HESA inprint - Issue 20 by HESA INPRINT

koodi 路 code

hesa inprint 路 issue 20 september 2012

TEKIJÄT STAFF & SISÄLTÖ ARTISTS CONTENT STAFF · TEKIJÄT Anna Puhakka Curator & Editor-in-Chief Kuraattori Ja Päätoimittaja Thierry François Art Director & Head of Online Media Kaisa Ahtiainen Editor of Linguistics Kielitieteen toimittaja

CONTRIBUTORS · TEKIJÄT

Alban Low Daniel Bourke Pascal Brateau Vanessa Chong Jon Gourley Tina Hage Tracy Piper-Wright Caroline Underwood

COVER · KANSIKUVA

Tina Hage Punainen Matto Red Carpet

Pääkirjoitus 6 Editor's Note — Anna Puhakka Ympyrät 8 Circles — Caroline Underwood Murhan Minuutit 10 Murder Minutes — Alban Low Kommunikaation Koodi Pojan ja 12 Tämän Äidin Välillä The Code of Communication Between the Boy and his Mother — Vanessa Chong Iiris, Sitruuna, Tulppaani 15 Iris, Lemon, Tulip — Daniel Bourke Digitaalisen Universumin Tulkinta 18 De-Coding the Digital Universe — Tracy Piper-Wright Viivakoodi 22 Bar-Code — Pascal Brateau Punainen Matto 25 Red Carpet — Tina Hage Koodattu Kommunikointi 27 Coded Communication — Jon Gourley

SEURAAVAKSI NEXT 1–29.9.2012 1-30.10.2012

HESA INPRINT ISSUE 20 SEPTEMBER 2012 WWW.HESAINPRINT.COM

Mystery · Arvoitus Mellakka · Riot

You don’t have to be a professional artist, writer, photographer or a filmmaker to get involved with hesa inprint. We are looking for anyone with a vision and voice to share their opinions, work and stories not for a pay check but for the love of creating. You can buy your own printed copy of the magazine online at hesainprint.com/issues

Sinun ei tarvitse olla ammatiltasi taiteilija, kirjailija, valokuvaaja tai filmintekijä osallistuaksesi hesa inprinttiin. Me etsimme henkilöitä, joilla on oma ääni, visio ja jotka rakastavat uuden luomista ei rahan tähden vain vaan rakkaudesta luoda. Voit ostaa oman painetun kopion lehdestä netissä osoitteessa hesainprint.com/issues

HESA inprint

hesainprint.com issn-l 1799-8549 issn 1799-8549 (Painettu ⁄ Printed) issn 1799-8557 (Verkkolehti ⁄ Online)

PÄÄKIRJOITUS EDITOR'S NOTE

“I WOULD IMAGINE THAT IF YOU COULD UNDERSTAND MORSE CODE, A TAP DANCER WOULD DRIVE YOU CRAZY.” — MITCH HEDBERG

Codes or more explicitly put rules for converting a piece of information exist all around us. Some of them are practical codes of conduct like thou shalt not kill, others are used to deconstruct or create anything from a new language to a painting and possibly one of the most prevalent bits of code that touch all our lives: laws. With the internet so prevalent in our modern lives, codes take on a new form through data streams of 00111001010 and other binary jokes about there being ten types of people…

In this months issue code, communication, customs and the deconstruction and invention of codes give us an opportunity to see how some creatives today are using the idea of a code to comment on society and creating works that comment on both the whimsical and practical in their lives. I hope you enjoy this latest issue of HESA inprint and continue to forge new ways of looking at the world. Love, Anna

ANNA PUHAKKA EDITOR-IN-CHIEF PÄÄTOIMITTAJA WWW.HESAINPRINT.COM

”USKOISIN, ETTÄ JOS YMMÄRRÄT MORSEN AAKKOSIA, STEP-TANSSIJA AJAISI SINUT HULLUUDEN PARTAALLE.”

