Solution manual for electric circuits 1st edition by kang isbn 1305635213 9781305635210

Solution Manual for Electric Circuits 1st Edition by Kang ISBN

1305635213 9781305635210

Full link download:

Solution Manual:

https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-electriccircuits-1st-edition-by-kang-isbn-13056352139781305635210/

Test Bank:

https://testbankpack.com/p/test-bank-for-electric-circuits-1st-edition-by-kang-isbn-13056352139781305635210/

Chapter 2: Circuit Laws

PROBLEM 2.1

From Ohm's law, the current I1 through R1 is given by

Notice that 1 V/1 kΩ = 1 mA.

From Ohm's law, the current I2 through R2 is given by I 2 V =

PROBLEM 2.2

From Ohm's law, the current I1 through R1 is given by

I1 = V1 2.4V = = 0.003A = 3mA R1 800Ω

From Ohm's law, the current I2 through R2 is given by

I2 = V = 3.6V =1.8mA

2

R2 2kΩ

From Ohm's law, the current I3 through R3 is given by V

I 3 = 2 = 3.6V =1.2mA

R3 3kΩ

PROBLEM 2.3

From Ohm's law, the current I1 through R1 is given by

R1 4kΩ

From Ohm's law, the current I2 through R2 is given by V

I2 = 2.4V = = 0.4mA = 400  A

R2 6kΩ

From Ohm's law, the current I3 through R3 is given by V

I = 2 = 1.2V =2 mA = 0.6667 mA = 666 5557  A

3 R 1 8kΩ 3 2

From Ohm's law, the current I4 through R4 is given by

V

1 2

I4 = 1.2V = = 0.2mA = 200 

A R4 6kΩ

From Ohm's law, the current I5 through R5 is given by

I 5 = V2 1.2V 2 = = mA = 0.1333mA = 133.3333 A

R5 9kΩ 15

PROBLEM 2.4

From Ohm's law, the voltage across R2 is given by

Vo = R2I2 = 6 kΩ × 1.2 mA = 6000 × 0.0012 = 7.2 V

Notice that 1 kΩ × 1 mA = 1 V.

From Ohm's law, the current I1 through R1 is given by V

I = 1 = 2.8V = 2mA

1 R 1.4kΩ 1

From Ohm's law, the voltage across R2 is given by

Vo = R2I2 = 6 kΩ × 1.2 mA = 6000 × 0.0012 = 7.2 V

From Ohm's law, the current I3 through R3 is given by

I 3 = Vo 7.2V = = 0.8mA = 800 

A R3 9kΩ

PROBLEM 2.5

From Ohm's law, the voltage across R4 is given by

Vo = R4I4 = 18 kΩ × 0.2 mA = 18000 × 0.0002 = 3.6 V

From Ohm's law, the current I3 through R3 is given by

I 3 = Vo 3.6V = = 0.6mA = 600  A R3 6kΩ

PROBLEM 2.6

From Ohm's law, the voltage across R4 is given by

Vo = R4I4 = 8 kΩ × 0.4 mA = 8000 × 0.0004 = 3.2 V

From Ohm's law, the current I2 through R2 is given by V

I2 = 3.2V 16 = = mA = 1.06667

o

mA R2 3kΩ 15

From Ohm's law, the current I3 through R3 is given by I 3 = Vo 3.2V 16 = = mA = 0.53333mA = 533.3333 A R3 6kΩ 30

PROBLEM 2.7

From Ohm's law, the voltage across R3 is given by

Vo = R3I3 = 42 kΩ × (1/12) mA = 42/12 V= 3.5 V

From Ohm's law, the resistance value R2 is given by

= Vo = 3.5V = 30kΩ

I2 7 mA 60

V/1 mA = 1 kΩ

PROBLEM 2.8

The power on Vs is

mW (released)

Total power absorbed = 20 mW = total power released

PROBLEM 2.9

The power on R1 is

R 8000

1 The power on R2 is

The power on Vs is

PROBLEM 2.10

From Ohm's law, current I1 is given by

I = 20V 15V = 5V = 10mA

From Ohm's law, current I2 is given by

I2 = 20V 10V = 10V =5mA R22kΩ

From Ohm's law, current I3 is given by 10V −0V 10V

I 3 = = = 10mA R3 1kΩ

From Ohm's law, current I4 is given by

(absorbed)

