Avointa kuuntelua 2/2016

AVOINTA KUUNTELUA 2/2016

Avointa kuuntelua 2/2016

SISÄLLYS PÄÄKIRJOITUS

3

IFI USB 3.0

4

KEITH EMERSON (1944-2016)

6

VIRTAA ERI JOHTOJA PITKIN

9

AAMU SARASTAA SUOMIPROGELLE

12

ISOTEK SIGMAS

16

SINFONIAT OSA 3

18

VAIHDANKO LAITETTA VAI VIRITTELENKÖ PIKKUISEN

23

KANNELMÄKI 2016

27

T + A MP 3000 HV JA PA 3000 HV YHDESSÄ – ÄÄNENTOISTOA RASKAAMMAN MUKAAN

31

TINAPIPON TARINOITA

35

AVOINTA KUUNTELUA, 2/2016 Toimittanut: Erkki Innola

www.hifiharrastajat.org 2

Avointa kuuntelua 2/2016

PÄÄKIRJOITUS - KOHTA MENNÄÄN! -einno

Luet nyt tämän vuoden toista Avointa kuuntelua -julkaisua. Moni asia on kuten ennenkin. Laitteita testataan yhä ja jaarituksia esimerkiksi klassisesta musiikista löytyy samoin. Vekko mv haluaa upottaa typpeen vaikka mitä artefakteja. Kuulokkeita tässä numerossa ei testata, mutta jatkossa todennäköisesti taas tähänkin asiaan palataan. Mutta kokonaan uuttakin kuuluu. Tässä numerossa alkaa juttusarja Suomiprogesta, ainakin itselleni tuo avaa ihan uutta maailmaa, iso kiitos kirjoittajille.

Erityisen iloinen olen kirjoittajakunnan laajenemisesta. Tämän kehityksen soisin myös jatkuvan, joten rohkeasti ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen. Vaikka itse kerron mitä korvani ja niiden väli itselleni kertovat, niin mitään lähestymistapaan tai filosofiaan liittyviä rajoitteita ei ole. Itsekin pyrin avoimin mielin sokkukuuntelemaan laitteita ja ymmärtämään, miksi erot katoavat tai ainakin pienenevät sokkokuuntelulla. Mielenkiintoinen toimintatapa ainakin on ollut kuunnella laitteita ensin avoimena ja sitten sokkona. Sokkona huomaa, kuinka erot pienenevät, mutta eivät välttämättä häviä.

Hienoa on ollut myös positiivinen vastaanotto maahantuojien ja jälleenmyyjien piirissä. Olen saanut laitteita hyvin kuunteluun ja suhtautuminen tuollakin suunnalla on ollut positiivista. Tämä ei-kaupallinen lähestymistapa mahdollistaa samaan aikaan avoimen yhteistyön ja riippumattomuuden. Seuraavissa numeroissa pureudutaan myös äänentoistoalan haastavaan liiketoimintaan vähän syvällisemmin.

Tarkoituksena on siis koko ajan kehittyä, vanhaa hyväksi havaittua unohtamatta. Vastaanotamme mieluusti juttuideoita sekä muutakin palautetta. Tavoitteena on tehdä tästä julkaisusta pysyvä instituutio, joka veisi tätä yhä friikkikerhoksi leimautunutta äänentoiston harrastajien yhteisöä eteenpäin. Luonnollisesti itse ydinsisältöä eli musiikkia unohtamatta.

Nyt mennään!

-erkki erkki.innola@gmail.com

3

Avointa kuuntelua 2/2016

IFI MICRO IUSB 3.0 JA IPURIFIER 2 – USB-HIGH ENDIÄ PIENESSÄ KOOSSA - LISÄVARUSTEINEEN -einno

Hinta:

475 euroa (iUSB 3.0), 124 euroa (iPuriFier 2)

Maahantuoja:

Agentur Tur-Pex Oy Ltd.

Olen omassa setissäni viimeisen vuoden ajan johdonmukaisesti pyrkinyt kehittämään digitoistoa vinyylin vertaiseksi. Tämä on jopa osittain onnistunut. Merkittävä hyppäys bittitoiston äänenlaadussa tapahtui, kun otin käyttöön iFi:n USB-konvertterin.

Olen aiemminkin korostanut, kuinka hyvä iFi:n USB-konvertteri on silloin, kun sitä käytetään erillisen virtalähteen ja dedikoidun Gemini-kaapelin kanssa. Kun aikanaan laitteet ensimmäistä kertaa kytkin settiini, se todellinen muutos tapahtui juuri virtalähteen ja Geminin kytkemisen yhteydessä. Sinänsä hieno iPuriFier ja itse konvertteri itselleni näyttelivät sivuosaa ja vasta mainitut lisäkomponentit laittoivat kokonaisuuden todella laulamaan. Totta kai hankin sittemmin näille laitteille vielä dedikoidun räkin, sen alle kivilevyn ja laadukkaan USBkaapelinkin (Tellurium Black Diamond USB). Myöhemmin hankin vielä vakioversioita paremman AC-virtalähteen. Toki tämä parannettukin versio oli varsin tavanomainen musta muovimötikkä, mutta mielestäni pikkuisen sekin äänenlaatua paransi.

Kun luin downloadattua brittilehteä törmäsin ihan uuteen mainokseen, jossa luki iUSB 3.0. En edes lukenut mainosta loppuun ennen kuin soitin maahantuojalle ja sain kuulla, että tällainen laite löytyy jo Suomesta ja saan sen kuunneltavaksi. Hätä oli niin kova, etten ensin edes hahmottanut, että kyseessä on lähinnä virtalähde, joka tosin myös uudelleen kellottaa ja filtteröi USB-signaalin. Luulin tohkeissani, että itse USB konvertteri oli uudistunut. Tähän väärinkäsitykseen osittain vaikutti myös se, että laitteen hinta oli edeltäjäänsä verrattuna kaksinkertainen ja siis reilusti arvokkaampi jo kuin itse USB-konvertteri, jonka hinta myöskin jää lähes puoleen tähän uuteen virtalähteeseen verrattuna! Myös iPuriFierista oli tullut kakkosversio, joten sen otin pakettiin mukaan sen kummempaa miettimättä. Kuuntelumietteet koskevat siis takkaan ottaen virtalähdettä ja kakkospuriFieria yhdessä.

TEKNIIKKAA OIKEIN LYHYESTI

Laitteen mallinimen micro-sana kertoo sen olevan isompi noista alumiinisista pikkukoteloista. Yhä myynnissä olevaa edeltäjää se muistuttaa monessakin mielessä, mutta kylkeen on tullut lisää kaksi USB-A -naarasliitintä. Tietokoneeseen kytkettävä liitin taas on USB3-B -tyyppiä. Lisäksi yksi uusi kytkin on ilmestynyt. Tällä pidetään laite jatkuvasti tietokoneen näkyvissä ja siis virrat laitteessa.

Maalenkin katkaisukytkin on kuten edeltäjässä. Nuo uudet USB:t ovat erityisen käteviä, koska tietokoneen ulkoisen kovalevyn (jossa kuunneltava musiikki lähes kokonaan luuraa) voi kytkeä poweriin ja sen luvataan tekevän kiintolevysignaalillekin ties mitä häiriönpoistoa. iFin laitteet ovat siitä hauskoja, että pakkausmateriaalissa ja esitteissä on aina käppyröitä siitä, mikä osa-alue paranee ja sitten vertailumatskua jostain toisesta (usein jopa samanmerkkisestä) laitteesta, joka luonnollisesti jää 4

Avointa kuuntelua 2/2016

kakkoseksi. Käppyröihin suhtaudun varauksella, mutta itse laitteista olen kyllä pitänyt aina. Laitteen luvataan nimenomaan poistavan jitterin USB-signaalista.

Laitteen asentaminen osoittautui yllättävän kinkkiseksi, mutta se oli ihan omaa tyhmyyttä. En saanut millään iFi:n ajureita näkymään Macisssa. No, ruudinkeksijä-minä oli laittanut powerin peräpäähän Geminin virta- ja signaalijohdot väärin päin. Kun tämän ymmärsin ja korjasin, lähti laite toimimaan juuri halutulla tavalla ja ulkoinen kiintolevykin tuli heti näkyviin. ÄÄNI

Sitten se mielenkiintoinen osuus eli kuuntelu. Jo ensitahdesta oli selvää, että muutos oli iso. PuriFier oli siis koko ajan kakkosmallia, joten en osaa sen roolia kokonaisuudessa eritellä. Mutta soundi oli todellakin muuttunut. Jos olin aiemmin pitänyt ykköspowerin roolia tärkeänä, niin tämä muutos teki powerista sitten elintärkeän. Olen kaiutinvaihdon ja pienten muiden twiikkauksien avulla saanut ääntä koko ajan avoimemmaksi ja skarpimmaksi. Erityisesti keskiäänten erotteluun olen ollut tyytyväinen. Mutta nyt erottelu vaan edelleen parani. Erityisesti diskantti rauhoittui, tarkentui, mutta myös resoluutiomielessä kirkastui. Ero oli hyvin samanlainen kuin kaiuttimien vaihtuessa Diamondeista D3:ksi. Jos ei aivan yhtä iso ja kokonaisvaltainen, niin silti skarppiutuminen oli todella selkeästi havaittavissa. Tuo kirkastuminen (ei balanssin) oli juuri samantyyppistä kuin kaiuttimien vaihtuessa, ääni tarkentui ja tausta mustui, nyt erityisesti diskantin osalta. Eli edelleen äänen ja hiljaisuuden ero muuttui jyrkemmäksi. Ei tuo diskantti aiemminkaan mitenkään kohissut tai kihissyt, mutta tilanne silti parani merkittävästi. Pitää myös huomata, että käyttämäni Audio Researchin DAC 7 on balanssiltaan melko kirpakka, diskantti ja bassot ovat vahvasti läsnä.

PARASTA RESOLUUTIOTA

Tuo skarppiutuminen ei tullut resoluution kustannuksella. Kaiut pysyivät yhtä pitkinä edelleen, mutta nyt kokonaisuudesta sai paremmin selvän. Esimerkiksi Shelby Lynnen Just A Little Loving -biisissä virvelin kantti-isku levisi samalla tavoin kuin ennenkin. Toisaalta peltien iskut muuttuivat entistä erottelevimmiksi ja ”vinyylimäisiksi”, puhun siis toistoketjusta, en peltien materiaalista! Suzanne Vegan Tom’s Diner tarjoili ennen kokematonta nautintoa, taustakaiku pysyi yhä läsnä, mutta se kytkeytyi ymmärrettävämmin suoraan ääneen. Myös useat epämääräisen oloiset CD-tallenteet muuttuivat soundeiltaan luontevimmiksi. Esimerkiksi Emersonin ja Palmerin (mukanaan Robert Perry) ...To the Power of Three -levy rupesi kuulostamaan melkein ymmärrettävältä, kun se on ollut kahdeksankymmenluvulta tähän päivään ohut, diskanttikorosteinen ja epämääräinen kokonaisuus.

Taajuusbalanssi ei kokonaisuutena kovin paljoa muuttunut, suurin muutos oli varmaankin tuolla diskanttipäässä. Olisikohan bassopää pikkuisen tarkentunut, tämä on niin kliseistä, etten uskalla oikein kantaa ottaa. En osaa myöskään timingista tässä oikein puhua, mutta resoluutiosta ja yksittäisten äänien muodostuksesta kylläkin. Ja juuri nämä asiat hyppäsivät paljon eteenpäin. Itse asiassa pidän ihan uskomattomana, kuinka suuri muutos oli, koska lähtötilanne ei ollut alkuunkaan huono.

PELIIN KATSOMISTA

Mutta sitten lähdekritiikkiä, tässä setissä ja näillä laitteilla tuo muutos on siis likipitäen valtava.

Mutta muuta en osaa sanoa. En siis osaa sanoa, miksi tuo muutos oli niin iso ja olisiko muutos iso tai edes kuultavissa jollakin toisella setillä. Mutta sen sanon, että kaikki nämä iFin laitteet kannattaa kuunnella, jos on tarve, jonka ne voisivat ratkaista. Kannattaa myös huomata, että koostaan huoli-

5

Avointa kuuntelua 2/2016

matta ne eivät ole kaikilla ”herkuilla”enää ollenkaan halpalaitteita. Esimerkiksi USB-konvertterini on nyt kokonaisuudessaan samanhintainen kuin BelCanton REF-Link. Yksittäinen laite ei välttämättä vielä ole ääneltään huippua, mutta kun palikoita kasaa yhteen, niin voi tulla isoja soundillisia voittoja.

LOPPUPOHDINTA

Tämän laitteen pisteytys on hankalaa. Hankalaksi tämän tekee se tosiasia, että voin peilata tämän toimivuutta vain omaan settiini ja yhteispeliin USB-konvertterin (iLink) kanssa. Yleispätevyyttä voi siis lähinnä arvailla. Myös hinta-laatusuhteen arviointi on haastavaa. Laite tarjoaa parhaan (toistaiseksi) kuulemani soundin ja siinä mielessä HLS on erinomainen. Toisaalta USB-virtalähteestä ja tuosta puriFierin uutuusversiosta kuutisensataa egeä on mojova summa. Oman setin kontekstissa tämän hyödyn voi arvottaa kyllä tosi korkeuksiin. Vanhempaan versioon verrattuna parannus oli todella merkittävä. Itselleni on selvää, etten ilman tätä laitetta pärjää. Suosittelen tähän tutustumista kaikille vähänkään asiasta kiinnostuneille. Tämä poweripäivitys tekee iFin jo hyvistä laitteista mitä ilmeisemmin lähestulkoon voittamattomia, ainakin tämän yksittäisen kokemuksen perusteella En silti usko, että tämä huono olisi missään kombinaatiossa, päinvastoin.

Absoluuttinen äänenlaatu:

92%

Äänenlaatu hinta-laatusuhde huomioiden: 88%

KEITH EMERSON (1944 - 2016) -Risto Malinen

Keith Noel Emerson syntyi Todmordenissa Englannissa 2.11. 1944 ja kuoli Santa Barbarassa Yhdysvalloissa 71 vuoden ikäisenä 10.3. ilmeiseen itsemurhaan.

Jos ajatellaan 1970-luvun 3 suurinta progressiivisen rockin yhtyettä eli Yes, Genesis ja ELP, oli, ainakin minulle, Keith Emerson noista kolmesta kosketinsoittajasta selkeästi se kaikkein kovin. Genesiksen Tony Banks oli enemmän taustoja maalaileva yhtyeen ”unsung hero”, kun taas Rick Wakeman oli virtuoositeetiltään kyllä huippuluokkaa, mutta hän näkyi massiivisen kosketinsoitinpatteristonsa takaa oikeastaan ainoastaan soolo-osuuksissa. Keith Emerson sen sijaan oli, varmastikin myös kokoonpanosyistä, trion keulakuva, jonka kosketinsoittimet hallitsivat livetilanteessa lavan vasenta reunaa. Toisaalta tämä keulakuvana toimiminen ei ollut mikään uusi juttu Keithille, olihan hän ollut sitä jo aikaisemmassa The Nice-yhtyeessäänkin.

Oma tutustumiseni Keith Emersonin musiikkiin alkoi 1970-luvun alussa, kun olin jouluna 1972 saanut joululahjaksi Toshiba-radiokasettinauhurin. Sillä sitten ääniteltiin Nuorten sävellahjasta hyviä biisejä kasetille ja muistan, että siellä Zeppelinin, Purplen, Heepin, Genesiksen ja Yesin seassa oli myös aina joskus ELP:n lyhyempiä kappaleita, kuten The Sheriff Trilogyltä sekä Jeremy Bender ja Are You Ready Eddy Tarkukselta.

6

Avointa kuuntelua 2/2016

ELP KUUNTELUHARRASTUKSEN KESKIÖSSÄ

Varsinainen ELP:n kuuntelu alkoi, kun tutustuin yläasteella 70-luvun loppupuolella minua vuotta vanhempaan kaveriin, jolla oli koko ELP:n siihenastinen tuotanto. Sain sitten pitkän kinuamisen myötä nuo levyt lainaan ja pystyin ne ystäväni luona kopioimaan itselleni kaseteille. Kun sitten kuulin koko Tarkuksen ja Karn Evil 9:n, muuttivat ne jollakin pysyvällä tavalla musiikillista käsitystäni.