— MITCH HEDBERG

Koodeja, tai tarkemmin sanottuna sääntöjä, jotka muuntavat tietoa, ovat joka puolella. Jotkut ovat käytännön sääntöjä, kuten älä tapa, toiset taas on tehty purkamaan tai luomaan mitä tahansa uusista kielistä maalaukseen. Mahdollisesti kaikkein yleisin säännöstö, joka koskee meidän kaikkien elämää, on laki. Koska internet on niin vahvasti nykyelämässä läsnä, koodit saavat uuden muodon ykkösten ja nollien datavirrassa ja muissa binäärivitseissä kymmenestä ihmistyypeistä…

Tämän kuun numerossa koodi, kommunikointi, tavat, koodien purku ja luominen antaa meille tilaisuuden nähdä, kuinka uusien asioiden luojat nykyään käyttävät koodin ideaa ottaakseen kantaa yhteiskuntaan ja siihen, kuinka uuden luominen huomioi sekä elämän eriskummallisuudet sekä käytännöt. Toivon, että nautitte uusimmasta HESA inprint -numerosta, ja jatkatte maailman seurantaa uusilla tavoilla. Rakkaudella, Anna

YMPYRÄT CIRCLES

CAROLINE UNDERWOOD PAINTING: ACRYLIC & GESSO ON CANVAS ON WOOD MAALAUS: AKRYYLI JA GESSO, KANVAS PUULLA 111 × 111 cm

Someone once told me that trees thrive best as a community, where their roots and leaves can touch those of other trees. When we walk into a forest we seem to be confronted by a geometric grid of vertical forms and spaces. But if looked at from a perpendicular viewpoint, the pattern of the forest can be seen to evolve from an expanding series of circles. I am inspired by the meditative potential of nature. My artworks represent time spent ‘being in’ rather than ‘looking at’ the landscape. I am often asked why I work only in black and white. Piet Mondrian, in his essays on neo-plasticism, explained his belief that dualities of line, colour and tone represent a more universal expression of the relationship between man and nature, life and death. Likewise, I am interested in contrasting formal qualities in order to convey a sense of time and place. The marks become a code. Viewers are invited to read into the work their own personal experiences and memories. My work often develops in series, or as installations, representing the way we often experience our environment – not standing still, but moving through it.

Joku kertoi minulle joskus, että puut ovat parhaimmillaan yhteisössä, jossa niiden juuret ja lehdet ovat kosketuksissa toisten puiden kanssa. Kun samoilemme metsässä, meidät kohtaa vertikaalisten muotojen ja tilojen geometrinen ristikko. Mutta jos niitä katsoo pystysuorasta kulmasta, metsän kuvio näkyy muotoutuvan laajentuvana ympyröiden sarjana. Minua inspiroi luonnon meditatiivinen potentiaali. Työni edustavat aikaa, joka on oltu maismassa, eikä niinkään aikaa, joka on käytetty sen katselemiseen. Minulta kysytään usein, miksi työni ovat pelkästään mustavalkoisia. Piet Mondrian, esseissään uusplastisismistä, selitti uskovansa siihen, että suorien, värin ja sävyn kaksinaisuudet edustavat yleismaailmallisempaa ilmaisua ihmisen ja luonnon, elämän ja kuoleman suhteesta. Minäkin olen kiinnostunut asettamaan vastakkain muodollisia piirteitä saadakseni aikaan tunteen ajasta ja paikasta. Merkeistä tulee koodeja. Katsojat kutsutaan lukemaan töihin omia henkilökohtaisia kokemuksiaan ja muistojaan. Oma työni kehittyy usein sarjoiksi tai installaatioiksi, jotka edustavat sitä tapaa, jolla usein koemme ympäristömme – ei paikallaan ollen, vaan sen läpi kulkien.

10 Murder Minutes’ are a new series of image/films that have distilled the murder mystery genre. They take inspiration from the novels of Agatha Christie. Predict the murderer using the information provided. There is a system at play – but can we coordinate the data in time. Murder Minutes 1 premiered at The Hamburg International Short Film Festival and is currently on the shortlist at the Walthamstow International Film Festival where it is shortlisted for an award. It will be screened at the bfi southbank and Vestry House Museum. “I developed the idea for these onepage stories many years ago while living alone in France. In those days I had hours to kill and a stack of Agatha Christie’s to keep me company. I was also fascinated

MURHAN MINUUTIT MURDER MINUTES by my grandfathers medals on his military uniform and the coloured strip of ribbons that denoted wars, bravery and death. It wasn’t until I met Bill (Mudge) at a gig that the idea spun out over a long night.” Alban Low is Artist-in-Residence at London folk venue TwickFolk, and is currently exhibiting at the legendary jazz venue The Bull’s Head. He works the London Jazz circuit, where he met Bill Mudge (organ) and Max Luthert (bass), two of the bright stars in contemporary and experimental jazz. He also knows the answers to these puzzles.

