Kehotus 1-2/2012 by Ella Ilona

KEHOTUS KEHOTUS

1-2 /12

2-3/11

KEHOTUS KEHOTUS

1-2 /12

1-2/12

Vapaus ja kansanvalta Pääkirjoitus Puheenjohtajalta Jos olisin vapaa... Fuksipalsta Kehotus kuuntelee Hallitus 2012 Turvaverkot Kirja-arvio Off-season travel Ravintolapäivä Kysy taloustieteilijältä Kehitysmaat Demokratiaa vaikka väkisin

ttää i lähe o v esta l.com tuks s@gmai o h e aK .otu utett en: keho a l a P Päätoimittaja teese osoit

Ella Alin

Toimitus, tässä numerossa Paula Ahvonen Katriina Huttunen Tuuli Orasmaa Minna Ala-Mantila Maria Nurminen Ella Alin Tomi Lounio Katja José Maria Ponkilainen

3 4 6 8 10 12 15 17 18 24 26 28 32

KEHOTUS 1-2/12 Sanja Asikainen Milja Rämö

Paino Picaset Oy, Helsinki

Kuvat ja kuvitus Miia Saarela Konsta Naumi Ella Alin Paula Huolman Paula Ahvonen Greta Jokela Anna-Kaisa Tirkkonen

Painos 150 kpl

Taitto Felix Siivonen

Paperi G-print 100g, kansi Multiart Silk 170g Yhteystiedot Keho ry. / Kehotus PL 59 00014 Helsingin yliopisto

Kehotus on Kehitysmaatutkimuksen opiskelijat ry:n - eli kehareiden - n. neljä kertaa vuodessa ilmestyvä sisäpiirivitsi. Kehotus saa HYY:n järjestölehtitukea.

KEHOTUS Päätoimittajalta 1-2 /12

Vapautta ja kansanvaltaa Päätoimittajan ominaisuudessa on jännää se, että joutuu ja saa itse päättää kokonaisen lehden teeman. On vapautta ja kansalaisenvaltaa. Hetken mietittyäni totesin, että nyt on oiva tilaisuus kuulla ja saada kansien väliin näihin kahteen itseäni kiinnostavaan, ja toki myös kehitysmaatutkimukseen olennaisesti liittyvään ympäripyöreään sanaan – vapaus ja demokratia - liittyviä mietteitä. (Itse käytän yleensä mieluummin demokratian sijasta kansanvaltaa välttyäkseni muutamien itseään demokratioiksi kutsuvien valtioiden epädemokraattisen toiminnan aiheuttamalta hämmennykseltä sanan tulkinnassa.) Vapautta on myös poiketa näistä teemoista, kuten lehden sisällöstä näkyy. Mitä ovat mosambikilaisen leskinaisen oikeudet, oliko kehitysmailla vapaus valita itseään kutsuttavan kehitysmaiksi, ovatko yksilönvapaus ja yhteisönvapaus ristiriidassa, mitä tapahtuu demokratiaviennissä? Näitä ja monia muita aiheita pohtivat tämän numeron kirjoittajat. Olen syvästi kiitollinen kaikille kirjoittajille, kuvittajille ja taittajalle, jotka ovat hanakasti tarttuneet vapauteensa (ja vastuuseensa) olla mukana toteuttamassa vuoden 2012 virallisesti ensimmäistä Kehotusta. Lisäksi erityiskiitoksen ansaitsevat kaikki ne, jotka ovat antaneet pohdintansa yleisiksi päänvaivoiksi uudella (tai ainakin uudennimisellä) Kehotus kuuntelee –palstalla. Kiitos myös teille, jotka olette osallistuneet uusien Kysy taloustieteilijältä – ja Kysy kehitysmaatutkijalta –palstojen toteuttamiseen esittämällä kysymyksiä ja pohtimalla vastauksia kansislaisten kysymyksiin. Palsta tulee jatkumaan ensi numerossa, joten jos et löydä vastausta omaan kysymykseen tästä lehdestä, se löytyy varmasti seuraavasta. Kiitos siis myös taloustieteen opiskelijoille rakentavista vastauksista ja meille tulleista kysymyksistä (joihin emme ole vielä ehtineet vastata, mutta jotka julkaistaan tässä yleistä pohdintaa vauhdittamaan)! Onneksemme tätä numeroa voidaan kutsua tuplanumeroksi, joten säästäkää parhaita paloja kesällekin - seuraava lehti ilmestynee alkusyksystä. Tämä lehti siis tipahtanee myös uusien fuksien postilaatikosta: tervetuloa joukkoon! Aurinkoista ja stressitöntä kevättä ja kesääkin toivottaa, Ella Kehotuksen päätoimittaja 2012

KEHOTUS

1-2 /12

, s y d h e v r e T Vuoden ensimmäinen Kehotus, teemana vapaus ja kansanvalta. Ja minulle suotu mahdollisuus tervehtiä teitä lukijoita parhaaksi katsomallani tavalla. Ensinnäkin, tahdon kiittää (sokeasta) luottamuksesta fuksipuheenjohtajan valintaan liittyen, ja toiseksi, jakaa kanssanne muutaman ajatuksen vapaudesta, jota niin kaihoamme. Vapauden määrittelyitä ja ulottuvuuksia on lukuisia. Vapauden käsite tuntuu myös varsin ajankohtaiselta (jota sen tulisi mahdollistuakseen aina ollakin); lisääntynyt “onnellisuuspuhe” vaikuttaa sisältävän vahvan vaatimuksen jostain mahdollisesti uudenlaisesta vapaudesta. Vapaus omaisuuteen ja yksilön menestystarinaan on liikkeessä vapauteen ’itsen’ kuuntelemiseen, onnellisuuteen. Itsensä toteuttaminen, omat haaveet ja toiveet on asetettava etusijalle – nainen saa jäädä kotiäidiksi ja kotoilla rauhassa, jos tahtoo. (Kuinka vapauttavaa!) Kuitenkin, vapauskäsitys tuntuu yhä säilyvän varsin yksilökeskeisenä. Ja yksilökeskeisyys taas niin helposti lipsuu itsekkyyteen. Vapauden mukana, siihen kietoutuneena tulee kuitenkin aina myös vastuu. Tämä lienee monelle itsestään selvää. Usein vastuu kuitenkin käsitetään ensisijaisesti vastuuksi itsestä, omasta onnesta tai onnettomuudesta. Näkisin välttämättömänä, että vapauden laajentuessa myös vastuu laajenee, vaikka usein kehitys on juuri päinvastaista. Siksi tietoisuus oman va-

KEHOTUS

1-2 /12

! o h e K pauden vaikutuksista toisiin ihmisiin, toisten vapauteen, on ensiarvoisen tärkeää. Vaatimuksemme vapaudesta tuntuu välillä olevan rajaton, jopa kiittämätön. En tarkoita, etteikö jatkuva kyseenalaistaminen ja valtarakenteiden tiedostaminen olisi tarpeellista, mutta vaikuttaa siltä, että vapaudenkaipuu yltyy helposti kyseenalaiseenkin suuntaan. Kun hingumme vapautta yhteiskunnallisista velvoitteista, normeista, rajoista ja rakenteista, saatamme päätyä saamaan vapauden yhteisöstä ja vapauden toisistamme. Tätä myötä tulos on vapaus ihmisyydestä – olemmehan olemassa toistemme kautta ja toisillemme. Emme vain itsellemme ja itsenämme. Länsimaissa vapaus on yksi keskeisimmistä jaetuista arvoista, ja todelliseen vapauteen kuuluisikin mielestäni vaatimus kaikkien vapaudesta. Sen lisäksi, että tosiaan olemme itse vastuussa omasta onnestamme, olemme lopulta vastuussa myös toistemme onnesta. Kun myös jatkuvasti pohditaan kehitysmaiden toisenlaisia kehityksen polkuja, talouskasvun ihanne kyseenalaistetaan ja ajatuksia ’hyvästä elämästä’ ja vapauksista kenties enenevissä määrin liitetään kehitysajatteluun, nämäkin asiat lienee hyvä pitää mielessä. Se, että vaadimme vapauksia jollekin toiselle ei saa tarkoittaa vain omaa pyrkimystämme vapautua vastuusta, vierittää se vapaan yksilön omalle kontolle. Yhteisvas-

tuun myötä saamme yhteisvapauden – voimme olla vapaita vain yhdessä emmekä pääse pakoon toisiamme. Ja lopulta, kuten eräs viisas mies sanoo, “paras tapa pitää huolta toisistamme on pitää huolta itsestämme”. Ainakin Kehon uusi hallitus on aloittanut toimintansa toteuttaen varsin vastuullista toimintaa, mikä myös lisää jokaisen mahdollisuutta nauttia raadannan tuottamista hedelmistä. On helppoa hoitaa ja suunnitella asioita tietäen, ettei näin vankassa joukossa yksikään jää pulaan. Eli, kantaen yhdessä vastuun takaamme toisillemme vapauden huolien raskaasta takaasta, joka hallituslaisen niskaan muutoin saattaisi kaatua. Kiitos ja ylistys siis Kehon hallitukselle 2012! Ja jokaiselle keholaiselle toivotan kaunista ja vapaamielistä kevättä, pitäkää huolta toisistanne.