I4 = 10V 15V = 5V = 5mA

R41kΩ

PROBLEM 2.11

From Ohm's law, current i is given by

i = 10V −8V = 2V =1mA

R3 2kΩ

From Ohm's law, current I1 is given by

I1 = 12V −10V = 2V =2mA

R1 1kΩ

From Ohm's law, current I2 is given by 10V − 5V

I2 = 5V = = 1mA

R2 5kΩ

From Ohm's law, current I3 is given by

I 3 = 12V − 8V 4V = = 2mA

R4 2kΩ

From Ohm's law, current I4 is given by

I 4 8V 5V 3V =1mA = =

R5 3kΩ

From Ohm's law, current I5 is given by

8V 8V

I 5 = R6 = 4kΩ =2mA

PROBLEM 2.12

Application of Ohm's law results in

I1 = 34V −24V = 10V =5mA

R1 2kΩ

I2 = 24V 10V = 14V =7 mA

R22kΩ

I 3 = 24V − 28V ==−4V = −2mA

R32kΩ

I 4 34V −28V 6V = = = 10mA

R4 0.6kΩ

I 5 = 28V 10V = 18V = 3mA

R56kΩ

I 6 28V = 28V = 5mA

=

R6 5.6kΩ

I7 = 10V 10V = = 10mA R7 1kΩ

PROBLEM 2.13

The total voltage from the four voltage sources is

V = Vs1 + Vs2 + Vs3 + Vs4 = 9 V + 2 V - 3 V + 2 V = 10V

The total resistance from the five resistors is

R = R1 + R2 + R3 + R4 + R5 = 3 kΩ + 5 kΩ + 4 kΩ + 2 kΩ + 4 kΩ = 18 kΩ

The current through the mesh is

V 10V 5

I = = = mA = 0.5556mA

R 18000Ω 9

From Ohm's law, the voltages across the five resistors are given respectively V1 = R1I = 3×5/9 V = 15/9 V = 5/3 V = 1.6667 V V2 = R2I =

5×5/9 V = 25/9 V = 2.7778 V

V3 = R3I = 4×5/9 V = 20/9 V = 2.2222 V

V4 = R4I = 2×5/9 V = 10/9 V = 1.1111 V

V5 = R5I = 4×5/9 V = 20/9 V = 2.2222 V

PROBLEM 2.14

Radius is r = d/2 = 0.2025 mm = 0.2025 × 10-3

m A = πr 2 = 1.28825×10-7 m 2

(a)

R = ℓ = 20 = 2.7285Ω

(b)

σ A 5 69×107×π ×(0 2025×10 3)2

R = ℓ = 200 = 27.2846Ω

(c)

σ A 5.69×107×π ×(0.2025×10 3)2

R = ℓ = 2000 = 272.8461Ω

(d)