Murhan minuutit on uusi sarja kuvia/filmejä, jotka ovat puhdistaneet murhamysteerigenreä. Ne ovat saaneet inspiraationsa Agatha Christien novelleista.

ALBAN LOW VIDEO HTTP://YOUTU.BE/FL9VOH4PN2I

Arvaa murhaaja tarjotun tiedon perusteella. Toiminnassa on systeemi ja voimme koordinoida tietoa ajan kanssa. Murhan minuutit 1 näytettiin ensimmäisetä kertaa Hampurin kansainvälisellä lyhytelokuvafestivaalilla ja jatkaa Walthamstown kansainväliselle elokuvafestivaalille, jossa se on ehdolla palkinnolle. Se näytetään bfi Southbankissa sekä Vestry House museossa. ”Kehitin ideani näihin yhden sivun tarinoihin useita vuosia sitten, kun asuin yksin Ranskassa. Noihin aikoihin minulla oli paljon aikaa tapettavana ja pino Agatha Christien teoksia seuranani. Minua kiehtoivat myös isoisäni armeijan univormun mitalit ja värikkäät ruusukkeet, jotka kertoivat sodasta, urheudesta ja kuolemasta. Vasta kun tapasin Billin (Mudge) eräällä keikalla, idea eteni yhden pitkän yön aikana.” Alban Low on residenssitaitelija Lontoon folk-tapahtumia järjestävällä TwickFolkilla, ja hänellä on tällä hetkellä näyttely legendaarisessa jazz-paikassa, The Bull’s Headissa. Hän työskentelee Lontoon jazzpiireissä, joissa tapasi myös Bill Mudgen (urut) ja Max Luthertin (basso), kaksi nyky- ja kokeellisen jazzin kirkasta tähteä. Hän tietää myös vastauksen näihin arvoituksiin.

KOMMUNIKAATION KOODI POJAN JA TÄMÄN ÄIDIN VÄLILLÄ THE CODE OF COMMUNICATION BETWEEN THE BOY AND HIS MOTHER

VANESSA CHONG STORY TARINA

The pale boy stretched his ethereal hand out towards a b ox of which held his favourite food, cereal. Cereal, for its carbohydrates. For him to gain energy to continue living his life and use the draining code, the only form of communication between his mother and him. His gossamer skin clung to his pronounced cheekbones, his lips cracking with bits of dried blood on it, and his golden-brown eyes holding a wizened look. He had seen most of the world at the mere age of eight. The terrifying train accident had left him wheelchair-bound, deaf and at the mercy of many brutal denunciation. It allowed him to see the world clearly yet at its worst. The ashen boy continued to hold his hand out at the container, his eyes directed towards it. However, his mother did not notice him and their code. Desperate, he made a gurgling noise at the back of his throat, straining it, in hopes of gaining his mother’s attention. Upon the departure of that pitiful sound, his mother turned and observed, initially confused at his actions. Then, in a fast motion, her head jerked down, comprehending their code. Her son wanted her to bring the box of cereal down. She took note of her son’s reactions, grasping his need for cereals, energy. However, when she saw the extravagant price of the over-priced cereal, she dug around her bulky bag filled with her son’s needs, retrieved her frayed wallet and pointed at it. He understood. There was no money in their coffers; all had been used for her son’s treatment. Nodding sadly, he rubbed his stomach indicating his hunger, in an attempt to change the focus. Seizing his prompt, she quickly grasped the handles of his wheelchair and pushed him towards the hospital’s grimy canteen, which sold cheap foods with further discounts for patients. Although they knew it was filthy, they had to make do with it. His mother placed a transparent sheet of plastic, on which printed pictures of a variety of foods were laid at a comfortable distance away from his view. His eyes glazed over then roamed the transparency, deciding from the same old choices again. Finally, his gaze focused on ‘apple-flavoured oatmeal’. It was either that, or two other higher-priced dishes. Immediately, his mother locked his wheels at a table situated at the far end of the canteen where it would be easier to navigate the cramped area, and where he could escape from the prying, condemning eyes of the public. “Mrs. Laukkanen! Wait up! I have an important message from Doctor Nurmi!” Mrs. Laukkanen heard just as she left the table. “He believes that he has found a solution.” Her golden-brown eyes widened, she had been waiting to hear that sentence since the accident. She dreamt of days when her son’s voice replaced his feeble hand gestures and smudged transparencies. There is light at the end of their silent tunnel of communication. It is not the headlight of an incoming train.