Lämpimin mielin kirjoittaen, Katriina Huttunen Keho ry: puheenjohtaja 2012

KEHOTUS

1-2 /12

Jos olisin vapaa… Jos olisin vapaa, rakastaisin kyselemättä, kääntäisin kasvoni kohti aurinkoa ja sulkisin silmäni pimeydeltä, halaisin kuuta, antaisin kotini kodittomalle, kuorisin sipulin kyyneleittä, maalaisin taivaanrantaa, ymmärtäisin, nauraisin kanssasi sateessa, kiipeäisin katolle ja huutaisin pahan pois, jäisin makaamaan. Jos olisin vapaa, hymyilisin kyyneleet kuiviksi, silittäisin hiuksiasi, hymyilisin vastaantulijoille, hylkäisin itsekkyyden, antaisin olla, loisin jotain kaunista, tarttuisin hetkeen, ojentaisin käteni eksyneelle, hengittäisin vapaasti, pitäisin sinusta kiinni, enkä koskaan päästäisi irti, muistaisin. Jos olisin vapaa, tunnustelisin pehmeitä poskia, kuuntelisin suloisia tarinoita, näkisin jokaisen hetken kauneuden, syleilisin hiljaisuutta, olisin puu, ratsastaisin aallonharjalla, en pelkäisi, luottaisin saavani kaiken, täyttäisin sydeämeni hyväksynnällä, seisoisin vuoren huipulla ja antaisin tuulen sotkea hiukseni. Jos olisin vapaa, juoksisin alasti pelloilla, söisin

KEHOTUS

1-2 /12

pelkkää maapähkinävoita, olisin ystävä yksinäiselle, tekisin maailmasta hyvän, en antaisi huolelle tilaa, kertoisin kaiken, poimisin kukkia ja tekisin niistä seppeleen kauniille hiuksille, tekisin illallista koko maailmalle, kahlaisin rantaveteen ja antaisi aaltojen huuhdella ikävän mennessään, toteuttaisin unelmani. Jos olisin vapaa, uskoisin ihmisen hyvyyteen, olisin villi, hullu ja ihan hassu, koskettaisin aurinkoa ja nauraisin, löytäisin aarteen sateenkaaren päästä, tekisin kärrynpyöriä niityllä, tuntisin olevani yhtä kaiken kanssa, halaisin tuntematonta, hyppäisin rantakalliolta mereen, sukeltaisin delfiinien kanssa, tanssisin aamusta iltaan. Jos olisin vapaa, ihmettelisin maailmaa ja pitäisin sinua kädestä, tuntisin lämmön ihollani, heittäytyisin joen virtaan, katselisin meitä pilvien päältä, en kyseenalaistaisi, rakastaisin koko maailman ehjäksi. Marde & Sande

KEHOTUS

1-2 /12

Kolme oikeaa fuksia – älykkyyden euforiaa! Olipa kerran kolme pientä fuksia: Maria, Minna ja Tuuli. He olivat oikeita fukseja, sillä heillä ei ollut aiempaa kokemusta korkeakouluopinnoista. Maria-fuksi päätti käyttää lukion jälkeisen vuotensa purilaisten paistamiseen erään punakeltalogoisen gourmet-ruokalan keittiössä. Matkusteltuakin tuli. Minna-fuksi puolestaan loi uraa Tikkurilan Prisman alimmalla hierarkia-asteikolla. Tuuli-fuksi on fukseista kaikkein pienin. Tuuli-fuksi ponnisti kehariksi suoraan Heinolan (Hollolan/Hartolan/tms mitä noita nyt on) lukiosta. Hieman elämänkokemustakin pieni ehti kartuttaa kesällä isin firmassa. Nyt pikkuiset pääsivät itse päätoimittajan tentattaviksi. Mikä, jos mikään, on opiskeluaikananne muuttunut ajattelussanne kehitysmaista, kehityskeskustelusta, kehityksestä, omasta urastanne, omista päämääristänne? Maria: - Tietysti tiedon määrän lisääntyessä käsitys maailman tilasta hiljalleen muuttuu, ja sinne mustan ja valkoisen väliin tulee erilaisia harmaan sävyjä. Kehareiden ”ammattitautia”, alati lisääntyvää kyynisyyttä maailman parantamismahdollisuuksia kohtaan en ainakaan vie-

lä allekirjoita – lapsenomainen usko siihen, että ratkaisuja löytyy kun niitä etsitään, on mielestäni kaikessa naiiviudessaan alaa opiskelevien tärkein polttoaine ja motivaattori. Minna: - Tuntuu, että vielä ei ole pahemmin päässyt pääsykoekirjaa syvemmälle asioihin, vaikka olen kyllä oppinut ja ymmärtänyt sen, että olen oppinut vasta murto-osan aiheen asioista. Eli voisin sanoa oppineeni kuinka vähän olenkaan oppinut. Kehitys on edelleen melko hämärän peitossa, ja monista asioista on vielä vaikea sanoa olisiko puolesta vai vastaan. Omat päämäärät ovat hämärtyneet entisestään! Tuuli: - Kehitysajatukset ovat pysyneet samoina - huolestuttavaa. Kertooko se siitä, etten ole ajatellut mitään koko fuksivuoden aikana... Mitä noihin omiin päämääriin tulee, niin samoja ovat, mutta kehityspolitiikan kurssilla EU-luento toi vähän tuskanhikeä otsalle. EU:ssakin olisi kiva käydä parantamassa maailmaa, mutta eihän siellä kukaan näytä tuon luennon perusteella saavan mitään aikaiseksi, huoh. Miltä tuntuu se, että seuraavat neljä+ vuotta, ja ehkä sitä seuraavat 40+ vuotta elämästänne ovat melko sidottuja viimeisen puolen vuoden

KEHOTUS

1-2 /12

aikana käsittelemiinne aihepiireihin? Maria: - Onhan se noin ilmaistuna aika pelottava ajatus. Itse tosin elän niin päivän kerrallaan, että annan kyllä itselleni anteeksi jos kiinnostuksenkohteet joskus muuttuvat ja suunta vaihtuu. Tässä vaiheessa riittää, että saa opiskella sitä, mikä kiinnostaa kaikista eniten. Katsotaan sitten uusiksi silloin 40 vuoden päästä missä ollaan ja mitä tekemässä. Minna: - Tuntuu melko kaukaiselta tulevaisuudelta, sillä kulunut puoli vuotta on mennyt niin nopeasti että en oikein edes tiedä mitä kaikkea sitä onkaan tullut käsiteltyä. Tuuli: - Ihanaa! Mahtavaa! Toki elämään mahtuu muutakin, mutta on siistiä, että nyt näille asioille ei tarvitse yrittää raivata aikaa niinkään vapaa-ajasta, vaan niitä ”pitää” käsitellä. Nyt on sellainen fiilis, ettei koskaan haluaisi tehdä mitään muuta kuin kehityskysymyksiin liittyvää työtä. Miltä on tuntunut siirtymä lukiosta/työelämästä yliopisto-opintoihin? Onko se ollut sellaista kuin odotitte? Maria: - On ollut aika pitkälti ennakko-odotusten mukaista. Itsenäisyyttä ja omaa otetta hommiin odotetaan tietysti hurjan paljon enemmän mitä esim. lukiossa. Minna: - Tämä on hankala kysymys. Yliopistoopiskelu on ollut aika lailla sellaista kuin osasin odottaakin, eli yksinäistä puurtamista toivottomien asioiden äärellä. Toki toivottua vaihtelua kaupan kassasta, mutta en tiedä, kaipaisinko silti jotakin konkreettisempaa. Yliopistofiilis on ollut parempaa kuin odotin, älykkyyden (illuusion) euforia on mahtavaa! Tuuli: - Mikäs tässä ollessa. Täytyy sanoa, että itse kehariopintoja on vähemmän kuin odotin. Kauheasti pitäisi lukea vapaa-ajalla, että pääsee edes vähän hajulle asioista. Kukaan ei tule kertomaan, että maailmassa tapahtuu nyt tällaista. Mutta akateeminen vapaus, se rulettaa. Mikä on ollut fuksivuotenanne parasta/haastavinta/yllättävintä? Maria: - Parasta on ehdottomasti ollut kaikki uudet ihmiset, joihin on saanut tutustua! Tykkään myös UniCafén laajasta kasvisruokatarjonnasta, hehe. Haastavinta on ollut sompailu loputtomassa kurssiviidakossa, mitä sitä nyt pitäisi opiskella, koska ja miten… Lisäksi opiskelun itsenäisyyden kanssa on ollut totuttelemista, välillä on melkein tuntenut olevansa ikuisuuspitkällä lomalla, kun (läsnäolopakottomat) päivän ainoat aamuluennot jäävät vahingossa aina väliin… Minna: - Yllättävintä on ollut, kuinka paljon tunteet opiskelun suhteen voivat vaihdella. Se on myös melko haastavaa. Parasta on ehdottomasti

ollut se, että toisinaan tulee ihan mahtavat fiilikset kun tajuaa miten mielenkiintoista ainetta on päässyt opiskelemaan. Parhaat fuksibileet ovat ehdottomasti olleet lettusitsit! Tuuli: - Yllättävintä on, että olen viihtynyt sitseillä. Kukaan, joka minut tuntee, ei olisi koskaan moista uskonut... Ihmettelen sitä itsekin aina kun huomaan laulavani esim. ”tänään otetaan hitsin paljon viinaa” - vedellä skoolaten. Ehdottomasti haastavinta on ainainen painiskelu oman tietämättömyyden kanssa (varsinkin kun ympärillä pyörii tietäväisiä ihmisiä). Ja parasta ovat keharikamut! Tunnen painetta laajentaa sosiaalista piiriäni muihinkin, mutta mitäs olette niin kivoja. Onko opiskelujen aloittaminen kehitysmaatutkimuksessa kaduttanut? Maria: - Ei tietenkään! Ainahan täältäkin pääsee pois jos tahtoo, katuminen ei kuulu repertuaariini. Minna: - Ei kaduttanut, mutta olen kyllä miettinyt monesti taannoisia motiivejani halailla kirjaa kymmenen tuntia päivässä. Ja nyt olen kiitollinen että se tuli tehtyä kerran kunnolla, olisi vaikea saada psyykattua itsensä uudelleen samaan rumbaan. Tuuli: - Ei! No more to say. Mitä odotatte loppuopinnoilta? Maria: -Tietoa, tietoa ja tietoa, syventymistä juuri niihin eniten kiinnostaviin asioihin. Valaistumista sen suhteen, mitä sitä nyt sitten haluaisi isona tehdä. Veri vetää ulkomaille, vaihtoon tahtoo hän - vaikka parikin kertaa. Minna: - Odotan maailmankuvani selkiytymistä, hyvää opinto-flowta ja päämääriä. Ja hyviä bileitä! Tuuli: - Laajempaa ymmärrystä asioista - tietenkin tiedostaen, että se tarkoittaa lähinnä oman epätietoisuuden tajuamista. Koposen sanoin, ”tietämättömyyden hallintaa”. Tai no äh, myönnetään: odotan suurta valaistumista ja syvää viisautta. Aina saa toivoa. Pienet fuksit vaikuttavat siis kovin onnellisilta keharin maailmassa. Ensi syksynä pikkuisille voi kuitenkin tulla eteen identiteettikriisi: täytyisi ottaa uusi rooli toisen vuoden opiskelijana (a.k.a. kehariguruna), ja luovuttaa fuksin leima (a.k.a. oikeus tietämättömyyteen) uusille pienille fukseille. Toivottavasti älykkyyden illuusion tuoma euforia realisoituu tulevaisuudessa oikeaksi älykkyydeksi (=> valkoiseksi jeepiksi ja hellekypäräksi)! Ja he elivät innokkaina fuksivuotensa loppuun saakka.

Minna, Maria ja Tuuli

KEHOTUS

1-2 /12

KEHOTUS KUUNTELEE Toinen Kehotuksen uusista palstoista, Kehotus kuuntelee -palsta, kokoaa keholaisten ja kehomielisten ihmetyksen aiheita kehityskysymyksistä ja maailmasta yleensä. Kysymyksiä sai lähettää helmikuun aikana joko nimimerkin taakse piiloutuen tai omalla nimellään.

