Issuu on Google+

KEHOTUS 2-3/11

1


3/12

KEHOTUS Taide ja luovuus Päätoimittajalta Fuksipalsta Joogaa ja draamaa Tiellä tutkijuuteen Elämäni reunalla Kysy kehitysmaatutkijalta Kysy taloustieteilijältä Piirtäjät Porthaniassa Eriarvoistavat viisumikäytännöt Taitelijia Outi Kallinen Sateenkaari

ttää i lähe o v .fi esta tuks helsinki o h e @ K n i l a ella.a utett Pala eeseen: Päätoimittaja t osoit Ella Alin

3 4 5 6 11 14 16 18 22 24 26

KEHOTUS 3/12

Toimitus, tässä numerossa Aino Salmi Katriina Huttunen Marjukka Huttunen Paula Huolman Sanja Asikainen Noora Savonen Ella Alin

Kuvat ja kuvitus Liina-Maija Quist Kukka Ranta Cled Kivoukou Vítezslav Rypar Noora Savonen Ella Alin Nikolai Alin Anna-Kaisa Tirkkonen

Paino Picaset Oy, Helsinki

Taitto John

Yhteystiedot Keho ry. / Kehotus PL 59 00014 Helsingin yliopisto

Painos 150 kpl Paperi G-print 100g, kansi Multiart Silk 170g

Kehotus on Kehitysmaatutkimuksen opiskelijat ry:n noin neljä kertaa vuodessa ilmestyvä sisäpiirivitsi. Kehotus saa HYY:n järjestölehtitukea.

2


S Nikolai Alin

Päätoimittajalta Innostuin kesällä luovasta ajattelusta. Ensi kertaa pitkästä aikaa (oletettavasti aika pienenä lapsena ymmärsin luovuuden elintärkeyden) huomasin ajattelevani, että taiteen ja luovuuden kehittämisen ei tarvitse olla toissijaista ihmisen elämässä. Niiden kuuluisi olla ensisijaisia, sillä ihminen on ennen kaikkea luova ja tavoitteellinen olento. Ihmisen olemassaolo on paljon merkityksellisempää, jos hän sallii itsensä kuunnella omaa luovaa voimaansa ja toteuttaa asioita itsestään ulospäin sen sijaan, että vain imisi itseensä ympäristönsä tuotteita: tiedettä, taidetta, uutisia, viisautta, kunnes jonain päivänä hän ymmärtäisi tarpeeksi voidakseen itsekin sanoa jotain, tai kunnes hänellä on aikaa, rahaa tai muuta sellaista, joka sallisi hänen itsensäkin ryhtyvän taiteilijaksi. Täytyy sanoa, että tunteideni tulkki, ääneni antaja, on tällä kertaa ollut yhdysvaltalainen ohjaaja-kirjailija-runoilija-journalisti-käsikirjoittaja-säveltäjä-opettaja (ainakin) Julia Cameron, jonka oppaaseen ”Tie luovuuteen – henkinen polku syvempään luovuuteen” –kirjaan jäin lomalla koukkuun. Kun sitten mietin Kehotuksen seuraavaa teemaa, ystäväni Katriina Huttunen ehdotti teemaksi taidetta ja luovuutta. Mikään muu ei tuntunut tällä erää yhtä merkitykselliseltä, joten onneksi uskalsin tarttua ehdotukseen ja pyytää ihmisiä kirjoittamaan luovuuteen ja taiteeseen liittyviä juttuja – niin hienoja juttuja sähköpostiini on sittemmin saapunut. Nämä jutut, hyvä lukija, löytyvät tästä numerosta. Toivotan sinulle antoisia lukuhetkiä niiden ja oman luovuutesi parissa! Muistetaan pitää hengähdystaukoja, kävellä syksyisessä puistossa, piirtää luentomuistiinpanojen sivuun luennoitsijan nenän varjo iltapäivän auringossa, tyhjentää mieli välillä kirjoittamalla ajatuksenvirtaa ja varata aikaa taide-elämyksille, niin mielemme pysyy kirkkaana ja pystymme keskittymään paremmin siihen, mihin haluamme. Tässä välissä kiitän kaikkia tämän lehden tekijöitä ja toivotan teidät ja uudet tekijät mukaan luomaan seuraavaa lehteä, jonka olisi tarkoitus ilmestyä vielä ennen joulua. Ella Alin

3


Ella Alin

Fuksipalsta

Aino Salmi

Muistan selkeästi sen päivän viime syksyltä, kun istuin kirjastossa tutkimassa tilastoja kehitysmaatutkimukseen sisään päässeistä opiskelijoista. Olin aina tiennyt haluavani työskennellä kehitysmaissa ja kehitysmaatutkimus tuntui olevan vastaus kaikkiin suunnitelmiini, mutta tilastojen äärellä päätin hetkeksi unohtaa koko jutun. Vähitellen tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja keväällä löysin itsestäni jo yllättävän paljon motivaatiota uhrata kaikki vapaa-aikani pääsykoekirjan pänttäämiselle. Vaikka käsiteltävät asiat tuntuivat mielenkiintoisilta, tunsin koko ajan lievää epätoivoa mahdollisen tulevan opiskelualani suhteen. Kehitysmaatutkimuksen kysymykset tuntuivat niin suurilta, että olisin halunnut oppia tuntemaan enemmän niitä välineitä, joilla tutkimusta tehdään. Olisinkin halunnut saada käsiini heti kaiken tiedon kehitysmaista ja kehityksestä, jotta olisin voinut hahmottaa selkeitä ongelmia ja niiden ratkaisumalleja. Nyt, kun opinnot ovat virallisesti alkaneet, olen jo joutunut luopumaan selkeyden ihanteestani. Tähän mennessä olen oppinut ymmärtämään sen, että en ymmärrä kehitysmaista tai kehitysongelmista oikeastaan yhtään mitään, enkä voi luultavasti koskaan oppia hahmottamaan mitään selkeitä kokonaisuuksia. Onkin ollut hauska huomata, kuinka piintyneesti sitä on juuttunut omaan maailmankuvaansa ja halunnut ajatella, että voi ymmärtää maailmasta jotakin omasta näkökulmastaan. Yksi suuri syy siihen, miksi olen halunnut työskennellä kehitysmaissa, onkin ollut juuri se, että olen halunnut oppia katsomaan asioita eri perspektiiveistä. Olen aina haaveillut, että jos oppisin katsomaan omaa kulttuuriani vähän ulkopuolisin silmin, ja samalla näkemään, kuinka ihmiset toisaalla järjestävät elämänsä, olisi helpompaa erottaa ne kaikista tärkeimmät asiat elämässä. Sittemmin olen tuntenut vähän syyllisyyttäkin siitä, että opiskelen kehitysmaatutkimusta osittain oppiakseni tuntemaan elämää ja samalla itseäni paremmin. Samalla olen kuitenkin muistutellut itselleni, että kun en vielä ollut päättänyt opiskella kehitysmaatutkimusta, tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut kiinnostuneempi kehitysmaiden asioista, joten nyt on toisaalta vähän typerää huolehtia siitä, miksi olen kiinnostunut kehitysmaiden asioista.