Kalpea poika kurotti kätensä laatikkoa kohden, katseensa siinä kiinni. Kuitenkaan tämän äiti ei huomannut tätä hänen lähettämäänsä viestiä. Epätoivoisena poika teki kurlaavan äänen kurkussaan, ja toivoi kiinnittävänsä äi-tinsä huomion. Kun tuo säälittävä ääni pääsi ilmoille, äiti kääntyi ja huomasi, vaikka ensin kokikin pojan toiminnan hämmentävänä. Sitten, nopeasti, äidin pää heilahti alas ymmärryksen merkkinä. Poika halusi äidin ojentavan murolaatikon alas. Hän opetteli pojan reaktioista tämän ruoan tarpeen, energiaa. Kuitenkin, kun hän näki ylihinnoitellun murolaatikon, hän kaivoi isosta laukustaan, joka oli täynnä pojan tarpeita, oman lompakkonsa ja osoitti sitä. Poika ymmärsi. Rahaa ei ollut, kaikki oli käytetty pojan hoitoihin. Tämä nyökkäsi surumielisesti ja hieroi vatsaansa osoittaakseen nälkänsä ja siirtääkseen huomion toisaalle. Äiti poimi vihjeen, tarttui nopeasti pyörätuolin kahvoihin ja työnsi tätä kohti sairaalan ilotonta kanttiinia, jossa myytiin halpaa ruokaa ja annettiin potilaille alennusta. Vaikka he tiesivät paikan olevan likainen, sen oli kelvattava.

Äiti otti läpinäkyvän muoviläpyskän, johon oli painettu kuvia ruoasta, ja asetti sen pojan näkyville. Hänen katseensa lasittui ja sitten vaelsi läpinäkyvyyteen, ja päätökset tuli tehdä samoista vanhoista vaihtoehdoista. Vihdoin tämän katse kohdistui omenapuuroon. Oli joko valittava se, tai kaksi muuta kalliimpaa vaihtoehtoa. Välittömästi, äiti lukitsi pyörätuolin pyörät ruokalan takimmaisen pöydän äärelle – sieltä olisi helpompaa liikkua ahtaan alueen läpi, ja siellä he olisivat piilossa toisten uteliailta ja tuomitsevilta silmiltä. ”Rouva Laukkanen! Odottakaa! Minulla on teille tärkeä viesti tohtori Nurmelta!” Rouva Laukkanen kuuli tämän juuri kun oli lähdössä pöydästä. ”Hän uskoo löytäneensä ratkaisun.” Tämän kullanruskeat silmät laajenivat, hän oli odottanut kuulevansa nämä sanat onnettomuudesta lähtien. Hän unelmoi päivistä, jolloin pojan ääni korvaisi tämän heikot käsieleet ja tahriintuneen läpinäkyvyyden. Hiljaisen kommunikoinnin tunnelin päässä on valoa. Se ei ole lähestyvän junan.

IIRIS, SITRUUNA, TULPPAANI IRIS, LEMON, TULIP DANIEL BOURKE PAINTING MAALAUS

I use qr code generated on the internet to deconstruct images in Photoshop, I then turn the images which I use and turn them into oil paintings. My work is about the relationship between technology and realism. I begin most of my work in photoshop where I stitch together digital images, qr code, blocks of colour as well as photographs that I have taken. This process allows me to move much more control of my compositions and allows me to move elements of the

painting around on a fluid and instinctive manner. Once I am happy with my composition I take my work into painting. Oil paint gives me the opportunity to have a much more personal relationship to my paintings. I really believe in the poetry of the marks that can be made on the canvas with oil paint. Although my work is about the contemporary experience of technology I am inspired by a range of different artists from a range of different eras. For instance the way I build up the layers in my work is heavily influence by my study of the Flemish old masters at the same time I am influence by the way contemporary artists such as Benjamin Edward’s utilize code and technological symbols in their work.