Olin aikaisemmin kuunnellut lähinnä tuota 70-luvun ”jytää”, mutta ELP:n myötä myös progressiivinen musiikki alkoi kiinnostaa selkeästi enemmän.

Varsinkin yhtyeen kulta-ajalta julkaistu nimihirviöinen livealbumi Welcome Back My Friends To The Show That Never Ends, Ladies & Gentlemen Emerson, Lake & Palmer teki suuren vaikutuksen. Jo avausraita Hoedown´in soitto studioversiota huomattavasti nopeammin oli todella vaikuttavan kuuloista ja koko albumi on sellaista musiikillista ilotulitusta ettei paremmasta väliä. Kaikki muut albumit ehkä yhtyeen debyyttiä lukuunottamatta pyörivät kasettinauhurissani todella usein ja tuntui siltä, että osasin ne jo ulkoa.

Sitten tuli Works´in molemmat osat ja niiden kuuntelemisessa olikin jo vähän enemmän purtavaa.

Keith’in Piano Concerto oli alkuun aika vaikeaa kuunneltavaa, mutta pakko oli 16-vuotiaan yrittää ymmärtää. Silloin olin oikeastaan ensimmäistä kertaa ”pakotettu” kuuntelemaan isoa sinfoniaorkesteria ilman sähköisiä ”rock”-instrumentteja. Gregin puoliskolla oli taas hänelle tyypillisiä, lähinnä balladityyppisiä, kappaleita. Carl’in puolisko oli ehkä noista kolmesta lähinnä ELP:tä, mutta onneksi levyn 4. puolisko oli sitten jo vähän haastavampaa materiaalia. Works 2 taas oli täynnä eri musiikkityylejä ja tuntui jo heti silloin ”ylijäämäbiisien hautausmaalta”. Love Beach taas oli kuin jatkumo Greg’in puoliskolle Works 1’ltä lisättynä yhdellä ”muka-pitkällä” tarinallisella kappaleella.

EMERSONIN SOOLOT JA MUUT PROJEKTIT

Tämän jälkeen 80-luvulla Keith teki joko soolo- tai soundtrackalbumeita, joilla ei ollut kaupallista merkitystä. Mutta ilmeisestikin vanha suola alkoi janottamaan, koska ELP kasattiin uudelleen, tosin Cozy Powell’in kanssa. Tämä albumi oli ehkä lähinnä sitä ELP:n kulta-aikaa ja myös livenä soitettiin runsaasti vanhaa materiaalia. Jos tämä oli lähellä sitä parasta ELP:tä, seurasi tätä kollaboraatio nimeltään Three, joka sitten vastaavasti oli vieläkin siirappisempaa kuin Love Beach.

7

Avointa kuuntelua 2/2016

ELP:N LYHYT PALUU

90-luvulla sitten kasattiin se ”oikea” ELP uudelleen ja kävi selväksi, että se vanha kemia oli jäänyt sinne 70-luvulle, toki musiikkimaailmakin oli muuttunut eikä myöskään vielä kasassa olleet 70-luvun muut suuruudet Yes ja Genesiskään edustaneet enää vanhoja trendejä. Black Moon’ illa (1992) oli joitakin hyviä ideoita, mutta pari vuotta myöhemmin ilmestynyt In The Hot Seat oli kyllä varsin kauheaa huttua.

21ST CENTURY

2000-luvulla Keith on tehnyt sekä soolo- ja soundtrack- että joitakin bändilevyjä, lähinnä Marc Bonillan kanssa, joilla on lämmitelty ELP:n klassikoita varsin kohtuullisella menestyksellä. Kesällä 2010 Keith, Greg ja Carl soittivat vielä yhden ison yhtyeen 40-vuotista taivalta kunnioittaneen keikan, joka tietysti kuvattiin, mutta se oli enemmänkin sellainen ”vielä kerran pojat” tyyppinen veto.

2010-luvulla on julkaistu pari keikkatallennetta 70-luvulta, jotka uudelleen muistuttavat siitä musiikillisesta ainutkertaisuudesta, jonka yhtye pystyi silloin aikanaan tuottamaan.

EMERSON KESKIÖSSÄ

Ehkä tässä on tullut jaariteltua liikakin koko yhtyeestä, tämän kun piti olla jonkinlainen muistokirjoitus Keith Emersonille, mutta mielestäni yhtyeen eri vaiheet ovat merkittäviä vaikuttajia arvioitaessa myös pelkästään Keith Emersonin merkitystä ainakin minun, ja uskoakseni monen muunkin 60-luvulla syntyneen, musiikillisen identiteetin kehittymiseen. Vaikka nuo 1970-luvun jälkeiset levytykset eivät musiikillisesti aivan huippulaatuisia olleetkaan, oli niissä kaikissa kuitenkin mielestäni yksi tärkeä elementti eli se Keith Emerson-soundi, jopa tuossa surullisenkuuluisassa To The Power Of Three albumissa, joka minulla tässä kirjoittaessa taustalla pyörii. Se mielestäni osoittaa sen, että juuri hän oli se yhtyeen korvaamattomin jäsen, jota ilman ei biisi kuulostanut ELP:n biisiltä.

KLASSISEN MUSIIKIN VAIKUTTEET

Keith Emerson sai minun kohdallani aikaan myös kiinnostuksen klassiseen musiikkiin, ensin noiden niin ELP:n kuin myös The Nicen levyttämien klassisten kappaleiden kuunteluun ja siitä sitten myöhemmin myös muun klassisen musiikin kuuntelemiseen. Ilman Pictures’ ia ja eri levyiltä löytyviä yksittäisiä kappaleita, tuskin tämä silloin teini-ikäinen hardrock’ia kuunellut kaveri olisi ollut kiinnostunut esim. Sibeliuksen Karelia-sarjasta ja sitä myötä myös tämän suuren säveltäjämme muusta tuotannosta.

8

Avointa kuuntelua 2/2016

EMERSONIN PERINTÖ OMAKOHTAISENA

Tarkus, Trilogy ja Brain Salad Surgery tekivät silloin 1970-luvun loppupuolella lähtemättömän vaikutuksen minuun ja opettivat kuuntelemaan myös kosketinsoittimia yhtyeen johtavana elementtinä.

Noiden albumeiden myötä koen myös avanneeni kokonaan uuden musiikillisen maailman itselleni, jota ilman en nykyäänkään voisi olla. Onneksi nuo kaikki (ja myös muutkin) levytykset ovat aina halutessani hyllystä otettavissa ja soittimeen laitettavissa. Se huono puoli niissä on, että niitä ei voi laittaa ihan milloin tahansa soimaan, koska silloin kun ne soivat, on keskittymisen oltava musiikissa, ei jossakin muussa oheistoiminnassa. Ne eivät todellakaan sovellu taustamusiikiksi!

Eli sen yhden albumin alkulausein... ”Welcome Back My Friends To The Show That Never Ends... Ladies And Gentlemen Emerson...”

VIRTAA ERI JOHTOJA PITKIN (N. 300 EURON JOHDOT) -Vekko mv

Tätä juttua ei mun pitänyt edes alunperin tehdä. Einno kuitenkin kurvasi oveni eteen ja kaivoi takakontistaan useita paketteja virtajohtoja, joten ei vain voinut vastustaa. Eli nyt testaillaan onko virtajohdoissa eroja ja jos on, niin mikä olisi hyvä johto. Ennakkoasenteenani en oikein jaksa uskoa, että yksi johto hyvin pitkässä sähkövirtaketjussa muutaisi merkittävästi juurikaan mitään. Tuntuu oudolta, että laitevalmistajat panostavat virtalähdesuunnitteluun isosti vain pakatakseen jonkin umpip*sk*n narun mukaan pakettiin.

Kuvassa vasemmalta: PS Audio, Chord, Audioquest, Isotek, Atlas ja Tellurium

Kaikki kuuntelut olen tehnyt avoimesti tietäen mikä johto milloinkin on tulilla. En kuitenkaan etukäteen halunnut selvitellä näiden touvien hintoja, jotta ainakaan se ei vaikuttaisi mielipiteeseen.

Mielelläni altistuisin myös AB-sokkoiluun, jotta epäröivät Tuomaatkin voisivat lukea arvioita mutisematta.

Testattavat johdot ovat: - Atlas Cable EOS 4 - Audioquest NRG-2 - Chord PowerChord - Isotek Optimum EVO3 - PS Audio PerfectWave Power 5 - Tellirium Q Blue 9

Avointa kuuntelua 2/2016

Lyhyesti johtojen ulkoisesta habituksesta on todettava, että kaikissa on melkoisen vakuuttavan näköiset päät ja itse johdotkin ovat perusjohtoa selvästi tanakampia. Käyttökokemusmielessä ainoa moite koskee PS Audion johtoa, joka on niin saamarin iso kaikissa merkityksissä, että sen käsittely on ihan oikeasti jo vähän hankalaa ja ko. johto ei ihan joka väliin mahdu. Toisaalta, harvalla on tarve irroitella virtajohtoa, kun sen on paikalleen laittanut.

Ei kun kuunteluihin. Kuuntelin näitä johtoja hyvin laajalla musiikkiskaalalla, koska vain ja ainoastaan ajattelin omaa käyttöä ja tyypillistä musiikinkuuntelusessiotani. Vaihtelin johtoja niin, että peräkkäiset johdot aina vaihtelivat.

PERUSJOHDOT VASTAAN TESTIJOHDOT

Aluksi kuuntelin originaalijohtoon verraten milloin mitäkin näistä ”paremmista” johdoista. (Itseni) Yllättäen on pakko todeta, että takki kääntyi kuin kunnallispoliitikolla. Kaikki testattavista piuhoista olivat selkeä (mutta pieni) parannus perusjohtoon...ja yhdellä vedolla...pieni fyysikko sisälläni itkee, huutaa ja nauraa. Olin tältä osin ennakkokäsitysineni väärässä. Se siitä.

SITTEN HYVÄ KIERTÄMÄÄN

Kriittisen kuuntelun aloitin aika rauhallisilla ja akustisvoittoisilla biiseillä, koska tämän tein aika myöhään illalla enkä halunnut häiritä kanssa-asujia. Aluksi kunnon gamba-musiikkia Tous les matins du monde –elokuvasta ja Marche pour la cérémonie des Turcs –biisi. Ensimmäisenä johtona oli Telluriumin piuha. Musiikki tuli ihan asiallisesti, mutta soundi oli ehkä aavistuksen kova tarkoittaen yläpään korostumista keskialueen kustannuksella. Vaihto Atlakseen paransi keskialuetta ja soundi oli kaikinpuolin tasapainoisempi ja miellyttävämpi, jopa sokkona uskoisin kuulevani eron. Chordin johtoon vaihdettaessa periaatteessa kaikki kuului olevan ihan ok, mutta jotenkin vaisu. Aivan kuin edessä olisi ollut se kliseinen verho. PS Audio taas meni selvästi parempaan suuntaan. Tausta oli mustempi eli pohjakohina oli pienimpi. Yleisesti sanoen PS Audio oli erottelevampi ja soljuvampi sekä soittimet kuulostivat luonnollisemmalta. Audioquestiin vaihtaessa kaikki tekijät olivat periaatteessa ihan ok, mutta jotenkin ei vaan ollut innostava soundi. Seuraavaksi laitoin Isotekin johdon kehiin ja taas päästiin lämpimämpään ja luonnollisempaan esitykseen. Tämän rokin osalta suosikikeiksi muodostuivat (paremmuusjärjestyksessä) PS Audio, Atlas ja Isotek.

Seuraavana biisinä heitin kehiin 22-pistepirkon Big Lupu -levyltä Birdyn ja aloitin Isotekillä. Soundi oli heleä ja kitara kuuloasti ihan oikealta kitaralta, mutta ehkä aavistuksen yläpäävoittoinen soundi. Jatkoin edellisen biisin kohdalla kovalla kilpakumppanilla, eli Atlaksella. Edelleen kitara kuulosti hyvältä ja koko esitys oli hyvin pakoton. Laulu toimi jopa paremmin ja erottelu tuntui paremmalta.

Seuraavana ollut Audioquest oli aavistuksen tummempi soudiltaan, mutta samalla jotenkin ohuemman kuuloinen. Periaatteessa kaikki oli ok, mutta ei vaan oikein iskenyt. Telluriumiin vaihdettaessa soundin heleys parani, samoin kuin laulajan artikulaation selkeys, mutta aavistuksen ohuesti kuitenkin soi tämä. PS Audio kuulosti jälleen hyvältä. Ääni oli heleä ja selkeä, tausta oli huomattaman mustaa. Lopuksi vaihdoin Chordin, joka tuntui olevan ääneltää aavistuksen mattapintainen ja vaisu.

Tämän biisin kohdalla tuttu kärki ja sama järjestys.

Hiljaisen kuuntelun viimeisenä biisinä kuuntelin Absoluuttisen Nollapisteen Nimi muutettu –levyltä Vihkikaava ja käytäntö –rallia. Chord aloitti session ja sen suhteen tuomio on taas ”ihan ok”. Audioquestiin vaihdettaessa äänikuva jännästi pakitti jonkin verran. Tämä ei oikeastaan ole huono eikä hyvä, vaan ainoastaan ominaisuus. Heleyden suhteen aavistuksenomainen parannus ja pohjakohinan osalta selvästi parempaan suuntaan. Seuraavan ollut PS Audio toi taas pikimustan taustan. Erottelu10

Avointa kuuntelua 2/2016

kyvyltään tuli iso hyppy parempaan suuntaan ja ensikertaa tässä testissä jäin kuuntelemaan itse musiikkia unohtaen vaihtaa seuraavaan piuhaan. Vaihto Atlakseen toi äänikuvaan jonkinverran verhoutuneisuutta, mutta musiikki soljui kuitenkin nätisti. Isotekin kohdalla musiikin soljuvuus vain parani ja tausta musteni lähelle PS Audion suoritusta. Erottelukyky oli myös hyvää luokkaa. Viimeisenä ollut Tellurium ei taaskaan oikein iskenyt. Heleys oli ihan hyvällä mallilla, mutta ei vaan rokannut. Tällä materiaalilla pidin tutun kolmikon lisäksi myös Audioquestin johdosta.

RASKAAMPAA TESTIMATERIAALIA

Pakkohan näitä on kuunnella myös reippaammalla menolla. Laitoin laulu- ja soitinyhtye Metallican Enter sandmanin soimaan. PS Audion erottelu on mainio ja taustasta ei kuulu mitään ylimääräistä.

Telluriumissa oli hyvä soundi sähkökitaroissa, ehkä hieman liiankin kiltti. Alakerta tuntui hieman kevyemmältä ja Metallican kyseessä ollen, tuo ei ollut hyvä ominaisuus. Tuntui, että taustakaan ei ollut täysin kuollut, vaan jotain ylimääräistä pääsi mukaan. Isotekin kitarasaundit olivat myös kohdillaan ja alakerta sai paremman jytkeen päälle. Erottelu parani Telluriumiin verrattuna. Chordkin toi kitarat soimaan kivasti. Rumpujen jytkeestä puuttui hippusen auktoriteettia PS Audioon ja Isotekiin verrattuna. Atlas soi heleän puhtaasti ja rumpupatteristossa oli ryhtiä, jotenkin liioittelemattoman oloinen esitys. Tausta tummeni PS Audion hehtaarille. Viimeisenä laitoin Audioquestin kiinni. Nätisti soljuvaa kitarointia ja aivan kelpo suoritus myös alakerran osalta. Taustalla ei ollut mitään ylimääräistä.

Kyllä näilläkin rokkia kuunteleen ihan mielellään.