Miksei yksikään suomalainen (ja ehkei muunmaalainenkaan) etunimi ala äällä tai ööllä? T: Äinö

Miten yhdistää kriittisyys ja kehitysteollisuuden arvostelu - joka on olennainen osa kehitysmaatutkimuksen opintoja Helsingin yliopistossa - sen kanssa, että haluaisi jotenkin edesauttaa ”kehitystä” ja kantaa kortensa kekoon paremman maailman puolesta?

Miksi asumme näin lähellä Pohjoisnapaa? Onko tämä ihan inhimillinen asuinpaikka? Minkä tutkimuksen mukaan?

Miksei elämä ole musikaalia? T: Elämäntapakummastelija

KEHOTUS

1-2 /12

Voinko koskaan nähdä maailmaa ”etelässä” syntyneen tavoin? Olenko ikuisesti tuomittu olemaan eurosentrinen länsimaalainen, vaikka asuisin pitkän ajanjakson kehittyvässä maassa, pyrkisin länsimaalaisuudestani aktiivisesti eroon ja yrittäisin kaikin tavoin päästä sisälle kehitysapua vastaanottavien ajatusmaailmaan? Onko minulla koskaan oikeutta puhua muulla kuin länsimaalaisen suulla? Enkö saa koskaan kertoa näkemyksiäni siitä, miten kehittyvissä maissa koetaan tietyt asiat siksi, että olen syntynyt pohjoisessa? - Ajatuksistanne kiinnostunut! Olisi hienoa kertoa omista näkemyksisMiksi katse aina harhailee iltään maailmasta omille ei-niin-akateetapäivälehtien mieltä alentamisille tutuilleen, mutta en haluaisi kuiviin otsikoihin, kun eivät ne oitenkaan saarnata. Miten ”valistaa” kanskeasti kiinnosta? Vai onko se saeläjiään ilman, että saa saarnaajan leimerkki siitä, että ne kiinnostamaa? vat sittenkin? Yritänkö vain olla lööppien yläpuolella liitelevä, pelkkiä peer review -artikkeleja lukeva akateemikko, vaikka en oikeasti ole? Onko väärin toivoa pääsevänsä kehitysprojektihommiin Afrikan takamaille, kun kyseiset työthän tulisi pitää paikallisilla eikä meillä länsimaalaisilla? Pitääkö meidän pysytellä Pohjolassa, ettemme veisi yhtään työpaikkaa muualta?

Onko jäykkyys ja yrmeys olennainen osa akateemisuutta? The Voice of Finlandin juontajaa, Axl Smithia siteeraten, ”kamppailu on kovaa myös herkkien tulkitsijoiden kesken”. Miksi näin!? Onko kamppailu sitten jotenkin kivaa?

Jos ottaa kehitysavun antajia kuten Bretton Woods -instituutioita ja bilateraalisia apujärjestöjä kohtaan esitetyn kritiikin kirjaimellisesti, ei niiden toimintaan voi mennä mukaan, koska tällöin tulee uusintaneeksi juuri ne epätasa-arvoiset ja imperialistiset valtasuhteet joita kehitysmaatutkimuksessa vastustetaan. Miten tämä dilemma ratkaistaan? T: nimetön

Käsite ’kansainvälinen yhteisö’ on rasittava! Miten voimme sanoa, että ”kansainvälinen yhteisö tuomitsee Syyrian väkivaltaisuudet”? Eikö Syyriakin ole osa kansainvälistä yhteisöä? T: Inka Kyllönen Kielikeskuksen käytävällä

Onko pakko olla kyyninen ollakseen uskottava kehitysmaatutkija? Menettääkö kehitysmaatutkija uskottavuutensa, jos hän sanoo haaveilevansa maailman parantamisesta? T: omaan panokseensa (toistaiseksi) uskova kehari

KEHOTUS

1-2 /12

Kehon tus i ll a h

2012

Inka Iloinen, hersyvä, luonnonlapsi, saa aikaan, luottamus, älykäs, parittomat korvakorut, kiipeilijä, huopikkaat, lapsirakas, ”ihan sairaan…!” työelämävastaava,

Toivoisi, että Keholla olisi monipuolisesti inspiroivia ja innostavia tapahtumia ja toimintaa ja että Keho olisi kodikas jokaiselle - järjestö kaikille kehitysmaatutkimuksen opiskelijoille.

Milja

hauska, luova, fiksu, ideologinen, rento, ajattelevainen, stadilainen, nauravainen, tarinankertoja, ajattelija, Intia, herkkä, ”se on ihan fain.” kulttuurivastaava.

KEHOTUS

1-2 /12

Katriina Myötätuntoinen, hymy, verkkainen, korvikset, harkitsevainen, jyväskyläästä, tanssahtelija, päättymätön hepuli, kielipoliisi, seesteinen, filosofi, puheenjohtaja.

Haluaisi, että Keho, vaikkakin vain ainejärjestö, edistäisi hyviä arvoja, kuten solidaarisuutta.

Konsta skarppi, reggae, Koski T-L, rauhallinen, fiksu, ympäristötietoinen, rento, kestävä kehitys, norjalainen villapaita, kiinnostunut, luotettava, kamera ja pipo. kv-vastaava, ympäristövastaava.

Aikoo tehdä KEHOlle realistisemman ympäristöohjelman ja kansainvälistää ainejärjestöämme.

Minna Maria lämmin, aikaansaava, pussukat, htmlwelho, jauhopeukalo, ajattelevainen, kiltti, avarakatseinen, innostuva, punainen kaulahuivi, käytännöllinen, kalenterifriikki, sitsisankari

sutkauttelija, työmyyrä, kehoskaalan bilehile, aurinkoinen, nappisilmä, tyylilyyli, dancehall, lunki, tixistä, ilo. sihteeri.

KEHOTUS

1-2 /12

Miia kiltti, huolehtivainen, lämmin, oma kieli, tammperelainen, riimit, ”lainauksia” ja ”katkelmia”, nauru, kauriin silmät, innostuva, empaattinen, marjapuuronpunainen pipa, rotwallihaaveilija.

Tavoitteena sitsikammoisten sydänten voittaminen juhlavastaavana.

Haluaisi opintovastaavana ja varapj:nävahvistaa opiskelijoiden ja henkilökunnan välistä linkkiä ja KEHOn yhteishenkeä.

Tuuli

tehokas, raikas tuulahdus, helmapyöräilijä, järjestelmällinen, hyväntuulinen, tyylikäs, kondiittori, kiinnostunut, kypsä juniori, ymmärtäväinen realistinen, koko maailma on Tuulille auki. varapuheenjohtaja, juhlavastaava.

Ella

Paula vahva, hippi, swahili, söpö, kontakti-impro, maanläheinen, suora, vapaa, ekologinen, järkevä, puutalo, pirskahteleva. rahastonhoitaja.

hulvaton, fiksu, reilu, aktiivi, rakkaudellinen, taiteellinen, urheileva, ymmärrys, kokonaisvaltainen, anti-valju, vitsiniekka, päättymätön hepuli. urheilu- ja virkistysvastaava.

Tahtoo KEHOlle spontaaneja ja lämminhenkisiä tapahtumia.

Tahtoo KEHO:n avointa ja intuitiivista luovuutta, välitöntä vuorovaikutusta ja rohkeutta seurata omaa polkua.

KEHOTUS

1-2 /12

Epäviralliset turvaverkot eivät riitä tosipaikan tullen Fernandan mies Jorge (nimet muutettu) oli ollut töissä tutun suomalaisen perheen vartijana. Eräänä iltana kun hän palasi töistä perheen Maputon laitakaupungilla sijaitsevaan kotiin, kohdalle sattui joukko aseistautuneita miehiä. Jorge ammuttiin kuoliaaksi, eikä syy ikinä selvinnyt vanhat riidat, ryöstön yritys tai ehkä pelkkä vahinkolaukaus. Fernanda jäi yksin puolivuotiaan tyttövauvan kanssa. Tytön syntyessä kotiapulaisena työskennellyt Fernanda

KEHOTUS

1-2 /12

oli joutunut jättämään työnsä, sillä työnantaja ei hyväksynyt sitä että Fernanda olisi tullut töihin vauvan kanssa. Nyt lisäksi Jorgen sukulaiset olivat sitä mieltä, että pariskunnan talo kuului perinteisen etelä-mosambikilaisen käytännön mukaisesti miehen suvulle. Tuttavani ohjasi Fernandan naisjärjestön puheille, joka auttoi leskiä tällaisissa tapauksissa. Työtä riittää, sillä vaikka lainsäädäntö takaa jo naisille perintöoikeuden puolison kuollessa, harva tietää oikeuksistaan ja vielä harvemmalla on voimia vaaita oikeuksiaan yksin. Kipeimmin apua tarvitsevat jäävät turvaverkkojen ulkopuolelle Pieni talo onnistuttiin saamaan Fernandan nimiin, mutta aviomiehen kuoltua toimeentulo oli tyrehtynyt. Kehitysteorioissa ylistetyt epäviralliset turvaverkot pettivät, kun Fernendasta ja pikku tytöstä alkoi tulla sukulaisille taakka. Fernandan oli mahdotonta hyvittää saamaansa apua. Esimerkiksi Francis Cleaver on kritisoinut kehitysajattelun uskoa epävirallisiin turvaverkkoihin. Cleaverin mukaan niihin on sisäänrakennettu ajatus tuen molemminpuolisuudesta. Kun avuntarvitsijan kyky vastavuoroisuuteen romahtaa, jäävät nämä kaikkein heikoimmat yleensä myös sosiaalisten ja taloudellisten verkostojen ulkopuolelle. Paitsi kehitysmaissa, myös Euroopassa naisten työ painottuu yhä miehiä enemmän uusintavaan kotitaloustyöhön. Tämä luonnollisesti heikentää naisten asemaa työmarkkinoilla, sillä heidän kokemuksensa ja taitonsa jäävät jälkeen miesten vastaavista. Erityisen vahva naisten riippuvaisuusasema on Mosambikin kaltaisissa maissa, joissa kirjailija Paulina Chizianen sanoin avioliitto on yhä monelle naiselle ura ja ainoa työmahdollisuus. Kotitöitä kadulla Naisten ja tyttöjen riippuvainen asema tulee vastaan yllättävissäkin tilanteissa. Desiree Hansson käsittelee feministisestä näkökulmasta Kapkaupungin kaduilla elävien tyttöjen asemaa. Hanssonin tutkimuksen kohteena ovat myöhäisessä teini-iässä olevat, osittain tai pysyvästi kaduilla elävät ja työskentelevät tytöt. Katulasten merkittävimmät matalan riskin