Käytän Internetissä luotua qr -koodia, jolla puran ensin kuvia Photoshop -ohjelmassa, ja käytän sitten kuvat ja muunnan ne öljymaalauksiksi.

Työni liittyy teknologian ja realismin väliseen suhteeseen. Useimmat työni aloitan Photoshop -ohjelmalla, jolla liitän yhteen digitaalisia kuvia, qr -koodia, värejä ja ottamiani valokuvia. Tämä prosessi sallii minun hallita yhdistelmiäni enemmän, ja se sallii minun siirtävän maalauksen elementtejä vakiintumattomalla ja vaistomaisella tavalla. Kun olen tyytyväinen teokseeni, muunnan sen maalaukseksi. Öljyväri antaa minulle tilaisuuden luoda henkilökohtaisen suhteen maala-uksiini. Uskon siihen runollisuuteen, jonka saan aikaan öljymaalin tekemillä jäljillä kankaassa. Vaikka työni kertookin nykyaikaisesta teknologian kokemuksesta, minua inspiroivat useat taiteilijat monelta eri aikakaudelta. Esimerkiksi se tapa, jolla kerrostan työni, perustuu paljolti tutkimukseeni vanhoista flaamilaisista mestareista, ja samaan aikaan minuun ovat tehneet vaikutuksen sellaiset nykytaiteilijat, kuten Benjamin Edwards ja tämän käyttämä koodi, sekä tämän työn sisältämät teknologiset symbolit. tulip iris lemon

DIGITAALISEN UNIVERSUMIN TULKINTA DE-CODING THE DIGITAL UNIVERSE

These images are part of a larger ongoing project to create a reverberation between camera and screen and to disrupt the idea of the digital image as true, clean and intact. I want to see into the machine, reach through the screen and encounter something rough and organic, not a clinical rendition of ‘reality’. It is the possibility of loss that appeals to me, the breakdown of pixels, the crumbling of coded architecture, the emergence of fuzziness and texture which marks out the truth-sayer. The image is rendered back and forth, from screen to camera and back again several times, until the thing itself – that original ‘image’ – is no longer present, it is absorbed in the pure rendering of data as code, a b oomerang which leaves a little of itself at every pass, gradually altering and reforming in the rapid geology of digital decay.

TRACY PIPER-WRIGHT DIGITAL ART DIGITAALINEN TAIDE

spanish skies 2

Nämä kuvat ovat osa suurempaa, käynnissä olevaa projektia, jossa luodaan jälkivaikutusta kameran ja ruudun välille, ja jossa häiritään ideaa siitä, että digitaalinen kuva on tosi, puhdas ja vahingoittumaton.

Haluan nähdä koneen sisälle, kurkottaa ruudun läpi ja kohdata jotakin karkeaa ja orgaanista, en kliinistä tulkintaa ”todellisuudesta”. Minua viehättävät menetyksen mahdollisuus, pikselien hajonta, koodatun arkkitehtuurin mureneminen, hämäryyden ja rakenteen ilmestyminen totuuden kertojassa. Kuva heijastetaan edes takaisin ruudulta kameraan ja sama toistuu useita kertoja, kunnes itse ’alkuperäinen kuva’ lakkaa olemasta läsnä. Se imeytyy dataan koodina, bumerangina, joka jättää hieman itsestään jokaisella heitolla, ja asteittain muuttaa ja muuntaa digitaalisen rappeutumisen nopeaa geologiaa. spanish skies 1 temple 2 temple 1

VIIVAKOODI BAR-CODE

PASCAL BRATEAU SCULPTURE VEISTOS

“Bar code is a cubic sculpture based on the movement of the spectator: when he turns all around, a game of visual rhythms is set up revealing an empty shape which is designed through the structure. This shape calls back tirelessly the house, transformed into an object of desire because impalpable and inaccessible. What to think of the work of an architect who, as artist, stages empty and inaccessible houses, and tries hard to blur in the spirits the image of the house? Maybe the answer is in the title of the sculpture: I see in it an act of resistance respecifying that the house is not a consumer good, that it cannot exist in houses-catalogs, but stays an intimate and self-appropriated nest.”