4


On monsuunikausi Himalajan Dharamsalassa. Aamut valkenevat utuisina ja raikkaina. Joka aamu tuntia ennen auringonnousua kilisevä lehmänkello kulkee joogakampuksen ympäri ja herättää oppilaat muutaman tunnin yöunien jälkeen. On aika nousta ja liittyä valkoisiin pukeutuneeseen joukkoon, joka laahustaa pihamaan poikki kohti meditaatiosalia. Kampuksen taakse taivaanrantaan piirtyy uljaana seisovat lumihuippuiset vuoret. Joka kuukausi Dharamsalassa järjestetään kansainvälinen joogaohjaajakoulutus. Tällä kertaa koulutukseen on saapunut 27 ihmistä kahdestakymmenestä eri maasta, jokaiselta asutulta mantereelta. Joukossa on niin oopperalaulajaa kuin juristia, psykoterapeuttia ja insinööriä, luokanopettajaa ja sirkustaiteilijaa. Huonekaverinani on kalastajatyttö Alaskasta. Kaikki ovat tulleet Dharamsalaan joogaamaan; oppiakseen ja ymmärtääkseen sen taustalla olevaa filosofiaa paremmin ja ehkä saamaan siitä perspektiiviä omaan arkeen. Jooginen elämäntyyli tuntuu kiehtovan monia. Oikealle joogille jokaisen päivän tarkoitus on luoda harmoninen tila oman kehon sisälle. Joogit nukkuvat vain pari tuntia yössä, syövät hyvin vahan, elävät selibaatissa, meditoivat, laulavat mantroja ja tekevät fyysisiä harjoituksia. Joogin päämääränä on saavuttaa samaddhi, valaistuminen, ja siten lopulta oman olemuksen sulautuminen universumin olemukseen. Yhteiskunnan toimintoihin osallistuvien joogakoulutettavien elämäntyylit ovat melko kaukana joogisesta. Ihminen, joka kokee vetoa

Joogaa ja draamaa Himalajalla

5

Sanja Asikainen Kirjoittaja on Dharamshalassa tutkimuksen(kin) opiskelija

joogaava

kehitysmaa-

sosiaaliseen todellisuuteen, sosiaalisesti rakennettuihin instituutioihin tai sosiaaliseen kanssakäymiseen, ei voi olla todellinen joogi. Joogeille vain pudas olemassaolo, ”totuus”, on todellista ja tavoittelemisen arvoista. Joogafilosofiassa sodat, talousjärjestelmät, perhe, koulunkäynti, syntymä, kuolema, työnteko, ajatteleminen, tunteminen jne. on kaikki ”hauskanpitoa”, unta, ohikiitävää, jatkuvasti muuttuvaa näytelmää. Joogafilosofian mukaan kunkin ihmisen halujen ja taipumusten taustalla on karma, aiemmin täyttämättä jääneet syvimmät haaveet ja kaipaukset. Suurin osa ihmisistä tuntuu kokevan vetoa ”normeina” pidettyihin yhteiskunnan toimintoihin osallistumiseen. Tiedostaen tai tiedostamatta ihmiset osallistuvat elämän näytelmään jokapäiväisillä toimillaan. Joogien mukaan draamaan osallistuminen tekee elämän vaikeaksi. Hengelliselle elämälle omistautuminen tekee kaikesta selkeää. Draamaan liittyvistä vaikeuksista huolimatta uskon, että suurin osa kurssilaisista palaa kurssin jälkeen takaisin omaan hankalaan ja samalla niin kovin rakkaaseen elämäänsä. Voi olla, että osa kummallisten joogien ajatuksista lähtee kulkemaan matkaamme, tukemaan ja vahvistamaan omaa rooliamme tässä elämän näytelmässä.


Tiellä tutkijuuteen Muutama vuosi helpohkoa pari kurssia per periodi -lukujärjestyksen seuraamista, tiedekuntatenttejä ja kesäopintoja. Sitten aika alkaa kulua yhä enemmän yksikseen Nellittäen, lähdeviite-käytäntöjen ja kadonneiden lähteiden kanssa painiskellen. Miltä tuntuu oman tutkimuksen teko? Kyselimme vähän kehitysmaatutkimuksesta kandia, gradua ja väikkäriä tekevien tuntemuksia.

Inka, kandintekijä

Kukka, graduntekijä

Millä sanoilla kuvailisit aihettasi? Inka: ”Inspiroiva, mutkikas, hieman hukassa. Teemana on koulutus pitkittyneissä konfliktitilanteissa, joissa koulutuksen järjestämisestä kansallisvaltion sijaan vastaa moni taho yhdessä. Aiheena on koulutus palestiinalaisalueella. Mutta tutkimuskysymys. Se vasta onkin kinkkinen juttu… Suppiloon on kaadettu aika monta artikkelia, eiköhän kysymys pian putkahda putken päästä.” Kukka: ”Seikkailu, kuunteleminen, salapoliisityö, havainnointi. (Aiheeni on: EU:n kalastussopimusten vaikutukset Senegalin pienkalastajien ruokaturvaan ja elinkeinoon.)” Liina-Maija: ”Tutkin öljyteollisuuden ja rannikon kalastajien välistä valtasuhdetta Tabascossa, Meksikossa. Keskeiset kysymykset tutkimuksessani liittyvät identiteettiin, tilaan liittyviin oikeuksiin ja öljyteollisuuden yhteiskunta- ja ympäristövastuupolitiikkaan.”

6

Liina-Maija, väitöskirjan tekijä

Mistä alkoi kiinnostuksesi aiheeseen? Kukka: Asuessani Barcelonassa keväällä 2010 kadut olivat täyttyneet aurinkolaseja ja  piraattituotteita myyvistä siirtolaisista, aloin haastatella heitä tutkiakseni siirtolaisten työoloja kadulla, mutta sitten esille tulikin aivan toinen näkökulma: paljastui, että hyvin monet tapaamistani siirtolaisista olivat kotoisin Länsi-Afrikasta, erityisesti Senegalista, ja monet heistä olivat työskennelleet ennen kalastajina, mutta  koska eurooppalaiset troolarit ovat tyhjentäneet heidän merensä, tuhannet elinkeinonsa  menettäneet lähtivät kokeilemaan onneaan Eurooppaan. Ja näin tutkimus sitten nielaisi mennessään. Olen kerännyt aineistoa Barcelonassa, Las Palmasissa ja Dakarissa. Inka: Järjestimme yhdessä opettajaopiskelijaystäväni kanssa keväällä 2012 dokumentti-illan LänsiSaharasta. Toinen esittämistämme dokumenteista kertoi koulutuksesta ja sen merkityksestä pitkitty-


neessä, vuosikymmeniksi venähtäneessä konfliktissa. Länsi-Saharaan sukeltaessani löysin kiinnostavia artikkeleita, lehtijuttuja ja nettisivuja koulutuksen merkityksestä pakolaisille.  Liina-Maija: Työskentelin parissa projektissa kehitysmaatutkimuksen oppiaineessa noin kaksi vuotta sitten. Kuulin silloin Professori Anja (Annu) Nygrenin tutkimusprojektin Ympäristöhallinnon uudet muodot saaneen rahoituksen Suomen Akatemialta. Projektissa oli haettavana paikka väitöskirjan tekijälle, ja tutkimuksen alustava aihe oli Meksikon valtiollisen öljyteollisuuden suhde paikallisiin ihmisiin. Olin sosiologian gradussani tutkinut kansalaisten ja valtion suhdetta ja opiskelujeni aikana asunut ja työskennellyt Boliviassa ja Brasiliassa. Latinalaisen Amerikan yhteiskunnalliset kysymykset, Meksiko ja väitöskirjan aihe kiinnostivat minua kovasti. Haettuani ja saatuani tohtorikoulutettavan paikan projektissa ryhdyin tarkentamaan aihetta Annun ohjauksessa. Milloin viimeksi työskentelit kandisi/gradusi/väikkärisi parissa? Miten sujui? Kukka: Viimeksi kunnolla keväällä, tässä välissä olen kirjoittanut kirjan aiheesta ystäväni kanssa, vähän laajemmin, aihe oli niin kiinnostava että oli pakko tehdä muitakin  tutkimuksia aiheesta, jotta pystyin gradussa keskittymään pienempään näkökulmaan  (kalavale http://kalavale.wordpress.com/ ). Nyt tein juuri kursseja varten gradun esittelypaperin, ja pääsen ihan pian takaisin  graduni kimppuun, jonka aion nyt vääntää muutamassa kuukaudessa valmiiksi! Olen todella innoissani päästessäni viimeistelemään tutkimukseni akateemiseen mittaan, ja  tyylillisesti se on haastavaa. Paras kaverini gradua vääntäessä on Hirsjärven Tutki &  kirjoita -opas! Lisäksi haalin aina muita graduntekijäystäviäni ympärilleni, ettei  gradun tekeminen olisi liian yksinäistä. Inka: Viikko sitten. Sujui hirmu hyvin, löysin kiinnostavia artikkeleita, joista osan ennätin lukeakin. Valitettavasti kandikimarasta on jo viikko. Nyt on skarpattava! Liina-Maija: Aloitin aamun pohtimalla parityötä kehitysmaatutkimuksen väitöskirjaseminaarin teoriatyöpajaan. Aiheenamme on Deleuze and the postcolonial. Olen hurjan innostunut, sillä mietin tällä hetkellä Deleuz’n ajatusten suhdetta väikkärini aiheeseen. Mihin kohti sijoittaisit itsesi janalla, jonka alkupiste on työn aloittaminen ja  päätepiste sen lopettaminen? Kukka: Lähemmäs lopettamista, sanotaan keskivälin ja lopettamisen välissä! Inka: Olen edennyt alkupisteestä muutaman nykäyksen. Siihen nähden, että tavoitteenani on saada kandi valmiiksi kakkosperiodin loppuun mennessä, tilanne on jopa hieman huolestuttava… Mutta kun näin Kehotuksessa lausun julki tavoitteeni, on siinä pysyttävä!  Liina-Maija: Aloitin työt tutkimusprojektissa helmikuussa 2011 eli vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten. Olen väitöskirjan tekijäksi onnekas, sillä minulla on ra-