Lopuksi vielä sähköiseen suuntaan, eli äärikaunis Daniel-biisi Bat for Lashes:ltä. Erityispiirteenä tässä biisissä on aika syliin tuleva bassolinja. Audioquest toisti ihan nätisti pitäen basson jyräävyyden jotenkin aisoissa. Neiti Khanin ääni soi kuulaasti, kuten pitääkin. PS Audio oli hieman tummemman oloinen ääneltään. Tämä ei ole taaskaan oikeastaan hyvä eikä huono asia. Bassolinja tuli omaan makuuni hieman liikaa päälle, puhtaasti, mutta äänitteen mukaisesti liikaa. Atlas toi takaisin kirkkautta ääneen ja tuntui pitävän bassot paremmin kurissa. Ehkä bassoista johtuen, tuntui että yleistä erottelua oli PS Audiota paremmin. Tellurium soi myös kuulaasti, kuitenkin jotenkin tuntui, että ohut verho tuli eteen. Alakerta oli nätisti kuosissa ilman mitään liioitteluita. Isotek avasi taas esitystä hyvällä tavalla verrattuna Telluriumiin. Erottelu oli erittäin hyvää tasoa ja kokonaisuus oli balanssissa. Kuulaudeltaan tämä piuha oli paras. Chordin kanssa tuli perusvarmaa ääntä ulos paneeleista. Erilainen soundi kuin Isotekillä, mutta en voi sanoa kumpi oli parempi. Kaikenkaikkiaan hyvä balanssi ilman mitään ärsyttävyyksiä tai verhoutuneisuutta.

LOPPUKIRI JA YHTEENVETO

Yllä mainittujen biisien lisäksi kuuntelin myös kaikenlaista muuta aika laidasta laitaan. Mitään uutta sanottavaa ei näissä kuunteluissa sen kummemmin tullut esille. Näiden kuunteluiden perusteella paremmuusjärjestyksen tekeminen on sikäli epäreilua, että oikeasti puhutaan nyanssieroista, jolloin muu setti ja kuuntelutila vaikuttavat enemmän kunkin johdon sopivuuteen juuri tiettyyn settiin ja tilaan. Mutta eipä minua ole kielletty olemasta epäreilu. Omassa setissä akustisella musiikilla PS Audio tuntui toimivan parhaiten, Isotekin, Atlaksen ja Audioquestin kompatessa hyvin mukana. Sähköisen musiikin osalla PS Audio alkoi valitettavasti kärsiä äänitteiden tuotantoratkaisuista. En hetkeäkään epäile, etteikö PS Audion pojjaat olisivat tehneet asioita oikein, mutta se ei auta omalla kohdallani, koska haluan kuunnella myös sähköistä musiikkia. Chordin johto ei oikein tuntunut lähtevän lentoon setissäni ja Tellurium ei toiminut lainkaan. Toisenlaisessa setissä uskoisin toimivuuden

11

Avointa kuuntelua 2/2016

olevan eri luokkaa. Omaan settiin näistä johdoista ehkä valitsisin Isotekin tai Atlaksen, koska molemmat näistä johdoista toimivat hyvin kaikenlaisella musiikilla. PS Audion kohdalla pitäisi vähän pohtia ja arvioida miten bassoiltaan jyräävää materiaalia oikeasti kuuntelen, sen verran hyvä tuo oli akustisella musiikilla.

Kaiken tämän testailun jälkeen originaalijohdon laitto oli vähän masentavaa, soundi oheni korvinkuullen. Tämä siitäkin huolimatta, että erot parempien johtojen ja originaalipiuhan välillä olivat todella pieniä. Kuunteluissani mielsin kuitenkin eroja, joten en ainakaan kaikkia kuulemiani eroja laittaisi psykoakustiikan laariin. Onko sitten kunnon johdotus riittävän hyvää rahamäärään nähden on aikalailla riippuvainen muusta setistä ja rahatilanteesta. Ehkäpä viimeisenä viilailuna voisi panostaa kunnon virtajohtoihin...

AAMU SARASTAA SUOMIPROGESSA -Timo Kaurila ja Heikki Suominen

Tässä alkavassa artikkelisarjassa kerromme 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuista suomalaisen progen klassikkolevyistä. Progressiivisen rockin ymmärrämme laajasti. Siihen sisältyy varsinaisen progressiivisen rockin lisäksi niin psykedeelinen rock, edistyksellinen folk-rock kuin jazz-rock. Kokeellista ja elektronista musiikkiakaan näiden musiikkityylien ympärillä ei sovi unohtaa.

Keskitymme yhtyeiden tuotantoon LP-levyjen kautta, mutta emme toki unohda yhtyeitäkään – siis itse musiikin tekijöitä. Levyjen musiikillinen sisältö, keräilyfaktat ja äänenlaatu ovat keskeisimmät lähestymiskulmamme. Tulette huomaamaan, että suomalainen proge muodostaa etenkin levyjen kautta todella rikkaan ja laadukkaan maailman, jonka ei tarvitse hävetä aikakauden ulkomaisille tuotannoille. Pikemminkin päinvastoin, suomalaista 1960- ja 1970-lukujen progrea julkaistaan uudelleen jatkuvasti paitsi kotimaisten myös ulkomaisten levymerkkien toimesta.

Tavoitteenamme on tutustuttaa nuorempi sukupolvi suomalaiseen progeen, myös sen harvinaisempiin ja tuntemattomampiin levyihin. Uskomme myös, että progen valtakaudellakin kasvaneet haluavat muistella ja elää uudelleen vanhoja hyviä aikoja juttusarjan mukana. Sarjan ensimmäisessä osassa palaamme lähtöruutuun ja katsomme, mistä progressiivinen rock Suomessa sai alkunsa.

UUDENLAINEN ROCK-LP SYNTYY

1960-luku oli suurten muutosten aikaa meillä ja muualla. Nuorten tyytymättömyys konservatiivisia arvoja kohtaan ilmeni yhteiskunnallisena liikehdintänä, jonka ehkä keskeisin ilmaisukeino oli musiikki ja siihen liittyvä uusi nuorisokulttuuri. Nuoriso teki ja soitti ensi kertaa omaa musiikkiaan omalle sukupolvelleen. Underground, hippiliike, poliittinen radikalisoituminen, huumeet, seksuaalinen vapautuminen ja kaupungistuminen olivat ajan ilmiöitä. Samaan aikaan äänitysstudioiden tekninen kehitys mahdollisti aivan uudenlaiset musiikilliset kokeilut. Vääjäämättömästi seuraavista kaupallisista ja muista epätoivottavista ilmiöistä huolimatta 1960- ja 1970-luku tuottivat merkittävää musiikkia erityisesti progessa ja sen lähimaastossa. Tuo musiikki avasi monen kuulijan, kuten kirjoittajienkin, korvat ja tajunnan. Tästä positiivisesta herätyksestä ei ehkä toivu koskaan eikä toisaalta ole väliksikään.

12

Avointa kuuntelua 2/2016

Blues Section -yhtyeen samanniminen LP on ehkä merkittävin yksittäinen Suomessa julkaistu rocklevy avatessaan ja viitoittaessaan tietä muille rockyhtyeille ja heidän tekemilleen levyille. Yhtyeen ainoaksi varsinaiseksi albumiksi jäänyt levy oli monessa suhteessa vallankumouksellinen suomalaisessa pop-musiikissa. Levy julkaistiin vuoden 1967 joulumarkkinoille. Vain muutamaa kuukautta aiemmin oli julkaistu The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, jota pidetään ehkä eniten progressiiviseen rockiin vaikuttaneista albumeista ja joka muutti pop-musiikin suuntaa merkittävästi kokeellisempaan suuntaan.

Blues Sectionin levyssä oli uutta se, että levy koostui lähes pelkästään bändin omista kappaleista, jotka se myös itse esitti. Aiemmin tapana oli ollut, että levy-yhtiö etsi mielestään sopivat käännöskappaleet, valitsi solistin ja studiomuusikot. Levytyksen tuli vastata mahdollisimman tarkoin alkuperäisesitystä, vaikka sanoituksia veivattiin usein suomalaisten kokemusmaailmaa myötäileväksi. Toki tuloksena saattoi olla kelpo viihdettä vesitetyin sanoituksin, mutta luultavasti harvemmin sellaista, mikä olisi resonoinut Blues Sectionin kaltaisissa lahjakkaissa ja eteenpäin pyrkivissä nuorissa muusikonaluissa.

Toinen huomionarvoinen seikka Blues Sectionin levyssä on, että se on albumikokonaisuus. Lähes kaikki tuohon mennessä julkaistut pitkäsoitot olivat lähinnä vain nippu ennen julkaistuja kappaleita. Kolmanneksi bändin jäsenet pääsivät vaikuttamaan paitsi sävellyksiin, sanoituksiin ja kappalevalintoihin myös siihen, miten kappaleet esitettiin. Muusikot saivat siis vaikuttaa tuottamiseen.

Tämä uusi ja erilainen tapa tehdä ja tuottaa levyjä oli tuohon aikaan ennen kuulumatonta, eikä se olisi onnistunut perinteisiltä levy-yhtiöiltä. Niinpä ei ole yllätys, että julkaisijana toimi nuori levy-yhtiö, tuolloin vielä lähes tuntematon Love Records. Yhtiön olivat perustaneet vuotta aiemmin toimittaja Atte Blom, säveltäjä Otto Donner ja rumpali Christian Schwindt. Blomin mukaan suuri määrä “vähemmistömusiikkia”, jota Blues Sectionkin vahvoine bluesvaikutteineen edusti, ei päässyt lainkaan esiin. Tämä oli yksi syy perustaa eri tavalla toimiva levy-yhtiö.

Virallisesti albumin tuottajina toimivat Atte Blom ja Otto Donner. Heidän ja Love Recordsin tuotantoideologiaan kuului keskeisesti se, että levyn tekemisessä kunnioitettiin artistien näkemyksiä. Tällainen tuotantopolitiikka mahdollisti kokonaan uudenlaisen albumikokonaisuuden tekemisen. Kaikkea sanottavaa ei tarvinnut puristaa kolmen minuutin singleen. Uusi ajattelutapa näkyy myös LP:n kansikuvissa, joissa ei enää ole siloposkisia ja iloisia teinipoppareita, vaan ärjyn näköisiä karvapäitä röökit kädessä ties mitä tihutöitä hautomassa.

YHTYE

Helsinkiläisen Blues Section -yhtyeen perustivat Måns Groundstroem (basso, urut), Hasse Walli (kitara), Jim Pembroke (laulu) ja Ronnie Österberg (rummut). He olivat soittaneet aiemmin erilaisissa beat-yhtyeissä. Lisäksi yhtyeeseen liittyi nuori, lahjakas alttosaksofonisti Eero Koivistoinen. Yhtye aloitti toimintansa keväällä 1967 ja julkaisi ensimmäisen singlensä Call Me on Your Telephone/Only Dreaming toukokuussa. Kesällä bändi nostatti jopa pienoista hysteriaa Helsingin musiikkipiireissä.

Se keikkaili myös Ruotsissa.

Kesän 1968 aikana yhtyeen toiminta alkoi hyytyä lähinnä muusikoiden muiden kiireiden takia ja Frank Robson korvasikin Pembroken yhtyeen vokalistina. Bändin ura jäi lyhyeksi, ja se hajosi lopul13

Avointa kuuntelua 2/2016

lisesti syksyllä 1968. Seuraavana vuonna Blues Sectionin raunioista syntyi kaksi Suomen keskeisintä progeyhtyettä – Wigwam ja Tasavallan presidentti. Pembroke ja Österberg jatkoivat edellisen ja Robson ja Groundstroem jälkimmäisen yhtyeen jäseninä.

BLUES SECTION (LOVE RECORDS LRLP 3, 1967)

Yhtyeen nimeä kantava levy kuulostaa edelleen tuoreelta ja raikkaalta, vaikka sen julkaisusta on kulunut lähes viisikymmentä vuotta. Musiikissa kuuluu selvästi Jimi Hendrixin ja John Mayallin Bluesbreakersin vaikutteet. Tämä ei olekaan ihme. Hendrix esiintyi toukokuussa 1967 Kulttuuritalolla ja jätti lähtemättömän jäljen niin Walliin kuin muihinkin paikalla olleisiin. Myös Bluesbreakers, joka oli suosionsa huipulla, vieraili Helsingissä samana vuonna.

Merkille pantavaa onkin, että Blues Section -levy oli heti musiikillisesti ajan hermolla.

Psykedeelisten ja blues-rock-vaikutteiden lisäksi levyltä löytyy soul-sävyjä.

Kappaleet ovat pääosin Pembroken ja Wallin käsialaa. Levylle on tunnusomaista Pembroken hienot pop-melodiat ja hänen varma laulutyöskentelynsä sekä Wallin ja Koivistoisen vuorottelevat soolot, jotka välillä huipentuvat kilpajuoksuksi. Tällaisia ovat esimerkiksi hippimäinen Paint it Michael and others, maybe ja Once more for the road. Levyllä on myös erilaisia nauha- ja muita kokeiluja kuten takaperin soivia urkuja ja äänitehosteita. Erikoinen veto on myös reilun puolentoista minuutin mittainen versio Kiinan kansantasavallan silloisesta kansallislaulusta The east is red.

Levyn äänitti Erkki Hyvönen Finnvoxin studiossa. Hänestä tuli myöhemmin toinen Love Recordsin luottoäänittäjistä. LP äänitettiin Studerin 4-raitanauhurilla käyttäen Neumannin U-67-mikrofoneja ja pääosin livenä. Se miksattiin monoksi, koska vain monomiksaus oli tuolloin Finnvoxissa mahdollista.

Soundillisesti levy toimii hienosti, kunhan muistaa, että ääni-ihanne putkivahvistimineen oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Bassoissa on voimaa, vaikka viimeisin tarkkuus niistä puuttuukin. Taltiointi tarjoaa reilusti dynamiikkaa ja ilmavuutta, osittain studion teknisen laadun ja todennäköisesti kokonaan analogisen signaaliketjun vuoksi. Kompressoreita ja limittereitä ei ollut käytettävissä.

Ensikertalainen saattaa joutua alkuperäistä LP:tä kuunnellessaan tarkistamaan näkemyksensä siitä, missä määrin stereofonisuus oikeastaan parantaa äänenlaatua ja jopa tilantuntua, kaikesta myöhemmin kehitetystä tekniikasta puhumattakaan. Alkuperäisen prässin soidessa tuntuu, että Blues Section esiintyy tässä ja nyt. Tältähän rockmusiikin levyllä pitäisi kuulostaa! Toki klassikoita on monenlaisia, ja levyyn liittyvät äänenlaadulliset kriteerit vaihtuvat niiden mukana.

Huolimatta levyn monoäänityksestä kaikki soittimet ja laulu erottuvat vaivattomasti ja muodostavat oman tilansa suhteessa muihin soittimiin ja niiden muodostamaan kokonaisuuteen. Yksinkertaisesti sanottuna musiikki kuulostaa aidolta. Sitä ei ole pyritty, eikä ilmeisesti voitukaan korjata virheettömäksi ja mankeloiduksi korvanappi- tai radioviihteeksi. Lauluäänessä on voimaa ja lämpöä, kitara soi mallikelpoisesti ja saksofoni törähtää poikkeuksellisen mehevästi.

14

Avointa kuuntelua 2/2016

SOME OF LOVE (LOVE RECORDS LRLP 6, 1968)

Love Records julkaisi yhtyeen hajoamisen jälkeen 1968 kokoelmalevyn, jolle on kerätty singleraitoja ja aiemmin julkaisematonta materiaalia. Se sisältää pääosan yhtyeen singletuotannosta. Lisäksi mukana on Kirka Babitzinin ja Ronnie Österbergin laulamia soolokappaleita, joilla Blues Section soittaa taustat. Some of love -kokoelmalla ei ole yhtään kappaletta yhtyeen ensimmäiseltä levyltä, koska sehän oli albumikokonaisuus. Huolimatta eri aikaan tehdyistä äänityksistä kokoelma on erinomainen taidonnäyte yhtyeen kyvyistä ja monipuolisuudesta.

Muita aiemmin julkaisemattomia Blues Sectionin kappaleita julkaistiin kahdella muulla Love Recordsin kokoelmalevyllä Perspectives ’68 ja Reunion.

Perspectives ’68 (LRLP 4, 1968) esittelee neljä uutta suomalaista nykymusiikin tekijää Blues Section esittäessä kappaleen Football. Levyn tilasi Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY, ja sen painosmäärä oli ainoastaan vähän päälle 300 kappaletta. Love Recordsin halpasarjassa julkaistulla erinomaisella progekokoelmalla Reunion (LXLP 502, 1970) oli kaksi Blues Sectionin instrumentaalikappaletta: For mods only ja Lucy Jane, jotka jazz-sävyineen olivat lähempänä yhtyeen keikkaohjelmistoa.

KERÄILYLEVYJÄ

Blues Section ja Some of Love -levy ovat alkuperäisvinyylinä keräilyharvinaisuuksia, joista huippukuntoisena joutuu pulittamaan helposti viisisataa euroa tai jopa enemmän. Pääsyy tähän on 1960-luvun pienet painosmäärät. Love Recordsin levyt ovat aina olleet myöskin haluttuja keräilykohteita. Koska hyväkuntoisia yksilöitä ei ole kovin montaa jäljellä, niiden hinta nousee väistämättä korkeaksi – eikä niiden ajaton musiikki ainakaan vähennä kiinnostusta.

Kirjoittajien havaintojen mukaan Blues Section -levy on Suomessa myynnissä noin kerran puolessatoista vuodessa. Some of Love -levyä kaupataan vielä huomattavasti harvemmin, ehkä kerran viidessä vuodessa. Keräilylevyjen huutokauppamyynnin seurantapalvelut Discogs.com ja Popsike.com paljastavat saman trendin, vaikka ne seuraavat kansainvälistä myyntiä. Tosin harvinaisten keräilylevyjen kohdalla täytyy muistaa, että läheskään aina ne eivät tule julkiseen myyntiin kivijalkaliikkeissä tai huutokauppafoorumeilla. Levyt siirtyvät suoraan keräilijältä toisella ilman sen suurempaa ilmoittelua.

Some of Love -kokoelmalevyä ei ole uudelleen julkaistu vinyylinä, mutta Svart Records julkaisi Blues Sectionin ensimmäisen levyn vinyylinä 2013 (SVR 230). Yhtiön mukaan tästä on tulossa uusi painos keväällä 2016. 1980-luvulla julkaistiin parikin uutta Blues Sectionin kokoelmalevyä vinyylillä. Näitä emme kuitenkaan suosittele, jos äänenlaatu on tärkein kriteeri. CD-formaatissa alkuperäiset LP:t ja neljäs eri kokoelmalevy julkaistiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.

Joka tapauksessa Blues Sectionin musiikkiin kannattaa tutustua formaatista riippumatta. Sekä yhtyeen kulttuurihistoriallinen merkitys että sen musiikilliset ansiot ovat kiistattomat.

15

Avointa kuuntelua 2/2016

ISOTEK SIGMAS EVO3 - NÄYTTÄVÄÄ VIRTAFILTTERÖINTIÄ -einno

Hinta:

3 250 euroa

Maahantuoja: Hifimesta Itselläni oli hetken aikaa käytössä IsoTekin sarjassa pykälää alempaa löytyvä Aqarius-malli. Jos filtterit yleisesti kiinnostavat ja mahdollisesti Aquarius erityisesti, niin kannattaa lukea melko perusteellinen juttu tämän julkaisun viime vuoden kakkosnumerosta. Jo Aqariuksen testailun aikaan alan lehdissä, varsinkin brittisellaisissa, mainostettiin isoveli Sigmasia. Veljesten kotelon muotoilu lainaa selvästi ilmajäähdytteisistä mopojen sylintereistä ilmiasuaan, mallien erona taas on se, että isoveljen fasadin keskeltä löytyy näyttö, johon saa valita joko jännitteen tai prosessoitavan verkkovirran säröprosentin. Kotelo on mielestäni näyttävä, varsinkin mustana. No, tokihan nämä ovat aina makuasioita, enkä kovin suuresti omaa esteettistä silmääni edes arvosta.

Itsehän vaihdoin aikanaan vain hetken testissä palvelleen uuden Aquariuksen vanhemman sarjan Novaan. Tässä äänellisenä motiivina oli se, että Nova tuntui vähemmän virtafiltteriltä ja antoi mielestäni musiikin hengittää paremmin. Samalla ASR jäi kytkemättä filtteriin.

Tämä kokonaisuus ei siis ollut suoraan vertailukelpoinen, mutta kun ASR:ssä on virtalähdettä melkein 40 kiloa, niin eiköhän sinne filtteriominaisuuksiakin jo mukaan mahdu.

RAKENNE JA LYHYESTI TEKNIIKKAA

Myös takapuolelta Sigmas ja Aquarius ovat käytännössä identtiset. Molemmissa on kaksi isommille virtamäärille tarkoitettua pistorasiaa ja neljä tiukempaa filtteröintiä tarjoavaa vähempivirtaista liitäntää. Virran ottoliitin on ASR:stä tuttua IEC 20-mallia aivan kuten Aquariuksessa. Lehdistöstä ja mainosmateriaalista on löydettävissä kuvia sisuskaluista. Ihan passiivikomponenteillahan tällaisessa filtterissä mennään. Verkkovirran erikseen rakentavat muuntajamallit ovat sitten arvokkaampia. Tai ehkäpä PS-Audiolta löytyy vastaavia jo kutakuinkin samaan hintaluokkaan, Sigmas kun ei enää ole ihan edullisimman hintaluokan laite. Kymmenisen kiloa laite painaa ja on muistikuvieni mukaan selvästi Aquariusta järeämmin rakennettu.

Sitten piti saada laite soimaan. Tähän tuli pieni lisähaaste, kun Nova käyttää Neutrikin PowerCon-liitintä. Pieni askartelu ja johdon pää oli vaihdettu. Näin sain vertailukelpoisen syöttöjohdon, IsoTekin oma johto kun eroaa ääneltään aika lailla SoundProofin vastaavasta.

Tämän hidasteen jälkeen tuli aika tunkea laitteen peräpeili täyteen töpseleitä ja kun kaikki olivat varattuna, niin sitten soittopuuhiin.

Jo tässä vaiheessa haluan muistuttaa, että vertailu Novaan on tietyllä tavalla eri lähtökohdasta tehty, koska tässä tapauksessa kytkin ASR:n myös filtteriin. Toisaalta tämä on Sigmasin erityisominaisuus, niin mennään, kuten valmistaja on ajatellut.

16

Avointa kuuntelua 2/2016

ROUVAT ÄÄNTELEVÄT

Sitten Shelby Lynne jo availikin ääntänsä. Hyvät kaiut, hieman tumma ja samalla mehevä pelti. Virvelin kanttilyönti oli ehkä aavistuksen tummahko. Basso oli vähän erilainen Novaan verrattuna. Tuntui kuin yläbasso olisi hieman korostunut. Fiilis ei ollut mitenkään negatiivinen, mutta basson sävy oli paksumpi. Kokonaisuutena balanssi oli tummempi, äänet erottelevammat ja tausta mustempi.

Varsinaiseksi kysymykseksi muodostui, oliko tummuus yksinomaan hyvä asia vai tuliko kaupan päälle filtterimäinen elävyyden puute?

Vastausvuoroon tuli Suzanne Vega ja iänikuinen Tom’s Diner. Joo, kyllä Suzannekin oli tummempi.

Kaiut tulivat oikein hyvin, tässä ei elävyyspuutosta ollut. Vegan levyn kirkkaahko soundi hyötyi aavistuksen tummemmasta esillepanosta, ja kaikki oli vallan ok. Vähän tuo kaiku ehkä lyheni, mutta kyllä esitys silti erinomainen oli.

Sitten vielä yksi naikkonen ääneen, tällä kertaa taas vakiokalustoon kuuluva Rebecca Pidgeon ja Auld Lang Syne / Bring It on Home to Me. Nyt pianon ensimmäiset kosketukset olivat vähän huopamaiset, vaikkakin selkeät ja erottelevat. Rebeccan ässät pysyivät hyvin kontrolliSSa. Kysymys kalvoi taas mieltä: pysyivätkö liiankin hyvin. Rebecca kun mielestäni laulaa mikrofoni kutakuinkin nielurisoissa. Tuo omalla tavallaan viehättävä kirkkaus on omaan korvaani vähän keinotekoisenkin oloista.

Laulun ja säestävän kokoonpanon yhteistyö on saumatonta, soittimet oli hienosti eroteltavissa toisistaan. Musta tausta auttaa siinä.

Pääsevät sitten herratkin ääneen. Tai Godwhacker-biisiä lukuun ottamatta herra Donald Fagen. Steely Danin Everything Must Go -levy toimi myös hienosti. Erottelu oli kunnossa ja ProTools-tauhkan sijaan esille tuotiin oikeaa musiikkia. Joskin synteettisyyteen asti joka pilkku viilattuna. Kun kuuntelin lukuisia ja taas lukuisia levyjä, niin lopputulema oli aika selvä. Kirkasbalanssiset levyt hyötyvät Sigmasin pienestä tummuudesta, kun taas tummasoundiset levyt eivät ne kärsi ollenkaan. Kaikki ok siis? No, ehkä, verrataanpa taas Novaan...

VERROKKI JA FILOSOFOINTI

Sitten menikin vaikeaksi. Kirkkaus houkuttaa ja elävyys koukuttaa, olkoon tähän kohtaan sopiva mantra. Novan palatessa tehtävään soundi muuttui. Ja taas korostan taas sitä, että ASR:n vahvistinta ei ajettu Novan kautta. Ääni erotteli lähes yhtä hyvin, eikä taustan tummuus juurikaan kärsinyt.

Mutta jonkinlainen määrä elävyyttä tuli takaisin. Se elävyys ei tule, ainakaan pelkästään, kirkkaammasta yleissoundista, vaan kyllä kysymys on muustakin. Soittimet eivät erotu toisistaan ehkä niin hyvin kuin Sigmasin kanssa, mutta nyt ne soivat samassa tilassa ja kommunikoivat keskenään. Nyt ei ole enää lasimaalauksesta kysymys, jossa soittimet ovat liimattu omina palasinaan toistensa viereen, nyt ne todellakin soivat samassa tilassa. Yläbasso keveni hieman, mutta alin basso ei ainakaan huonontunut. Muutos ei ollut kovin suuri, mutta kylä nämä filtterit selkeästi toisistaan eroavan soundin luovat.

Keskinäinen paremmuus on puhdas makuasia. Itse pidin Sigmasista todella paljon ja harkitsin vakavasti sen hankkimista. Ihan loppumetreillä päädyin kuitenkin siihen, että jatkan toistaiseksi Novan kanssa. Asetelma oli tietyllä tavoin erottelu vastaan elävyys. Vaikka Sigmasin soundi ei missään nimessä ole kuollut, päädyin suosimaan olemassa olevaa soundia. Samalla jään kaipaamaan mustaa taustaa ja myös laitteen hienoa näyttöä. Sitä en halunnut kuuntelutilanteessa sammuttaa. No, yöksi minulla oli tapana aika kirkas näyttö sammuttaa.

17

Avointa kuuntelua 2/2016

SUOSITUS

Se harrastaja, joka ei ole kuullut hyvää virtafiltteriä ei tiedä, mitä mahdollisesti menettää. On väärä ajatus, että kokeilematta voi tietää, hyödyttääkö hyvä virtafiltteri omaa settiä vai ei. Moni kokeilija toki voi tulla siihen tulokseen, että rahaa säästyy ja tuollaista vekotinta ei tarvita. Mutta vaikutus voi olla myös päinvastainen. Kyllähän asiaa tutkineet löytävät jopa ihan mitattavia juttuja tuolta virtapuolelta. Mekanismi mittausten ja kuuntelukokemusten välisestä suhteesta ei tosin itselleni välttämättä aukene. Tästä syystä luotan lähinnä omiin korviini, en lehdistä luettuun, olivatpa ne sitten mittauksia tai kuuntelukokemuksia.

Ari Hifimestassa odottaa kohtuullisen laajan IsoTek-malliston kanssa. Kokeile, et pety!

Absoluuttinen äänenlaatu:

91%

Äänenlaatu hinta-laatusuhde huomioiden: 84%

SINFONIAT (OSA 3 / JONKIN SORTIN LOPPUERÄ) -einno

Otsikosta huolimatta nämä eivät ole mitenkään edellisiä vähäpätöisempiä, pikemminkin päinvastoin. Bruckner saa luvan aloittaa, romantiikan sinfoniagenren kenties puhtaimpana edustajana. Sinfoniat ovat suuria, massiivisia ja vaikuttavia. Itselleni tuttuja ja suosikkeja ovat 4. ja 7. sinfoniat. Molemmat lähes tunnin pituisia monumentteja. Sävelkulut / teemat eivät ole itselleni jääneet päähän, näitä ei tarvitse höylätä, kuten Sostakovitsia, että aukeaisivat kuulijalle. Itse näistä pidän ja uskallan suositella. Ei niin tarttuvaa kuin Dvorakin hittisinfonia, mutta jotenkin samansuuntaista tavaraa silti.

KUPPAAN KUOLLUT (F)RANSU

Sitten suuri suosikki: Schubert. Sinfoniat ovat kaikki hienoja, mutta kaksi viimeistä itselleni ovat the Juttu. Kahdeksas sinfonia ”keskeneräinen” on vain kahden osan ja runsaan parinkymmenen minuutin mittainen mestariteos. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella DG julkaisi uusimmat äänitteensä 4D-sarjassa. Tuo tarkoitti jonkinlaista digitaalista prosessointia äänikuvan parantamiseksi. No, nykyään ”vastustan” ehkä tuollaista, mutta kyllä nämä äänitteet olivat todella hienoja. Tässä sarjassa julkaistiin Schubertin 8. ja 9. sinfonia, Staatskapelle Dredsenin soittamana ja Giuseppe Sinopolin johtamana. Sivumennen sanottuna, sydänkohtaukseen kesken konsertin kuollut Sinopoli ansaitsisi oman juttunsa. Mutta kun en miehestä juuri mitään osaa kertoa, niin jää nyt väliin. Ne harvat levytykset, jotka häneltä omistan, ovat huippuja.

Mutta takaisin Kasiin. Vain kaksi osaa ja molemmat aika identtisiä, dynaamisia ja tempollisiakin vaihteluja lähinnä osien sisällä. Juuri kahdeksas sinfonia aiheutti aikanaan turhaumia, kun en saanut sitä vinyyliltä toistumaan oikealla tavalla lukuisista eri versioista huolimatta. Kakkososan massiivinen, vaskia hyödyntävä, iso forteteema kun vaatii hiljaisen taustan. Melodiat ja teemat ovat tässä (ja ysissä) aivan ylittämättömiä. Olen joskus itsekseni ajatellut, että jos John Williams olisi itseään parempi elokuvasäveltäjä, Star Warsin pitäisi kuulostaa tältä. No, Schubert ei kuulosta Williamsilta eikä edes päinvastoin. Suoraa identtisyyttä ei ole, mutta suosittelen lämpimästi sekä kasia että ysiä, jos esimerkiksi suurimuotoinen elokuvamusiikki kolahtaa. Tämä on vielä isompaa ja upeampaa, vaikka ehkä vaatiikin sisäistyäkseen muutaman kuuntelukerran.

Yhdeksäs ”Suuri” sinfonia muistuttaa kuuluisaa Beethovenin säveltämää kaimaansa ajoittain pal18

Avointa kuuntelua 2/2016

jonkin. Samaa säveltä hakkaava teema yhdistettynä säestävien sävelten varioidessa on tuttua kuuluisalta serkulta. Nimenomaan siis instrumentaaliosien kanssa, Schubert pitäytyy ysissään klassisessa muodossa. Kolmannen osan scherzo on tosin lähes yhtä pitkä kuin vetävän teeman omaava viimeinen osa.

Juuri Schubertin kanssa olen ollut aikanaan ennakkoluuloinen. Pidin sinfonioita ”tiluliluna”, kunnes kuuntelin kaverin luona kasin keskittyneesti läpi.

Sehän kolahti välittömästi! Massiivista, mahtipontista ja sopivasti särmikästä. Vaskille annetaan paljon roolia ja dynamiikkaa löytyy sopivasti. Ei mitään modernia hienostelua vaan sitä sinfonista herkkua parhaimmillaan. Tunsin aikanaan toki Schubertin liedit, mutta sinfonioita en. No, nyt paremmin tietäen Schubertin sinfoniat ja etenkin kaksi viimeistä ovat teoksia, joita voin lämpimästi suositella. Molemmista löytyy valtavasti erilaisia tulkintoja, mutta itse lähdin Sinopolista liikkeelle ja näihin myös aina palaan. Deccan klassikot, Wienin filharmonikot kapunaan Itsvan Kertesz ovat arvostettuja ja itseltäkin ne lyötyvät melkein kaikki vinyylinä. Karajania myös arvostetaan käsittääkseni Schubert-tulkkina melko korkealle.

BRAHMSIN NELJÄ SINFONIAA

Johannes Brahms oli suuri sinfonikko, vaikka lukumääräisesti neljä sinfoniaa ei olekaan paljoa.

Brahmsilla oli ilmeisen korkea kynnys lähteä säveltämään sinfonioita, koska orkesteri instrumenttina ei ollut hänelle erityisen tuttu. Aikaansa verrattuna Brahms on konservatiivista musiikkia ja siksi esim. uussaksalaisen (esim. Liszt) koulukunnan hampaissa. Mutta mitä tyylillä väliä, jos tulos on haluttua ja laadukasta.

Itselleni tutuin on ensimmäinen sinfonia. Alun juhlavuus tuo jotenkin mieleeni Tsaikovskin 4. sinfonian. Sinfonia on muodoltaan konservatiivinen. Esimerkiksi ensimmäinen osa on ehkä jotenkin kankea, mutta samaan aikaan vaikuttava. Toinen osa on tyypillinen hidas osa kauniine melodioineen. Kolmas osa on lyhyt mutta ei mitenkään erityisen scherzomainen. Tempo pysyy varsin maltillisena, vaikkakin kiihtyy osan aikana, melodia on luonnollisesti mieleenpainuva. Finaali on juhlava, alultaan hieman hidassoutuinen. Vaikka olen tästä sinfoniasta aina pitänyt, voi olla, että oman maun siirtyminen aavistuksen modernimpaan suuntaan tässä hieman ”kuivattanut” juuri tätä teosta.

Toinen sinfonia on ainakin alultaan ensimmäistä hieman kevyempi. Myös meloidiat ovat kevyempiä ja kauniimpia. Esimerkiksi kolmas osa tuntuu jo maltillisen kauniilta scherzolta. Yhä ollaan konservatiivisissa sävelissä. Myös finaali on vähän edeltäjäänsä kevyempi.

Kolmannessa sinfoniassa on oikeastaan sama juttu. Sinfonia ehkä yhdistelee kahta edeltäjäänsä siten, että tuloksena on näiden positiivisten puolten yhdistelmä. Muodoltaan tämä noudattelee selkeästi edeltäjiään. Erona lähinnä, että nopeahko komas osa alkaa melko maltillisella tempolla ja mollivoittoisella sävelkululla.

19

Avointa kuuntelua 2/2016

Neljäs sinfonia lienee tunnetuin ja arvostetuin. Omasta mielestäni Brahmsin sävelkieli kehittyy jokaisessa sinfoniassa. Nelosessa on aika vähän jäljellä ykkösen jäykkyydestä, toisaalta mahtipontisuus ja vaikuttavuus on pitkälti tallella. Esimerkiksi puhaltimien rooli kehittyy kaikissa sinfonioissa, ilmeisesti säveltäjän orkestrointitaitojen kehityksen sivutuotteena. Myös nelonen noudattaa aiempia sinfonioita muodoltaan. Hidas toinen osa ei ole juurikaan edeltävää osaa hitaampi. ”Scherzo” onkin sitten yllätys Yes-faneille :) Toisen osan jälkeen alkaa soida Fragile. Tarkemmin levyn kakkospuolen toinen biisi. Lainaus toki on toisinpäin, mutta aika moni muukin lienee törmännyt Yesiin ennen Brahmsia?

Finaali on suhteessa lyhyempi kuin edellisissä sinfonioissa. Mielestäni tämä tekee hyvää rakenteelle.

Taas kerran mukavia sävelkulkuja, mutta tässä ei mitään mahtipontisuuden ennätyksiä olla tavoittelemassa.

ISON M:N ISOT SINFONIAT

Gustaf Mahler oli aikanaan erittäin tunnettu ja tunustettu kapellimestari. Tämä varjosti hänen merkittävää ja menestykselistä säveltäjänuraansa oikeastaan koko Mahlerin elinajan. Tämä ei estänyt monipuolista säveltäjänuraa. Laulu oli Mahlerille keskeistä. Itse asiassa sinfoniatkin ovat pitkälle kehitettyjä lauluja, vaikka solisti-/kuorosinfonioita kaikki eivät olleetkaan. Laulullisuus tulee esiin myös siinä, että yhdessä sinfonioiden kanssa Mahler myös vei massiivisia laulusarjojaan eteenpäin. Vaikka suoriaikin yhteyksiä oli, halusi säveltäjä pitää teokset erillään. Toisaalta esimerkiksi Das Lied von der Erde on aika lailla sinfonia ilman numeroa.

ENSIMMÄINEN SINFONIA

Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa käytän vinyylisoittimen vouwaustestinä. Ensimmäinen osa alkaa pitkällä vaskien ja jousien hiljaisena unisonoäänenä. Kyllä tuo on samalla orkesterin ja kapunkin happotesti. Ei mikään helppo soitettava. Ykkösosa paisuu tuosta vähitellen. Oikastaan erittäin vähitellen mutta on koko ajan vaihtelevaa ja kiinnostavaa musiikkia. Teemat aiheuttavat keskivahvoja muistijälkiä ja ovat tarttuvia ja laulullisia, ehkä tanssillisiakin.

Toinen osa on reippaampi, periaatteessa tämän sinfonian lyhyt osa. Juhlava lähtöteema kantaa osan puoliväliin ja siihen perään liimataan toinen teemanpätkä, josta sitten palataan astetta reippaampana ykkösteemaan, tämähän on ihan popbiisin rakenne. Osa kasvaa loppua kohden, mutta ei saavuta mitään erityistä kliimaksia.

Kolmas osa on sitten ”Jaakko kulta” hautajaisissa. Aika eksoottinen yhdistelmä, mutta toimii hienosti. Varsin surumieleisenä osa pysyy, välissä toki taas esiintyy laulullisempia sävelkulkuja, mutta aika alavireisissä tunnelmissa mennään.

Viimeinen osa alkaa iskevästi, synkkiä sointivärejä käyttäen. Oikeastaan ensimmäistä kertaa koko teoksen aikana käytetään isosti perkussioelementtejä: patarumpua ja isoakin sellaista. Osan tempoluonnehdinta ”Sturmisch Bewegt” kertoo jotain Saksaa osaamattomallekin. Tästä osasta löytyy tunnelman äkkinäisiäkin vaihtumisia. Ensimmäinen suvantovaihe on heti osan alkupuolella. Aivan uskomattoman kaunis teema siinä. Tuosta noustaan nykäyksittäin pitkällä paisutuksella. Musiikki pysyy (positiivisella tavalla) levottomana ja 20

Avointa kuuntelua 2/2016

energisenä. Osa on melko mittava ajallisesti, jo osan puolivälissä ollaan, tosin vaisuhkoissa, loppufanfaareissa. Tästä lähdetään taas liikkeelle alkuteemaa sivuten. Musiikki säilyy pitkään seesteisenä, lopussa on toki asiaan kuuluva crescendo, mutta se alkaa yllättävän myöhään, loppu on ihan arvattavan massiivinen mutta myös kaunis sävelkieleltään.

Itselläni kesti yllättävän kauan päästä kiinni ensimmäiseen sinfoniaan. Pitkään se tuntui tylsältä teokselta, jossa ei ollut dynamiikkaa eikä säihkettä. Mutta vähitellen tilanne muuttui. Yksi asia oli varmasti hyvät vinyyliversiot. Ylenmääräisen dynamiikan puute tekee tästä teoksesta otollisen vinyyliversiolle, kun vastaavasti joku 8. sinfonia on mahdoton toistettava mitenkään järkevällä dynamiikalla vinyyliltä. Tulkinnoista suosikkini on Deccan klassikko Solti, myös Budapest Festival Orchesta ja Ivan Fischer tarjoilevat mieluisan SACD-version teoksesta. Muitakin hyviä versioita on, tosin jonkinasteinen antisemitismi on karsinut muutaman kapun tämän sinfonian kimpusta pois aikanaan.

TOINEN SINFONIA

Kakkossinfonia on sitten jo muodoltaan ”standardia” Mahleria. Ylösnousemussinfonian ensimmäinen osa on massiivinen hautajaisteema. Käsitykseni mukaan ensimmäisen osan jälkeen pidetään joskus konserttitilanteessa ihan kunnollinen paussi, ennen kuin jälkimmäiset osat alkavat.

Toinen osa alkaa seesteisesti ihan perinteisen instrumentaaliosan aikana tulee muutama nopea nousu, mutta mielestäni tämä on tyypillinen sinfonian hidas osa. Kolmas osa puolestaan on patarummuilla alkava scherzo. Pienestä lähdetään liikkeelle. Instrumentaalisena pysytään tässäkin. Aika pitkä osa on scherzoksi. Ihan tyypillistä sinfonista musiikkia kuitenkin.

Neljäs osa on sitten oma juttunsa. Altto aloittaa osuutensa erittäin kauniilla melodialla. Jos ei tunne sinfonian rakennetta, tämä tarjoaa aika ison yllätyksen, mutta itselleni vokaalimusiikin ystävänä varsin miellyttävän sellaisen.

Viides ja viimeinen osa (voidaan jakaa kolmeen lyhyempään osaan) toistaa alun massiivista teemaa ja kääntyy siitä seesteisyyden kautta lohdulliseksi ylösnousemuskuvaukseksi, joka kestää puoli tuntia. Tässä osassa on sitten dynamiikan vaihtelua ihan kerrakseen. Osa päättyy loppukuoroon, joka mukailee nelososan teemaa, tällä kertaa kuoron laulamana. Kuoron loppupuolella on sitten taas solisteja, kuoroa, orkesteria ja urkuja. Loppu on mahtipontisuuden ystävälle pelkkää mannaa. En tiedä, johtuuko tästä, mutta kakkonen on monella tavalla suosikkini. Ehkä tämä normaalista poikkeava muoto on tässä sinfoniassa tuoreimmillaan.

KOLMAS JA NELJÄS SINFONIA

Kolmonen on itselleni vähän etäisemmäksi jäänyt sinfonia. Varsinkin sinfonian levoton alku on massiivisuudessaan upea. Sinfonialla on mittaa melkoisesti, tämä taisi olla pisimpiä, ellei jopa pisin Mahlerin sinfonia. Tässäkin sinfoniassa mezzosopraano ja kuoro(t) ovat merkittävässä roolissa. Tässä ehkä oma sisäistämisprosessini on vielä kesken, johtuen lähinnä omaksuttavan sisällön määrästä. Tämä on yksi kriittisimpiä kotiläksyjäni Mahlerin sinfonioiden osalta.

Seuraavassa, neljännessä, sinfoniassa palattiin perinteiseen neliosaiseen muotoon. Sopraano vielä on mukana kuvioissa, mutta sinfonia on muodoltaan ja sisällöltään ”tiukka”. Tämä ei kuitenkaan vähennä teoksen musiikillisia ansioita.

21

Avointa kuuntelua 2/2016

INSTRUMENTAALISINFONIAT (5, 6 JA 7.)

Kolme seuraavaa sinfoniaa taas ovat puolestaan paluuta instrumentaaliseen musiikkiin. Viides sinfonia on moniosainen ja monipuolinen kokonaisuus. Melodiat ja muoto ovat hienoja, sinfonia on edeltäjäänsä moniosaisempi ja kestoltaan pidempi, taas mennään selkeästi yli tunnin. Sävelkieleltään ja tunnelmaltaan sinfonia on edeltäjiään ankarampi. Tämä karuus kyllä saa itselläni jylhyyden ja tätä kautta kauneuden leiman. Sinfonia on kuitenkin muodoltaan varsin klassinen ja perinteinen.

Kuudes sinfonia on vielä edeltäjäänsä pidempi ja ehkä karumpikin. Sinfonia on ilmeisesti Mahlerille henkilökohtainen kohtalonelementteineen. Kuudennen sinfonian luonteenomaisimpia piirteitä (myös hifisteille tuttuja) ovat viimeisen osa kohtalon iskut, joita varten on rakennettu ”vasara”.

Mahler ilmeisesti poisti kolmannen iskun, joka kaataa sankarin ”kuin puu kaadetaan”. Omasta mielestäni hieno sinfonia, sopii juuri omaan mielenlaatuuni, kohtalonsinfoniat kun tuntuvat erityisen vaikuttavilta.

Seitsemäs sinfonia on jäänyt itselleni melko vieraaksi. Sinfonian luominen oli Mahlerille työlästä ja sitä pidetään hieman sekavana. Esimerkiksi finaali on upea, massiivinen, mutta ei-negatiivisella tavalla sävelkuluiltaan vinksahtanut. Omaan makuuni kyllä tämäkin sinfonia uppoaa.

KAKSI VIIMEISTÄ KOKONAISTA SINFONIAA

Kahdeksas sinfonia on sitten monille tuttu, ”tuhannen” sinfonia, jonka jo tuossa aiemmin olen maininnutkin. Tämä sinfonia sai eniten positiivista huomiota Mahlerin elinaikana. Massiivisen esityskoneiston ohella myös teos on massiivinen ja vaikuttava. Tässä digitaalinen hires-äänitys ja monikanava todellakin puoltavat paikkaansa. Massiivisuuden ohella teos on myös kaunis ja vaihteleva.

Edellisessä sinfoniassa oli melkoiset luomistuskat, tämän Mahler taas sävelsi lyhyessä ajassa. Monessa mielessä tämä sinfonia oli jonkinlainen ”syrjähyppy” verrattuna edeltäjäänsä ja seuraavaan sinfoniaan.

Yhdeksättä sinfoniaansa Mahler taikauskoisena pelkäsi. Syklihän loppui tuohon esimerkiksi Beethovenilla ja Schubertilla. Ilmeisesti ysin sijaan Mahler sävelsikin kymppiä, tietoisena jo aiemmin ilmenneiden terveysvaikeuksien aiheuttamasta kuoleman lähestymisestä. Oman tulkintani mukaan yhdeksännessä tehdään tiliä, mutta palataan lähinnä viidennen ja kuudennen sinfonioiden tunnelmiin. Kolmannen osan scherzo on Mahleriksi modernia, hieman riitasointuista ja tuo jollakin tavalla mieleen jopa Sostakovitsin, jolle Mahler kieltämättä olikin esikuva. Finaalin alku taas on todella kaunis, sisäistynyttä ja tasapainoista musiikkia.

Kymmenennestä, viisiosaiseksi aiotusta sinfoniasta Mahler sai käytännössä valmiiksi ensimmäisen ja kolmannen osan. Teos on kuitenkin täydennetty kokonaisuudeksi. Itselleni ”kymppi” ei ole koskaan kunnolla auennut. Musiikki tuntuu jotenkin epätasaiselta (ensimmäisenkin osan sisällä). Voi toki olla, että ongelma johtuu vain vähäisistä kuuntelukerroista, saman kun huomasin silloin aikanaan tuon ykkösenkin kassa.

Mielenkiintoinen kysymys on, miten Mahlerin ura säveltäjän olisi erilainen, jos hänellä olisi ollut parikymmentä vuotta enemmän aikaa säveltää. Samaa toki voi kysy korkojen kanssa Schubertista ja erityisesti Mozartista. Nämä kaksi herraa tosin taisivat polttaa kynttilää koko ajan molemmista päistä.

22

Avointa kuuntelua 2/2016

LOPUKSI

Yksittäinen esimerkki ja klassinen Decca-suuruus on vähän vanhempi, Bizet:n C-duurisinfonia. Tämä erityisesti on tullut vinyylijuttujen kautta tutuksi. Erittäin hieno, klassinen ja romanttinen teos.

Sinfonioita on vaikka kuinka paljon, joten uusien teoksien löytyminen ei ihan alkuunsa tyssää. Olikohan Segerstamkin kirjoittanut jo yli parisataa enemmän tai vähemmän vapaapulsatiivista teosta.

On siis selvää, että sinfonioiden osalta olen vain raapaissut pintaa ja sekin raapaisu vielä varsin pinnallisella ja henkilökohtais-subjektiivisella tasolla. Toivottavasti nämä yksittäiset havainnot ja mielipiteet avaavat joitain uusia tuttavuuksia tai muistuttavat mieliin jotain unohtuneita teoksia. Sinfonia on ainakin itselleni se tärkein klassisien musiikin teosten muoto. Mutta ei tietenkään ainoa.

VAIHDANKO LAITETTA VAI VIRITTELENKÖ PIKKUISEN -einno

Keksin uuden lähestymistavan jo aiemmin käsiteltyihin twiikkeihin. Pähkäilin laitteiden paremmuutta versus haluttavuutta, kun sain settiini laitteet, jotka käytännössä pesivät referenssin, mutta johtivat siihen ristiriitatilanteeseen, jossa paremmuus on selvä, mutta omat mielihalut ovat jotenkin ristiriitaisia. Niinpä lähdin etsimään muutosta nykysettiini, mutta ilman uusien laitteiden hankkimista.

Tähän löytyi yllättävänkin paljon työkaluja. Vaihtelua on helppo saavuttaa, paremmuudesta ei aina voi olla varma. Monimutkaisen kokonaisuuden hallinta kun ei ole helppoa, muutokset voivat vahvistaa tai vesittää toisiaan.

Samaan aikaan ihmettelen sitä vimmaa, jota esimerkiksi Harrastajien palstalla aktiiviset ihmiset pistävät settejään ja niiden komponentteja uusiksi. Ei sillä, ettenkö itsekin olisi kalliiksi tulleita peliliikeitä tehnyt, mutta on valtaosa setistäni pysynyt samana vuosia.

Ihan selvästi tuntuu siis siltä, että vaihtelua aina kaivataan, pelkkä uusi musiikki ei riitä, vakka päärooli musiikille kiistatta kuuluu. Kieltämättä vaihtelun haku on iso osa tätä harrastusta.

Tässä julkaisussa Vekko mv on viime aikoina kunnostautunut twiikkien vertailussa, vaikkakin toistaiseksi tennispalloja lukuun ottamatta lähinnä on pelattu nestemäisellä typellä.

Ennen kuin tuohon typpitonkkaan upotan oman pääni, näen twiikit mahdollisena oikotienä onneen.

Esimerkiksi Sepin entisellä setillä totesimme isommalla porukalla taikanappien tarjonneen parin tonnin laiteparannuksen. Jos tuosta karsii dramatiikan ja liioittelun pois, jää jäljelle yhä vinha perä: miksi vaihtaa laitteita yhä kalliimpiin, kun vaihtelun tarvetta on mahdollista tyydyttää vähäisemmällä rahanmenolla, pienemmillä tai isommilla twiikeillä.

Tarkoitukseni ei ole nyt kuvata tarkasti erilaisia twiikkejä ja niiden vaikutusta tai edes kyseenalaistaa toisten näkemyksiä twiikkien oleellisuudesta tai olemattomuudesta. Lähinnä ajattelin kertoa omia kokemuksiani, miten saa setin soundiin vaihtelua erityyppisillä ja usein -hintaisilla twiikeillä.

KIVILEVYT

Nuo eivät mielestäni edes ole twiikkejä, vaan erottamaton osa mitä tahansa laadukasta settiä. Ainakaan omassa setissäni enää ilman tule toimeen. Laitteen soundi siis on se soundi, minkä saan ulos kivilevyn kanssa. En ole jokaista eri kivilaatua kokeillut, vaan Porin Pekka on toimittanut kaikki käytössä olevat kivet. Hinta ei ole ihan halpa, varsinkin pienet kivilevyt (USB-konvertterin alla on mel23

Avointa kuuntelua 2/2016

kein tupakka-askin kokoinen alustakivi) ovat kokoonsa nähden sietämättömän kalliita. Osin tosin siksi, että olen ne halunnut kaikilta sivuilta hiottuina. Käsityö maksaa, sille ei mitään voi.

Ensimmäistä kertaa kuunneltuna vaikutus ääneen kuului jo ennen kuin testimusiikki edes alkoi. Tausta mustuu merkittävästi ja äänet selkenevät ja rauhoittuvat. Bassoa ehkä tulee lisää ja yleinen erottelu paranee. Merkittävin asia on juuri tuo musta tausta. En ainakaan toistaiseksi ole verrannut, kuinka iso tuo ero on. Siis toisin sanoen, kuinka suuren laiteinvestoinnin vaatii saman hyödyn saavuttaminen kivilevyn lisäämiseen verrattuna. Oma arvaukseni on, että kun puhutaan keskihintaisesta tai kalliimmasta laitteesta, tulee kivilevy laitemalliston tikapuiden kiipeämistä edullisemmaksi. Tämä mielipiteeni jää kuitenkin pitkälti arvauksen varaan.

KAAPELIT

Kaapeleista en halua myöskään puhua twiikkinä. Itse rakennan setin kaapelien päälle. Usein synergiaetu on ilmeinen, joten jos hyvä kaapelimerkki löytyy, kannattaa siinä pysyä. Toki kaapeleilla voi hienosäätää setin soundia haluttuun suuntaan, mutta itse etsin kaapeleista ennen kaikkea lisääntynyttä resoluutiota. Itse pidän virtakaapeleita tärkeinä. Totta kai vaiheet pitää olla oikein, mutta kyllä virtakaapeleilla muutenkin on merkittävä vaikutus soundiin. Kaapeleissa pitää huomata, että välttämättä kallein ei ole ollenkaan paras. Toki hinnalla ja laadulla keskimääräisesti vaikuttaisi olevan selkeä yhteys.

JAKOBLOKIT JA VIRTFILTTERIT

Tämä on jatkoa kaapelijutulle. Myös siinä mielessä, että näihinkin saa rahaa menemään vaikka kuinka paljon. Aiemmin keskityin jakoblokkeihin ja vaihtoehtona oli lähinnä, laittaako rahaa kiinni 400 vai 1200 euroa, noin pyöristellen. Kuten Avointa kuuntelua -kakkosnumero kertoo, löysin ei-mussuunnuttavia virtafilttereitä ja uskon niitä löytyvän lisääkin, kunhan pääsisi markkoihin tutustumaan nykyistä laajemmin. Taas näissäkin on tärkeä kuunnella kokonaisuutta, joskus toimii toisenlainen ratkaisu ja joskus taas jokin muu.

LAITETELINEET

Uskon, että laitetelineilläkin on eroja. Kun aikanaan siirsin settini Lundiasta Atacamaan, ääni parani mielestäni vähän mutta silti selkeästi. Tosin itse pidän kivilevyjen vaikutusta laitetelinettä suurempana. Esimerkiksi tietokonesetin kiintolevy on lattialla kivilevyn päällä, itse tietokone pyörien päällä olevassa puuhyllyssä, mutta kivilevyn päällä myöskin. No, onhan tietokoneessa myös SoundProofin virtakaapeli.

24

Avointa kuuntelua 2/2016

TAIKANAPIT

Blue Horizonin taikanappeja olen demonnut ja myös kuunnellut eri demoissa. Suhtaudun niihin hieman kaksijakoisesti. Monessa tilanteessa ne tuovat ääneen tervetullutta avaruutta. Toisaalta omassa setissäni kivilevyjen kanssa en niitä (enää) käytä. Äänen iskevyys ja balanssi kärsivät omassa setissäni aika merkittävästikin. Oma ideani on, että jos laitteet ovat (hinta ei ole tässä keskeistä) kevyemmin tehtyjä, niin resonanssien vaimentuminen on tervetullutta, mutta järeämmillä laitteilla ja resonanssit muuten vaimennettuna (esim. kivilevyjen kautta) taikanappien vaikutus muuttuu negatiiviseksi. Kannattaa siis joka tilanteessa kuunnella ja päättää itse, onko vaikutus positiivinen vai negatiivinen.

ERILAISET PYLPYRÄT, PIIKIT JA TASSUT LAITTEIDEN ALLA

Tässä tulee mielenkiintoisimmat havainnot. Esim jo mainittu Porin Pekka nykyään tunkee laitteiden alle erilaisia alumiinilieriöitä. Aiemmin (ja nykyäänkin) tehdään myös resonanssihampurilaisia, joissa kahden kivilevyn välillä on ohuehko titaanilevy.

Alumiinilieriöiden lisäksi Pekalla oli ASR:n sivujen jäähdytysritilöiden alla jonkinlainen piikkisysteemi. Tästä sain itse idean poistaa tassut ASR:n alta, jolloin laite on jäähdytysritilöiden varassa kivilevyn päällä. Ja taas ääni muuttui hieman. No, samalla tavalla myös levysoittimen poweri on suorassa kontaktissa kivilevyyn, kun taas itse levarin jalassa on piikin alla massiivinen aluslevy.

Itse törmäsin aikanaan äärettömän mielenkiintoiseen ilmiöön, kun akryyli/metallirakenteiseen USB-konvertterin ja virtalähteen omaan räkkiin laitoin piikkien alle tarkoitetut aluslevy ja sitten aikanaan otin ne pois. Ero oli (suhteessa ja kontekstissa) valtava. Päädyin silloin jättämään pelkät piikit kivilevyä vasten.

Diskantti oli heleä ja avoin, äänikuva vastaavasti oli hyvin ulotteikas ja avara. Tästä olen sivuillani aikanaan kirjoittanutkin.

Mutta sitten tilanne muuttui. Olen nyt päässyt kuulemaan useita huippulaitteita omassa setissäni ja ihmetellyt, miten oma settini kuulostaa niin avaralta ja joskus myös epätarkkuuteen asti avoimelta diskantissa. Päätin pyrkiä aavistuksen kontrolloidumpaan diskanttiin, vaikka sitten avoimuuden kustannuksella. Ja kuinka ollakaan, tähän pääsin juuri tähän lisäämällä nuo piikkien aluslevyt takaisin. Ilman kompromisseja. Aika uskomatonta!

Tämän muutoksen jälkeen jäin miettimään, miten pääsisi pykälää pidemmälle. No kokeilin taas tassuja vahvistimen alle. Ja tottahan toki: soundi rauhoittui diskanttipuolelta pikkuisen. Itselleni tärkeät kaiut jäi eläviksi yhä, mutta muuten diskantti hieman rauhoittui. Voi olla, että tuonne bassotoistoon tuli vähän keskibassoon lisää määrää, mutta ei tuo mitenkään häiritsevä tai epätoivottava efekti ole, pikemminkin päinvastoin.

Paljon myöhemmin menin taas pykälän eteenpäin. Heivasin tuon akryyliräkin kokonaan ja laitoin konvertterin ja powerin omille kivilevyilleen. Tuloksena vieläkin jämptimpi ääni. Vielä pykälä avoimuutta hävisi, mutta soundi myös täsmentyi. Efekti oli itse asiassa aika samanlainen kuin taika25

Avointa kuuntelua 2/2016

nappien poistaminen. Avoimuus ehkä tässäkin oli jonkin sortin epätäsmällisyyttä. Kaikuja jäi ihan riittävästi ja äänikuva syveni aavistuksen. Syvyyden pienen lisääntymisen ohella koko kuva siirtyi puolisen metriä taaksepäin. Varsin positiivinen muutos, vaikka ihan dramaattisesta käänteestä ei voikaan puhua.

Siis ihan puoliarvattu ajatus on, että krispimpää soundia hakiessa ainakin ASR:stä kannattaa napata tassut pois. Tällä kertaa haluan tosin todeta, että ihminen on altis kuulemaan haluamiaan asioita. Iso osa twiikeistä voi siis perustua tähän. Toisaalta näitä isompia muutoksia (esim. kivilevyt) voisin lähteä ihan sokkokuuntelun avulla etsimään.

Tähän asiaan palasin vielä noin kuukautta myöhemmin. Päädyn siihen, että avoin soundi, ilman tassuja on parempi. Pitkähkön kuuntelurupeaman jälkeen kokeilin taas tassuja alle. Tällä kertaa muutos oli taas varsin merkittävä. Tassut veivät elävyyttä pois yllättävänkin paljon. Esimerkiksi Shelby Lynnen Just A Little Loving -biisissä virvelin kanttilyönti vaan oli lyhyempi soinniltaan ja siinä oli epämääräistä tukkoisuuttakin. Tassut siis lensivät arkistoon pikavauhtia.

Toisaalta jo aiemmin huomasin, että virtalähteen ja dedikoidun USB-kaapelin lisääminen iFi-systeemiin vasta toi haluamani pituuden ja tarkkuuden kaikuihin, ei siis pelkkä konvertteri itsessään.

Johtopäätökset ovat siis hyvin selkeitä: Hifistelyssä on kolme asiaa tärkeitä, setti, setti ja setti. Siis kannattaa kuunnella settiä ja kerrallaan vain yhden muuttujan vaikutusta kokonaissoundiin. Kannattaa luottaa korviinsa ja olla tyytyväinen, jos tuntuu siihen olevan aihetta.

VAIHTELU JA EPÄVARMUUS

Hifiharrastajien sivuilla on kovasti ollut väittelyä siitä, kuulevatko ihmiset höpöjä ja kuinka todellisia nuo kuullut erot ovat. Vältän itse jyrkkiä mielipiteitä, mutta itse haluan kuunnella avoimesti ja kuulen myös isohkoja eroja twiikkien ja toki laitteidenkin välillä. Kuinka oikeassa olen, on toinen asia, mutta itselleni nämä erot ovat todellisia, samoin kuin se fakta, ettei ainakaan kaikkia näitä havaintoja pysty sokkokuuntelussa toistamaan/todentamaan. Myös mielipiteet ja arvostukset muuttuvat.

Esimerkiksi hankkiuduin melko pitkän käyttöjakson jälkeen noista jo mainituista taikanapeista, kun lähdin ulkopuoliden vinkin perusteella kyseenalaistamaan niiden hyötyä omassa setissäni.

Harrastuksen ja muutenkin oman henkisen hyvinvoinnin varmistamiseksi kannattaa siis myöntää oma erehtyväisyys ja harrastamiseen liittyvä epävarmuus sekä suoranainen oman maun muuttuminen. Eli vielä kerran: kannattaa uskaltaa muuttaa mielipidettään ja hyväksyä epävarmuus ja arvostusten muuttuminen. Ajan myötä muutosten merkitys joko vahvistuu tai sitten tulee pakitettua pykälän verran. Pahimmillaan tuossa jää ikuiseen silmukkaan! Joka tapauksessa harrastaminen on hauskempaa kun kokeilee avoimin mielin ja uskaltaa myös kyseenalaistaa omia tekemisiään.

26

Avointa kuuntelua 2/2016

KANNELMÄEN TOINEN TULEMINEN -einno

Ensimmäiset Kannelmäen pop-up messut olivat niin sympaattinen tapahtuma, että uuden version esiin ponnahtaessa selvää oli, että paikalle pitää päästä.

RAPSAA PUKKAA

Samalla päätin, että tällä kertaa pyrin kirjoittamaan myös messuraportin. Toki jo lauantain päätteeksi löytyi harrastajien palstalta vääntöä, jotkut puhuivat vaan kaiuttimsta, jotkut kritisoivat tätä, jotkut pitivät paikkaa epäonnistuneena ja jotkut taas tykkäsivät kovasti. Joku kehui kovasti Bowers & Wilkinsin D3:sia, joku taas haukkui niitä yhtä kovasti. Tästäkin syystä sitä mielellään tuo oman näkemyksensä mukaan keskusteluun. Absoluuttista totuutta ei millään tämkään kertomus sisällä, mutta joitain havaintoja kuitenkin.

Pieni periaatteellinen miinus oli se, että tällä kertaa joutui maksamaan pääsylipusta. Eihän se käytännössä ole mikään juttu, mutta aiempi kirkasotsaisuus nyt vähän kenties kärsi inflaatiota. Toisaalta pääasia on se, että messut yleensä järjestettiin. Ja jos tämä pääsymaksu kevensi näytteilleasettajien taakkaa, niin hyvähän sekin on, näistä ei kukaan pääse juurikaan tienaamaan.

SITTEN LIPPUKASSAN KAUTTA SISÄÄN. KOLME KERROSTA OLI TARJOLLA. FIRST FLOOR

Ekassa kerroksessa sijaitsi ainoastaan Solaudion osasto. Erikoisen näköisiä kaiuttimia, mukavan oloinen setti ja ihan ok musiikkia. Kaiuttimet ovat yksinkertaiset ja takana on fiksua ajattelua. Ääni oli ihan ok, mutta nopealla kuuntelulla ehkä vähän soundi oli ehkä hieman vaatimaton ja mattapintainen, en tiedä, olisiko tämä tähdätty itseäni selkeämmin laajakaistaihmisten suuntaan? Kaiuttimia ajeltiin Electrocompanietin laitteilla ja kyllähän nuo Nemot ovat upeat ja pysäyttävän massiiviset päätteet.

SECOND FLOOR

Sitten vuorossa oli kakkoskerros ja Audiokaupalla aloitettiin. Elacit soivat puhtaasti, mutta tästäkin vähän jotain koukuttavuutta omaan makuuni puuttui. Perussiistiä hyvinkin, mutta ainakin tarjolla olleella musiikilla se syvin koukku puuttui. Jotenkin setistä kuitenkin välittyi se, että nuo Moonin laitteet olisi mukava kuulla oikein kunnolla. Tuossa välittyi laitteiden selkeä potentiaali.

AH-Hifisystemsin pienehkö huone oli varsin mielenkiintoinen. Liian lähellä (varoituslappu ulkopuolella) oleva ovi herätti huomiota ja ehkä haittasi harrastustoimintaakin hieman, mutta siitä kulkureitin viereltä löytyvät Scansonicit olivat soundiltaan varsin kirkkaat, vaikea sanoa, olivatko liiankin. Sen sijaan Pro-Jectin Reference 10 oli todella mielenkiintoisen oloinen tuttavuus. Ääni vaikutti olevan kohdallaan ja ulkonäkö on upea, vaikka itse en puupintaista plint27

Avointa kuuntelua 2/2016

tiä niin kovin kaipaakaan, eiköhän tuonkin halutessa saisi pianomustana. Hieman vanhahtavan näköinen S-mallinen äänivarsi vaikutti mielenkiintoiselta, vaikka sen vaikutusta soundiin olikin hankala arvioida. Soitin soi siististi ja joskus merkin kanssa haitanneet levyn pintaäänet olivat ainakin sen hetkisellä näytteellä täysin kurissa.

Kruunuradion osastolla poikkesin kahdesti. Molemmilla kerroilla Naimit ajoivat Focalin Sopra kakkosia. Ekalla kerralla musiikki oli varsin rätisevää ja rähisevää sähköistä jumputusta, josta ei ota tällainen vanheneva erkkikään selvää... Toisella kerralla sain melkein yksin istua penkkirivissä ja silloin pääsin kuuntelemaan omia näytteitä. Ihan kivasti toimivat, vaikka Rebecca Pidgeonin laulu oli aavistuksen tukkoisen oloista. Periaatteessa soundi oli ihan kohdallaan, mutta tiettyä pidäkkeisyyttä tai ehkä lievää pahvisuutta oli aistittavissa. Ranskalaiset ehkä vetävät kotiinpäin sillä Debussyn Faunin iltapäivä taas toimi juuri halutulla tavalla, tuossa ei todellakaan ollut mitään moitittavaa. Se ajatus, että Naimit olisivat jotenkin erityisen nopeita tai että niissä ei olisi äänikuvaa, olivat näiden näytteiden perusteella enemmän tai vähemmän epätosia. Olisi oikein mukava kuunnella oikein kunnon Naimsetti joskus ajan kanssa ja muutenkin perusteellisesti.

TERAPIAA VAI PYÖRITYSTÄ

Hifiklinikan huone (sama edelliselläkin kerralla) oli akustiikaltaan paljon kamalampi kuin muistinkaan. Meitä oli siellä muutama henkilö ja aluksi juteltiin ilman musiikkia. Kamalaa mölinää jo ihan tavallinen puhe. Kaikista mielenkiintoisinta oli, että musiikin soidessa tila toimi paljon paremmin kuin puheen ja/tai yleisen älämölön aikana. Verityn Rienzi oli alapäästään vinksahtanut väärin päin, mutta tulos puhui puolestaan. Pyöritin (Transrotorin Rondino Nero) oli hieno mustana versiona ja kokonaissoundi oli erityisen tasapainoinen. Erittäin onnistunut kattaus ja TK-cablen upperendit olivat puisessa ilmiasussaan oikein ylellisen näköiset. Itse ihastuin tolkuttomasti Transrotorin kuulokevahvistimeen, se oli todella upean näköinen kiiltelevässä mutta silti yksinkertaisessa muodossaan. Santtu omassa persoonassaan on myös aina loistava sisäänheittotuote. Tällä kertaa alan Grand Old Man oli vielä tuonut ystävänpäivän kunniaksi mukanaan sympaattisen sydäntuolin.

28

Avointa kuuntelua 2/2016

KÄÄRMEÖLJYÄ VAI HYVÄÄ SOUNDIA?

Star and Stripesin osasto oli myös todella mielenkiintoinen. Bullfrogit olivat pysäyttävän näköiset ja muukin setti toimi hienosti. Äänen tasapaino ei ehkä ollut täydellinen, mutta vierustoverille tokaisinkin, että elävyys ja timing ovat se musiikin välittymisen todellinen juju. Mikään ei tässä setissä ollut pielessä, mutta ei se ääni ehkä täysin neutraali ollut. Kuitenkin messujen parhaiten mieleen jääviä kokonaisuuksia ja paljon ajatusta tuossa setittämisessä oli ollut. Arpakuutiot ja kristallit jäivät erikseen testaamatta, mutta pidin kokonaisuudesta oikein paljon. Ehkäpä on Someron reissu tulossa...

Highendstudion osastolla Keffin Blade kakkoset olivat tällä kertaa hieman edellistä vaisumman oloiset.

En tiedä miksi, oliko vain musiikkinäytteistä kiinni, mutta viime kerralla elämys oli syvempi. Oma arvaukseni oli, että Audionetin integroitu oli ehkä vähän köykäinen Bladeille. Voi myös olla, että oli kiinni vain sillä hetkellä kuunnellusta musiikista, tiedä häntä. Mielenkiintoista tavaraa joka tapauksessa ja toivottavasti pääsen tutustumaan näihin tarkemmin.

AUDELECIN ERISTYSSELLI

Audelecin osasto oli mielenkiintoinen. Aurelian ison Graphican proto oli kiinnostava, mutta omaan makuuni ääni ei ollenkaan istunut. Ainakin lyhyt näyte, jonka kuuntelin jätti kovaäänisestä kovin sihisevän ja kihisevän kuvan. Keskiäänet ja erityisesti korkeat äänet kaatuivat päälle sellaisella intensiteetillä, ettei siinä omasta mielestäni puhuttu neutraaliudesta eikä edes erottelusta, vaan tavaraa tuli liikaa ja ehkä hieman epäjärjestyksessä. Potentiaali kyllä välittyi ja kotimaiselle korkeatasoiselle kaiutinsuunnittelulle lienee aina tilaa.

Samalla osastolla oli myös hauska kuulokekoppi.

Siellä tarjolla oli Staxin paremman pään mallit. Ihan hienoa, että niihin pääsi rauhassa tutustumaan. Se varsinainen pienimuotoinen sensaatio olivat Quadin kaiuttimet ja koko setti. Tässä oli nyt tasapainoista tarkkaa ja neutraalin miellyttävää toistoa koko rahan edestä. Ja kohtuullisen sellaisen, koko setin sai kympillä, silloin kaapeleihin sai vielä tonnin, CD/etunen ja pääte kustansivat 4 500 ja kaiuttimet 4 400. Ei 29

Avointa kuuntelua 2/2016

toki halpisihifiä, mutta erinomainen setti ja bassotoisto jo ilman subbaria oli varsin kelvollista myös ulottuvuuden osalta, ei ihme, että Ken Kessler näistä Hifi Newsissä tykkäsi.

JJ-Hifin osastolla soivat Dalit myös Electrocompanietin ajelemina. Ääni oli ihan ok, muuta stereotyypinomaisesti takaraivossa kummittelema keskiäänikorostusajatus nosti päätään, yllätys yllätys keskiäänivoittoisella, viulumusiikilla. Esitys oli ihan lupaava, mutta valitettavasti en päässyt kuuntelemaan laajemmin eri materiaalilla.

Goldmundin langaton setti makoili huoneen toisella puolella. Hyvin mielenkiintoinen konsepti, mutta kuuntelumahdollisuutta ei ollut tarjolla juuri itselle osuneina poikkeamisajankohtina.

Kolmannen kerroksen viimeisenä etappina olivat Mareksoundin osastot. Devialetien salainen ase oli 802 D3:lle valmistuneet SAM-algoritmit. Huone oli kumiseva, tai ainakin soundiltaan epämääräinen, mutta isot D:t (kaksin kappalein, enkä nyt puhu Lipsasesta kloonattuna) kontorolloivat kasinollakakkosia hienosti ja esitys pysyi varsin tiukasti kasassa. Kuvassa tunnettu palstapersoona laskee rahojaan 800:t mielessä...

Toisessa huoneessa soivat kolmossarjan 805:t ja voi jukupliut, kuinka kaunis ääni niistä tuli. Totta kai etupää oli kunnossa, Merdianin soitin/etunen oli viimeisen päälle tehtäviensä tasalla, eikä tuo settikään ihan halvaksi hinnaltaan jää, aika lailla päin vastoin.

Mutta yhtä kaikki sarjansa pienimmästä kaiuttimesta pääsi ilmoille äärimmäisen kaunis, rauhallinen, neutraali ja erittäin erotteleva ääni. Tätä oli erityisen miellyttävä kuunnella. Valkoisena kaiutin oli nätti.

LOPPUPOHDINTA

Messut olivat omasta mielestäni erittäin onnistuneet. Pidin kaikista osastoista ja kaikkien näytteilleasettajien osallistuminen oli ajateltua, perusteltua ja informatiivista. Hyvinkään messuista olen aina pitänyt, mutta jo edellinen Kannelmäen tapahtuma antoi oikein positiivisen vaikutelman. Tämä vaikutelma kantoi hienosti eteenpäin ja tällä kertaa jäi oikein toivomaan, että vielä jatkoa seuraisi.

Jos ei tässä talossa, niin sitten jossain vastaavassa paikassa. Läpikuulumisongelmia oli paikka paikoin, mutta kokonaisuutena oli paljon tilanteita, jossa sai kuunnella juuri itseä kiinnostavaa musiikkia kiinnostavilla laitteilla ja vielä erinomaisesti asiansa osaavien ihmisten esitteleminä. Hieno tilaisuus, kiitos.

30

Avointa kuuntelua 2/2016

T + A MP 3000 HV JA PA 3000 HV YHDESSÄ – ÄÄNENTOISTOA RASKAAMMAN MUKAAN -einno

Hinta:

9 990 + 9 990 euroa

Maahantuoja: Mareksound ”On tyhmää puhua laitteiden äänenlaadusta, setittäminen on avainasia ja vasta siinä myyjän ja harrastajan ammattitaito punnitaan”. Tämän sisältöistä juttua kuulee aika ajoin ja kyllähän parhaat messusetitkin ovat olleet ehjiä kokonaisuuksia eikä vain yksittäisiä ja eksoottisia komponentteja epämääräisesti yhdisteltyinä. Eli eiköhän siinä setittämisessä jotain viisautta ole. Vastaavasti esimerkiksi kaapelien yhteydessä puhutaan usein synergiahyödystä, ja kokemukseni mukaan ihan syystäkin. No, näiden ajatusten siivittäminä sain aloittaa yhteisarviot huipputasolta. Ainakin massan osalta ollaan huippulukemissa, eikä vahvistimen teholukuna 350 Wattia 8 ohmiin ihan köykäinen ole sekään. Odotukset olivat siis varsin korkealla, kun kottikärryillä raahasin laatikot parkkipaikalta kuunteluhuoneeseen.

LAITTEET, ULKOASUA JA TEKNIIKKAA

Ulkomaanlehdissä (erityisesti HifiNews) näitä on kovasti kehuttu. Muutenkin odotukset olivat korkealla, kun laatikkoja purin ja harrastin taas selkäjumppaa big time. Soitin on ominaisuuksiltaan hengästyttävän monipuolinen. Samoista jykevistä alumiinikuorista löytyy FM-viritin, nettiradio, striimeri huippu-DAC ja CD-soitin nyt ainakin. Liitäntöjä on mahdoton määrä, kolme USBia, erilaisia koaksiaalisisäänmenoja, AES/EBU, erilaisia linkkejä, LAN:eja jne. Kaukosäätimessä on värinäyttö ja latausasema, ominaisuuksia on valtavasti ja esimerkiksi neljä erilaista filtteriasetusta. Painoakin on ainakin parikymmentä kiloa, joten mistään ihan pienestä laitteesta ei ole kyse.

Vahvistin puolestaan painaa nelisenkymmentä kiloa.

Se on käytännössä paljon ML 585:sta jykevämpi. Kotelo on saman kokoinen kuin soittimessa, mutta tosiaan massaa on pari kertaa enemmän. Tehomittarit lupailevat kilowattia 4 ohmiin, mutta totuus on tuolla hevosvoiman tienoilla. Virtaa pukataan reippaasti, vaikka yhdessä ohmissa tehon kasvu pysähtyy. Liittimiä on tämäkin takalevy täynnä, esimerkiksi 4 linjaliitintä löytyy sekä RCA:na että XLR:nä, sitten on pari RCA:ta ja sitten vielä nauhuri ja outputti. Jos näillä ei pärjää, niin sitten vika ei kyllä ole laitteessa, vaan jossain muualla.

31

Avointa kuuntelua 2/2016

Vahvistimen asentaminen oli kirjaimellisesti raskasta. Laitehyllyyn piti tehdä tilaa ja johdot täytyi käytännössä vetää uusiksi, koska ainoa paikka vahvistimelle oli virtafiltterin tilalla. Viritin jäi kiinnittämättä, samoin kuulokevahvari, mutta siitä huolimatta valmisteluja ja johtojen vetämisiä oli viljalti. Useampaa hikidesiliraa myöhemmin ja ainoastaan pienen olkapään venäytyksen jälkeen vahvistin oli kuitenkin virroissa ja valmiina tositoimiin. No ne toimet kyllä vielä odottivat hetken, koska muiden laitteiden kytkeminen oli vielä oma, isohko, hommansa.

Soittimen asentaminen vaatii sitten rakettitieteilijän paperit. Tietojenkäsittelytieteen ylempi korkeakoulututkinto ei oikein riittänyt. Vaihtoehtoja on paljon, jo halutun käyttötavan päättäminen vei sormen suuhun useampaan kertaan. Loppujen lopuksi päädyin ajamaan soitinta USB DAC:cina tietokoneelta. Mutta eipä tuokaan mennyt kuten siinä kuuluisassa Strömsössä. Kesti tovin, ennen kuin ymmärsin, että USB-portti pitää konffata kakkostyyppiseksi. Tämän jälkeen vakioajuri ei riittänyt, vaan se piti poistaa, konffata Macin boottiskevenssi manuaalisesti (liian uusi käyttis Macissa), poistaa tuo vakioajuri ja ladata sen jälkeen uusi netistä. Tämänkin jälkeen vielä Macci hukkasi ajurin muutamaan kertaan ja silloin musiikki ei soinut. Tämän viimeisen laittaisin varovasti tietokoneen piikkin, mutta helppokäyttöisyys on tämän laitteen tietokoneella ajamisesta todella kaukana. Isohkoa USB-kovalevyä laite ei suostunut lukemaan (lupauksista huolimatta), sen sijaan pikkuinen USB-tikku kyllä toimi luvatulla tavalla. Viritin, striimeri ja CD-pyöritin jäivät kokeilematta.