keinot ansaita rahaa ovat ns. parkkipoikana toimiminen ja kerjäämien ohikulkijoilta. Parkkivahdin tehtävää pidetään poikien reviirinä, kun taas kerjäämisessä menestyvät parhaiten pienimmät lapset, joten se ei sovellu enää teiniikäisille tytöille. Heille on tarjolla erittäin vähän muita vaihtoehtoja kuin seksipalvelujen myynti. Hanssonin huomio on, että poikien tuloista riippuvaiset, poikaryhmissä elävät tytöt tavallisesti huolehtivat koko ryhmän uusintavaan kotityöhön verrattavista toimista, ja saavat sen kautta oikeuden ruokaan ja osuuteen tuloista. Näin ollen katuelämä ei anna tytöille mahdollisuutta autonomiaan ja omiin tuloihin siinä määrin kuin pojille. Onnellinen sattuma vai oikeus hyvään elämään Fernanda tuli lopulta minulle kotiapulaiseksi. Olimme molemmat yksinhuoltajia, mutta asemamme olivat niin erilaiset, etten usko että kenellekään tuli mieleen verrata meitä. Hänen tyttärensä oli tuolloin vuoden vanha, ja kasvoi yhdessä oman tyttäreni kanssa. Vaikeiden aikoen aliravitsemus näkyi vielä pitkään, mutta sittemmin tyttö on aloittanut koulun, ja Fernanda on taas saanut välit kuntoon sukulaisten kanssa. Itse ne varmaan ikinä unohda, että selviytymisen ei kenellekään tulisi olla kiinni onnekkaasta sattumasta kuten Fernandan tapauksessa, vaan sen tulisi olla oikeus jonka toteutuminen on ohjelmoitu jokaiseen yhteiskuntaan. Katja José Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen opiskelija, joka on asunut ja työskennellyt Mosambikissa ja on Suomi-Mosambik-seuran jäsen

Turvaverkoista: Cleaver, Frances. 2004. The Inequality of Social Capital and the Reproduction of Chronic Poverty. World Development. Vol 33, No. 6. pp. 893-906, 2005 Kapkaupungin kadulla elävistä tytöistä: Hansson, D. 2003. �� “Strolling” as a Gendered Experience: A Feminist Analysis of Young Females in Cape Town. Children, Youth and Environments. Vol 13, No 1. Spring 2003.

Kirja-arvostelu 1-2 /12 KEHOTUS

Pekka Peltola: Afrikassa Pekka Peltolan teos Afrikassa tarjoaa rehellisen ja ajatuksia herättävän kuvauksen eteläisen Afrikan historiasta, politiikasta ja ajatusmaailmasta. Kirjassa esitellään laajoja poliittisia kokonaisuuksia, värikkäitä kulttuurien kohtaamisia ja niistä johtuvia kommelluksia. Peltola vieraili ensimmäisen kerran Afrikassa vuonna 1968 raportoiden Biafran nälänhätää Yleisradiolle. Sen jälkeen Peltola on palannut Afrikkaan useasti erilaisissa tehtävissä. Yksi mielenkiintoisimmasta tehtävistä oli toimi SAK:n kouluttajana namibialaiselle vapautusliike Swapolle. Afrikka on tuntematon manner. Harvoin mediassa tehdään syvää analyysiä afrikkalaisesta politiikasta. Afrikassa avaa ovet afrikkalaiseen politiikkaan. Kirjassa käsitellään etenkin EteläAfrikan, Namibian ja Angolan konflikteja apartheidin aikaan, sekä tarkastellaan muiden valtioiden merkitystä konflikteihin ja itsenäistymisprosesseihin. Peltolan Afrikka-tuntemus heijastuu kirjasta. Hän kuvailee toivoa, jonka itsenäistymisajatukset herättivät Namibiassa. Lukija pystyy myöhemmin maistamaan kansalaisten katkeruuden kun muutos ja paremmat elinolot ovat jääneet tapahtumatta. Kehitysavun onnistumista on vaikea tutkia, Peltola kuvaileekin suomalaisen ay-liikkeen solidaarisuustyötä ja sen monimutkaisuutta. Mielenkiintoinen tapaus oli mattokutomon perustaminen Mosambikiin. Lappajärveläinen pariskunta lähetettiin perustamaan kutomoa. Kutomosta tuli suosittu, vaikka pariskunta ei osannutkaan englantia. Kutomon siirryttyä paikallisten käsiin sen tuotanto loppui nopeasti tuotannollisista syistä. Tämä on yleinen ongelma Afrikassa. Selitystä tälle antaa teollisen tuotannon kult-

tuurin puuttuminen. Tapaus on oiva esimerkki maailmankuvien kohtaamattomuuden vaikutuksesta hankkeisiin. Faktapitoista Afrikassa-teosta värittävät erilaiset kommellukset. Etenkin afrikkalainen byrokratia on aiheuttanut tuskaa projekteissa kun tärkeitä asiakirjoja on hyväksytty määräpäivien jälkeen, jolloin niistä ei ole enää ollut hyötyä. Hellyyttäviä ovat kertomukset lapsista, jotka oppivat suomen kielen sanoja. Hulvatonta oli Peltolan ”valtiovierailu” kun tämän asemaa SAK:ssa luultiin korkeammaksi Mosambikissa. Vierailulla Peltolaa referoitiin päivittäin paikallisissa medioissa. Toisaalta matkoilla on näkynyt myös paikallisten varautuneisuus valkoista ihmistä kohtaan. Afrikassa on kerronnallisesti sujuva kertomus. Vaikka kertomus eksyy välillä raiteiltaan, se maalaa laajan yleiskatsauksen alueeseen erilaisista näkökulmista. Kirja avaa afrikkalaista tapaa ajatella ja nähdä maailma, minkä voisi toivoa rakentavan siltoja erilaisten maailmankuvien välille. Maailma ei näyttäydy kaikille samanlaisena paikkana. Afrikassa tarjoaa länsimaisen kuvan afrikkalaisesta elämästä, mikä tulee pitää mielessä kirjaa lukiessa. Lukijana voi yhteiskunnallisten teemojen lisäksi pohtia miten suomalainen tapa toimia näyttäytyy afrikkalaisille. Milja Rämö Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen 1. vuoden opiskelija Arvio julkaistiin alun perin YLE:n teksti-tv:n viikkomakasiinissa helmikuussa.

KEHOTUS

1-2 /12

KEHOTUS

1-2 /12

L ve a r t son a se f f O Skotlanti tammikuussa Vaikka opiskelijabudjetilla elänkin, aina sitä onnistuu jostain käärimään fyrkat reissaamiseen. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että joskus joutuu tekemään pieniä kompromisseja sijainnin ja ajankohdan yhteensopivuuden suhteen. Tästä hyvänä esimerkkinä Skotlanti yhdistettynä tammikuun pureviin pakkasiin. Alusta alkaen oli erittäin selvää, ettei siellä ainakaan lämmin ole. Mutta toisaalta ei myöskään yhtä kylmä kuin Suomessa joten voiton puolella ollaan jo näistä lähtökohdista! Skotlanti kuitenkin osoittautui lähes täydelliseksi matkakohteeksi. Voin kuvitella että kesäisin maisemat ja ilma ovat kauneimmillaan, mutta jotain kiehtovaa on siinä autiossa karuudessa, joka vangitsee Skotlannin talvisin. Koska Skotlanti on osa Britanniaa, eivät hinnat ole budjettireissaajan näkökulmasta ihan siitä ihanteellisimmasta päästä. Mutta siinä piileekin sesonkiajan ulkopuolella reissaamisen vetovoima – hinnat ovat alimillaan. Reissun ensimmäisenä kohteena oli Islay [ai-laa]saari, Skotlannin länsirannikolla. Sattumalta juuri meidän kohdallemme sattui ”vuosisadan myrsky”, joten emme ensimmäiseksi yöksi päässeet saarelle, koska lautat eivät kulkeneet. Päädyimme viettämään yömme todella suloisessa (myrskyn keskellä ok, hieman pelottavassa) rannikkokylässä nimeltä Tarbert, josta saimme ihanan huoneen majatalosta noin 40 punnan hintaan. Majatalon emäntä myös tarjosi päivällistä ja aamupalaa, joista valitettavasti jouduimme kieltäytymään niiden lihapitoisuuden vuoksi. Mutta silti, se oli häivähdys tulevasta - vieraanvaraisuus Skotlannissa on ensiluokkaista. Aamulla lähdimme Kennacraigin satamaan

(nappasimme myös kyytiin saksalaisen biologian opiskelijan – Islay on tunnettu lintujen luonnontilaisista alueistaan) ja pääsimme lautalle, jolloin matka saarelle alkoi. Kaksi henkeä plus auto edestakaisin saarelle maksaa n. 100£, mikä mielestäni ei ole paljon ottaen huomioon, että matka kestää pari tuntia. Lisäksi lautalta saa perinteistä brittiaamupalaa pilkkahintaan. Islay on saari Herbridien eteläpuolella ja lähinnä tunnettu viskeistään (mm. Ardberg ja Bowmore) ja on todella suosittu viski-intoilijoiden keskuudessa. Siellä asuu noin kolmetuhatta ihmistä ja sen pääkaupunki on kylä nimeltään Bowmore. Saari on nykyään myös suosittu matkakohde varsinkin lintubongaajien keskuudessa. Islayn luonto on suhteellisen koskematonta ja vilkasta, ja tietenkin lampaita on joka paikassa. Tullessamme saarelle se oli valitettavasti hieman myskyn riepottelema. Joitakin rakennuksia oli vaurioitunut ja sähköt oli poikki lähes joka paikasta (vaikka ajatus kylmistä pattereista ja jäätävästä suihkusta voi kalskahtaa epämiellyttävältä, saa takka ihmeitä aikaan). Olimme varanneet todella idyllisen mökin eräältä maatilanomistajalta. Mökin nimi on Smiddy Cottage, ja se on täydellinen pikku mökki keskellä ei mitään. Mökin ja maatilan omistaja Martin kunnosti raunioituneet perustukset, vaikka yleinen mielipide kuulemma oli ”teet turhaa työtä”, mutta nyt perhe saa mukavan sivutulon mökin kautta (mökki on bookattu lokakuun loppuun asti, enkä yhtään ihmettele miksi). Martinin vaimolla on myös tapana leipoa jokaiselle vieraalle oma sitruunakakku, ja tätä tapaa on kuulemma mahdoton lopettaa, koska sitruunakakusta kiitetään joka ikisessä vieraskirjan merkinnässä. Mutta juu-