hoitus yhteensä neljäksi vuodeksi. Olen vastikään palannut toiselta ja viimeiseltä kenttätyöreissultani ja translitteroin nyt aineistoani. Teen neljästä tieteellisestä artikkelista koostuvan väitöskirjan ja ryhdyn syksyn aikana kirjoittamaan niistä ensimmäistä. Jokaiseen artikkeliin hurahtaa luultavasti kolme, neljä kuukautta; tämän lisäksi tieteelliseen journaaliin julkaistavaksi hyväksyminen kestää useita kuukausia. Artikkeleiden lisäksi väikkäriin sisältyvät johdanto, synopsis ja johtopäätökset. Edessä on arviolta reilut kolme vuotta töitä, joista viimeiselle vuodelle haen apurahaa. Mikä tutkimuksessa tuntuu nyt vaikeimmalta? Kukka: Ajan löytäminen, jotta voisin rauhoittua massiivisen tutkimusaineiston keskelle. Työ- ja  muut kurssikiireet vievät aikaa paljon. Inka: Ajan antaminen lukemiselle ja aiheeseen syventymiselle. Innostusta olisi, mutta muut, muiden asettamat deadlinet kuten tentit ja palautukset, tuppaavat kiilaamaan itse asetetun deadlinen edelle. Liina-Maija: Pulmani liittyy ajankäyttöön. Minulla on valtava määrä äänitettyä ja muistivihkoihin kirjoitettua translitteroitavaa aineistoa, jotka haluan saada litteroitua mahdollisimman pian, jotta pääsen artikkelin kirjoitukseen. Toisaalta pöydälläni kasvaa löytämieni hyvin mielenkiintoisten teosten kasa; lueskelen näitä tekstejä malttamattomana ja polttavan tietoisena yhä edessä pysyvästä litterointityöstä… Yritän siis tasapainoilla aineiston kanssa puuhaamisen ja lukemisen välillä. Entä mikä nautittavimmalta? Kukka: Akateemisen tyylin löytäminen kirjoittamisessa, odotan innolla että pääsen aineiston  luokittelemisen jälkeen vihdoin analysoimaan ja selittämään tutkimustuloksiani ja  viimeistelemään päätöksiä. Inka: Innostava aihe. Se, että ihan tosissani syventyäkseni kandin ihmeelliseen maailmaan suuntaan mielelläni viettämään lauantaipäivää kirjastolle kahvikupin kera, jopa pitkäksi venähtäneen keikkaillan jälkeen! Liina-Maija: Nautinnollisinta juuri nyt ovat litterointityössä tulevat ahaa-elämykset. Näen aineistossa paljon sellaista, mitä en kenttätöissä ollessani nähnyt. Tärkeältä tuntuu myös se, että pääsen vaihtamaan tutkimustani koskevia ajatuksiani kollegoideni kanssa jatkuvasti. Koen, että meillä on kehitysmaatutkimuksessa lämmin työyhteisö. Missä näet olevasi seitsemän vuoden päästä suhteessa tutkimusaiheeseesi? Kukka: Saatan tehdä jotain vastaavaa työtä liittyen ennen kaikkea siirtolaisuuden ja  rakenteellisen köyhyyden syiden tutkimiseen (sillä saralla riittää tekemistä!), mutta  todennäköisimmin kirjoitan enemmän tutkivan journalistisesti, kuin akateemisesti. Toisaalta,  jos onnistun tekemään graduni sellaisella arvosanalla, että on mah-

7


dollista aloittaa  tohtoritutkimukset myöhemmin, saatan hyvin olla keskellä väitöskirjan vääntämistä.  Rakastan tutkimista, mutta ennen kaikkea yhteisöllisemmällä otteella ja kytköksissä  yhteiskunnalliseen keskusteluun - ei pelkästään akateemisen yhteisön sisällä. Inka: Hurjaa. Seitsemän vuoden päästä, mahdotonta sanoa. Mitä luultavimmin olen tehnyt graduni, joka liittyy jollain tapaa pakolaisiin tai koulutukseen. Tai vaikka kumpaankin. Sehän olisi ainakin jonkunlainen jatkumo kandiaiheeseeni. (niin. E h k ä.) Tai sitten olen jossain kyläkoulussa luokanopena, asun puutaloryppäässä luonnon helmassa muutaman ystävän ja perheidemme kanssa ja vapaa-ajalla puuhastelen vaikkapa UNHCR:n ja Suomen pakolaisavun integroimisprojektissa koordinaattorina. Ja muistelen opintoja ja kandintekoelämänvaihetta rakkaudella. Ah. Liina-Maija: Seitsemän vuotta on pitkä aika! Tällä hetkellä ajattelen kirjoittavani mielelläni aiheeseeni liittyvästä teemasta artikkelin tai pari myös väitöskirjan jälkeen. En myöskään sulje pois mahdollisuutta löytää itseäni uudelleen Meksikosta seuraavan seitsemän vuoden sisällä.

loitus a n ö Ty

8

INK

A


petus o l n Tyรถ

Kuk ka

Liin

a-M a

ija

9


Mieli Kuva T채h채n

10


Elämäni reunalla

Vítzslav Rypar Muutoksen mahtipontisuus, vahvuuden ja herkkyyden balanssi, mielen hereillä pitäminen, vilpitön uteliaisuus, ristiriitojen harmonia, ihmisyyden ymmärtäminen. Nämä ovat syitä, jotka saivat minut ajattelemaan uudelleen akateemista identiteettiäni ja rikkomaan omat määritelmäni itsestäni. Uteliaisuus omaa taiteellista identiteettiä kohtaan oli niin suuri, että halusin irrottautua analyyttisen yhteiskunnan asettamista paineista ja kokeilla omia rajojani. Jätin työni kehitysyhteistyösihteerinä ja yliopisto-opintoni tauolle muuttaakseni Pohjois-Karjalaan opiskelemaan tanssia ja somatiikkaa. Yllättäen päädyin elämäni syvimmälle vaellukselle itseeni ja herkistyin siitä, miten paljon viisautta kannamme tietämättämme kehossamme. Miten lähellä elämän syvä ymmärrys onkaan, kehon ja mielen yhteys jokapäiväiseen olemiseemme. Somaattinen lähestymistapa avaa liikkeen ja tanssin kautta yhteyden mieleemme ja itseymmärrykseen. Koulutusohjelmassa korostuvat kokemuksellinen oppiminen, liikeimprovisaatio, luova prosessi ja taide laajana kulttuurisena toimintana. Kehon viisaus kätkee sisälleen energiavirtoja, jotka avaavat uusia kanavia tehdä valintoja ja olla tekemisissä itsemme ja muiden kanssa. Mitä löytyy tunteidemme alta? Mitä tapahtuu, kun annamme asioiden virrata vapaasti, yrittämättä ja määrittelemättä? Millaisia päätöksiä kehomme tekevät? Mitä epämukavuusrajan toiselta puolelta löytyy? Missä tyhjyys tuntuu? Moderni kulttuuri on tehnyt kehosta objektin ja sinetöinyt sen erilliseksi mielestä ja sielusta. Kuilu hengen ja materian välillä on saanut meidät menettämään subjektiivisia kehokokemuksia ja vieraannuttanut juuremme ympärisöstä. Nyky-yhteiskunta kärsii tästä erottelusta niin henkilökohtaisella

