1.3 vastaanottokeskukset arkkitehtuurikentällä Kuten Aalto-yliopiston tutkija Kalanje kirjoittaa artikkelissaan (2010), miten vastaanottokeskuksia ei varsinaisesti näy arkkitehtilehtien sivuilla, mutta löysin kuitenkin useita pakolaisuuden ja vastaanottokeskusten problematiikkaan paneutuvia opiskelijatöitä. Kiinnostavimpia löytämiäni töitä ovat Robert Verrijtin ”Inclusive City” vuonna 2004, Alex Warncock-Smithin ”Immigration as Direct Urbanism” vuonna 2006, Tom Robinsonin työ vuonna 2004, Nikorn Thammavongsan lopputyö vuonna 2009 sekä Nathan Chilversin suunnitelma vuonna 2001.
hansa sosiaalisen asuntotuotannon tavoin. Ristiriitaa kaupungin vauraudesta ja negatiivisistä asenteista turvapaikanhakijoita kohtaan Verrijt manifestoi vielä keskuksen raaoilla materiaaleilla, kuten raakabetonilla, mikä muodostaa räikeän kontrastin ympäröivän idyllisen kaupunkikeskustan kanssa (Verrijt 2004).
tmp_homebase Rakennettuja esimerkkejä löytyi yksi: Wienin teknillisen yliopiston opiskelijatyönä säilöönottokeskuksen ahtaisiin tiloihin vuonna 2001 rakennettu tilaelementti ”tmp_homebase”. Wienin lentokentällä sijainneisiin teräskontteihin oli sijoitettu tilapäinen vastaanottokeskus, jonka tiloja opiskelijat yrittivät parantaa kompaktein elementein. Suunnitelma herättää kuitenkin voimakkaita kysymyksiä koko projektin eettisyydestä: jos turvapaikanhakijoiden olot ovat itsessään kestämättömät, tarkoittaako niiden arkkitehtoninen parannusyritys samalla asian hiljaista hyväksymistä ja tulisiko sen sijaan keskittää voimavarat tilanteen korjaamiseen pidemmällä tähtäimellä?
Inclusive City Hollantilainen Robert Verrijt kritisoi lopputyösssään ”Inclusive City” vastaanottokeskusten perinteistä panoptista mallia. Verrijt pyrkii normalisoimaan hakijoiden asumisen sijoittamalla asunnot pieniin ryhmäkoteihin (sinisellä oheisessa kuvassa) ympäröivän kaupunkirakenteen joukkoon Maastrichtin historialliseen kaupunkikeskustaan. Verrijtin tavoitteena on humaanilla tavalla rakentaa siltoja kaupunkilaisten ja ulkopuolisten välille. Hajautetussa asuinmallissa kohtaamispinnat kaupungin kanssa ovat laajempia kuin perinteisessä keskuksessa, missä kohtaamismahdollisuus rajoittuu keskuksen portille. Vastaanottokeskuksen yhteistilat on sijoitettu Maastrichtin keskusaukiolle, jossa sillä on luonteva paikka muiden pitkäaikaisten siviili-instituutioiden, kuten kirkon ja kaupungintalon vierellä. Samalla rakennus vetäytyy kuitenkin hieman syrjään minkä ta-
Vastaanottokeskukset osana Maastrichtin historiallisen keskuksen kaupunkirakennetta, hollantilaisen Robert Verrijtin diplomityössä ”Inclusive City” vuodelta 2004.
diplomityö inari virkkala 2011 | 59