyvin!
Tämän tekstin luettuaan opiskelija tietää, miksi oma laulukirja on hyvä investointi jo opintojen alkuvaiheessa.
O
lennainen osa akateemista pöytäjuhlakulttuuria ovat laulukirjat. Laulukirjat ovat usein taskuun mukavasti sujahtavia virsikirjan kokoisia kirjoja, jotka sisältävät runsaasti opiskelijoille sopivia "virsiä", opiskelijalauluista lastenlauluihin ja suosittuihin iskelmiin. Tällä hetkellä Indexillä, P-klubilla ja Katkolla on omat laulukirjansa ja huhujen mukaan perinne olisi vähitellen laajentumassa muihinkin järjestöihin. Laaja lauluvalikoima on vain osa houkutusta, sillä yleisimmät sitsilauluthan löytyvät joka tapauksessa pöydälle jaettavista vihkosista. Sitsien edettyä tarpeeksi kauan ja pöytäseurueen ollessa sopivassa mielentilassa laulukirjat on tapana laittaa kiertämään mitä moninaisempien tervehdysten antamista ja vastaanottamista varten (oma kuulakärkikynä on tässä tapauksessa ehdoton lisävaruste). Joissakin piireissä laulukirjaa on tapana kierrättää koko pöydän mitalta, mikä ei ole suositeltavaa jolleivat kaikki sitsaajat ole ennestään tuttuja. Mitä sivuille sitten kannattaa piirtää tai kirjoittaa? Mitä tahansa! Oma laulukirja kannattaa heti hankkimisen jälkeen merkitä kirjoittamalla etusivulle oma nimensä, mikäli kirjanen sattuisi jostain syystä hukkumaan. Oman järjestön hauskat lisäsäkeistöt ("Mannerheim on sali Turussa...") tai laulun historiaa taustoittavat pitkähkötkin tarinat, valaisevat kertomukset kirjoittajan omasta elämästä ("Kun olin 8v. opin onanoimaan") tai härskit ehdotukset ("lihaa sain kitaani, sinut haluan sisääni") ovat aina yhtä hulvattomia. Kestosuosikki eli hätäisesti kirjan viimeisille lehdille sutaistu puhelinnumero ja lupaus rakkaudesta on myös hyvää mieltä ja paljon muuta antava vaihtoehto, tosin numeron oikea omistaja kannattaa tarkistaa ennen soittoa fonectalta. Kun kirja on tehnyt kierroksensa, sen kannet on hyvä sulkea ja laittaa kirja vaikkapa haalareiden taskuun varmaan talteen antamaan viihdykettä seuraavalle aamulle.