11


kuin yhteisölläkin tasolla - se näkyy epäterveellisenä kasvuna ja pahoinvointina, jossa yksilöiden kautta koko yhteiskunnan kehitys on mutkalla. Somaattinen tietoisuus kehomme ja mielemme yhteydestä tunteisiimme avaa meidät kuuntelemaan kehoamme tasapainoisella tavalla, eheyttäen minäkuvaamme. Itsetuntemuksen kautta olemme tietoisempia toimimaan muiden ihmisten ja kulttuurien kanssa. Tutkimme tunteiden, ajatusten ja aistien keskinäistä riippuvuutta, tavoitteena tyynesti havaita näiden virta, takertumatta tai reagoimatta voimakkaisiin tai stressaaviin kokemuksiin. Se herättää meidät automatisoiduista tavoista reagoida yllättäviin tilanteisiin, epävarmuuteen, turhautumiseen tai vihaan. Kyse on syvemmän asenteen omaksumisesta, jota emme voi saavuttaa kerralla, sillä se on prosessi, jossa avaudutaan jatkuvalle henkilökohtaiselle kasvulle ja selkeydelle. Tavoitteena on, että emme tuomitse itseämme tai muita ihmisiä ja löydämme harmonisen tavan elää, jossa tulkintamme joustavat. Tämän tietoisuuden kautta opimme tuntemaan myötätuntoa, kunnioitusta ja kärsivällisyyttä kanssaeläjiä ja koko ympäröivää maailmaa kohtaan. Kokopäiväinen keskittyminen liikkeeseen, henkiseen kasvuun, luovuuden vapauttamiseen ja mukavuusrajojen ylittämiseen avasi minulle maailman, joka laajensi tieteellisiä ja analyyttisia näkökulmia. Tiede antaa yhden avaimen ymmärtää tätä yhteiskuntaa ja taide avaa oven toiseen aivopuoliskoomme, jotka yhdessä muodostavat yhtenäisen symbioosin. Luovuus vaatii kykyä ja uskallusta ottaa riskejä, irrottautua opitusta, olla mielivaltainen ja vapaa, leikkiä ennakkoluulottomasti uusilla ajatuksilla ja tarkkailla ympäristöä uudella tasolla. Raivaamalla maaperää luovuudelle avasin uudenlaisen älykkyyden, jossa rajoja ei enää tarvitse määritellä ja intuitiivinen herkkyys herää eloon. Löysin tilan, jossa voin vapaasti hengittää ja kasvattaa omaa kapasiteettiani niihin suuntiin, jotka eivät aiemmin olleet avoimia. Parasta luovuudessa on se, että se elää meissä kaikissa. Toisinaan se tukahtuu suorituspaineiden ja arjen kiireiden alle, mutta se on mahdollista löytää uudelleen, jokaisessa hetkessä. Luovuus tarvitsee elääkseen tyhjää tilaa ja irrottautumista rutiineista. Luovuuden avulla löydämme illusion loputtomat haavekuvat, sisäisen lapsemme pelottoman uteliaisuuden ja hulluuden leikkimässä vastakohtiensa kanssa. Tietoisuus kehostamme ja mielestämme vaatii keskittymistä läsnäoloon - siihen mitä tapahtuu tässä ja nyt. Tanssi voi parhaimmillaan toimia kanavana unohtaa eilinen, irrottautua huomisesta ja prosessoida tunteitamme. Liikeimprovisaatio on taidetta, jolla voi saavuttaa meditatiivisen keskittyneisyyden hetkien pohjattomaan viehätykseen. Ajaton oleminen pysäyttää uteliaisuutemme tämän hetken havaintoihin ja sulattaa meidät tanssiin ilman suunniteltua koreografiaa. Miten sormenpäät hitaasti lumoutuvat

12

lattian uurteisesta pinnasta, alemmat kylkiluut puhelevat selkärangan nikamien kanssa ja miten kaularangan lihakset taivuttavat katseen tämän vuoropuhelun voimasta ylös. Kaikkien aistien hereillä pitäminen vaatii keskittymistä, mutta lopulta irtaantumista tästä keskittymisestä, jolloin liikkeestä ja havainnoista muodostuu luonnollinen jatkumo. Liikkeellä ei ole päämäärää eikä ennalta valittuja suuntia, jolloin kaikki aistit ovat hereillä. Tämä antaa tilaa tunteiden ja mielikuvien muodostumiselle, jotka luovat jälleen uusia vuorosanoja luiden ja lihasten liikkeille ja pintaan ponnahtaa taas uudensävyisiä mielikuvia ja tunteiden vivahteita. Tanssista muodostuu näin matka, jonka taso leikittelee jokaisen uuden impulssin kanssa. Oma kasvuni on suuntautunut kohti valmiista vastauksista luopumista ja tuonut mukanaan mielenrauhaa, tyyneyttä ja hyväksyntää jokaista hetkeä kohtaan. Olen avautunut sisäiselle muutokselle ja haasteelle, jossa vapaudun yhteiskunnan asettamista kahleista ja olemisen määritelmistä. Historian tavat nähdä itsemme rajoittavat tämän päivän kokemuksia. Jos olemme tottuneet määrittelemään itsemme vaikkapa matemaattisesti lahjakkaana ja taiteellisesti lahjattomana tai emotionaalisesti heikkona ja fyysisesti vahvana, näemme itsemme tämän määritelmän valossa läpi koko elämämme ja vältymme uusilta kokemuksilta, joissa rikomme omia rajojamme. Olemme silloin historiamme vankeja ja välttelemme alitajuisesti tilanteita, joissa heikoimmat puolemme pääsisivät kehittymään. On tärkeää osata irrottaa vahingollisista tavoista käsitellä asiat ja vastaanottaa muutos kohti olemisen helppoutta. Tämän omaksuminen vaatii sisäistä muutosta ajattelutavassa ja koko keholla tunteminen on auttanut itseäni tässä prosessissa. Kehon kautta tunnen olevani kokonaisvaltaisemmin vapaa kohtaamaan haasteita sekä kokemaan positiivisia tunteita ja elämään koko potentiaaliani. Liike ja tanssi vie minua sekä sisäänpäin että ulospäin, sulavammin osaksi itseäni ja koko yhteiskuntaa. Kehotuntemus tuo minut juurilleni, omaan keskukseeni ja tuo vahvuutta kohdata elämä sellaisena kuin se on. Se antaa ilmavuutta suoraviivaiselle ongelmanratkaisulle ja kurkottaa loputtomina vihertäviä rihmastojaan mielestä kohti koko kehon viisautta. Tanssi vapauttaa minut täydellisesti osaksi tätä hetkeä ja luo alustan itseilmaisulle. Mieleni on silloin sitoutunut puhtaaseen ja elinvoimaiseen luonnontilaansa seuraamaan sisäistä intuitiota. Elämäni reunalla elää valvetila ja vapaana hehkuva hengitys. Paula Huolman Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen opiskelija Helsingin Yliopistosta, joka loikkasi tanssin ja somatiikan koulutusohjelmaan ISLO:n”


Haaksirikkoutunut ihoni pinta, Miltä tuntuu olla ilman kanssa sama? Ilmavirtojen mahlainen hyväily, kulmattoman kehoni teeskentelemättömyys.

Keveyden halkeamaton kajastus kaikuna katseessani.

13


Kysy kehitysmaatutkijalta Kysymyksiä Economicumilta Topelian suuntaan, osa 2 Onko länsimailla velvollisuutta tai edes oikeutta puuttua kehittyvien maiden (siis kehitysmaiden) ihmisoikeusongelmiin - esimerkiksi naisten huonoon asemaan Lähi-idässä, vai ovatko ne näihin kulttuureihin kuuluvia piirteitä, joiden arvostelemisen ei pitäisi olla meidän huolemme? Vastaus 1 Kulttuurisilla syillä on kautta historian vastustettu yhteiskunnallisia muutoksia. Yleensä hyväksyttävän kulttuurin määrittävät valtaapitävät eliitit. Naisten asema on tyypillisesti ollut seikka, johon liittyviä muutoksia, yleensä parannuksia ja oikeuksien laajentamista, on vastustettu argumentilla että ’sellainen ei kuulu meidän kulttuuriin’. Olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, että mikään yhteiskunta ei ole staattinen, vaan muutos kuuluu jokaiseen elinvoimaiseen kulttuuriin. Naisten äänioikeus ei kuulunut suomalaiseen kulttuuriin ennen

14


vuotta 1906, mutta nykyisin kenellekään tuskin tulisi mieleen sanoa, että se on meille vieras käytäntö. Suomalainen naisliike oli toki erittäin voimakas, mutta olisi tuskin saavuttanut sitä mitä saavutti ilman tukea muiden maiden vastaavilta liikkeiltä. Nordic Journal of Feminist and Gender Research (Vol. 17, No. 3) syyskuulta 2009 pureutuu yksityisen ja poliittisen kytköksiin seksuaalivähemmistöjen ja naisten aseman, sekä kulttuurin määrittelyn kautta. Numeron johdantoartikkelissa Introduction: Sex & Politics – Case Africa Oinas ja Arnfred nostavat esiin numeron artikkelien teemoja ja tarkastelevat sitä, kuinka seksuaalivähemmistöjen oikeuksia pyritään Afrikassa rajoittamaan mm. vetoamalla siihen, että heteronormatiivisesta seksuaalisuudesta poikkeava käytös ei kuulu afrikkalaiseen kulttuuriin, vaan on länsimaiden rappeuttavan vaikutuksen seurausta. Nämä mielipiteet eivät yleensä kuitenkaan tuo esille sitä, että kulttuuri yleensä määritellään siten, että tulkinta tukee vallassaolevien asemaa. Kuten esimerkit Zimbabwesta ja Etelä-Afrikasta osoittavat, kulttuuriin ja vakiintuneisiin tapoihin on vedottu mm. puolustettaessa kotiväkivaltaa ja raiskauksia. Se, mikä kuuluu johonkin kulttuuriin, ei ole yksiselitteinen asia, ja siitä saadaan eroavia näkemyksiä jos asiaa kysytään eri sukupuolen, sosiaalisen luokan tai ikäryhmän edustajilta. Katja José Vastaus 2 Asiasta voi olla montaa eri mieltä, eikä yhtä oikeaa vastausta ole olemassakaan. Voidaan ajatella, että esimerkiksi YK:n määrittelemät ihmisoikeudet ovat universaaleja arvoja, joiden toteutumista tulisi ajaa kaikkialla maailmassa aina kun mahdollista. Toisaalta  tämä nostaa esille kysymyksiä esimerkiksi vallankäytöstä, intervention oikeutuksesta ja länsimaisten arvojen universaloimisesta. Länsimaisilla interventioilla ei tunnetusti ole positiivista historiaa nykyisissä kehitysmaissa, edes silloin kun ne ovat olleet ”aidosti” hyvää tarkoittavia. Ulkoapäin tuodut uudistukset kohtaavat usein paljon  vastarintaa paikallisten ihmisten keskuudessa eivätkä välttämättä toteudu lainkaan. Itse uskon, että aito muutos on mahdollista vain silloin, kun se tapahtuu sisälähtöisesti,  paikallisten ihmisten tahdosta ja voimasta. Jos länsimaista käsin välttämättä halutaan  vaikuttaa muiden maiden politiikkaan tai kulttuuriin, mielestäni tällaisten paikallisten liikkeiden, esimerkiksi Lähi-idän omien naisliikkeiden, tukeminen on siihen paras tapa. Nimim. Arvorelativismi 4-ever Onko kehitysapu vain hyvän omatunnon ostamista pikkurahalla, vai oikeasti hyödyllistä? Jatkuvasti saamme lukea, että näistä kehitysrahoista menee suuri osa korruptoituneiden kohdemaiden virkamiesten taskuihin. Kehitysapu on järjestelmänä äärimmäisen monimutkainen ja haasteellinen mutta myös valitettavan epätäydel-

linen. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole keksitty järjestelmää, joka toimisi nykytilanteessa paremmin ja on muistettava että toimintaa kehitetään koko ajan. Kehitysavussa harvemmin on kyse suoranaisesti hyvän omantunnon ostamisesta, ainakaan silloin kun se on valtioiden harjoittamaa toimintaa. Ennemmin tulisi käydä keskustelua siitä, miten valtasuhteet sekä politiikka vaikuttavat ja motivoivat eri tahoja. Parhaimmillaan ja yhä enenevässä määrin kehitysavun jakamista motivoi kuitenkin todellinen halu auttaa huonossa asemassa olevia maita saavuttamaan parempi inhimillisen kehityksen taso, joka luo edelleen vakautta ja tasapainoa maailmaan. Tällaisesta kehityksestä hyödymme kaikki. Kehitysavun pitkän historian aikana on tullut selväksi, ettei pelkästään sen keinoilla saada synnytettyä riittävää inhimillisen kehityksen tasoa, vaan sen saavuttamiseksi tarvitaan kehittyvien maiden aktiivista roolia ja erityisesti omistajuutta sekä vastuuta omasta kehityksestä. Apuriippuvuuden syntymistä tulee välttää. Korruptoitunut hallinto on yksi keskeinen kehityksen este ja on valitettavaa, että avuksi tarkoitettuja varoja on eri tapauksissa käytetty väärin motiivein. Julkisuudessa näistä ikävistä tapauksista  uutisoidaan useammin ja näkyvämmin kuin hyvistä esimerkeistä, joka saattaa vääristää  ongelman laajuutta tavallisen lukijan silmissä. Nykyisellään kehitysapua tarjoavien  valtioiden rooli on toimia myös eräänlaisena paikallishallinnon tasapainottajana ja siten aktiivisesti tuoda näissä yhteiskunnassa esille ihmisoikeuksien, kestävän kehityksen ja tasa-arvon periaatteita. Kehitysavun eri alatyypit ovat myös eri tavoin hyödyllisiä ja näkyviä. Osa avusta, esim. humanitäärinen apu keskittyy poikkeustilanteiden normalisointiin ja on sellaisenaan erittäin tarpeellista esim. luonnonkatastrofien tai ruokakriisien tapauksissa. Sen hyöty on myös helpommin mitattavissa. Sosiaaliselle ja tekniselle sektorille allokoitu apu puolestaan auttaa yhteiskuntia tavalla, joka näkyy yhteiskunnan tilan kehityksessä pidemmällä viiveellä.  Ongelmallisimpina tässä keskustelussa voidaan pitää talouteen liittyviä kehitysavun tyyppejä, sillä niiden osalta motiivit eroavat avunantajien ja avunsaajien kesken merkittävästi. Esimerkiksi kehitysmaille myönnetyt lainat voivat olla kokonaisuuden kannalta joko hyödyllisiä tai haitallisia, avunsaajamaan tilanteesta riippuen. Kehitysapujärjestelmän hyötyjä pohdittaessa kannattaa pohtia sitä mitä tapahtuisi, mikäli järjestelmä lakkaisi olemasta. On selvää,  että globaalin maailman turvallisuuteen, terveyteen ja talouteen liittyvät riskit lisääntyisivät merkittävästi. On tärkeää, että kehittyvien maiden hauraimpien ihmisryhmien, kuten naisten, lasten, ja vähemmistöjen oikeuksien puolesta taistellaan globaalilla tasolla. Kehitysyhteistyön keinoilla kehityksen edistäminen näiden ihmisryhmien osalta on vaikeaa, mutta ilman sitä se olisi kenties mahdotonta. Minna Mayer