σ A 5.69×107×π ×(0.2025×10 3)2

R = ℓ = 20000 = 2728.4613Ω

σ A 5.69×107 ×π ×(0.2025×10 3)2

PROBLEM 2.15

From Ohm's law, the voltage across R2 is given by

V2 = I2R2 = 3 mA × 2 kΩ = 6 V

From Ohm's law, the current through R3 is given by

I =V2 = 6V = 2mA

3 R 3kΩ 3

According to KCL, current I1 is the sum of I2 and I3. Thus, we have

I1 = I2 + I3 = 3 mA + 2 mA = 5 mA

The voltage across R1 is given by

V1 = R1I1 = 1 kΩ × 5 mA = 5 V

PROBLEM 2.16

From Ohm's law, the currents I2, I3, and I4 are given respectively by

I2 = 6V = = 3mA

R2 2kΩ

I = V2 = 6V = 2mA

3 R 3kΩ

3 V

2 2 V

I 4 = R 4 = 6V 6kΩ = 1mA

From KCL, current I1 is the sum of I2, I3, and I4. Thus, we have

I1 = I2 + I3 + I4 = 3 mA + 2 mA + 1 mA = 6 mA

The voltage across R1 is given by

V1 = R1I1 = 1 kΩ × 6 mA = 6 V

PROBLEM 2.17

From Ohm's law, we have

V2 = R4I4 = 1 mA × 6 kΩ = 6 V

From Ohm's law, the current through R3 is given by

I =V2 = 6V = 2mA

3 R 3kΩ 3

From KCL, I2 is the sum of I3 and I4. Thus,

I2 = I3 + I4 = 3 mA

From KCL, I1 is given by

I1 = Is - I2 = 2 mA

From Ohm's law, the voltage across R1 is

V1 = R1I1 = 4.5 kΩ × 2 mA = 9 V

PROBLEM 2.18

From Ohm's law, we have

I = Vo = 8V = 4mA

3 R 2kΩ

3 Vo

I 4 = R 4 = 8V = 2mA 4kΩ

I = Vs −Vo =12V 8V = 4V = 4mA

1 R1 1k Ω 1kΩ

I =Vs Vo =12V 8V = 4V = 2mA

2 R2 2k Ω 2kΩ

As a check, I1 + I2 = I3 + I4 = 6 mA

PROBLEM 2.19

From Ohm's law, we have

I =V4 = 5V = 2mA

3 R 2 5kΩ

4

V3 = R3I3 = 2 kΩ × 2 mA = 4 V

V2=V3+V4=4V+5V=9V

I =V2 = 3 9V = 3mA

2 R 4kΩ

2

From KCL, we have

I1 = I2 + I3 = 5 mA

From Ohm's law, we get

V1 = R1I1 = 1 kΩ × 5 mA = 5 V

PROBLEM 2.20

Application of KCL at node a yields

Is = I1 + I2 + I3

Solving for I2, we obtain

I2 = Is - I1 - I3 = 10 mA - 5 mA - 2 mA = 3 mA

Application of KCL at node b yields

I1+I2=I4+I5

Solving for I5, we obtain

I5 = I1 + I2 - I4 = 5 mA + 3 mA - 2 mA = 6 mA

PROBLEM 2.21

Application of KCL at node b yields

Is = I2 + I3

Solving for I2, we obtain

I2 = Is - I3 = 15 mA - 10 mA = 5 mA

Application of KCL at node a yields

I4 = I2 - I1 = 5 mA - 2 mA = 3 mA

Application of KCL at node c yields

I5 = I1 + I3 = 2 mA + 10 mA = 12 mA

Figure S2.20

Figure S2.21

PROBLEM 2.22

Application of KCL at node b yields

I1 = Is - I4 = 20 mA - 10 mA = 10 mA

Application of KCL at node a yields

I2 = I1 - I3 = 10 mA - 5 mA = 5 mA

Application of KCL at node c yields

I6 = I3 + I4 - I5 = 5 mA + 10 mA - 5 mA = 10 mA

Application of KCL at node d yields

I7 = I2 + I5 = 5 mA + 5 mA = 10 mA

PROBLEM 2.23

Application of KCL at node d yields

I2=13-10=3A

Application of KCL at node a yields

I1=I2-2=3-2=1A

Application of KCL at node b yields

I3=-I1-5=-1-5=-6A

Application of KCL at node c yields

I5=-2-10=-12A

Application of KCL at node e yields

I4=-I3-13=-(-6)-13=-7A

PROBLEM 2.24

Summing the voltage drops around mesh 1 in the circuit shown in Figure S2.24 in the clockwise direction, we obtain

-V1 + VR1 +VR3 = 0

Since V1 = 30V and VR1 = 10V, this equation becomes

-30 + 10 +VR3 = 0

Thus,

VR3 = 30-10 = 20V.

Summing the voltage drops around mesh 2 in the circuit shown in Figure S2.11 in the clockwise direction, we obtain

-VR3 + VR2 +VR4 = 0

Since VR3 = 20V and VR4 = 15V, this equation becomes

-20 + VR2 +15 = 0

Thus,

VR2 = 20-15 = 5V.

Figure S2.24

Consider the loop consisting of V1, R1 and R5, shown in the circuit shown in Figure S2.25. Summing the voltage drops around this loop in the clockwise direction, we obtain

-V1 + VR1 +VR5 = 0

Since V1 = 20V and VR1 = 10V, this equation becomes

-20 + 10 +VR5 = 0

Thus,

VR5 = 20 - 10 = 10V.

In the mesh consisting of R4, R3 and R5, shown in the circuit shown in Figure S2.25, summing the voltage drops around this mesh in the clockwise direction, we obtain

-VR4 + VR3 +VR5 = 0

Since VR3 = 5V and VR5 = 10V, this equation becomes

- VR4+5+10=0

Thus,

VR4 = 5+10 = 15V.

In the mesh consisting of V1, R2 and R4, shown in the circuit shown in Figure S2.25, summing the voltage drops around this mesh in the clockwise direction, we obtain

-V1 + VR2 +VR4 = 0

Since V1 = 20V and VR4 = 15V, this equation becomes

- 20+ VR2 +15 =

0 Thus,

VR2=20-15=5V.

In the mesh consisting of R1, R3 and R4, upper left in the circuit shown in Figure S2.26, summing the voltage drops around this mesh in the clockwise direction, we obtain

VR1+VR3-VR4=0

Since VR1 = 5V and VR3 = 5V, this equation becomes

5+5-VR4=0

Thus,

VR4=5+5=10V.

In the mesh consisting of V1, R4 and R6, lower left in the circuit shown in Figure S2.26, summing the voltage drops around this mesh in the clockwise direction, we obtain

-V1 + VR4 +VR6 = 0

Since V1 = 20V and VR4 = 10V, this equation becomes

- 20+10+VR6=0

Thus,

VR6 = 20-10 = 10V.

In the mesh consisting of R3, R2 and R5, upper right in the circuit shown in Figure S2.26, summing the voltage drops around this mesh in the clockwise direction, we obtain

Figure S2.25

PROBLEM 2.26

Another random document with no related content on Scribd:

Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida

Aalberg! Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.

Ida Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän maailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio» seurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja Helsingissä. Viimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan myöhään syksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa hänen piti esiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta kuolema katkaisi kaikki suunnitelmat.

XIX.

IDA AALBERG YKSITYISELÄMÄSSÄ.

»Hän osasi olla niin miellyttävä, niin miellyttävä, niin miellyttävä!»

Sanat ovat Adolf Lindforsin Ida Aalbergista lausumat. Näin muistelee Lindfors, vaikka Ida Aalberg elämänsä lopulla joutui sangen vaikeisiin konflikteihin hänen kanssaan. Ja näin puhuu melkein jokainen, joka on tullut henkilökohtaisesti tuntemaan suuren näyttelijättären. Bärtta Rainio, joka kuului Ida Aalbergin kiertueeseen 1893—1894, on kertonut, että tämä siihen aikaan saattoi tehdä jokaiselle ihmiselle, mitä ikinä halusi; kukaan ei voinut vastustaa hänen hurmausvoimaansa. On varmaan hyvin kuvaavaa, että syksyllä 1914 muutamat nuoret naiset kiistelivät keskenään siitä, kuka heistä enimmän osasi pitää Ida Aalbergista!