MUSIIKKI SOIMAAN

Vaikeudet on tehty voitettaviksi ja viimein koitti se hetki, jolloin laitteista sai ääntä ulos. Tai oikeastaan epäilin ensin, että kaiutinjohdot on väärin kytketty, kun vahvistin ei käynnistynyt. Mutta se olikin hämäläissaksalainen malli ja halusi lämmetä oikein kunnolla ennen käynnistymistään. Soittimen käyttöönottoepisodin jälkeen pääsi sitten kuuntelemaan musiikkia eli kahden huippulaitteen yhteislaulua. Ohjelmisto oli tuttua aiemmista sessioista, tosin vähän uusiakin variaatioita löytyi.

Shelby Lynne aloitti tälläkin kertaa. Just a Little Loving alkoi basson varsin tukevalla tymähdyksellä, sen jälkeen virvelin kantti, joka vaikutti myös hyvältä. Itselleni tärkeä äänikuva tuli heti tutuksi.

Hyvältähän tämä vaikutti! Esimerkiksi ML 585 jäi kyllä suljetummaksi ja tukkoisemmaksi äänikuvan osalta. Vahvistimesta todellakin kuuli, että nyt on tehoa soinnin takana. Mutta silti ääni oli melko avoin ja erittäin tarkka ja erotteleva. On vaikea eritellä, mikä oli vahvistimen osuutta ja mikä tuli soittimesta, mutta joka tapauksessa ääni oli erittäin laadukas, kontorolloitu ja erotteleva. Balanssi oli erinomainen, joskin vähän jäin ylimpään diskanttiin kaipailemaan jotain lisäheleyttä. Myös kaiku jäi aavistuksen lyhyeksi. Toisaalta olin ihan tyytyväinen siihen tarkkuuteen, jolla kaiut esitettiin. Kaikujen pituudessa kuitenkin referenssi vei voiton, vaikka hyvä oli tämäkin esitys.

Tästä tulee nyt ilmiselvä taistelu kontrollin ja ilmavuuden välillä. Resoluutio on molemmissa ihan huippua, se tulee vain vähän eri tavalla esitetyksi. Ihan olennaisena täytyy todeta, että tämä laitteisto tarjoaa nyt parasta mahdollista resoluutiota ja kontrollia samassa paketissa. Ei ASR ole kontrolliltaan ihan huono, mutta noin kolminkertainen antoteho vaikuttaa varmasti asiaan. Tausta on tumma ja pienemmätkin dynaamiset erot toistuvat tarkasti.

32

Avointa kuuntelua 2/2016

Korkeajännitteiset Hyvät Veljet (HV:t) rakentavat iskuäänet suorastaan loistavasti. Nyt pitää huomata, että soittimessa filtterin asento oli impulssivasteen siivoava ja diskantin tietty mattasävy saattaa selittyä tällä. Valintani oli kuitenkin filtterin osalta päivänselvä, niin paljon erottelevampi ja luonnollisempi oli tämä asetus, kun muut vaihtoehdot vaikuttivat suurilta tai vieläkin suuremmilta kompromisseilta.

Sitten lisänäytteitä, kiitos. Rebecca Pidgeon ja Auld Lang Syne / Bring It on Home to Me. Aijjai, kuinka tämä toimikaan. Diskanttipitoinen Rebecca siivoutuu aavistuksen ja iskuäänet säestävässä pianossa pysyvät siisteinä. Kyllä tämä toimii oikein hyvin, sanoisin, että kokonaisesitys on verrokkia pykälän parempi, vaikka ei referenssin esitys varsinaisesti huono tai edes huonompi ole.

Vastaavasti Suzanne Vegan Tom’s Dinerilla kaiut jäävät aavistuksen lyhyiksi. Kontrolli on nautittava, mutta ääni saattaa olla aavistuksen mattapintainen, siis lähinnä diskantin osalta. Etenkin tuo vahva resoluutio kyllä johtaa siihen, että HV:t eivät häviä verrokille elävyydessä, vaikka nuo kaiut vähän lyhyemmiksi jäävätkin, muuten kompromissit puuttuvat kokonaan. Näitä on kutsuttu viileiksi tai kuiviksi soundeiltaan, mutta omasta mielestäni tuo kombinaatio on jopa vähän lämminsävyisyyteen kallellaan.

Stingin Stolen Car esitti laulajan äänen nieleskelevät yläresonanssit jännästi, koska ylin diskantti laulussa (kaiku, diskanttikorostus) oli hieman verrokkia vaimeampi, mutta samalla tuo Stingin äänelle tyypillinen ”diskanttirätinä” jäi esille vahvana ja kokonaisuuteen suhteutettuna jopa korostui.

Massiivinen tausta ja tässä kappaleessa erityisen rikas äänimaailma toistuivat tarkasti ja nautittavasti. Verrokki oli taas kirkkaampi, aavistuksen vähemmän massiivinen, mutta ei varsinaisesti huonompi eikä myöskään parempi, hieman erilainen kuitenkin.

VÄLITILINPÄÄTÖS

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen ääntä, johon verrattuna referenssitä jäävät, vähintäänkin osin, kakkoseksi. Edelleen arvotus on hankalaa, mutta kontrollin ja resoluution yhdistelmä on todella koukuttava. Koska balanssi eroaa, määräytyy suosikki levykohtaisesti. On paljon musiikkia, joka hyötyy avarasta asettelusta ja diskantin heleydestä. Mutta sitten on myös äänitteitä, joissa diskanttia on jo valmiiksi sen verran annosteltuna, ettei aavistuksenomainen mattasävy haittaa. YL:n Voice of Sibelius -levy toimii paremmin referenssilaitteistolla kun taas Pidgeonin Retrospective loistaa T + A – kombinaatiolla. Kuuntelin lukuisia levyjä läpi ja äänitteen balanssi melko suoraviivaisesti ratkaisi laitteiden paremmuuden / soveltuvuuden kyseiselle musiikille. Pieni puolustus referenssilaitteille kuitenkin oli, että käyttämäni läpituttu kuorolevy toimi aavistuksen paremmin referenssilaitteilla.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että tässäkin HV:t olivat lähes yhtä hyviä, mutta ääneltään hieman erilaisia. Edelleen resoluutio oli molemmissa esityksissä huippuluokkaa.

TAKAISIN MUSIIKKIIN

Tätä kuuntelunautintoa piti koko ajan jatkaa ja kartuttaa. Normaalisti rajallinen testirepertuaari laajeni nyt melkoisesti. Rutterin Requiemin Pie Jesu -osa (yksi hienoimpia äänitteitä, kysykää vaikka prof. Johnson -faneilta) toimi todella upeasti. Tausta on musta ja urut ja kuoro toistuvat todella herkullisesti ja massiivisesti. Tässä puoli hevosvoimaa tarjosi nautintoa joka watin edestä. No, tässäkään tehomittarit eivät tarjoilleet muutaman watin lukemia enempää, vaikka subjektiivisesti ääntä oli jo melko paljon pienessä komerossa.

33

Avointa kuuntelua 2/2016

Sitten tuli yllätys. En nyt ihan tuolilta pudonnut, mutta horjahdin ainakin. Nimittäin vinyyli! Soundi oli muuttunut melkoisesti. Ääni muuttui tässäkin rauhallisemmaksi ilman tinkimistä resoluutiosta.

Kun olen pintaäänille ja rapsuille allerginen, niin runsaan kymppitonnin sijoituksella (vahvistin) niitä voi mukavasti vaimennella. Digisignaalia enemmän siis PA 3000:n vahvuudet tulivat juuri vinyylillä esiin. Mielestäni näin toistettuna vinyyli otti setissäni tähän asti jo menettämäänsä etumatkaa takaisin. Aika jännää, miten PA 3000 HV ja ASR:n Mini Basis pelasivatkin noin hyvin yhteen. ÄÄNENLAATUA YHTEEN VEDETTYNÄ

Ehkä tässä nyt osaan jo jotain järkevää lausua. T+A:t ovat äänellisesti erinomaiset, tämä on yksi parhaista koskaan kuulemastani yhdistelmistä. Synergia laitteiden välillä toimii upeasti, itselleni tuikitärkeää resoluutiota riittää, käytettävyys on kunnossa, soittimessa ominaisuuksia löytyy takuuvarmasti joka tarpeeseen.

Tarvitaanko enempää argumentointia? Itse en tarvitsisi. Tässä on upea yhdistelmä raskasta ja arvokasta settiä etsiville. Kaapelointi ja kaiuttimet kuntoon ja alkusoiton toisessa tahdissa ollaan jo finaalissa.

JÄLKINÄYTÖS

Vaikka lupasin itselleni, niin halusin kuitenkin kokeilla vahvistinta myös yksin. Joten vielä kertaalleen selkä jumiin ja laite alahyllylle. Nyt digipuolta syötti oma laitteisto ja balansoitujen analogipiuhoje päässä puhkui PA 3000 HV. Nyt tulikin tenkkapoo. Kaikuja oli enemmän, ne itse asiassa olivat hyvin lähellä referenssisettiä. Balanssi oli kuitenkin tuttu, matta ja aavistuksen pehmeä. Olisiko tässä optimi? Vastaaminen on liian vaikeaa; en osaa sanoa! Äänestä puuttui jotain, vaikka samalla tämä kombinaatio oli lähellä ideaalia. Samalla tämä kyllä osoittaa, että myös MP 3000 HV on huipputuote. Onko tämä vain näin vaikeaa, kun hyllyyn saapuu referenssit pesevä laitteisto? Onko kysymyksessä alitajuinen oman laitteiston väkisinsuosiminen? Mielestäni ei. Olen valmis toteamaan monessa asiassa T+A:t referenssiä paremmiksi, se ei ole ongelma. Mutta kaikkien kommervenkkien ja henkisen päälläseisomisen jälkeenkään en voi tuota paremmuutta mustavalkoiseksi todeta, referenssissä vaan on omat vahvuutensa, tottumuksista piittaamatta(kin).

Lopputulema on yksinkertainen: jos olet satsaamassa runsaat pari isoa kymppiä soittimeen ja vahvistimeen, älä missaa näiden kuuntelua kotioloissa. Hanki roudausapua, hommaa rakettitieteilijä tai ydinfyysikko avuksi soittimen konffaamiseen (maahantuojakin riittänee), nojaa taaksepäin ja nauti.

Tämä ei voi tästä paljoa paremmaksi muuttua!

Absoluuttinen äänenlaatu:

92%

Äänenlaatu hinta-laatusuhde huomioiden: 86%

34

Avointa kuuntelua 2/2016

TINAPIPON TARINOITA -Vekko mv

Kylmätrilogian viimeisessä osassa olen upotellut virtakaapeleita nestemäiseen typpeen (-197 C°) eli nyt testivuorossa on käsittelemätön ClasOhlsonin virtajohto sekä pakastettu samanmoinen.

Kuvat: Teollisuusfysiikan labran typpipönttö ja testipari, josta tarkkasilmäiset saattavat erottaa pakastetun johdon.

Lämmittelin (sori, oli pakko) itseni kuunteluun vaihtelemalla johtoja ja kuuntelemalla hyvin laajalla skaalalla erilaista musiikkia. Tämä kuuntelu ei ollut kovin analyytistä, vaan lähinnä tunnelmaan virittäytymistä. Tietyillä äänitteillä (esimerkiksi Pink Floydin Division Bell) havahduin kuinkin eroihin näiden johtojen välillä. Toisilla äänittelillä taas ei tuntunut olevan mitään eroa.

Varsinaisen kuuntelun aloitin hyvin sähköisellä musiikilla (Infected Mushroom: Dancing with Kaddafi). Vaikka veivailin johtoja edestakaisin, en kyllä voi sanoa että minkäänlaisia eroja olisin kuullut.

Enemmän taisi vaikuttaa pään asento ja kulloinenkin biorytmitilanne. Seuraavana biisinä vuorossa oli Suzanne Vegan (I’ll never be) your Maggie May. Vegan äänitteet ovat valitettavasti aika heikkotasoisia kuten Nine Objects of Desire –levy tolkuttomalla loudness-korostuksella. Kuunneltava levy Songs in Red and Gray –levyllä taas Vegan ääni on pahimmillaan melkoisen falski ja epäluonnollinen. Tämä äänityksen kelvottomuus kuitenkin auttoi erojen hahmottamisessa. Toisin kuin CD:t ja kaiutinjohdot, cryo-käsitelty virtajohto kuulosti huonommalta korostomalla enemmän Vegan äänen falskiutta. Se tuntui syövän energiaa pois keskialueelta. Erot ovat kuitenkin oikeasti älyttömän pieniä, mutta kuitenkin pidin pakastamatonta virtajohtoa miellyttävämpänä.

Eteenpäin kohti luonnollisempaa soittoa. Osin juuri Vegan levyn kanssa havaitsemani diskantin ja keskialueen balanssin eroavaisuudesta johtuen piti seuraavaksi heittää kehiin Patricia Barberin livelevyltä Norwegian wood biisi soimaan (Hi-Rez). Patricialla on aika voimakas shuhuässä, joka on lähellä rasittavuuden rajoja. Kuten Vegan tapauksessa Cryo-versio korosti ässien suhinaa verrattuna pakastamattomaan versioon. On ehkä ”hieman” ylisanoja väittää Cryo-version ässien iskevän ruoskan lailla, mutta eroa on.

Lopuksi kuuntelin vielä kunnon täysipäistä orkesteria ja Holstin Mars biisiä. Sama hienovarainen ero tuntui edelleen olevan läsnä. Pakastamaton oli selkeämpi etenkin kohdissa, jossa kaikki soittajat veivasivat soittimiaan innolla. Cryo-version diskanttia korostava ominaisuus tuntui peittävän etenkin keskialuetta alleen.

35

Avointa kuuntelua 2/2016

Kaikenkaikkiaan virtajohtojen välinen ero oli tolkuttoman pieni ja kaikenlisäksi oma preferenssi kallistui käsittelemättömän johdon puoleen, toisin kuin aiemmissa cryo-kokeiluissa. Tieteellisesti en ainakaan heti keksi yhtikäs mitään, mikä voisi selittää pakastetun johdon mieltämääni huonoutta. Ehkä pitäisi fysiikan kirjojen sijasta tutkia psykologista kirjallisuutta. Kaikki white paperit, mitä edellisten cryo-kokeiluiden yhteydessä selailin läpi, viittaavat enemmän cryo-käsittelyn johtavuuden parantumiseen ja kohinattomuuteen, joten kuulemani eron pitäisi olla päinvastainen. Yhtenäinen havainto kuitenkin oli diskantin korostuma, virtajohtojen osalta kirkkaus vain meni överiksi. Ehkä virtalähdesuunnittelijat eivät ole huomioineet suodatuksissaan vilkkaammin liikkuvaa pakastettua vaihtovirtaa? Ainoa tieteellisesti perusteltavissa oleva syy cryo-käsittelyyn liittyy ko. käsittelyn metalleja vahvistava ominaisuus. Eli teoreettisesti liitokset pysyvät jämäkämpinä, koska cryo-käsittely vahvistaa, mutta tämä on aika kaukaa haettua.

Sen verran kuitenkin kuulin eroja, että pienehkö takinkääntö lienee paikallaan, kuten virtajohtotestissä jo totesin. Ainakin voin hyvillä mielin antaa suosituksena, että älkää upotelko virtajohtojanne nestemäiseen typpeen jos sitä olette harkinneet. Siitä ei ole mitään hyötyä, päinvastoin ainakin omassa setissäni. Vähän taitaa tämä suositus olla sarjaa ”älkää lyökä päätänne kiveen, sillä ei astma parane”, mutta tulipahan testailtua kun näitä pakastettuja löytyy markkinoiltakin...

36