KEHOTUS

1-2 /12

ri tällaiset asiat lisäävät pienten, perheomistuksessa olevien mökkien viehätysvoimaa. Smiddy Cottage sijaitsee todella autiolla alueella, jossa muu maailma tuntuu erittäin kaukaiselta. Maisemat ovat todella kauniit ja vaellusmahdollisuudet lukemattomat – kävelymatkan etäisyydeltä löytyy muun muassa The Opera Rocks joka on todella vaikuttava kalliomuodostelma sekä useita rantoja dramaattisine aaltoineen. Koska oli tammikuu ja suhteellisen kylmää ja tuulista, ei muita matkailijoita näkynyt mailla halmeilla, mikä lisäsi ihanaa erakoitumisen tunnetta. Tuuli ja kylmyys eivät myöskään olleet niin ikäviä, että ne olisivat haitanneet. Tämä idyllinen mökki maksoi noin 50 puntaa/yö kahdelta hengeltä yhteensä, mutta veikkaan mökkiin menevän helposti pari henkeä lisää, jos ei välitä tiiviistä tunnelmasta. Sesongin huippuaikana hinta on tietenkin huomattavasti korkeampi. Islaylla on paljon tarjottavaa ulkoilusta, luonnosta ja vis-

keistä kiinnostuneille reissaajille. Tislaamoja on useita, on rantoja, pieniä rannikkokyliä, raunioituneita kappeleita, yksi parhaiten säilyneistä kelttiläisistä risteistä, Portnahavenin satamasta voi bongata hylkeitä ja kaiken kaikkiaan, ilmasto ja luonto ovat Britannian parhaasta päästä. Saarella ympäriinsä kulkemiseen paras vaihtoehto on ehdottomasti pyörä, joita tarjotaan kaksin kappalein mökin mukana ilman lisäkustannuksia. Tuuli oli kuitenkin sen verran voimakas, että päädyimme kävelemään lähietäisyyksille ja autoilemaan, jos menimme kauemmas. Etäisyydet ovat suht lyhyet, joten kovimmat vastatuuleenpyöräilijät varmasti olisivat pärjänneet ongelmitta. Islaysta matkan piti alkuperäisen suunnitelman mukaan jatkua Applecross Inniin, joka on suosittu majatalo länsirannikolla, hieman ylempänä pohjoisessa. Tie sinne oli kuitenkin myrs-

KEHOTUS

1-2 /12

kyn jäljiltä poikki, ja päästäksemme majataloon olisi pitänyt kiertää Invernessin kautta, joka on siis reippaasti idempänä, joten päädyimme muuttamaan suunnitelmia. Menimmekin Plocktoniin, joka osoittautui ihanteelliseksi pikku kyläksi. Se sijaitsee Skotlannin ylämailla Lock Carronin rannalla. Kylässä oli outo, välimerellinen tunnelma, sillä siellä kasvoi muun muassa palmuja. Yövyimme pari yötä majatalossa nimeltä The Plockton Inn, jossa myös söimme aamupalan ja päivällisen kahdesti (sekä joimme aika reippaasti viiniä). Tämä kaikki kustansi noin 170 puntaa kahdelta hengeltä yhteensä, eli oli reissun selkeästi kallein osio. Kylän lähettyvillä sijaitsee myös Eilean Donan linna, jonne ei valitettavasti päässyt sisään, mutta joka ulkopuolelta on todella näyttävä ilmestys. Linna kuulemani mukaan on Skotlannin toiseksi kuvatuin linna, heti Edingburghin linnan jälkeen. Plocktonin ympärillä on useita ihania pikku

kyliä sekä todennäköisesti yksi kauneimmista maisemista, mitä olen elämässäni ikinä nähnyt. Vuoristoteillä tuli pysähdyttyä jatkuvasti, kun edessä avautui näkymiä vuorten ympäröivälle kirkkaan siniselle järvelle auringon loistaessa pilviverhojen lomitse. Lähetinkin kuvan eräälle ystävälleni tästä ja hän totesi sen näyttävän Norjalta. Ja en ole eläessäni nähnyt yhtä upeita, lukuisia ja täydellisiä sateenkaaria kuin Skotlannissa. Plocktonin läheisyydessä sijaitsee myös pari todella vaikuttavaa ’brochia’, joista ainakin toinen on yksi parhaiten säilyneistä Skotlannissa. Ne ovat noin kaksituhatta vuotta vanhoja kivirakennelmia, ilmeisesti todella nerokkaita sellaisia. Muinaiset skotit tekivät ne drystonetekniikalla ja niitä on ainakin erään teorian mukaan käytetty osana alueen puolustusta, mutta todellisesta alkuperästä ei kai ole varmuutta. Plocktonista matka jatkui Skye-saarelle. Sin-

KEHOTUS

1-2 /12

ne pääsee autolla, ja Plocktonista matka kestää ehkä 30 minuuttia. Siellä meillä oli buukattuna taas kerran aivan lumoava mökki nimeltään The Old Crofthouse. Off-seasonilla mennessä hinnat olivat noin 50 puntaa/yö kahdelta hengeltä yhteensä. Mökki sijaitsee lähellä Broadfordia joka on semi-suuri kylä Skyen mittakaavassa. Sen sijainti on täydellinen vaelluksia ajatellen, sillä monet reitit lähtevät kävelymatkan päästä. Skyen maasto on huomattavasti karumpaa kuin esimerkiksi Islayn – puita on vähemmän ja muutenkaan luonto ei ole yhtä vihreää. Lisäksi yleisesti ottaen Skotlannin ilmasto on vaihtelevaa ja muuttuu nopeasti, joten vaelluksille mentäessä (varsinkin keskellä talvea) pitää olla hyvin varustautunut ja reitti tiedossa. Kaikessa karuudessaan Skye on kuitenkin upea, lisäksi suurin kaupunki Portree on todella viehättävä. Cuillin-vuoret sijaitsevat saarella, ja se onkin suosittu kiipeilijöiden keskuudessa. Me vaeltelimme lähinnä Reh Hillseillä, joiden lomasta löytyy ihania kirkkaan sinisiä vuoristojärviä ja upeita maisemia. Skyeltä matka jatkui Edingburghiin, joten lähdettiin reippaasti takaisin etelään ja Skotlannin itäpuolelle. Matkalla pysähdyttiin Loch Nessillä, mutta Nessietä ei päästy moikkaamaan (varmaan ujous tjsp.). En oikeastaan tiennyt yhtään mitä odottaa Edinburgilta, sillä tietoni siitä olivat todella vähäiset. Nopeasti tuli kuitenkin huomattua kuinka viehättävä kaupunki se todellisuudessa on. Onneksemme poikaystäväni täti asuu Edingburghissa, aivan ihanteellisella paikalla vanhan kaupungin keskellä (muutaman sadan metrin päässä Royal Milesta). Valitettavasti meillä oli vain muutama päivä viettää Edinburghissa, joten päädyimme kävelemään vanhan kaupungin kaduilla ja nauttimaan pikkumarkkinoista ja paikallisesta ruuasta. Historiasta kiinnostuneille Edingburgh on varma paratiisi, koko kaupunki huokuu menneisyyttä. Edinbughin linna on massiivinen ja kaukaa katsottuna näyttää muurien suojaamalta kylältä. Royal Mile kulkee linnan luota Holyroodin palatsille, ja matkalla voi bongata upeita nähtävyyksiä kuten Sain Gilesin katedraalin ja Mary King’s Closen (eräänlainen maanalainen tunneliverkosto, jossa kaupungin köyhimmät asuivat vuosisatoja sitten). Me emme tosin sinne menneet, koska hinnat olivat naurettavan korkeat,

mutta kuulemani mukaan tunnelit ovat hieno kokemus. Myös vähemmän upeita nähtävyyksiä Edingburghista löytyy, kuten uusi parlamenttitalo, joka on vähintäänkin hämmentävän moderni. Edingburgh ainakin paikallisen tiedon mukaan omaa vapaan ilmapiirin sekä vahvan boheemin ja kulttuurillisen yhteisön, ja se vaikuttikin paikalta, josta taiteellisen sielun omaava henkilö voi ammentaa paljon inspiraatiota. Reissun lopuksi kävelimme vielä Arthur’s Seatille, jonne erään legendan mukaan kuningas Arthur on haudattu. Se on Holyroodpuiston kukkuloiden päähuippu ja sinne ja takaisin kävelee muutamassa tunnissa. Kävely on todellakin vaivan arvoinen, sillä maisemat kukkulalta Edingburghin ylle ovat yksinkertaisesti mahtavat. Eritasoiset katot, upeiden rakennuksien huiput ja linna luovat kuvan Edingburghista, jota ei helposti unohda. Kaiken kaikkiaan Skotlanti oli mahtava kokemus. Olen aina halunnut sinne mennä, mutta budjettimatkaajan suunta harvemmin (ainakin oman kokemuksen perusteella) on suunnannut muihin Euroopan maihin. Skotlanti oli karu, tuulinen, kylmä ja ilma kostea, mutta ihmiset ja lukuisat takkatulet tarjosivat tarpeeksi lämpöä, ettei auringonpaistetta paljon ehtinyt kaipaamaan. Lisäksi Skotlantia kesäisin piinaavat ja turistimassoja verottavat sääsket loistivat poissaolollaan. Skotlantilaiset ovat todella, todella ystävällisiä ja puheliaita, eikä se aksenttikaan niin vaikeasti ymmärrettävä ole kuin voisi odottaa. Ruokakulttuuri on lihapainoitteista, mutta kalaa syövälle löytyy todella maittavia aterioita, varsinkin lukuisista rannikkokylistä. Haggis on valitettavasti tehty lihasta, mutta ajoittain luovun pescovegetaristi-ruokavaliostani kulttuurillisten elämysten vuoksi, ja nyt voin omakohtaisen kokemuksen perusteella todeta, että haggis on pahaa. Kahvi, tee, keksit ja kaikenlaiset ihanat, ennen kaikkea edulliset leivokset, joita britit niin tuntuvat rakastavan, ovat yksinkertaisesti taivaallisia. Skotlanti oli kaikin puolin positiivinen kokemus, jota suosittelen lämpimästi, ja tulen varmasti tulevaisuudessa tekemään lisää vaellusreissuja ylämaiden jylhiin maisemiin. Paula Ahvonen Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen opiskelija