Mistä johtui Ida Aalbergin suuri vaikutusvoima ihmismieliin?

Sekä näyttämöllä, että näyttämön ulkopuolella Ida Aalberg vaikutti ympäristöönsä suggeroivalla voimalla.

Nuoruudessaan hän ei ollut saanut paljoa oppia, mutta ottamalla periaatteekseen suurien persoonallisuuksien etsimisen ja pyrkimällä heidän läheisyyteensä hän loi elämälleen aatteellista pohjaa ja sai vielä tietoja tai ainakin ohjeita tietojen löytämiseen. Hän sai itse elämässä oppia semmoista, mitä toiset oppivat koulussa ja yliopistossa. Vaikka hän oli harvinaisen tarmokas, ei hän voinut alkeiskasvatuksen puutteellisuutta — ankarassa katsannossa koskaan täysin poistaa. Hän tunsi sen itse ja valitti sitä läheisimmille ystävilleen. Teoreettisissa kysymyksissä hän, kuten sanottu, oli todellisuudessa paljoa avuttomampi kuin aikalaisista yleensä näytti. Hänen herkästä vaistostaan ja henkisestä joustavuudestaan johtui, ettei tuota puutteellisuutta huomattu ja että häntä pidettiin korkean tietopuolisen kouluutuksen omaavana henkilönä. Ida Aalberg oli henkevä ja älykäs, ja hän osasi keskustella eetillisistä ja taiteellisista kysymyksistä, Ibsenistä ja ihmishengen korkeimmista saavutuksista vapaasti, palavan innostuneesti ja omakohtaiselta tuntuvalla vakaumuksella.

Vaikka Ida Aalberg sai elämänsä varrella runsaan määrän kokemuksia ja tietoja, ei hän erikoisemmin voinut niillä tietenkään lumota ympäristöään. On paljon muistelmia siitä, että seurustelu Ida Aalbergin kanssa oli henkevää ja että hän itse puhui suurenmoisesti, mutta verraten vähän tiedetään kertoa siitä, mitä hän todella puhui. Henkilölle, joka arvioi ihmisiä älyllisyyden perusteella, Ida Aalberg ei voi olla mikään todellinen suuruus. Jos ryhdyttäisiin tutkimaan, mitä Ida Aalberg oli ajattelijana, saataisiin tulokseksi verraten niukka sarja hänen lausumiaan aforismeja ja elämänohjeita.

Ida Aalbergin historiassa näyttäytyy jonkinlainen »ikuisesti naisellinen» liian selvänä, jotta häntä voitaisiin pitää minään syvällisenä ajattelijana. Semmoista joukkosuggestionia, jota Ida

Aalberg harjoitti, ei voidakaan koskaan saada aikaan puhtaasti älyllisillä ominaisuuksilla. Ida Aalbergin naisellisuus veti puoleensa enemmän kuin parhainkaan filosofia.

Saatetaan väittää, että suuri taiteilijamaine oli eräs tekijä Ida Aalbergin suggeroivassa voimassa. Se onkin sangen todennäköistä, mutta toiselta puolen hänen tiedetään vaikuttaneen voimakkaasti semmoisiinkin, joilla ei ollut edes aavistusta siitä, että hän oli taiteilija. Ulkomaanmatkoillaan Ida Aalberg usein salasi olevansa näyttelijätär, jopa semmoisiltakin henkilöiltä, joiden kanssa hän joutui verraten paljon tekemisiin.

Gregori Tigerstedtin kunniaksi sepittämässään »Vänrikin tervehdyksessä»

Runeberg sanoo:

»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten kulkeissas täällä elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, vaan et voi virkkaa, miks' niin ihastut.»

Jo varhaisesta nuoruudesta Ida Aalbergissa oli semmoista salaperäistä voimaa, joka tehosi. Hänen äänessään oli oma suggestiivinen tenhonsa, sitä voi verrata Cremonan viuluun, ja jo se kohotti hänet ikäänkuin ylemmälle tasolle ja eroitti hänet tavallisista ihmisistä. Emmy Rejman uteli joskus, miten Ida Aalberg oli voinut saada tuommoisen hurmaavan äänen. Ida Aalberg vastasi: »Kohtalolta olen sen saanut, kohtalolle saan olla kaikesta kiitollinen.»

Ida Aalberg osasi puhua erinomaisen vilkkaasti. Toisinaan, kun hän innostui tai kiihtyi, virtasivat sanat pitkänä, melkein

katkeamattomana ryöppynä hänen huuliltaan, veret vaihtelivat hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä säikkyivät. Hän oli ihana innostuksessaan, joka vaikutti sähköisästi ja mukaansa tempaavasti. Useimmiten hän kuitenkin oli verraten vähäpuheinen, keskusteli kyllä ja loistavana emäntänä ohjasikin keskustelua, mutta antoi toisten puhua enemmän kuin itse puhui. Itsestään ja saavuttamistaan voitoista hän ei mielellään keskustellut. Siinä hän suuresti erosi tavallisesta näyttelijätyypistä.