15


Kysy taloustieteilijältä Kysymyksiä Topeliasta Economicumin suuntaan vol. 2. ”Onko ”pimeä työ” ok?” -Elämäntapakummastelija Pimeää työtä on kaikki mikä ei kirjaudu bruttokansantuotteeseen kotitöistä huumekauppaan. Kotityöt on ihan jees, mutta huumekauppa ei ole. Lisäksi pimeää työtä tekevä ei maksa veroja, mikä ei ole yleisesti katsoen kovin kiva juttu taloustieteilijän mielestä, jos kerta valtion täytyy rahoittaa jotain juttuja. Pimeää työtä tekevän työntekijän kannalta huonoa on se, että hänellä ei ole mitään työmarkkinalainsäädännössä olevia oikeuksia mutta se on hänen ongelmansa, ei muiden. -Kokoomussika

16


”Miksi jatkuvaa talouskasvua tarvitaan?” Elämäntapakummastelija Kysymys on niin laaja, ettei siihen oikeastaan järkevästi voi näin lyhyessä tilassa vastata, mutta yritetään kuitenkin. Talouskasvulla tarkoitetaan käytännössä BKT:n inflaatiokorjattua kasvua, siis kokonaistuotannon kasvua. Miksi sitä tarvitaan, johtuu useista asioista, joista nyt lyhyesti voidaan esitellä kaksi.      Ensinnäkin talouskasvun ja hyvinvoinnin välillä on erittäin selkeä yhteys; maat, jotka ovat saaneet nauttia vakaasta talouskasvusta ovat myös siinä onnellisessa asemassa, että voivat tarjota kansalaisilleen hyvää koulutusta, terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa. Hyvä koulutus ja vakaa yhteiskunta ovat mahdollistaneet muun muassa Suomen erikoistumisen korkeakoulutusta vaativiin aloihin, joista saatavat palkat ja sitä kautta myös valtion verokertymä ja hyvinvointivaltion ylläpito ovat mahdollisia. Talouskasvun kelkasta  putoaminen heikentäisi kansainvälisiä kilpailuasemiamme verrattuna muihin maihin ja  hyvinvoinnin ylläpito vaikeutuisi.       Toisaalta velkaantunut kansantaloutemme on jo nyt ongelmissa heikon talouskasvun  aikana. Jos talouskasvu voimistuisi, velan osuus bruttokansantuotteesta pienenisi (BKT:n  kasvaessa velan suhteellinen  osuus pienenisi) ja sen maksaminen olisi mahdollista pienemmillä veronkorotuksilla ja leikkauksilla. ”Mikä on BKT:n laskemisen funktio? Mitä tapahtuisi, jos mikään maa ei vaikka vuoteen laskisi BKT:taan? Mikä merkitys on kansallisella kirjanpidolla, kun kansallisvaltioilla on joka tapauksessa niin vähän merkitystä globaalien markkinoiden suurissa rahavirroissa. Eikö riittäisi, että kukin yritys, yksityishenkilö, kotitalous, valtionyhtiö jne. pitäisi oman kirjanpitonsa kunnossa, eikö se olisi ainakin vapaan markkinatalouden ideaali? Jos jossain maassa ihmiset preferoisivat vaikka vuoden ajan pelkästään käytettyjen tavaroiden kuluttamista (plus tietenkin palveluita), maan BKT laskisi hurjasti, vaikka kenenkään hyvinvointi ei välttämättä huononisi. Aiheuttaako BKT:n laskeminen vain epärelevanttia kilpailu- ja valta-asetelmaa maiden välille?” - Maaliviivaa ei kuitenkaan ole Bruttokansantuote on yksi yleisimmin käytetyistä taloudellisen aktiviteetin mittausvälineistä. Se mittaa tietyllä alueella vuodessa tuotettujen lopputuotteiden rahallista arvoa ja sen muutokset kertovat yllättävän tarkasti yleisestä taloudellisesta tilanteesta. Kansallisvaltion tilinpidolla on erittäin paljon mer-

kitystä. Vaikka globalisaation myötä poliittista päätäntävaltaa on annettu ylikansallisille toimijoille, kuten EU:lle, ja toisaalta kaupan ja pääomien liikkeiden vapauteen on sitouduttu sopimuksin, vaikuttaa yleinen taloustilanne suoraan valtiontason finanssipolitiikkaan ja julkisten hankkeiden rahoituspohjaan. Toisin sanottuna taloudellinen tilanne BKT:lla mitattuna vaikuttaa verojen määrään ja esimerkiksi sosiaaliturvan rahoituspohjaan. Myös yritykset ja kotitaloudet voivat käyttää BKT:ta välineenä taloudellisia päätöksiä tehdessään. BKT:n laskemisen lopettaminen vähentäisi siis saatavilla olevaa tietoa talouden tilasta ja näin ollen taloudelliset päätökset olisivat tilanteeseen nähden huonompia. Pelkästään käytettyjen tavaroiden kuluttaminen katkaisisi kysynnän uusilta tuotteilta, mikä vähentäisi tuotettujen tavaroiden määrää ja siis laskisi bruttokansantuotetta. Lyhyellä aikavälillä kulutuksen radikaali vähentäminen nostaisi voimakkaasti työttömyyttä kulutuksen vähentämisen kohteena olevilla teollisuudenaloilla. Työttömiksi joutuneista osa kohdentuisi työmarkkinoiden kautta edelleen ”sallituille” palvelualoille. BKT:n lasku pienentäisi verotuloja, mikä keskipitkällä aikavälillä heikentäisi sosiaaliturvaa ja kiristäisi valtiontaloutta. Pidemmällä aikavälillä BKT:n voimakas lasku heikentäisi maan poliittista valta-asemaa ja pienentäisi esimerkiksi sivistykseen, koulutukseen ja terveydenhuoltoon tarjolla olevia resursseja. Todennäköisesti uusien tuotteiden kulutuksen lopettaminen pitäisi tehdä ristiriitaisella poliittisella päätöksellä, koska siihen ei vapaaehtoisesti oltaisi valmiita. Tällainen päätös saisi aikaan laajat harmaat markkinat, kun kielletty kysyntä pyrkisi kohtaamaan tarjonnan tavalla tai toisella. Harmaiden markkinoiden tuotanto ei olisi viranomaiskontrollissa, joten kulutuksen kieltäminen ei olisi todennäköisesti myöskään ympäristön kannalta hyvä asia. BKT on kaiken kaikkiaan vain väline taloudellisen aktiviteetin määrittämiseksi. Mahdolliset ongelmat johtuvat siitä, että mittarille annetaan vääränlainen asema. BKT esimerkiksi kasvoi Yhdysvalloissa voimakkaasti maan liityttyä toiseen maailmansotaan ja laski hieman sodan päätyttyä, mistä voinee päätellä, ettei BKT ainakaan aina ole suora hyvinvoinnin mittari. Taloudellisia päätöksiä tehtäessä – niin valtion, yrityksen kuin kotitaloudenkin tasolla – se on kuitenkin erittäin hyödyllinen väline, jota ilman päätöksenteko olisi huomattavasti hatarammalla pohjalla. Lauri Jauhiainen

17


Noora Savonen

18


Piirtäjät Porthaniassa

Porthanian seitsemännestä kerroksesta havainnoituna Helsingin kattomeri on tyyni. On valoa ja avaruutta, kädenjälkeä ja kipsiä. Täällä sijaitsee Helsingin yliopiston Piirustuslaitos. Kaikki eivät siitä ole kuulleet. Se on paikka, jossa Helsingin yliopiston opiskelijat pääsevät kehittämään taiteellisia ambitioitaan kipsiveistosten ja elävien mallien inspiroimina. Piirustuslaitos on osa humanistisen tiedekunnan filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitosta. Ovet ovat kuitenkin avoinna kaikille Helsingin yliopiston opiskelijoille, ja siellä piirtäminen on heille maksutonta hengenviljelyä – suurin osa piirustus- ja maalausvälineistä tulisi tosin olla omasta takaa. Ilmoittautuminen tapahtuu lukukausien alussa, ja mukaan otetaan uusia oppilaita sen mukaan, kuinka moni vanhempi laitoksella lopettaa. Syksyisin laitokselle on yleensä ollut kova tunku, ja kaikki halukkaat eivät valitettavasti aina mahdu mukaan. Tänä vuonna uusia oppilaita otettiin noin kolmekymmentä. Laitoksen nykyisenä opettajana ja esimiehenä toimii vuonna 1986 työssään aloittanut Pertti Summa.