KEHOTUS

1-2 /12

KEHOTUS

1-2 /12

Lauantaina neljäs helmikuuta se tapahtui. Ilmiö, josta kaupunkien kaduilla leviää vain legendoja, mutta joka kuulemma on yhä voimissaan kaukaisissa tuhannen hengen taajamissa. Tuona lauantaina yhteisöllisyys saapui Helsinkiin! Mitä, missasitko sen? No, aloitetaan alusta. Helmikuun pakkasissa järjestettiin siis neljäs Ravintolapäivä, jolloin yrittäjyyteen liittyvät niuholait ja byrokratia saavat tehdä tietä kotikokkien innovaatioille ja liikeideoille. Näin myös rakas ainejärjestömme Keho sai mahdollisuuden kokeilla ravintolan pyörittämistä yhden päivän ajan. Kollektiivisen brainstormingin tuloksena päätimme lähteä hakemaan ravintolaamme lämminhenkisiä afrikkalaistunnelmia - toki tiedostaen, että mielikuva yhdestä yhtenäisestä afrikkalaisuudesta on vain ajatustemme tuottama harha. Raaka-aineellisista syistä (puolukat pakkasessa = ilmaisia, juurekset = tosi halpoja, eksoottiset asiat = kalliita) lopullinen teemamme oli kuitenkin pohjoisen ja etelän kohtaaminen ja kumppanuus. Olisikin tuntunut vieraalta kutsua ravintolaamme afrikkalaisen ruuan keitaaksi, kun ainoa oikeasti afrikkalainen aines listallamme taisi olla kahvi. Oikean tunnelman luomiseksi kaapit tyhjennettiin afrikkalaisista kankaista ja Kallion kirjasto teemaan sopivasta etnomusiikista. Tuloksena oli ravintola Kukutana - kohtaamisia yli ruokarajojen. Kukutana tarjoili tutuille ja tuntemattomille nälkäisille pinaatti-maapähkinäkastiketta kera uunijuuresten ja ohran. Teen tai kahvin seuraksi oli valittavissa juustokakkua tai muhkeita porukkapullia. Hallitustiimimme ruokki lopulta lähemmäs 70 suuta, kun tavoitteenamme oli ollut nelisenkymmentä kävijää. Rahallinen toiveemme edes plussan puolelle pääsemisestä osoittautui sekin turhan vaatimattomaksi: päivän päätteeksi Kehon kukkakuvioinen tilipussi pullisteli yli 200 euroa paksumpana! Entäs sitten se yhteisöllisyys? Mitä tekemistä sillä on Ravintolapäivän kanssa? Paljonkin! Kuvittele tilanne, jossa pieni kalliolaiskaksio on täyttynyt jotakuinkin toisilleen tuntemattomista ihmisistä. Puheenaiheet ja keskustelukielikin vaihtelevat seurueesta toiseen. Pöydät tyhjenevät ja täyttyvät, kokoonpanot vaihtuvat ja uusille ruokailijoille löydetään aina paikka istua. Kukaan ei jää yksin. Pöytäseurueesta toiseen hyppelevänä tarjoilijana allekirjoittanutkin ehti osallistua varsin vaihteleviin keskusteluihin - suurin osa niistäkin tietysti jossain vai-

heessa kääntyi ravintolamme ylitsevuotaviin kehuihin... Mieti saman kalliolaiskaksion vielä pienempää keittiötä. Puhtaita astioita etsivät, likaisia pannuja jynssäävät ja yrttituorejuustoa lautasille pursottavat toisiinsa liimautuneet kehot siellä sinnikkäästi yrittävät hoitaa ravintoloitsijan tehtäviään. Yhteistyö on saumatonta, ja kaikki vähintäänkin luulevat tietävänsä, mitä pitää tehdä. Vain vierailemaankin tulleet keholaiset tarjoavat auttavat kätensä kukutanalaisten avuksi, ja eräskään vieras ei meinaa lähteä tiskialtaan äärestä kulumallakaan. Kaikki haluavat tehdä oman osansa yhteisen asian eteen. Kalliolaiskaksio hiljenee. Viiden tunnin päivälliskattaus on ohitse, ja jäljelle ovat jääneet vain melkoisen uupuneet keholaiset. Eksyneille haarukoille etsitään omistajia, nihkeimpiä likatahroja puunataan väkivalloin ohrakattilan pohjasta ja jo hieman kuivahtanutta pullapoikaa dipataan kinuskikattilaan. Illan kohokohdaksi muodostuu (kinuskikattilan lisäksi) se jännittävä hetki, kun kiiluvin silmin lasketaan kassapussiin kilisseitä euroja yhteen, vähennetään kulut ja saadaan saldo. Hikiset tunnit pullauunin ääressä ja jännitys ruuan onnistumisesta realisoituvat viimein rahaksi. Vaikka raha lämmittää pehmeäarvoisen kehitysmaatutkijankin mieltä, ei se päivän suurin anti ollut se tuotto. Suurin anti olivat liikkeelle lähteneet helsinkiläiset, intoa ja uteliaisuutta puhkuvat ulkomaalaiset toimittajavieraat ja samaan olohuoneeseen pakkautuneet tuntemattomat naamat - yhteinen fiilistely loistavasta ruuasta, upeasta tunnelmasta ja Ravintolapäivän mielettömästä konseptista. Ravintolapäivä on toki osoitus ruuanlaiton cooliudesta ja yhdessä syömisen hauskuudesta, mutta ehkä ennen kaikkea muistutus siitä, että myytti toisiaan tönivistä kaupunkilaisista ei olekaan totta. Mekin haluamme jutella tuntemattomille ja tutustua naapureihimme. Edes neljä kertaa vuodessa. Eläköön, yhteisöllisyys! Eläköön, Ravintolapäivä. Tuuli Orasmaa Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen opiskelija

KEHOTUS

1-2 /12

Ravintoloiden

p 채 i v 채

KEHOTUS

1-2 /12

ä t l ä j i l i e t e i t s u o l Kysy ta

si vastaukseian k e is a m il a a lstalta s ntamme taloustiete ttamalta pajin o ku tu ä s s ö ty teis taa a tiedeopiskelijat. h s y a V lin . a n a ii it s p k a y ksen ja K iin kysym tkimuksen Tältä Kehojatutaloustieteeseen liittyävlähinnä kehitysmaatu ysyjin talouteen opiskelijat, k

”Voisiko maailma olla hyvä paikka elää ilman minkäänlaista kaupankäyntiä?”

”Onko luonnolla itseisarvoa? Entä onko millään itseisarvoa?”

Elämäntapakummastelija

Millään asialla ei ole absoluuttista itseisarvoa, koska arvo on ihmisen luoma abstraktikäsite. On olemassa joitain yleisesti hyväksyttyjä ja sovittuja tärkeitä arvoja kuten ihmisoikeudet, mutta nämäkin arvot perustuvat kulttuuriseen evoluutioon ja ihmistenpreferensseihin. Ihmiset kokevat luonnon arvon eri tavalla, eikä taloustieteellä ole työkaluja tai halua laittaa ihmisten preferenssejä moraalifilosofiseen paremmuusjärjestykseen.

Voisi olla teoriassa, muttei voisi olla käytännössä. Kauppa on kahden osapuolen vapaaehtoista hyödykkeiden tai palveluiden vaihdantaa eli maailma ilman kauppaa tarkoittaisi tilannetta jossa vaihdanta tapahtuisi väkivallan avulla tai tilannetta, jossa ihmiset eivät yksinkertaisesti haluaisi toisiltaan mitään. Lienee selvää ettei ryöstöön tai orjuuteen perustuva yhteiskunta olisi kovin mukava paikka elää. Tilanne, jossa ihmiset olisivat yksilöinä omavaraisia, eivätkä tästä syystä haluaisi käydä kauppaa keskenään, on ihmisen arvomaailmasta riippuen utopistinen tai dystopistinen, mutta joka tapauksessa käytännössä mahdoton.

Anton Nikolenko

Elämäntapakummastelija

KEHOTUS

1-2 /12

”Me tässä pohdittiin markkakauden päättymisen myötä sellaista, että onko kansantalouden kannalta hyödyllistä vai haitallista jos vanhaa valuuttaa jää vaihtamatta uuteen? Eikö keskuspankki silloin hyödy tai ”saa tililleen ilmaista rahaa”? Entä mikä vaikutus tällä on kansantalouteen, myönteinen vai kielteinen? Toisaalta jos keskuspankki ei saa tehdä voittoa niin miten tällainen tilanne ylipäätään hoidetaan?” Kaksi herraa Topeliasta Keskuspankki saa tehdä, ja yleensä tekeekin, voittoa. Suomen Pankki kotiuttaa valtiolle noin 250 miljoonaa joka vuosi. Periaatteessa keskuspankin liikkeelle laskema raha näkyy sen taseessa vastattavien puolella eli hävinnyt raha tuo sille voittoa. Keskuspankki ei kuitenkaan ole millään tavalla vastuussa vaihtamaan seteleitään muuhun valuuttaan tai esimerkiksi kultaan. Näin ollen keskuspankki ei ole saanut mitään reaalista, ja omaa rahaahan se voi aina painaa lisää. Samalla lailla hävinnyt raha on taloudesta kadonnutta rahaa eli käytännössä vähentävää rahapolitiikkaa, joka teoriassa vaikuttaa talouteen negatiivisesti. Hävinnyt summa on kuitenkin melko pieni, noin 300 miljoonaa euroa, josta suuri osa on jonkinlaisia juhlarahoja ja hävinneitä seteleitä, jotka eivät olisi olleet kierrossa muutenkaan. Käteisvaranto on myös sopeutunut tähän aikoja sitten. Pitää myös muistaa, että nykyisin rahapolitiikka tehdään Euroopan mittakaavassa, eikä tällainen summa vaikuta talouteen. Vertailun vuoksi Euroopan keskuspankki lainasi (eli loi) helmikuun lopussa pankeille 530 miljardia euroa. Matti

Kysymyksiä, jotka vielä odottelevat vastauksiaan, on enemmänkin. Vastaukset julkaistaan ensi numerossa – tässä esimakua pohdittavaksi: ”Mikä on BKT:n laskemisen funktio? Mitä tapahtuisi, jos mikään maa ei vaikka vuoteen laskisi BKT:taan? Mikä merkitys on kansallisella kirjanpidolla, kun kansallisvaltioilla on joka tapauksessa niin vähän merkitystä globaalien markkinoiden suurissa rahavirroissa. Eikö riittäisi, että kukin yritys, yksityishenkilö, kotitalous, valtionyhtiö jne. pitäisi oman kirjanpitonsa kunnossa, eikö se olisi ainakin vapaan markkinatalouden ideaali? Jos jossain maassa ihmiset preferoisivat vaikka vuoden ajan pelkästään käytettyjen tavaroiden kuluttamista (plus tietenkin palveluita), maan BKT laskisi hurjasti, vaikka kenenkään hyvinvointi ei välttämättä huononisi. Aiheuttaako BKT:n laskeminen vain epärelevanttia kilpailu- ja valta-asetelmaa maiden välille?” Maaliviivaa ei kuitenkaan ole ”Miksi jatkuvaa talouskasvua tarvitaan? Onko rahatalous kiva juttu? Onko ”pimeä työ” ok?” Elämäntapakummastelija

KEHOTUS

1-2 /12

a lt a ij k t u t a a m s Kysy kehity lta Topelian suuntaan Kysymyksiä Economicumi

Lapsityövoiman käyttö on kuulunut kaikkien yhteiskuntien kehitysvaiheisiin; Suomen kaupungeissakin lapset saivat perunannostolomaa vielä 70-luvulla. Työnteon vaihtoehto ei useimmiten ole koulu vaan työttömyys.Mikä olisi kehitysmaiden kehityksen kannalta parempaa - se, että hyväksymme lapsityövoiman käytön ikävänä välivaiheena maan kehityksessä vai se, että boikotoimme kaikkea lapsityövoiman avulla tuotettua? Lapsityövoima on moniulotteinen aihe ja sen kaltaisiin ongelmiin löytyy monta eri näkökulmaa eikä siten kysymykseesi ole joko tai vastausta. Olet oikeassa siinä, että valitettavasti koulutus ei ole vaihtoehto monelle lapsityöläiselle, pahimmissa tapauksissa lapset voivat päätyä prostituoiduksi muun työn puutteesta.