“Viivakoodi on kubistinen veistos, joka perustuu katsojan liikkeeseen: kun hän kääntyy ympäri, visuaalisten rytmien peli on alustettu, jolloin paljastuu tyhjä muoto, joka on suunniteltu rakenteen läpi. Tämä muoto kutsuu väsymättömästi takaisin talon muotoa, muuntautuneena himon esineeksi johtuen sen mahdottomuudesta ja saavuttamattomuudesta. Mitä ajatella arkkitehdin työstä, joka taiteilijana lavastaa tyhjiä ja sisään pääsemättömiä taloja, sekä yrittää tosissaan sekoittaa talon kuvan sen henkeen? Vastaus lienee veistoksen nimessä: näen sen vastarinnan tekona, talon uudelleen määrittelynä, jossa se ei ole kulutushyödyke, eikä voi olla olemassa talokatalogeissa, mutta pysyy intiiminä ja itse hyväksyttynä pesänä”.

PUNAINEN MATTO RED CARPET

TINA HAGE PHOTOGRAPHY VALOKUVAUS

The photo series ‘red carpet’ is inspired by imagery in the media documenting the arrival of an official states person at an airport. The gesture of laying down a red carpet is used here to mark the route taken by heads of state on formal occasions and expresses a special effort made by a nation showing their hospitality.

While everything in this ceremonial event remains in its normal state; the Astroturf with the white and yellow lines on the ground – it is the formal gesture of laying down a r ed carpet for sometimes less then 10 meters that transforms the context and location here. The temporary set up of a p articular moment is what strikes me and which relates very much to photography: there is only a chosen frame which is visible in a photograph, everything out side this frame does not exist and is open to your imagination.

Valokuvasarja Punainen matto on saanut innoitusta siitä median kuvastosta, jossa dokumentoidaan vie-railevan valtiomiehen saapuminen lentokentälle.

Eleet, jossa punainen matto lasketaan, merkitsee tässä yhteydessä sitä reittiä, jota valtionpäämiehet virallisilla vierailullaan kävelevät, ja se ilmaisee myös sitä vieraanvaraisuutta, jota kansa näyttää. Vaikka kaikki tässä seremoniallisessa tapahtumassa säilyykin normaalina, lentokentän maa valkoisine ja keltaisine viivoineen, on tämä muodollisuus, jossa punainen matto lasketaan joskus 10 metriä lyhyemmälle matkalle, se ele, joka muuttaa kontekstin ja paikan. Väliaikainen, tietyn hetken asetelma tekee minuun vaikutuksen, ja liittyy paljolti valokuvaukseen: nähtävillä on vain yksi valittu kuva – mikään kehyksen ulkopuolella oleva ei ole olemassa, ja jää mielikuvituksen varaan.

KOODATTU KOMMUNIKOINTI CODED COMMUNICATION

JON GOURLEY MONOPRINT MONOPRINTTI

The focus of my work is failed communication. I am interested in the multiplicity of language and the subsequent disconnect between individuals. I use an encoded iconography to layer meanings within the work and defamiliarize both myself and the viewer with our modes of communication. With these icons, I re-stage my personal experiences with miscommunication. Ultimately, I want the viewer’s experience of the work to mimic my own experiences with ambiguous communication: the rise of uncertainty, the obsessive return to analysis, and the desire to unearth true meaning.

Työni keskipiste on epäonnistunut kommunikaatio. Minua kiinnostaa kielen moninaisuus ja yksilöiden välinen yhteydettömyys. Käytän koodattua ikonografiaa, jotta tarkoitukset työssäni kerrostuvat, ja jotta sekä minä itse että katsoja etäännymme kommunikaatiomenetelmistä. Näillä ikoneilla lavastan uudelleen oman henkilökohtaisen kokemukseni väärinkäsitysten kanssa. Lopulta haluan katsojan kokemuksen työstäni jäljittelevän omaa kokemustani epäselvästä kommunikoinnista, jota on epävarmuuden lisääntyminen, pakkomielteenomainen paluu analyysiin ja halu kaivaa esiin todellinen tarkoitus.

about the couch or my roommate last words we've got problems failure to resolve it's like a fucking triangle

hesainprint.com