Piirustuslaitoksella on pitkä historia. Se ulottuu aina 1600-luvun lopulle, Helsingin yliopistoa edeltävään Turun akatemiaan. Tällöin aloitti työskentelynsä Summan ensimmäinen laitoksella toiminut kollega väitöskirjojen kuvittajana. Varsinaisen toimintansa piirustuslaitos aloitti vuonna 1708. Turun palon jälkeen piirustuslaitos siirtyi yliopiston mukana Helsinkiin. ”Laitosta perustettaessa vallitsi ajatus sivistysyliopistosta, joka vaalii myös erityistaitoja opettavia laitoksia aina miekkailusta piirtämiseen”, Summa kertoo. Piirustuslaitos on näistä ainoa tähän päivään asti säilynyt. Nykyiset ateljeetilat Porthaniassa suunniteltiin nimenomaan Piirustuslaitoksen käyttöön. Laitoksella noudatetaan perinteistä akateemista piirustustapaa. Tämä merkitsee sitä, että ensin oppilaat piirtävät hiilellä ”alkuharjoituksia”. Kun tätä on tehty tarpeeksi kauan, ja oppilas on saanut hyvän otteen työskentelyyn, hän voi siirtyä maalaamaan alastonmallia. Summa kertoo, että kaava myötäilee vanhaa ranskalaista ajattelutapaa. Tapana oli, että oppipojat työstivät aluksi näitä ”perustöitä”, joka

19


yleensä tarkoitti kuvan tekemistä kuvasta. Usein he jäljittelivät piirustusmestarinsa töitä. Tehtiin siis kaksiulotteisesta kaksiulotteista., mestarien teokset antoivat oppilaille valmiit vihjeet työskentelytekniikoista. Piirustuslaitoksella mestarien työt on korvattu kipsiveistoksilla. Oppilaat piirtävät kipsejä yleensä noin vuoden päivät. Summan kokemuksen mukaan moni nuori pyrkii heti lähtemään itseilmaisun polulle. Summan tarkoituksena ei ole tätä vimmaa tukahduttaa, sillä hänen mielestään taitoa ja ilmaisua molempia tarvitaan. Itsensä ilmaisuun saa hänen mukaansa kuitenkin paremmat eväät, jos teknistä taitoa on kartutettu. Summan mukaan elottomista ja liikkumattomista kipseistä aloittaminen tarjoaa hyvät lähtökohdat elävän mallin piirtämiselle. Tämä opettaa samalla kärsivällisyyttä ja kurinalaisuutta. Vaikka kipsien piirtämisessä läsnä voi olla tunne tietynlaisesta helppoudesta, se on osa työprosessia. Summa vertaakin työskentelytapaa musiikin opetteluun. Viulua täytyy osata soittaa, ennen kuin sillä kykenee ilmaisemaan itseään. Summa on monta vuosikymmentä kestäneen opettajanuransa aikana huomannut myös eroavaisuuden naisten ja miesten työskentelytavoissa. Summan mukaan miesten töissä näkyy usein siloteltu, taitoa korostava ote. Naiset taas ovat lähteneet helpommin ”oman käsialan alueelle”. Tällaisen ilmiön syyt ovat kuitenkin säilyneet mysteerinä myös kokeneelle opettajalle. Humanistisen tiedekunnan tiukoissa budjettinäkymissä, ajankohtaiseksi voi nousta kysymys Piirustuslaitoksen säilymisestä. Kysyttäessä Piirustuslaitoksen tarpeellisuudesta yliopiston osana, Summa myöntää, että laitos on mielenkiintoinen jäänne historiasta. Summa – itse aikoinaan valtiotieteiden opiskelusta taiteisiin loikanneena - painottaa, että laitoksen olemassaolo on osoitus humanismin säilyneestä läsnäolosta. Hän henkilökohtaisesti on pitänyt tällaisten ”rönsyjen” löytymistä yhden sortin sivistysyliopiston merkkinä. Vaikka Piirustuslaitoksen opinnoista voi saada myös joitakin

20

opintopisteitä valinnaisiin opintoihin, laitoksen tehtävänä ei kuitenkaan varsinaisesti ole tuottaa yliopistolle mitään. Piirustuslaitoksella on Summan mielestä myös muita opintoja täydentävä rooli. Hän näkee niin sanottujen rationaalisuuden ja emotionaalisuuden välisen vuorovaikutuksen tekevän ihmisestä ihmisen. ”Yliopistosta tulisi ensisijaisesti valmistua ihmisiä ja siksi on tärkeää, että molempia puolia harjoitetaan”, hän sanoo.. Siksi on hyvä, että yliopisto tarjoaa opiskelijoilleen tällaisen mahdollisuuden. Summa kokee, että myös ”kovien teknologisten” alojen opintoihin olisi hyvä sisällyttää hieman taiteita. Ideaa yliopistosta niin sanottujen ”fakki-idioottien” kouluttajana Summa vierastaa. Laitoksella jo elävän mallin maalaamiseen edennyt Liisa Kuusela on myös vakuuttunut taiteen ja yliopisto-opintojen toisiaan tukevista rooleista. Graduaan työstävälle Kuuselalle Piirustuslaitos tarjoaa paikan, jossa ”voi keskittyä täysillä johonkin mistä tykkää”. Tämä tuo Kuuselan mukaan selkeyttä ajatuksiin gradun teon lomassa. Piirtäminen on hänelle toisenlaista tapaa ajatella. Toisin kuin Kuusela, jotkut oppilaat eivät koskaan siirry kipsipuolelta elävän mallin pariin. Summan mukaan tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä yliopisto vaatii muutenkin paljon ajallisesti ja energisesti. Monet Piirustuslaitoksen oppilaista ovat myös jättäneet jossain vaiheessa yliopisto-opinnot taakseen, ja siirtyneet muun muassa Taideteolliseen korkeakouluun ja Kuvataideakatemiaan. Summalla itsellään on laitoksella työskennellessään ollutkin oma lämminhenkinen visio ”epäonnistuneiden humanistien sysäämisestä takaisin taiteiden pariin”. Myös oppilas Kuuselan tulevaisuudessa saattaa siintää pieni ”ehkä” taideopinnoille. Epäonnistunut humanisti tai ei, kuvaavaa on kai ainakin se, että Kuuselan mielestä Piirustuslaitos on ”ehkä yksi parhaista asioista, mitä yliopistolla on”. Noora Savonen, kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen opiskelija


21


Cled Kivoukou

Eriarvoistavat viisumikäytännöt estivät kulttuurivaihdon Kongolainen tanssiryhmä Les Mpandous du Ciel du Congo-Brazzaville sai helmikuussa 2012 Suomen Nigerian-suurlähetystöltä kielteisen viisumipäätöksen kyseenalaisin perustein. Kongolaisryhmä oli saanut ohjeistuksen vaadittavista papereista suurlähetystöstä ja heillä oli lähetystön mukaan kaikki paperit kunnossa. Viisumin epäämisen virallinen syy oli, että henkilöiden poistumista Schengen-alueelta viisumin voimassaoloajan sisällä ei voitu todistaa. Kaikista mahdollisista syistä oli ympyröity vain yksi:”your intention to leave the territory of the Member States before the expiry of the visa could not be ascertained.” Jyväskyläläinen afrikkalaisen tanssin ryhmä Mami Wata oli kutsunut vieraakseen Kongo-Brazzavillestä kotoisin olevan Les Mpandous du Ciel du CongoBrazzaville -ryhmän. Yhteistä esitystä oli suunniteltu ja harjoiteltu jo lähes vuoden ajan, esitystilat

22

varattu ja lipunmyynti aloitettu. Kolme viikkoa ennen esityksiä Suomen Abujan-suurlähetystö kuitenkin ilmoitti, ettei esiintyjille myönnettäisi viisumeita. Seitsemän vähävaraisen kongolaisen ryhmä oli jo tätä ennen matkustanut lähes 3000 kilometrin matkan Abujaan viisumihaastatteluun. Heidän suojelijanaan toimi Kongon kulttuuriministeri, joka oli luvannut kustantaa ryhmän matkat. Abujan-suurlähetystö on Suomen ainoa edustusto suurelta osin ranskankielisessä LänsiAfrikassa. Sen internetsivuilla ei kuitenkaan ole informaatiota ranskaksi, eikä viisumihaastatteluissa ollut ranskankielentaitoista henkilökuntaa, vaan haastattelu hoidettiin tulkin välityksellä ranskasta englanniksi. Viisuminhakijoiden tuli itse huolehtia tulkki paikalle haastattelutilanteeseen - tieto tästä tuli kuitenkin vasta hakijoiden päästyä Beniniin saakka, jonka kautta he matkustivat Abujaan.