Lapsityövoiman kitkemisen lisäksi olennaista voisi olla esimerkiksi keskittyminen lasten työolosuhteisiin: työpäivien pituuksiin, turvalliseen työympäristöön, hyväksikäytön ehkäisyyn, koulutuksen tarjoamiseen työn ohella yms. Oiva esimerkki järjestäytyneistä lapsityöläisistä on Afrikan lapsityöläisten liike AMWCY, joka ajaa lapsityöläisten oikeuksia 23 maassa. Liikkeen jäsenet mm. neuvottelevat työnantajien kanssa lapsityöläisten oikeuksista sekä tarjoavat ammattiin liittyvää koulutusta jäsenilleen ja tukevat peruskouluopinnoissa. Lapsityöläiset ovat tulleet tietoisiksi oikeuksistaan. Ruohonjuuritasolla aloittanut liike on saanut aseman, jonka paikallisviranomaiset tunnustavat ja kansainväliset järjestöt ovat lähteneet tukemaan liikkeen toimintaa taloudellisesti. Milja Rämö, kehitysmaatutkimus

KEHOTUS

1-2 /12

Onko länsimailla oikeutta edellyttää kehitysmailta kehitysavun vastineeksi taloudellista, hallinnollista tai moraalikäsityksiin perustuvaa lainsäädäntöä vai onko se tuomittavaa imperialismia ja rahaa kuuluisi antaa vastikkeettomasti?

”Reilu” kauppa – hyvä tapa auttaa kehitysmaita vai sosiaalisten ja lainsäädännöllisten vaikutteiden viemistä kolonialismin hengessä?

Lainsäädännön kehittäminen kehittyvissä maissa on äärimmäisen tärkeä asia. Ilman sitä on todella vaikeaa saavuttaa monia niistä tavoitteista, joita kehitysyhteistyöllä toivotaan ja halutaan saavutettavan. Lainsäädännön kehitys on yksi tapa varmistaa pysyvää muutosta kehittyvissä maissa. En koe, että lainsäädännön muutoksia tulisi ensisijaisesti vaatia tai olisi edes järkevää vaatia yksinomaan vastineeksi kehitysavusta, vaan että lainsäädännön kehitystä tulee, kuten muitakin tärkeitä asioita, edistää ja tukea kehitysyhteistyön eri keinoilla. Valtioiden välisessä kehitysyhteistyössä on nykyaikana aina kyse nimenomaan yhteistyöstä, ei vastikkeettomasta rahavirrasta maasta toiseen. Valtiollisessa kehitysyhteistyössä varat pyritään käyttämään tarkoituksenmukaisesti harkittuihin ja suunniteltuihin kohteisiin ja hankkeisiin, siten että niistä saatu hyöty on etukäteen tiedossa. Tällöin ei ole kyse niinkään imperialismista, vaan yksinkertaisesti verovarojen järkevästä käytöstä.

Reilun kaupan sertifiointia valvoo maailmanlaajuisesti Fairtrade international, jonka päättävä elin – general assembly – koostuu puoliksi tuottajien edustajista. Kokoonpanoa muutettiin viime syksynä, jota ennen tuottajat olivat selvästi aliedustettuina. Reilu kauppa – järjestö painottaa syntyneensä etelässä. Huomionarvoista on kuitenkin, että valtaa käytetään huomattavassa määrin pohjoisessa. Kysymyksessä esitetty epäily kolonialismista vaatisi vahvan, kehitysmaiden ulkopuolisen tahon vallankäyttöä, minkä toteutuminen on jossain määrin näkökulmakysymys. Vaikka tuottajien edustajat ovatkin läsnä päätöksenteossa, täytyy ne kuitenkin erottaa selvästi itse alkutuottajista. Monet jälkimmäisistä eivät usein edes tiedä tuottavansa ”reilun kaupan” kahvia/hedelmää yms. Reilu kauppa on kuitenkin vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä, jonka ydinajatuksena on luoda alkutuottajille takeet tietystä tulotasosta tietyn ajan. Se, missä määrin ”Reilu kauppa” auttaa kehitysmaita kokonaisuutena on huomattavasti monisyisempi kysymys. Todettakoon kuitenkin, että se voi auttaa joitain viljelijöitä ja osuuskuntia jossain paikoissa.

Minna Mayer, kehitysmaatutkimus

Aleksi Mallea

KEHOTUS

1-2 /12

KEHOTUS

1-2 /12

Kehitysmaat ja kehittyneet maat Lähdetään alusta: mitä on kehitys, mitä ovat kehitysmaat, mitä ovat kehittyneet maat? Miksipalstan kunniaksi esitän tässä kysymyksiä, jotka eivät palstalle mahdu, mutta joihin saa silti esittää vastauksia - esimerkiksi seuraavassa Kehotuksen numerossa.

KEHOTUS

1-2 /12

Kehitystutkimuksen seuran konferenssissa puhunut Teivo Teivainen muistutti, että käyttämällä sanoja ”kehitysmaa” ja ”kehittynyt maa” (oikeastaan hän käytti termejä ”developing country” ja ”developed country,” mutta seuraava ajatuskulku koskee mielestäni sekä kehittyvä maa että oppiaineessamme enemmän käytettyä kehitysmaa –termiä) pidämme yllä tietynlaista kehitysdiskurssia, näkemystä maiden suhteesta kehitykseen ja toisiinsa, ja kehotti miettimään sanojen käytön mielekkyyttä. Jäin miettimään koko käsitteiden tarpeellisuutta ja luonnetta. Voisimmeko lopettaa niiden käytön? Millaisia mielleyhtymiä sanojen kehitysmaa ja kehittynyt maa käyttö aiheuttaa, miten se rakentaa ja ylläpitää tietynlaista kehitysdiskurssia, maailmankuvaa ja kansallisvaltioiden ja niihin identifioituvien ihmisten välisiä valtasuhteita? Kehitys on arvolatautunut käsite, johon mielletään asioiden jatkuva muuttuminen, edistys, intentionaalinen interventio, näkemys paremmasta ja mitä mosaiikkisempi joukko muita mielleyhtymiä kehitystoimijoiden ja -toimimattomien mielipiteiden ja käsitysten kirjon mukaisesti. On sanottu, että kehitysmaa-käsite on tarpeellinen, koska se erottelee kehitysmaat muista, erilaisten historiallisten vaiheiden läpikäyneistä maista, mikä on olennaista niiden tämän päivän elämän kannalta. Kysymys kuuluukin, missä yhteydessä tätä sanaa tulisi käyttää, ja missä

yhteydessä ei. Milloin on relevanttia käyttää kehitysmaa-sanaa, kun halutaan erityisesti muistuttaa esimerkiksi Nepalin, Somalian, Senegalin tai Bolivian historian kulusta? Tulisiko sitä käyttää, jos ei pidetä niin tärkeänä juuri tätä historia-perspektiiviä. Miten samanlaisia näiden maiden historian prosessit ovatkaan olleet, ja mitä viestimme, jos niputamme nämä maat samaan kategoriaan historian perusteella? Entä käytetäänkö sanoja kehitysmaa ja kehittynyt maa yhtä yleisesti ja samoissa tilanteissa, tasa-arvoisesti? Milloin on tärkeää viitata juuri kehitykseen, kun puhutaan tietystä valtiosta, ja milloin tämä johtaa turhaan lokerointiin ja historialliseen determinismiin? Jos tuntuu siltä – niin kuin minusta tuntuu – että useammin nimitetään tietyt maat kehitysmaa-lipun alle kuin toiset maat kehittynyt maa -lipun alle, eikö se tarkoita sitä, että kehittyneiden maiden historian kulun mainitseminen ei ole yhtä tärkeää niistä puhuessa kuin kehitysmaista puhuttaessa? Tämähän antaisi ymmärtää, että kehitysmaiden historian kulku on jotenkin poikkeava (niin kuin se tietysti onkin) kun taas kehittyneet maat ovat ”kehittyneet normaalisti”, jolloin tätä historiallista kehitystä ei tarvitse erikseen mainita. Vähän niin kuin koulukiusatun taustassa pitää mainita kiusaaminen, vaikkei se olisikaan olennaista puheenaiheen kannalta, mutta koulukiusaajan kohdalla kiusaaminen ei ole mainitsemisen arvoista, sehän on normaalia.