Ida Aalbergin kyvyssä miellyttää ihmisiä oli jotakin luontaista ja synnynnäistä. Pääasiassa hän hurmasi koko olemuksellaan ja aivan välittömästi. Luonnollisesti hänellä, joka oli näyttelijä ja paljon nähnyt ja kokenut ihminen, sentään oli tietoisiakin keinoja, joilla hän vangitsi ja lumosi. Jos hän esim. jossakin pikkuasiassa tarvitsi jonkun henkilön avuliaisuutta, hän saattoi aloittaa kirjeensä: »Suloinen rouva N.N.!» tai: »Ihana rouva N.N!» Ida Aalberg osasi käyttää mairittelevia sanoja, huomaavaisuutta ja rakastettavaa kohteliaisuutta yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta tämä puoli ei mitenkään riitä selittämään hänen tenhoavaa voimaansa. Hänen hurmauskykynsä ulottui palvelijoihin ja lapsiin yhtä erehtymättömästi kuin niihin, joiden kanssa hän keskusteli taiteesta. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vanha palvelija Andrei jumaloi emäntäänsä. Rouva Rejmanin lapset yrittivät selittää vaikutelmiaan äidilleen: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin olisi sunnuntai», tai: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin meillä olisi hyvin paljon vieraita.» Kerran, kun Ida Aalberg pitkänlaisen poissaolon jälkeen aivan odottamatta saapui Rejmanille, ei palvelijatar, joka oli avaamassa ovea, voinut olla huudahtamatta: »Tervetuloa!» Nähdessään tuon kaivatun vieraan tyttö ilossaan ihan unohti yleisen tavan vaatimukset.

Ida Aalbergin opettaja Marie Strauch-Spettini kirjoittaa eräässä kirjeessään m.m.:

»Teidän pelkkä läsnäolonne on antanut minun elämälleni paljon sisältöä. — — — Olen Teihin niin syvästi kiintynyt kuin vain voi olla ihminen, joka koko sielustaan on halunnut päästä suuren sydämen läheisyyteen.»

Jo Lauri Kivekkäälle Ida Aalberg oli suositellut käytännölliseksi ja hyväksi elämänohjeeksi »ylhäistä eristyneisyyttä» ja kehoittanut tätä luopumaan klubielämästä ja tyhjänpäiväisistä keskusteluista monien ystävien kanssa. Itse Ida Aalberg jo nuorempana käytti hyväkseen tätä eristäytymisprinsiippiä loukaten sillä tovereitaan ja useita muitakin ihmisiä. Dusen antama esimerkki itsetietoisesta käyttäytymisestä lienee vaikuttanut häneen voimakkaasti. Maila Talvio, joka persoonallisesti tutustui Ida Aalbergiin Pietarissa alkuvuonna 1894, on kertonut, että tämä silloin esiintyi kuin majesteetti, joka on täynnä oman arvonsa tuntoa ja on tottunut siihen, että hänen pienimpiäkin viittauksiansa totellaan. Myöhemmin Ida Aalbergille toi velvoituksia avioliitto vapaaherra UexküllGyllenbandin kanssa. Hän seurusteli Pietarin aristokraattisissa piireissä, ei ainoastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin sukulaisten kanssa, vaan muidenkin aatelisten. Kreivittäret Wolkenstein ja de Prozor kuuluivat hänen läheiseen tuttavapiiriinsä. Suomalaissyntyinen rouva von Seume tuntuu henkevyydellään ja älyllään tehneen Ida Aalbergiin erittäin voimakkaan vaikutuksen. Huolimatta tragikoomillisesta kohtauksesta vuonna 1894 rouva Abazi myöhemmin kuului Ida Aalbergin läheisiin ystäviin, ja hänen kanssaan virisi monta keskustelua Ibsenin draamojen salaisuuksista.

— Rouva Emmy Rejman, varhaisen nuoruuden ystävä, kertoo joskus soimanneensa Ida Aalbergia hänen omaksumansa ylhäisen

valtijatar-asenteen vuoksi. Ida Aalberg ei ollut huomautuksesta ollenkaan loukkaantunut, ja pidättyvä asenne oli heti vaihtunut mitä välittömämmäksi ja vilpittömimmäksi ystävä-suhteeksi.

Ida Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa tätä syvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman harjoittamista, tuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli tavattoman kehittynyt psykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten kuhunkin henkilöön oli suhtauduttava. Hänen joustavuutensa keskustelussa on hämmästyttänyt useita. Hän osasi »frappeerata»

— »frappeeraaminen» oli eräs hänen mielisanojaan — näyttämön ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla, jolla sanat lausuttiin ja olemuksellaan, josta säteili magneettista voimaa. Vuonna 1904 eräs tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti kuvauksen Ida Aalbergista, kuvauksen, joka perustui haastatteluun. Mitä hän kertoo keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan mielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli selitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin naiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla paha, arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus näyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on hyvä. Paljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen Ida Aalbergin olemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa, hänen käsiensä hermostunut leikittely ja hänen originellit asenteensa. »Viisaat silmät hymyilivät», sanotaan tuossa kuvauksessa parikin kertaa.

Sitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella Hedda Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin asti. Hän saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia kohtaan. Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön

jälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi pientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?» Kysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön tunnetuimpia naisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja tahtoi osoittaa ihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg hämmästystä ja oli olevinaan osakseen tulleesta huomiosta suunnattomasti mairiteltu: »Oo, te muistatte minut vielä?» kuuluivat hänen nöyrät ja vaatimattomat sanansa.

Huumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä muodostui elämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi vain nähdä, kuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja leikitteli naivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs heistä sanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla hurmaavalla tavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän esim. kuvaili Suomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä 1914 hänellä oli kaksi koiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja suuri tanskalainen Jens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin istuvan portaille lemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä puhelussa varoittavan 'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti tätä Jensin läheisyyden vuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun emäntä viipyi ulkomailla, ja kuoli suruun muutamia päiviä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen.»

Vakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin puheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä siihen suuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti tätä taipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja ankaraan käsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan vapaaherra oli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida Aalberg ei koskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin

hetken lapsi, ettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä, joissa hänen miehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos olisi tiennyt tämän esim. kerran hänen poissaollessaan menneen naamiohuveihin Viipurin Seurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen muiden mukana. Se oli toki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida Aalberg pani toimeen Helsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja joissa hän itse tanssi mukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vihasi kevytmielisyyttä ja oli sangen arka vaimonsa arvosta, mutta ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida Aalberg kutsui kotiinsa Viipurin Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas emäntä innostua näiden mukana sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin Jukkaa», ja kun oli päästy päähän säkeistö:

»On mua lyötynä puukolla ja rautapuntarilla, seitsemän kertaa suolet syliss' olen tanssinut permannolla»,

hän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan, huusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima onkaan tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen harvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen arvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei hän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän tavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän myöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli tietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän kanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän saattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui hänen suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei olisi

voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan piti pystyä kiihoittamaan ja auttamaan. * * * * *

Eräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä melkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle, jossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin viihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai arvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa asumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut opettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa kuin Luise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut kööpenhaminalaisten ihanteena. Miten suuressa arvossa Ida Aalberg piti asunnon sisustamista, näkee riittävän selvästi hänen kirjeenvaihdostaan Lauri Kivekkään kanssa.

Maila Talvio on kuvannut Ida Aalbergin viimeistä helsinkiläistä kotia:

»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa emäntää hetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin aina ovensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin Vironkadulla 5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin luetella jokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole pääasia. Komeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää hiljaisuutta, mikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain huoneuston päässä olisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki. Aavisti, että siellä oli kukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia puita, vaikkei mitään näkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon valtijatar hetkeksi oli pistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä kosketus lepäsi kaikkialla, hänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti

täynnä, ne viipyivät ilmassa, lauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät, odottaessaan häntä palaavaksi. Jotakin tämän tapaista tunsin aina seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin kodissa. Ja sitten hän tuli, säteilevänä ja eloisana — oi kuinka näenkään tuon ryhdin, jolle ei ole vertaa, nuo ihmeelliset silmät — —. Ja nyt kun hän on täällä, ovat kaikki muistot ja unelmat, joita ilma huoneessa on täynnä, rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.

Ida Aalbergin koti oli rakkaudella luotu. Siinä ei ollut mitään tilauksesta tehtyä tai ulkonaisen vaikuttavaisuuden vuoksi hankittua.»

* * * * *

Samoinkuin ollessaan avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg toisessakin avioliitossaan tuntuu olleen erittäin taloudellinen ja käytännöllinen perheenemäntä. Joskus hänen sanotaan saaneen tuhlailevaisuuden puuskan, mutta tavallisissa oloissa hän säästi yksin neulojakin ostaessaan. Tilien piti olla aina selvinä, hän muisti tarkalleen pienimmätkin menoerät, ja taiteilijana hän valvoi huolellisesti myöskin tulojaan. Ida Aalberg eli aivan vapaana taloudellisista huolista vain pari kolme viimeistä vuottaan. Syksyllä 1911 hänelle valtion puolesta myönnettiin huomattavan suuri taiteilija-eläke, ja samoihin aikoihin vapaaherra Uexküll-Gyllenband peri vanhempiensa kuoltua näiden omaisuuden, m.m. kauniin Augustenhof nimisen huvilan Viipurin liepeiltä.

* * * * *

Ida Aalberg oli luonteeltaan tavattoman epäluuloinen. Ollessaan kihloissa ja avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa hän yhtämittaa epäilee, että joku vieras aukoo heidän kirjeitään ja lukee niitä.

Naistuttaviinsa hän nuoruudestaan asti suhtautuu epäluuloisesti, Bergbomin hyviä tarkoituksia ja suopeutta hän ei tahdo jaksaa uskoa. Teatterielämä monine juonitteluineen oli omansa kehittämään tätä ominaisuutta. Epäluuloisuus teki hänet sulkeutuneeksi.

