125
toimintamuotoihin. Lisäksi on alati kasvava joukko järjestöjä, jotka ovat suuntautuneet hyvinvointipalvelujen tuottamiseen ja osa näistä itse asiassa operoi alueellisilla hyvinvointimarkkinoilla tavalla, joka ei asiallisesti eroa perinteisestä yritystoiminnasta. Edellä esitetty havainnollistaa ainakin kahta huomionarvoista seikkaa: sitä miten merkittävä asema kansalaisjärjestöillä on suomalaisessa yhteiskunnassa sekä sitä miten monipuolista toimintaa järjestökenttä itse asiassa edustaa. Kuinka hyvin edes tiedämme, millainen on oman kuntamme tai maakuntamme kolmas sektori ja millaisia yhteisöjä siellä toimii? KYT:in toteuttaman selvityksen mukaan Keski-Suomen rekisteröidyt yhdistykset ryhmittyvät eri toimialoille siten, että eniten yhdistyksiä on politiikan, ammattien ja elinkeinojen, kulttuurin, vapaa-ajan sekä urheilun ja liikunnan parissa. Näille toimialoille sijoittuu yhteensä 5537 yhdistystä eli 79 % kaikista yhdistyksistä. Sosiaali- ja terveysalan yhdistysten lukumäärä on 482 ja niiden prosenttiosuus koko joukosta on seitsemän (7 %). Vaikka sosiaali- ja terveysalan järjestöjen määrä on verraten vaatimaton, niin niiden merkitys ja alueellinen vaikuttavuus on suuri. Sosiaali- ja terveysalalla operoivat järjestöt ovat aina olleet aloitteellisia toimijoita suomalaista hyvinvointivaltiota ja -yhteiskuntaa rakennettaessa, mutta nyt niiden merkitys myös palvelujen tuottajina on huomattavasti kasvanut. 2000-luvulla on myös kehitetty tätä todellisuutta kuvaava ja haltuun ottava käsite: yhteisötalous. Yhteisötaloudessa palveluja tuottavat organisaatiot – järjestöt, säätiöt, osuuskunnat – toimivat kolmannen sektorin ja yritystalouden rajapinnassa nivoutuen osaksi kunnallista ja alueellista hyvinvointipolitiikkaa. Kansalaistoiminnan nykymuotoiseen järjestäytymiseen johtavia polkuja on useita, joskin useimmat ovat tavalla tai toisella palautettavissa 1990-luvun lamaan. Lama muutti yleistä asennoitumista järjestöihin samalla kun kuntakentässä toteutettiin merkittäviä lainsäädännöllisiä ja rakenteellisia uudistuksia. Tällöin aikaisemmin ”näkymättömistä” järjestötoimijoista tuli tärkeitä sosiaalipalvelujen tuottajia, julkisen turvaverkon täydentäjiä ja paikkaajia, jotka toimivat yhteisötaloudessa1. (Helander 1998; Immonen 2004; Julkunen 2006). Yleisellä tasolla yhteisötalouden toimijat ovat tehtävien ja tarkoituksensa osalta jaettavissa kolmeen pääryhmään: • erilaisia marginaali- ja vähemmistöryhmiä työelämään integroivat toimijat • terveys- ja erityisesti sosiaalipalveluja tuottavat toimijat • eriytymätön joukko muita toimijoita. Järjestökentän kehitys liittyy siis kotimaiseen keskusteluun valtiovallan ja kuntien niukkenevista resursseista, mutta taustalla on myös kansainvälinen keskustelu, jossa korostetaan julkisten, yksityisten ja järjestöjen yhteisvastuuta palvelujen tuottamisessa (mixed welfare). Tämän keskustelun juuret ovat osittain amerikkalaisessa yhteisöllisyyttä korostavassa yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa että etenkin sen brittiläisessä poliittisessa sovelluksessa, joka tunnetaan Tony Blairin lanseeraamana ”kolmantena tienä”. Samaan yhteyteen liittyy myös kotimainen keskustelu sosiaalisesta pääomasta ja sen merkityksestä, jonka teoreettisena taustana ovat useimmiten Robert Putnamin ja Pierre Bourdieun sosiaalista pääomaa käsittelevät esitykset (ks. esim. Ruuskanen 2002).
1
Niina Immosen (2006) yhteisötalouden määritelmä on yksi viitatuimmista. ”Yhteisötalous on osuuskuntien, keskinäisten yhtiöiden, yhdistysten ja säätiöiden harjoittamaa taloudellista toimintaa, jonka tavoitteena on demokraattisen yhteistyön avulla edistää jäsenten ja ympäröivän yhteisön sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää hyvinvointia.”
Luku 2 Kansalaistoiminnan edistäminen opiskelijatoiminnassa ja ammattikorkeakoulujen toiminnassa