Lapsen kokemus näkyväksi

Teksti Tuula Luki´c

Lapsen täytyy antaa olla oman elämänsä päähenkilö. Hänen tarinaansa pitää uskoa ja tarina pitää tehdä myös aikuisille näkyväksi.

Tapa, jolla meidät kohdataan, vaikuttaa syvästi turvallisuuden tunteeseemme. Lapsi on tässä täysin aikuisen armoilla myös silloin, kun hänet jätetään huomiotta ja ajatellaan ehkä suojelevasti, että ei lapsi kuitenkaan ymmärrä, ei kuule eikä näe lähipiirin väkivaltaa. Tällöin kyse on usein aikuisen toiveajattelusta.

– Vaikka lapsi itse ei olisi väkivallan kohde tai näkisi tilanteita, hän vaistoaa kodin ilmapiirin ja saattaa olla hyvin tietoinen tapahtumista. Vaikeissa perhetilanteissa rajat aina rikkoutuvat tavalla tai toisella, toteaa Anne Tiainen Tampereen ensi- ja turvakodista.

Se, miten lapsi oman elämänsä ja turvallisuutensa kokee, selviää vain ottamalla lapsi huomioon ja kuulemalla häntä. Lastensuojelussa tämä asenne on melko uusi. Lapset jäivät perheväkivaltatyössä ulkopuolelle vielä, kun Anne Tiainen aloitti uraansa noin 30 vuotta sitten.

”Kun olen ollut yksin, olet tullut lohduttamaan minua. Ottanut syliin ja kysynyt, mikä minulla on.”

– Lapsityössä merkittävät askeleet otettiin Ensi- ja turvakotien liiton Lapsen aika -projektin myötä vuosina 1997–2001. Sain tuolloin osallistua koulutukseen, joka oli Suomessa uraauurtava. Lähdimme ihan konkreettisesti tapaamistiloja myöten raivaamaan lapsille tilaa.

Traumatietoisuuden lisäännyttyä on oivallettu, kuinka tärkeää tulevan aikuiselämänkin kannalta on antaa lapsen kertoa kokemastaan. Nykyään lähtökohta on, että lapsella on yhtälailla oikeus puhua ja saada apua perheväkivallan käsittelyyn kuin aikuisella. Se edellyttää, että hänet kohdataan omana itsenään.

– Lapsi on tavattava henkilökohtaisesti ja hänen tarinaansa pitää uskoa ja luottaa. Tarina pitää tehdä myös aikuisille näkyväksi, Anne tähdentää.

Suhteita ja suhteellisuutta

Lapsen kokemukset turvallisuudesta liittyvät läheisiin ihmisiin. Perhekuvan teettäminen on yksi tapa selvittää, keitä lapsen lähipiiriin kuuluu tai keitä hän siihen hahmottaa.

– Itse teetän aina ensimmäisellä tapaamiskerralla perhekuvan, eri tavoin riippuen lapsen iästä, useimmiten piirtämällä tai korteilla. Kuvan kautta päästään juttelemaan ja tutustumaan. Saan ehkä nopeastikin selville, mitä on tapahtunut, kuka on lohduttanut

Oikealla: Viereisen ja seuraavan sivun kuvat ovat Tampereen Kehittäjäryhmän lasten taidenäyttelystä.

ja mistä lapsi on saanut turvaa, Anne kertoo.

Joskus kuvasta puuttuu henkilö, joka aikuisen mielestä sinne kuuluisi. – Meillä aikuisilla on tapana ajatella, että tiedämme, mitä lapsi ajattelee. Aikoinaan lapselle saatettiin esittää tiettyjä kysymyksiä, jotta saataisiin halutut vastaukset. Joskus lapsen vanhemmat kiiruhtavat vastaamaan lapsen puolesta. Mutta lapsen täytyy antaa olla oman elämänsä päähenkilö, ei aikuisen jatke.

Lapsi on otettava tosissaan. Toinen asia on sitten se, mikä on totuus.

– Emme me tiedä, kuka puhuu totta. Kenen totuus maailmassa on oikea? Aikuisella on oma kokemus, lapsella oma. Jokaisen kokemus on henkilökohtainen ja sellaisena tosi. Asiat eivät ole yksiselitteisiä, ei ole yhtä totuutta, Anne pohtii.

Monia kertomisen keinoja Lapsen kokemus liittyy myös siihen, missä asemassa hän on väkivallan tekijään. Lapsityöntekijät joutuvat miettimään, onko lapsi saanut ohjeita, mitä saa puhua tai tehdä. He ovat tietoisia myös trauman vaikutuksista. – Jos on elänyt henkisen tai fyysisen väkivallan keskellä ja siitä on tullut arkipäivän todellisuutta, on vaarana, että tapahtumia ja omia kokemuksia aletaan vähätellä.

Voi olla, että lapsi vasta kavereiden kanssa puhuessaan alkaa ymmärtää, että kaikkien kotona ei ole väkivaltaa, että hänen perheensä normaali ei ole yleinen normaali.

Perhekuvat, tunnekortit, erilaiset pelit, leikit ja lelut ovat välineitä, joiden avulla lapsi oman ikänsä ja mielenkiintonsa mukaisesti voi kertoa elämästään ja ehkä hahmottaakin sitä. Tarpeen vaatiessa väline etäännyttää niin, ettei mennä suoraan vaikeaan asiaan.

– Kerran eräs 9-vuotias poika vain mökötti ja sanoi, että puhuminen

Tampereen Kehittäjäryhmän lasten taidenäyttely

tyytyväinen. Hän saattaa pelätä, että kukaan ei kuitenkaan usko eikä suojele häntä.