Ida Aalberg oli aina erittäin hermoherkkä. Häämatkallaan 1894 hän tuntuu ajoittain olleen suorastaan hermosairas. Vuoden 1911:n suuret rettelöt ja seuraava vastentahtoinen toimettomuuden aika vaikuttivat häneen ylen pahasti.

On täysi syy uskoa, että Ida Aalberg päivä päivältä oppi antamaan yhä suuremman arvon miehelleen ja kunnioittamaan tämän ihanteellista mieltä. Hänen useista lausunnoistaan voi päätellä näin käyneen. Syrjäisestä Ida Aalbergin ja vapaaherra UexküllGyllenbandin yhdyselämä tuntui erittäin sopusointuiselta. Niinpä lieneekin katsottava suureksi osaksi hermosairaudesta johtuvaksi, että Ida Aalberg elämänsä lopulla epäili miestään, syytti tätä uskottomuudesta, koetti vaania hänen toimiaan ja seurata hänen kaikkia askeleitaan. Sairaalloinen mustasukkaisuus näyttäytyi joskus seurassakin hämärinä viittauksina ja härnäilemisenä. Epäluulonsa alkuaiheen Ida Aalberg eräälle ystävälleen sanoi saaneensa siitä, että hänen miehensä muka ei ollut voinut tyydyttävästi selvittää, mihin eräs suurehko rahasumma oli kulutettu. Hän koetti käyttää vakoilijoina läheisiä henkilöitä, ja vaikka hän ei saanut mitään vahvistusta epämääräisille luuloilleen, hänen tuskansa näyttäytyi joskus mielettömän raivokkaana.

Siitä, kuinka Ida Aalbergin taide tehosi valtavasti nuoriin mieliin, on paljon mitä vakuuttavimpia todistuksia. Ida Aalberg oli monen suomalaisen tytön ensimmäinen suuri rakkaus. Hänen tähtensä

vietettiin unettomia öitä, haaveiltiin ja kuljettiin hurmiotilassa päivät pääksytysten. Vielä elämänsä viimeisenä vuotena hän sai suuren joukon kirjeitä, joissa hänelle tuntemattomat nuoret lähettäjät kiittävät häntä saamistaan korkeista elämyksistä ja puhuvat hänelle jumaloivaa kieltä.

Eräs venäläinen nainen, tyttönimeltään Nataša Radlov, on kirjoittanut kuvauksen ystävyydestään Ida Aalbergin kanssa. Hänen kirjoituksensa on sangen pitkä, siitä tulisi, jos se painettaisiin, kokonainen kirja. Koska suuri tenhotar Ida Aalberg esiintyy Nataša Radlovin välittömässä kuvauksessa erinomaisen elävänä, on syytä selostaa sitä ja ottaa siitä muutamia kohtia semmoisenaan.

»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905 näin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin Komedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin näytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt nainen, ilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen kohtaamisemme. Tultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä ihmeellistä siinä oli, minusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua sain pääsylipun »Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä kappaleesta, ja osaksi myös pelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko aavistaa, että minulle avautuisi taivas, että minulle nero tuona iltana paljastaisi elämän syvimmän salaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo sama, joka oli näytellyt Heddaa. — Rebekkaa ei näytellyt kukaan, näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä Rebekka; niin, hän oli elävä, ei ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei olisi ollut katselijoita, oli vain nero, jonka Jumala oli lähettänyt — — —. Ja kaikki, kaikki unohtui sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne pienine murheineen, näki surun ja unohti omat murheensa; ihminen, joka tuli sinne pahoin ajatuksin, puhdistui hänen näytellessään, ja kaikki paha katosi; ihminen, joka

tuli epäuskoisena, uskoi. Noina kolmena tuntina, joina näin viheriät silmät innostuksesta loistavina, ylimaallisina, ja kuulin äänen, joka tunkeutui sydämen syvimpään sopukkaan, minulle avautui koko maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö; siinä juuri oli hänen voimansa, että hänen teatterissaan teki mieli rukoilla. Tuo ainoa ilta antoi minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä työtä loppumattomiin.»

Myöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä Nataša

Radlovin ihastumista:

»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä kukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja Aurinko, niin nimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina noina kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena hymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — —

Loppumattomiin seisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin pyydettiin Aurinkoa näyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja hurmaantuneiden, heltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin. Ja minä, minä uin kyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin ainoastaan hänet, joka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä nyt minä rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ajatellen häntä ja hänen taidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen häntä onnestani. Tämä oli minun ensimmäinen ja mieletön rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa tähden minä uskoin, että elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja päämaali, jonka edestä kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä minä päättelin: on yksi päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja päästä Auringon luo, öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan työni, pikemmin antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan teatterille. Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden tunne, että

vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen kirjeeni. En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»

Koulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta rakkaudesta, ja eräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida Aalbergin, ehdotti, että käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö oli onnesta aivan sekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa kodissa:

»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti, heti», ovi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy huulilla ja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä innostusta, täynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin katsoa toisen sydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti valloittaen ja lähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa keskustelustamme: oikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna keskusteli Idan ja hänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin kanssa. En kuullut siitä paljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä vain ajattelin, elinkö todella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin unennäkö kului tuo tunti Idan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta ennen hyvästijättöä minä kokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut jättämäisillään, ja sanoin: »Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö, tuossa on valokuvanne, kirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se minulle.» »Kyllä, heti.» Hän nousi nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen. Mutta ei kulunut minuuttiakaan ennenkuin kuului hänen äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa, nopeasti.» Sydän kurkussa menin hänen luokseen, ja siitä alkoi ensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö siis olette Radlova?» Ida piteli kädessään käyntikorttiani ja näytti tuumivan jotakin. — »Niin.» »Tekö kirjoititte minulle viikko sitten?»