Kaksi jyväskyläläisen Mami Wata -ryhmän tanssijaa matkusti 2012 Les Mpandous du Ciel du Congo-Brazzaville -ryhmän vieraaksi ja esiintyi ryhmän kanssa congolais-beniniläisissä häissä. Tanssijoina Heta, Delayth ja Mariana, muusikkoina Brudelon, Oza ja Rinel.

Kongolaisilla oli Suomen ulkomaalaislain §11 mukaiset maahantulon edellytykset kunnossa, myös suurlähetystön päätöksen mukaan. Päätöksessä ei siis vedottu esimerkiksi liian vähäisiin rahavaroihin, mikä olisi tässä tapauksessa voinut olla ulkomaalaislain mukainen peruste kielteiselle päätökselle. Viisumisäännöstö, jota Suomi osana Schengen-aluetta noudattaa, toteaa kuitenkin lisäksi, että viisumia ei myönnetä, jos viranomaisella on ”perustellut syyt epäillä hakijan aikomusta poistua Schengen-alueelta ennen haetun viisumin voimassaolon päättymistä”. Kielteisen päätöksen syynä oli suurlähetystön työntekijän sanojen mukaan esiintyjien luokitus ”korkean riskin henkilöiksi”. Lisäksi suurlähetystön politiikka nykyään, virkailijan sanojen mukaan, on myöntää viisumeita vain liikematkoja varten. Ilmeisesti siis vain kotimaansa ja taloudellisesti tuottamattoman ammattinsa perusteella nämä

henkilöt ovat erityisen todennäköisiä oleskeluluvan- tai turvapaikanhakijoita tai maan alle katoajia – eli korkea riski vastaanottavalle Schengenmaalle. Kyseenalaista on jo se, että tällaisten henkilöiden matkustamiseen suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäilyttävänä toimintana, riskinä. Keskeisemmäksi nousevat myös vastaanottavan valtion ”tarpeet” siirtolaisten suhteen, kuin esimerkiksi oikeus hakea turvapaikkaa. Kun paluulipun lentovarauskaan ei riitä, ovat todisteet kotiinpaluusta vähissä. Jälleen yksi esimerkki eriarvoistavista viisumikäytännöistä ja siitä, että vapaa liikkuvuus todella on harvojen etuoikeus. Katriina Huttunen Marjukka Huttunen

23


Taiteen monitoimija – Outi Kallinen Anna-Kaisa Tirkkonen

24


Outi Kallinen on helsinkiläinen tanssija, koreografi, tanssinopettaja, muusikko, roudari, tuottaja… muun muassa. Hän on perustanut Afroahjon, länsiafrikkalaisen, erityisesti guinealaisen tanssin ja musiikin kursseja sekä Suomessa että Afrikassa järjestävän yrityksen. Myös Suomen Tanssitaiteilijain liiton puheenjohtajana toimiva Outi on siis afrikkalaisiin ja monitaiteellisiin teatteriesityksiin ja konsertteihin keskittyvä vapaa taiteilija ja valottaa nyt hieman afrikkalaisen tanssin tilaa Suomessa. Kuinka olet päätynyt juuri länsiafrikkalaisen tanssin ja musiikin pariin? Harrastin lapsesta lähtien tanssia ja musiikkia ja nuorena päädyin jazztanssiopettajani afrohenkisille tunneille, jotka tuntuivat heti omilta. 1980-luvulla kävin afrikkalaisen tanssin ja musiikin kursseilla muun muassa Pariisissa ja New Yorkissa ja 80-luvun lopussa lähdin opiskelemaan ensin Senegaliin, Burkina Fasoon ja sitten Guineaan. Entä kuinka afrikkalainen tanssi on päätynyt Suomeen? Jotkut harvat afrikkalaiset pitivät tunteja jo aiemmin, mutta varsinaiset ammattitanssijat ja -opettajat taisivat tulla tänne 80-luvun loppupuoliskolla. Muun muassa Kuopio tanssii ja soi –festivaalilla oli teemana Afrikka ja esiintyjinä Les Ballets Africains Guineasta, Malin kansallisbaletti ja ryhmä Zairesta, seminaari afrikkalaisesta tanssista ja Germaine Acognyn tanssikurssit. Tanssivintti oli yksi paikoista, jotka kutsuivat muun muassa guinealaisia opettajia kurssittamaan. Suomessa on kuitenkin ollut jo 60-luvulta esitysvierailuja ainakin Guineasta (Les Ballets Africains) ja Senegalista (kansallisbaletti). Millainen suhtautuminen/vastaanotto täällä on ollut ja kuinka suhtautuminen on muuttunut? 1980-luvulla suhtautuminen oli todella innokasta, vaikka alasta ei juuri taiteena tiedetty. Perustamamme Djumora-ryhmä pyydettiin esiintymään jos jon-

kinlaisiin tilaisuuksiin. Nyt alkaa harrastajienkin parissa olla todella asiantuntevaa porukkaa, mutta varsinaiset esiintymistilaisuudet ovat vähemmässä, jos ei lasketa ulkomailta tulevia todella suuria tähtiä Nähdäänkö afrikkalainen tanssi ja musiikki Suomessa taiteena? Mikä oma näkemyksesi on? Tämä varmaan riippuu suuresti siitä, keneltä kysyy. Toisaaltahan tanssi ja musiikki on Afrikassa vahvasti yhteisöllistä, kaikki ammattiryhmät ovat todella taitavia ja uutta luovia, ja keskittyvät näyttämötaiteeseen. Niin kuin muussakin taiteessa yleisön tieto ja tuntemus alasta on tärkeää; mikä tahansa rummun pauke esimerkiksi ei ole ”oikeaa” musiikkia. Millaisia ongelmia aiheeseen on liittynyt tai liittyy – onko paikasta taide- ja kulttuurikentällä joutunut taistelemaan? Kyllä varmasti, mutta osittain se liittyy siihen, että ammattitanssijoita ja -soittajia on ollut vähän. Produktioita on tehty osin harrastajavoimin ja ilman rahoitusta, jolloin on selvää, etteivät ne ole kilpailleet samalla viivalla ammattituotantojen kanssa. Millaisia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia kulttuurinen yhteistyö ja eri kulttuurien taidemuotojen edistäminen voi tarjota? Huh, vaikka millaisia.. Kaikki on taiteilijoista itsestään kiinni, jos vain erilaiset instituutiot ja rahoituksesta päättävät tahot ymmärtävät tämäntyyppisten pyrkimysten arvon. Suomi on pitkään ollut kulttuurisesti hyvin homogeeninen maa, joten erilaisten kulttuurien ja taidemuotojen yhdistäminen varmasti tuo jotain mielenkiintoista. Harrastajallehan tällainen tuo lisää mahdollisuuksia kehittää itseään ja saada energiaa arkeen. Täytyy toivoa, ettei taloustilanne pure kovin pahasti taiteen kenttään. Taide on arvokasta ja välttämätöntä kaikille. Haastattelija: Katriina Huttunen

25


26


Nikolai Alin

27


cre-a-tiv-i-ty [kree-ey-tiv-i-tee] -noun

1. the state or quality of being creative. 2. the ability to transcend traditional ideas, rules, patterns, relationships, or the like, and to create meanigful new ideas, methods, interpretations, etc.; originality, progressiveness, or imagination: the need for creativity in modern industry; creativity in performing arts 3. the process by which one utilizes creative ability: extensive reading stimulated his creativity

28


Kehotus 3/2012