”Koira nuolee kyyneleet ja puolustaa kun muut tulee lähelle. Olen sen lähellä ja siitä tulee hyvä ja turvallinen olo.”

on ihan yliarvostettua. Olen osittain samaa mieltä. Kaikkein satuttavimmasta asiasta on raskasta puhua. On huomioitava, mihin lapsi on tottunut ja että perheessä ei ehkä ole ollut lainkaan tapana keskustella, Anne toteaa. Väkivaltaa kokeneet lapset ovat myös herkkiä aistimaan, miten miellyttää aikuisia. Lapsi voi ajatella, että juttelenpa siten, että aikuinen on

”Lapsella on oikeus olla pelkäämättä, itkeä, leikkiä, kokea olevansa kaunis ja hyvä.”

Viestejä välittämisestä

Mistä väkivaltaa kokeneet lapset lopulta saavat toivoa ja mistä he unelmoivat?

– Eläimet, harrastukset, kaverit, aivan tavallinen hyvä arkinen elämä, Anne luettelee.

– Kaikki ihmiset ovat yleensä iloisia, kun ei tarvitse riidellä tai joutua riitojen altistamaksi, hän lisää.

Lapset ovat myös kertoneet, että heille on ollut tärkeää, minkälaisessa paikassa heitä on autettu. Lapsenmukainen tila luo turvallisuutta. Hyvää oloa ja turvaa tuo sekin, että vanhemmat käyvät tapaamisissa ja lapsi näkee, että heitäkin autetaan.

– Lapsella voisi olla omituinen olo, jos vain hänen kanssaan jutellaan. Oma kokemukseni on, että hyvin ristiriitaisissakin tilanteissa vanhemmat lähes poikkeuksetta ovat kiinnostuneita lapsestaan ja haluavat hänelle hyvää. Tämä seikka jää vain helposti kertomatta lapselle, kun aikuisten voimavarat kotona menevät muuhun. Lapsen itsetunnon rakentumisessa tieto ja tunne siitä, että hänestä välitetään, on ensiarvoista. Useinhan lapsi pitää itseään syypäänä tai ajattelee, että hänen täytyisi jotenkin muuttua, jotta tilanne paranisi.

Anne Tiainen sanoo, että tapaamisista lapset muistavat sellaisiakin seikkoja, joita me aikuiset emme ehkä pidä kummoisina, kuten vaikkapa keksitarjoilu.

– Pienet herkut ovat henkilökohtaisia huomionosoituksia lapselle. Hän kokee, että hänet on nähty ja että hän on merkityksellinen.

Sitaatit ovat Tampereella kokoontuvasta kuuden lapsen kehittäjäryhmästä, jota Perhekulma Puhuri ja Pelastakaa Lapset ry yhdessä toteuttavat.

Kehittäjäryhmässä lapset opettavat aikuisia

Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n Perhekulma Puhurilla ja Pelastakaa Lapset ry:n Arjesta voimaa -hankkeella on yhteinen kuuden lapsen kehittäjäryhmä perheväkivaltaa kokeneille 7–12-vuotiaille lapsille. Ryhmän toiminta alkoi viime syksynä.

Tavoitteena on tarjota lapsille mahdollisuus kertoa, mikä heitä on auttanut ja mikä luo toivoa ja turvaa elämään.

– Vain lasten kokemuksia kuuntelemalla voimme kehittää lapsille ja perheille parempia palveluita sekä keskittyä oikeisiin asioihin. Ryhmä on osoittanut, että on olemassa lapsille luontevia tapoja osallistua kehittämiseen, toteaa hankesuunnittelija Reetta Kalliomeri Pelastakaa Lapset ry:stä.

Turvaa läheisyydestä – Kehittäjäryhmässä lapsilla on päärooli, mutta myös läheiset, erityisesti vanhemmat ja sisarukset, ovat vahvasti mukana.

– Käytännössä meillä on ollut neljän tunnin tapaamiskertoja lauantaisin. Lapset ovat kuvanneet taiteen, keskustelujen ja tehtävien kautta, millaiset asiat, sanat ja teot ovat heitä auttaneet. He ovat saaneet jakaa kokemuksia ja luoda uusia ystävyyssuhteita, vertaisuus on vahvistunut, väkivaltatyöntekijä Anne Tiainen Perhekulma Puhurista kertoo.

Ryhmän lasten kertomuksissa ovat korostuneet rinnalla kulkeneet läheiset ihmiset. Läsnäolo, syli ja yhdessä tekeminen ovat antaneet turvaa. Ystävyydessä merkityksellistä on saada olla oma itsensä. Yksinäisyyden koke

Sannamari Ratilainen

mukset ja ystävien merkitys ovat näkyneet myös ryhmän aikana tehdyissä teoksissa.

Luova tekeminen, kuten maalaaminen ja kirjoittaminen, lieventää pahaa oloa. Myös lemmikit ja luonto ovat nousseet esiin lohdun tuojina.

Viesti käytäntöön Lapset kertovat myös siitä, millaisia vaikutuksia palveluilla on heidän elämäänsä ja mikä auttamisessa on olennaista. Kohtaamistaan työntekijöistä he ovat muistaneet hymyt ja huomioimisen esimerkiksi kekseillä, pienillä

Yllä: Anne Tiainen (vas.) ja Reetta Kalliomeri toteavat, että lasten kokemuksia kuuntelemalla voimme kehittää palveluja paremmiksi.

joululahjoilla, yhteisillä leikeillä ja peleillä. Lapset ovat kokeneet, että heitä on kuunneltu ja haluttu auttaa.

Anne ja Reetta painottavat, että oleellista on saada kehittäjäryhmän viesti käytäntöön.

– Aikuisen vastuulla on viedä lasten kokemustietoa eteenpäin ja säilyttää sen aitous. Lapset opettavat aikuisia ja aikuiset kuuntelevat herkällä korvalla.