KEHOTUS

1-2 /12

Miksi usein puhumme Ranskasta, Saksasta, Kiinasta ja Venäjästä, mutta Mosambikista Afrikkana, kehitysmaana tai jonain Mosambikina. Jälkimmäisin mosambik on itse asiassa yllättävän yleinen tapa viitata suomalaisille vähemmän tunnettuihin maihin, havainnoikaa vaikka itse. Olin kerran kuuntelemassa erästä kehitysasiantuntijaa Suomessa, joka puhuessaan käytti sanoja ”Tanska”, ”Ruotsi” ja ”Norja” ja ”joku Tansania”, ”joku Mosambik” ja ”joku Sudan.” Ehkä on puhujan keino yrittää samastua kuvittelemaansa kuulijan sielunmaisemaan, kun Afrikan valtioista puhuttaessa niitä tai niiden tuntemisen tärkeyttä usein vähätellään lisäämällä sana ”joku” valtion nimen eteen. Tai ehkä se on merkki siitä, että Afrikan valtioilla on erilainen historia mitä tulee kansallistunteen nostatukseen tai omien rajojen vetämiseen kuin Euroopan valtioilla (Englanti on hyvin erilainen maa kuin Ranska tai Hollanti, mutta yli heimorajojen väkivalloin piirretyt rajat tekevät esimerkiksi Kenian ja Tansanian välisen eron epämääräisemmäksi) mutta yhtä kaikki, tällainen puhetapa selkeästi viestii jotain. En osaa sanoa, mitä koko kehitysmaan käsitteelle tulisi tehdä, mutta vähintään voisimme puhua maista ja kaupungeista niiden omilla nimillä silloin kun juuri kehityksen historia ei ole olennaista tai sen esiin nostaminen johtaa ajattelun harhapoluille. Puhuisimme asioista niiden oikeilla nimillä ilman vaivautuneisuutta siitä, että puhekumppanimme ei tiedä Ruan-

dan kansanmurhasta mitään, vaikka tietääkin uusimman Nikonin järjestelmäkameran hinnan ja Kalifornian parhaat surffispotit. Esimerkiksi, jos puhun pikkuveljelleni Liberian naisliikkeestä, en aio yrittää antaa ymmärtää, että ”ei se mitään, jos et tästä kauheasti tiedäkään, mutta kumminkin siellä jossain Liberiassa, vai oliko se ehkä Sierra Leonessa, mutta kumminkin, niinniin, siellä…”. Sillä kyllä se jotain. Sanavalinnoillamme annamme ymmärtää, miten tärkeinä tai mitättöminä puhekumppanimme kannalta asioita pidämme sekä vahvistamme ja ylläpidämme tiettyä tapaa ajatella ja puhua niistä. Tässä olenkin vähän yrittänyt vastata kysymyksiini, mutta en ole ihan tyytyväinen. Olisiko parempi vastaus siirtyä puhumaan globaaleista prosesseista tai voisiko eri maille ja maaryhmille keksiä parempia, niiden historian kulkuun liittyviä nimiä (muita kuin globaali Etelä/ Pohjoinen, jossa on jälleen kaksi lokeroa) kuin jyrkkä kahtiajako kehittyneisiin ja kehittyviin. Tämä on selvästi käsitteellisesti ongelmallinen jako, sillä ensinnäkään kehityskysymykset ja vaikutukset eivät pysy yhden maan rajojen sisällä ja toisaalta koska kaikilla mailla on omat kehityskysymyksensä; kaikki maat ovat kehittyviä, mikä mihinkin suuntaan.

Ella Alin Kirjoittaja on kansantaloustieteestä loikannut kehitysmaatutkimuksen opiskelija

KEHOTUS

1-2 /12

DEMOKRATIAA VAIKKA VÄKISIN ”Terminate with extreme prejudice”, CIA-pamppu ohjeistaa Martin Sheenin roolihahmoa Ilmestyskirja Nytin alussa. Seonnut eversti Kurtz on ryhtynyt sooloilemaan Kambodzan viidakoissa, eikä sellainen nyt kerta kaikkiaan sovi. Lopulta pulma ratkaistaan sovitusti, ja omaa paikallishallintoaan kehitellyt Kurtz saa palatsissaan puukosta päähänsä. Voi veljet, kuinka amerikkalainen tapa vaihtaa hallintotapaa. Sittemmin Yhdysvallat on toisinaan soveltanut myös pehmeämpiä painostuskeinoja ärsyttävien itsevaltiaiden suhteen. Talouspakotteet, suora kovistelu ja kiertoilmauksin kuittailu

ovat varmasti kaikille kansainvälistä politiikkaa seuraaville tuttuja konsteja. Pumpattavan Barbaran sijaan asiaa edistää puhiseva Hillary. Myötämielisille tyranneille sen sijaan tungetaan lisää seteliä takataskuun. Tämä ei tosin toimi, ellei kansa ole yhtä kiva ja myönteinen. Kysykää vaikka Mubarakilta. Erityinen jekku kolmannen autoritäärisen johtajakategorian (maltilliset mutta silti vähän vittumaiset) käsittelemiseksi on saanut suosiota erityisesti 1990-luvun alkupuolen jälkeen. Näiden tyrannien vallan rapauttamiseksi nimittäin keksittiin uusi uljas käsite: demokratia-

KEHOTUS

1-2 /12

vienti. Tämä mainio idea perustuu sille oletukselle, että kaikki rakastaa demokratiaa. Vähän niin kuin kaikki rakastaa Mikki Hiirtä. Minä rakastan demokratiaa. Minä rakastan myös Mikki Hiirtä. Minut on kasvatettu kunnioittamaan kumpaakin. Mutta ei ilman kritiikkiä, eikä ainoastaan niitä. Jos Muumit ja Fingerpori kiellettäisiin Mikki Hiiren universaalin ylivertaisuuden nimissä, valtaisin Senaatintorin ja huutaisin megafoniin aamuun asti. Myös demokratiavienti on pahimmillaan kylmän sodan diskursseja toistavaa imperialismia, joka ei herätä pelkästään positiivisia värähtelyitä. Carnegie Endowment for International Peace on vaikutusvaltainen globaali ajatushautomo, jonka demokratiaohjelman johtaja Thomas Carothers ruoskii Yhdysvaltoja demokratiaviennin moraalisen perustan tuhoamisesta. Hänen mukaansa George W. Bushin yritys yhdistää ”Freedom Agenda” samaan pakettiin terrorisminvastaisen sodan kanssa oli yksi mieletön paradoksi. Washingtonin haukoilta pääsi myös unohtumaan, ettei ole olemassa täydellistä demokratian ideaalityyppiä, joka voitaisiin kopioida sellaisenaan eri puolille maailmaa kontekstista riippumatta. Nyky-Irak lienee tästä surullisin esimerkki. Carothersin mukaan Obaman hallinto on päätynyt paikkailemaan Bushin toilailuja pragmaattisella mutta sekavalla otteella. Selvimmin tämä näkyi Egyptin vallankumouksessa, johon Obama suhtautui varauksellisesti. Taustalla oli tietenkin huoli Yhdysvaltain omien sotilaallisten ja taloudellisten intressien sekä Israelin turvallisuuden vaarantumisesta. Mubarak oli malliesimerkki mukavaksi maksetusta diktaattorista. Yhdysvallat suhtautuisi Egyptin muslimifundamentalistien vaalivoittoon yhtä luontevasti kuin punavuorelaiset fixipyöräpojat Jytky-Timon vuodentakaisiin voitonjuhliin. Timo Soini siteeraakin usein, vaikkakin valikoivasti, Veikko Vennamon vanhaa viisautta: ”Kansan ääni on Jumalan ääni.” Demokraattinen prosessi ei kuitenkaan tuota automaattisesti parhaita mahdollisia päätöksiä, eikä ainakaan sellaisia, jotka miellyttäisivät kaikkia. Aristoteles varoittaakin klassisessa analyysissään enemmistön tyranniasta, joka vaarallisimmillaan jättää vähemmistöjen mielipiteet huomioimatta. Itselleni tämä kävi ilmi jo varhaisessa vaiheessa, kun Veikkolan ala-asteella tyttöenemmistöinen luokkamme äänesti liikuntatuntien sisällöstä. Hampaita kiristellen tanssin ja voimistelin jumppasalissa, kun B-luokkalaiset pe-

lasivat pesistä ja lätkää pihalla. Eliittien näkökulmasta demokratian ärsyttävin puoli onkin se, että silloin tällöin kansa äänestää väärin. Länsimaisissa demokratioissa tämä haittapuoli on ratkaistu monenkirjavilla hyvä veli –verkostoilla, jotka päättävät oikeista asioista ja varmistavat, ettei sillä epämieluisalla äänestystuloksella lopulta niin paljon väliä ollutkaan. Päivi-open kuperkeikkakerhon kovettamana käsitin saunasuhmurointien merkityksen jo kahdeksan vanhana. Mark Twain kuvasi aikanaan 1800-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa seuraavasti: ”Jumalan laupeuden ansiosta meillä on maassamme nämä kolme sanoinkuvaamattoman kallisarvoista asiaa: sananvapaus, omantunnonvapaus ja ymmärrys olla koskaan käyttämättä kumpaakaan.” Hän ei viitannut tällä niinkään kansalaisten apaattisuuteen, kuin heidän käsityksiinsä siitä, että todellisen mielipiteensä esittämisestä koituu vaikeuksia myös Yhdysvalloissa. Sama pätee yhä, sillä jämähtäneiden valtahierarkioiden haastamisesta seuraa helposti satikutia tai ainakin tietoinen jättäminen kivoimpien leikkien ulkopuolelle. Tiivistäen siis totean, että demokratiaviennin keskeiset ongelmat liittyvät erityisesti seuraaviin seikkoihin: a) etnosentriseen näkemykseen siitä, että demokratia on normatiivisesti hyvää ja virheetöntä, vaikka kaikissa länsimaissakin demokratia toimii puutteellisesti, b) Yhdysvaltain johtamien länsivaltojen tapaan pyrkiä istuttamaan demokraattisia instituutioita vaikka väkisin, ja c) epäselvyyksiin, jotka liittyvät länsimaiden motiiveihin ja käytännön tasolla ilmenevään kaksinaismoralismiin. Onko demokratiavienti siis täysin turhaa kehitysavun tuhlausta? No ei todellakaan ole. Demokratian kehityksen tukeminen siellä, missä sillä on laaja paikallinen kannatus, on mielestäni erittäin kannatettavaa toimintaa. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, jos ulkomaiset asiantuntijat pystyvät tarjoamaan tietotaitoaan paikallisten toimijoiden käyttöön kunnioittavalla ja kulttuurisensitiivisellä tavalla. Markkinakeskeisen, liberalistisen ideologian sijaan etusijalle pitää nostaa demokratian todelliset vahvuudet, kuten kansalaisten tasa-arvoisuus, aidot vaikutusmahdollisuudet sekä laajemmat vapaudet. Sellaista demokratiaa minä olen mielelläni mukana tukemassa. Tomi Lounio Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen opiskelija

KEHOTUS

1-2 /12

de-moc-ra-cy [dih-mok-ruh-see] -noun, plural 窶田ies.

1. government by the people; a form of government in which the supreme power is vested in the people and exercised directly by them or by their elected agents under a free electoral system. 2. a state having such a form of government. The United States and Canada are democracies. 3. a state of society characterized by formal equality of rights and privileges.