— »Minä, minä, antakaa anteeksi», sopertelin minä punastuen. — »Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa vielä, olin hyvin, hyvin liikutettu

kirjeestänne.» Hän katsoi minuun pitkään, otti minut luokseen ja suuteli minua otsalle. Sitten hän valitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen ja antoi sen minulle.»

Nataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi, että kotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja pyrki Ida Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja puhui nuorelle tytölle vakavasti:

»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä sisällystä omasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea: vaalikaa tuota ihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä, sillä se on tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä kaikin voimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli voitte, asioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole luomiskykyä.»

Seuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja kiintyi tähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida Aalbergin taiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain puolinaisenkin kiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä. Ihmisenä Ida Aalberg säilyi loppuun asti kaiken vertailun ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov joutui suuressa rakkaudessaan kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida Aalberg pyysi hänet seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja riemulla, jonka tuo ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa Ida Aalberg sai yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan se vilpitön tyttö, jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja ikäviä kohtauksia, syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša Radlov pyörtyi kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta, ja silloin hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän välilleen, mutta

kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt, se tahtoi yhä uudistua.

Nataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen näyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan se pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun hän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.

»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat hakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä tyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun leimansa ja minä olin alkanut toisinaan arvostella asioita kevytmielisemmin kuin ennen, olin piloillani omaksunut joitakin sanoja ja kerroin tapani mukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen suhteessaan minuun ilmetä jonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus, joskus halveksuminen. Muistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen Eremitagessa huomenna täsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla täsmällinen.» Mutta minä en kevytmielisyydessäni antanut mitään arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle muutokselle. Vähää ennen joulua alkoivat opettajain hakkailut mennä yli rajojen, meistä alettiin juoruilla koulussa, ja minä tulin tajuihini. Itkien kerroin kaikki Idalle ja hän vastasi: »Ihminen ei voi kestää sitä.» Samalla hänen silmänsä katsoivat sieluuni niin moittivasti ja niin vihaisesti, että minun tuli paha olla ja minä huudahdin: »Teillä ei ole oikeutta sanoa, että minä en ole ihminen.»

Ida Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun. Ida Aalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä hellästi kuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt semmoista tunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja hälyytti tytön äidin.

»Äitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle, koska se selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen elämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo. Palattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän voi hyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön hysteerikko.» Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala auttakoon minua kertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa, kun ovi avautuu ja Ida astuu sisään, pää kääreessä, huulet yhteenpuristettuina ja silmät puoleksi alasluotuina. Kylmästi tervehdittyään minua ja pyydettyään istumaan hän alkaa puhua minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan Nataša kahvia, eikö tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja, tahtooko Nataša nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin: »Aurinko, miksi puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi ja minä osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.»

»Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen kuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken, kaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä minäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään liekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta. Minä olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas likaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä ei ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo, riittää, me emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun mennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te ette ole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö auta?» — »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?» Vaitiolo. Huoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida istuu matalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen suoraan eteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni

palaan sisään sanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa, kuolen.» — »Ei tarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» — »Aika ja kohtalo antavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne lausuttiin kuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella äänellä ja menivät kuin murhenäytelmässä suoraan sydämeen ja näyttivät yhdellä kertaa tulevan uuden tien ja tulevat uudet kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat vuodet, jotka vietin erossa hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En osaa kertoakaan minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin vain hänen muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin hänelle kirjeen toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi; sitten heitin kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei se veisi mihinkään, ja aloin odottaa.»

Moskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran huomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki loukkaavan eleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti entiselle suosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.

»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja toiselta puolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja kohtauksemme siirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911 sain toisen kirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja minä menin. En vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin, satunnainen kohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden kanssa, vai tunsiko Ida, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan — emme koskaan puhuneet siitä.»

Kun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg paraillaan näyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi avoimin sylin vastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!»

Olimme vähällä tukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme katsella nauraen toisiamme.»

»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten harvoin elämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi asiasta, ajatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä uusia syvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan, samoinkuin hän yksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin itsestään, suoraan sydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään ymmärtämystä.»

Täydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin jälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä huomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras ihminen seuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei kukkia rakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen vuoden 1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:

»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja kuumeen puna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti minua tuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin hänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta, en onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden suloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä kukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä luulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä, vaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta ja teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista hetkistä, hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin, mitä en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen omaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan