Diskurssi 3/2017

diskurssi SUOMI 100 SUOMI 101 SUOMI 200

SOSIAALITIETEIDEN JÄRJESTÖLEHTI 3/2017

Pääkirjoitus

Päätoimitus: Aleksi Rytkönen Visa Rantanen Sari Kivijärvi

”Suomi 100, mitä sitte, häh!?” on Diskurssin vuoden viimeisen numeron teema. Satavuotiaan Suomen ympärillä oleva hypetys on ulottunut juhlavuoden kolikkokohusta Karjala 100 packeihin. Päätimme osallistua hypetykseen laittamalla Suomi 100 -silmälasit päähän tämän päätoimituksen viimeistä Diskurssia varten.

Talven numero pitää sisällään muun muassa etnografisen katsauksen Suomi 100 -itsenäisyyspäivään, Linnan juhlien päivittymisen käsittelyn, tarinan Suomesta toisen sadan vuoden päästä sekä tekstejä sukupuolivähemmistöjen, tuotantoeläinten, opiskelija-asumisen tilanteesta.

Päätoimitus kiittää!

Vuoden 2017 päätoimitus toivottaa tervetulleeksi uuden uljaan vuosisadan sekä upeat ensi vuoden päätoimittajat: Aino Poroila

Satu Järvi

Tuomas Hallamaa

d.3

Sisältö: 6.

Towards an international community

8.

Suomi 100 - Ethnografinen katsaus

12. Suomi 101 - Päivitys Linnan juhliin 14. Suomi 200 - Viimeisellä lumihiutaleella 17. Sukupuolivähemmistön oikeuksista 19. Tuotantoeläinten olosuhteet 20. Bestis komerossa ja pyykkiteline työpöydän edessä 22. Tutkijat tutuiksi -palsta: Anna Kontula 25. Kirja-arvostelupalsta: - Pääoma (-ei Pikettyn) 28. Kandipalsta: Liikkumattomuus yhteiskunnallisena ilmiönä ja ongelmana 30. Kandivinkit

d.4

Towards an international community While applying for the University of Helsinki, internationality was one of the things I looked most forward to: meeting interesting people from all over the world and maybe even embarking on my own international adventure as an exchange student.

International students make up approximately 6% of the student population at our university. What I discovered at the beginning of my first semester though, was that these international students were nowhere to be found or keeping to themselves due to the language barrier.

I made my first international friend just a few weeks ago, and it’s all thanks to Alice, who was brave enough to start a conversation with me and my friends at a mainly-Finnish event. We’ve since spent a lot of time together and it’s been really interesting to share our different perspectives on Finland and university life.

I think there should be more of these kinds of encounters but sadly there aren’t that many common activities for Finnish and international students. Even though Kannunvalajat is clearly making an effort to be inclusive towards international students by using English as much as possible, many people still forget to translate their posts in Facebook groups or speeches at sitsit. It’s completely human but something worth trying to avoid.

The University of Helsinki has evidently been trying to profile itself as an international community lately. For me the first step in establishing that is making sure that each and every one of our students feels like a part of that community. As one of next year’s editorsin-chief of Diskurssi, my first goal is to bring you more English content – so dear international students, welcome aboard.

It’s been really interesting to share our different perspectives on Finland and university life.

Aino Poroila d.6

Talentia tukee opiskelijajäsentensä ammatillista kasvua, tarjoaa vaikuttamisen paikkoja sekä turvaa työhön.

Opiskelijajäseniä Talentiassa on jo yli 4000!

Liity osaksi oman alasi asiantuntijayhteisöä osoitteessa www.talentia.fi

Suomi 100 6.12.2017 Etnografinen katsaus Itsenäisyyspäivä on minulle vieras juhla.

Varhaisesta teini-iästä lähtien olen lukenut itseni kuuluvaksi internationalistiseen vasemmistoon. Koen itseni juurettomaksi kosmopoliitiksi ja olen noudattanut tunnuslausetta ”Ubi bene, ibi patria”. Suomi on merkinnyt minulle paikkaa, jossa olen sattumalta sattunut syntymään; suomen kieli on äidinkieleni ja sosialisaatioprosessin kautta olen omaksunut yhden suomalaisista luokkakulttuureista (humanistis-akateemisen keskiluokan luokkakulttuurin), mutta tuntuu oudolta tuntea ylpeyttä sattumanvaraisesta asiasta.

Toinen syy, miksi itsenäisyyspäivä on minulle melko vieras juhla, johtuu siitä, että olen ollut koko aikuisikäni pienituloinen. Useana vuonna olen mielummin ollut töissä tuplapalkalla, kuin viettänyt itsenäisyyspäivää katsomalla tuntematonta sotilasta ja linnanjuhlia televisiosta (Tunnustus en ole koskaan nähnyt ainuttakaan Tuntemattomasta sotilaasta tehtyä filmatisointia).

Tänä vuonna kaikki on kuitenkin toisin.

100-vuotis itsenäisyyspäivä on vain kerran maailmanhistoriassa, joten olen päättänyt hypätä altaan syvään päähän, täyttää rintani jalolla, urhealla ja nöyrällä kansallishengellä ja osallistua itsenäisyyspäivän juhlintaan parhaan kykyni mukaan. Tämä juttu on todenmukainen kuvaus kokemuksistani.

d.8

6.12. 2017 klo 10:22 Herään kymmenen jälkeen jomottavaan päänsärkyyn ja kiroan jälleen kerran itseäni. Muistan, mikä päivä tänään on ja pakottaudun sängystä ylös. Elimistöni huutaa kahvia, joten kaivan kaapista vanhan kahvinkeittimeni ja raahaan sen keittiöön. Itsenäisyyspäivän kunniaksi olen päättänyt jättää väliin tavanomaisen hienostelevan aamuespressoni ja juoda kunnon suomalaiskansallista suodatinkahvia. ”Lainaan” kämppikseltäni suodatinpaperin ja avaan paketillisen Tuntematon sotilas -Saludoa.

Kaataessani keittimeen vettä, huomaan vesisäiliön sisäpinnan olevan aivan kellertävän karstan peitossa ja koko projekti alkaa epäilyttää minua. Isänmaa kuiten-

kin velvoittaa ja terästäydyn tulevaa koitosta varten. Hetken päästä Sinivalkoinen kahvi onkin jo tippumassa ja kansallistunne täyttää rintani.

Kahvinhimoisessa krapulassani olen keittänyt kolme suurta kupillista isänmaallista juomaa. Kahvi osoittautuu kuitenkin kamalaksi myrkyksi jo ensimmäisellä kulauksella. Ensimmäisen kupin saan alas hammasta purren, mutta seuraaviin lorautan Riku Rantalan esimerkkiä seuraten ½ desin Kossua, juomista suomalaisinta.

Kahvittelun jälkeen olisi ollut aiemmin tekemäni suunnitelman mukaan aika hiljentyä Tuntemattoman sotilaan äärelle, mutta tämä ei onnistu, sillä Puna-YLE on päättänyt epäisänmaallisesti esittää elokuvan ainoastaan suorana ja en teknisistä syistä kykene vastaanottamaan televisiolähetyksiä.

Sinivalkoisia pettymyksen ja harmin kyyneliä nieleskellen lähden ulos tapaamaan erästä ystävää, jonka olen kutsunut juhlimaan kanssani suomen sadatta itsenäisyyspäivää.

Kallio 13:00 Olemme suunnitelleet ottavamme vauhtia satunnaisesta Kallion baarista ja päätämme valita kohteeksemme perinteisen Oivan. Kauhuksemme huomaamme kuitenkin, että Oivassa on käynnissä itsenäisyyspäivän brunssi.

Tilaisuuden pikkuporvarillinen henki ja täpötäysi ravintolasali saavat meidät suorimaan pikaisesti matkoihimme.

Naapuribaarissa itsenäisyyspäivän juhlinta on edennyt jo siihen pisteeseen, ettemme tunne oloamme turvalliseksi siellä. Onneksi kolmannessa ravitsemusliikkeessä tärppää ja saamme eteemme huurteiset Sandelsit.

Vaikka aamun terästetty kahvi olikin helpottanut oloani (kun olin saanut sen lopultakin pidettyä sisälläni), vasta raikas ja isänmaallisesti nimetty olut saa minut tuntemaan itseni jälleen ihmiseksi. Suomalaisugrilaisten jumalten nektaria siemaillessamme virittäydymme hartaaseen juhlatunnelmaan keskustelemalla siitä, mitä Suomen itsenäisyys meille merkitsee: pitkälle edennyttä tasa-arvoa, hyvinvointivaltiota, peruskoulua ja solidaarisuutta.

Tunnemme syvän isänmaallisen liikutuksen valtaavan mielemme ja silmäkulmaani kihoaa yksi sinivalkoinen kyynel.

Hakaniemi 15:30 – Töölö 17:20 Saavumme toverini kanssa päivän päätapahtumaan: Helsinki ilman natseja -mielenosoitukseen. Mielenosoitukseen osallistuminen on isänmaallinen velvollisuutemme. Rakkaassa kotimaassamme on viimevuosina yleistynyt täysin suomalaisten arvojen vastainen öyhötys ja vihapuhe, kaikenlaiset hännikäiset ja laasaset ynnä muut degeneroituneet pseudointellektuellit” ja ”kulttuuripersoonat” sylkevät suomalaisille pyhien arvojen päälle. Tämän lisäksi maatamme uhkaa pahantahtoinen kansainvälinen salaliitto, joka haluaa kumota väkivalloin laillisen yhteiskuntajärjestyksen ja pystyttää tilalle brutaalin totalitaristisen diktatuurin. Siispä lähdemmekin muiden isänmaallisten suomalaisten kanssa osoittamaan, ettei tämä paskasakki ole tervetullut kotikaupunkiimme.

Mielenosoituskulkue lähtee etenemään Hämeentietä kohti keskustaa. Tunnelma on hyvä, ihmiset huutavat fasismin vastaisia iskulauseita ja tapaamme paljon tuttuja. Metsätaloa lähestyttäes-

d.9

sä kohtaan kuitenkin ensimmäisen takaiskun: aiemmin nauttimani sankar’juomat tekevät itsensä tiettäväksi ja minun on luikittava Metsiksen viereiseen julkiseen vessaan keventämään oloani. Valitettavasti nouseva humalatilani ja vessan tymäkkä haju pakottavat minut tyhjentämään rakkoni lisäksi myös mahalaukkuni, mutta tämä on vain pieni vastoinkäyminen matkalla kohti isänmaan korkeinta kunniaa.

Tämän lyhyen episodin jälkeen liitymme takaisin kulkueeseen, joka etenee asema-aukiolle. Perillä vietämme hiljaisen hetken Jimi Karttusen muistolle ja lähdemme kohti Töölöä. Kansallismuseon kohdalla on kulkueessa jotakin levottomuuksia, joiden luonteesta emme pääse perille. Kulkue kuitenkin jatkaa matkaansa.

Ollessamme Pohjoisella Hesperiankadulla poliisi pysäyttää kulkueen päästääkseen paskanatsit kulkemaan kulkueen edestä. Kello alkaa olla paljon, tilanne vaikuttaa uhkaavalta ja ystäväni joutuu lähtemään toiseen tapaamiseen, joten päätän lähteä hänen kanssaan kohti keskustaa. Joka puolella on haarniskoituja poliiseja, jotka näyttävät olevan pikemminkin sotatoimialueella, kuin vakaan ja demokraattisen EU-maan pääkaupungissa. Väkivallan uhka on käsinkosketeltava.

Pääsemme kuitenkin turvallisesti rautatieasemalle, jossa eroamme.

Tapanila 18:30 – 23:00 Äitini on kutsunut minut viettämään itsenäisyyspäivää sisarusteni kansaa luokseen. Ehdinkin perille juuri sopivasti ennen linnanjuhlien alkua.

Ehdimme kuitenkin enne televisiolähe-

tyksen alkua katsella Facebookista 24 h lähetystä Prisman kassahihnalta. Kun katson elintarvikkeiden loputonta lipumista kassahihnalla, mieleni valtaa kauhu; suurin osa linnanjuhlista samanlaista aivot turruttavaa ihmisvirtaa. Olen myös kipeän tietoinen päivällä hankkimani ihanan nousuhumalan hälvenemisestä, joten juon äkkiä lasin kuohuviiniä ja vaihdan sen jälkeen terästettyyn glögiin. Nyt olen valmis päivän turruttavimpaan koitokseen.

Suora lähetys Presidentinlinnasta alkaa.

Lippuvartio asettuu paikalleen, kuten myös tasavallan presidentti Niinistö, Rouva Jenni Haukio ja adjutantit. Tunnelma on harras ja isänmaallinen ja ilmassa on suuren valtiollisen juhlan tuntua. Mieleeni nousee muistikuvia kirkasotsaisen ja idealistisen lapsuuteni itsenäisyyspäivistä, jolloin tiesin Suomen olevan maailman paras maa. Kaukaiselta ajalta, jolloin minusta ei ollut vielä tullut epäilyttävää vassaria ja juuretonta kosmopoliittia.

Ensimmäiset vieraat alkavat saapua.

Ensin presidenttiä pääsevät kättelemään rintamasotilaat ja -lotat – ihmiset, jotka ovat antaneet itsenäisen Suomen eteen enemmän kuin ketkään muut. Näille veteraaneille osoitettu kunnioitus on hieno ele, mutta he ovat hyvin vanhoja ja osa selkeästi huonokuntoisia; heidän seisottamisensa loputtomassa kättelyjonossa tuntuu ajattelemattomalta.

Veteraanien saapumisen jälkeen harras tunnelma haihtuu äkkiä. Loputon, hitaasti mateleva ihmisjono alkaa turruttaa mieltäni ja joudun jälleen turvautumaan kemialliseen apuun. Kieleni terästyy. Nousuhumalassa alan panetella kansakuntamme eliitiä, joka kävelee kättelemään presidenttiä kuin sopulilauma!

Kun katson elintarvikkeiden loputonta lipumista kassahihnalla, mieleni valtaa kauhu. d.10

Itsenäisyyspäivää juhlitaan pimeässä talvi-illassa soihtukulkuein. juhlapäivään liittyviä tapahtumia.

Erityismaininta täytyy antaa lasten Suomi 100-vee synttäreille, jonne en valitettavasti ehtinyt, koska tapahtuma oli siirretty natsien tieltä liian kauas reitiltäni.

Huonoa juhlapäivässä oli se, että natsien ja muiden äärioikeistolaisten öykkärien on annettu suurelta osin aproprioida itsenäisyyspäivä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Suomalaisessa tavassa juhlia itsenäisyyspäivää on monia elementtejä, jotka sopivat hyvin äärioikesitolaisiin tarkoituksiin.

Itsenäisyyspäivää juhlitaan pimeässä talvi-illassa soihtukulkuein; suuri osa juhliin kytkeytyvässä retoriikassa pyörii hävityn sodan ympärillä ja veteraanien uhrauksista jaksetaan aina muistuttaa.

Lopulta kättelyseremonia on ohi ja toimittajat haastattelevat kutsuvieraita, mutta pahin piina on vasta edessä. Kansallisen juhlapäivän normisto on tiukka: haastateltavilta kysytään tavanomaisia mitäänsanomattomuuksia, joihin vastataan tyypillisillä latteuksilla. Illan ehdoton valopilkku oli Alma, joka oli linnan pysähtyneisyydessä kuin raikas tuulahdus nykyvuosikymmeneltä. Ehdoton pohjakosketus puolestaan oli Kimi Räikkösen haastattelu, jossa jäämies lateli monotonisella äänellä merkityksettömyyksiä ja siansaksaa. Minkä vuoksi urheilijoita haastatellaan? Linnan juhlien jälkeen lähdin kotiin odottamaan varmaa krapulaa.

Mitä jäi käteen? Suomen sadas itsenäisyyspäivä oli monessa suhteessa positiivinen yllätys. Suomi on erittäin hieno maa ja oli aito ilo juhlia sen satavuotisjuhlaa.

Positiivista oli myös suuri joukko erilaisia

En pidä veteraanien muistamista missään nimessä huonona asiana, mutta oikeistopopulisteilla on taipumus käyttää tätä hyvin heterogeenista ryhmää keppihevosena. Yksi itsenäisyyspäivän keskeinen (vaikkakaan ei kovin vanha) perinne on Tuntemattoman sotilaan esittäminen televisiossa. Alun perin yhteiskuntakriittisestä teoksesta on muokattu nationalistinen ikoni. Mieleeni nousee, että kesällä vietettävä iloisempi ja karnevalistisempi juhla, jossa muisteltaisiin historian valoisampia jaksoja sopisi äärioikeistolaisten tarkoitusperiin huonommin.

Tuomas Hallamaa

d.11

Suomi 101 - Päivitys Linnan juhliin Satavuotiaan Suomen pääjuhla on edelleen itsenäisyyspäivänä Presidentinlinnassa juhlitut Linnan juhlat.

Kyseessä on myös Suomen ylivoimaisesti katsotuin tv-ohjelmakokonaisuus.

Kaikkiaan juhlalähetyksiä seurasi Yleisradion mukaan 3,6 miljoonaa suomalaista, mikä on saman verran kuin edellisvuonna.

Linnan juhlien uutisointi muistuttaa enimmäkseen sensaatiohakuisen viihdelehti Seiskan juttuja. Äänestykset Linnan kuningattaresta ja kuninkaasta tehdään vaatetuksen perusteella ja kootaan yhteen vieraiden pukuflopit.

Viime vuonna Suomen kansa miltei räjähti, kun osa kutsutuista saapui paikalle mekoissa ilman rintaliivejä, tästä syntyi nännigate. Lehdistössä arvaillaan viikkoja ennen juhlia kutsuttujen nimiä, naisten iltapukuja ja mehustellaan, kenen partnerin kanssa juhliin saavutaan.

MTV3:n livelähetyksessä jopa toimittajan hamuillessa tiettyjä julkisuuden henkilöitä haastateltavaksi, käytettiin samankaltaista pahvinmakuista kaavaa eli aluksi tuotiin esille kuinka monetta kertaa julkkis on ollut linnassa, sitten kysyttiin millä mielellä Linnaan tultiin, keiden kanssa siellä minglataan ja naisten asukokonaisuudesta pari lisäkysymystä.

Kourallinen astetta rohkeampiakin ja aidompia haastatteluja eksyi joukkoon.

Neonkeltaiset hiukset omaavalta laulaja Almalta Yle kyseli hänen suomileijonasymboleistaan ja hän kertoi kuinka haluaa puhdistaa leijonasymbolin vääristä mielikuvista. Hän lisäsi lopuksi oman Suomensa olevan monivärinen ja -kulttuurinen. Ilmainen koulutus nostettiin myös esille asioissa, joita Suomessa erityisesti arvostetaan, Ylellä Paula Vesalan toimesta ja MTV3:lla Saku Koivun vaimon Hanna Koivun toimesta. Haastatteluista tulee ilmi, että kaikki ovat asuneet Yhdysvalloissa, jossa opiskelemisesta joutuu maksamaan aivan eri suuruusluokan summia. Juutalainen sotaveteraani Boris Rubanovitsch toi myös esille, että hänen osallistuessaan jatkosotaan, jossa saksalaisetkin sotivat Suomesta käsin Neuvostoliittoa vastaan, oli kova pelko että Suomenkin juutalaisia olisi voitu viedä Natsi-Saksaan.

Selkeästi inspiroivin lyhyt haastattelu tuli Vihreiden kansanedustaja Jani Toivolalta.

Hän on vuoden 2018 Mielenterveyden keskusliiton Hyvän mielen lähettiläs ja toi esille omat kokemuksensa masennuksesta ja uupumuksesta, jonka takia hän joutui viime vuonna sairaslomalle kansanedustajan tehtävistään. Toipunut Toivola kertoo, että näissä juhlissa ollaan panostettu myös

Linnan juhlien uutisointi muistuttaa enimmäkseen sensaatiohakuisen viihdelehti Seiskan juttuja. d.12

Vastustetaan sitä, että eliitti juhlii ja nauttii vuoden runsaimmasta seisovasta pöydästä koko kansan verorahoilla. siihen, että pyrittiin tuomaan erilaisia ihmisiä paikalle ikään kuin “avaamaan linnan ovia yhä enemmän” suljetun samojen kasvojen piirin sijaan. Hänestä parasta onkin juhlissa ollut erilaisten ihmisten kohtaaminen ja kuinka päätyy keskustelemaan hyvin yllättävienkin ihmisten kanssa.

Linnan ovien avaamisesta onkin ollut runsaasti puhetta monesta suunnasta.

Helsingin Sanomissa julkaistiin keiteleläisen peruskouluopettaja Päivi Itkosen mielipidekirjoitus siitä, kuinka satavuotisen Suomen innoittamana hän toivoo, että ainutlaatuista tilaisuutta nykyaikaistettaisiin. 50 vuotta juhlia seurannut Itkonen ehdottaa että joka kolmas vuosi kunniavieraina olisivat köyhät ja sairaat. Joka kolmas vuosi linnaan kutsuttaisiin puolestaan arkisia duunareita, kuten koulujen iltapäiväkerho-ohjaajia, ruuanjakajia ja siivoojia. Perinteisesti taas joka kolmas vuosi varattaisiin valta­kunnan eliitille.

Kuokkavierasjuhlat taas ovat itsenäisyyspäivänä järjestetty protestitapahtuma, jossa kansalaisaktivisteja kokoontuu Presidentinlinnan läheisyyteen samankaltainen muutoksenhalu taustallaan. Vastustetaan sitä, että eliitti juhlii ja nauttii vuoden runsaimmasta seisovasta pöydästä koko kansan verorahoilla. Alkuperäinen nimi olikin Kansan kuokkavierasjuhlat, linnaan halutaan muutakin kansaa ja

mielenosoituksessa ainakin symbolisesti kuokkimaan.

Erilaisten ihmisten kasvokkainen vuorovaikutus on hyvin hedelmällinen tapa rakentaa siltoja ihmisten välille.

Linnan juhlissa tätä tekevät julkisuuden henkilöt, potentiaalia löytyy kuitenkin enempään. Jos saadaan nykyaikaistetut Kansan Linnan juhlat, ympäri Suomea olevat muut kansalaisetkin pääsisivät keskustelemaan erilaisten ihmisten kanssa syvällisestikin. Eri poliittista kantaa oleva väki on jo jakanut saman tilan näissä juhlissa poliitikoista entisiin urheilijoihin, eikä kränää ole tullut tai tämä ei ainakaan ole välittynyt televisiosta. Polarisoituneelle ilmapiirille Kansan Linnan juhlat tekisivät varmasti hyvää ja tätä tahtovat eri sukupolvet nuorista kansalaisaktivisteista jo vuosikymmeniä juhlia seuranneisiin ympäri Suomea. Protestitapahtuma jäisi myös menneisyyteen.

Julkkisjuhlille on jo vaihtoehtoja, kuten Valkoisessa talossa jo toista kertaa järjestetty Bassoradion itsenäisyyspäivän vastaanotto, jossa ollaan lähetetty kutsu muun muassa äänestäjien valitsemille julkkiksille, jotka “olisivat ansainneet kutsun Linnan juhliin” ja tapahtuma on streamattu nettiin kaikkien nähtäville.

Suomen pääjuhla tulisi päivittää ensimmäiselle vuosisadalle.

Sari Kivijärvi

Joka kolmas vuosi linnaan kutsuttaisiin puolestaan arkisia duunareita. d.13

Suomi 200 - Viimeisellä lumihiutaleella

Ikkunassa näkyi huurretta. Petteri ja hänen Isoisänsä olivat käyneet illalla kaupassa, vaikkei hyllyillä ollutkaan enää pitkiin aikoihin ollut juuri mitään ostettavaa. Pannulla porisi kasvismuhennos.

Anneli-täti istui sohvalla radiota kuunnellen. Uutislähetykset olivat käyneet päivä päivältä katkonaisemmiksi, vaikka infrastruktuurin oltiin luvattu kestävän.

- Mitä tuo on, isoisä? Petteri kysyi.

Isoisä nosti katseen kirjastaan ja katsoi lasittunein silmin ikkunaan, ja hieraisi silmiään – valkoinen lumi putosi isoina hiutaleina ikkunalaudalle.

Tasaisena, täysin tyynenä joulukuisena iltana räystäälle osuva lumisade oli uskomattoman kaunista.

- Minä luulin, etten enää koskaan näkisi tuota, Anneli-täti virkkoi.

- En minäkään tähän enää uskonut, isoisä vastasi.

d.14

- Kertokaa jo mitä se on? Petteri tivasi. – En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Isoisä oli aina ollut tarinankertoja, eikä hän tälläkään kertaa malttanut tyytyä selittämään lumen olemusta ilman kertomusta, ilman tarinaa. Niin siis isoisä aloitti kertomuksensa nuoruusvuosistaan, kun isoisoisän ja isoisoäidin kanssa oltiin talvisin vaellettu Nuorgamiin ja Norjan puolelle. Isä kertoi upeista talvipäivistä, leirinuotion äärellä vietetyistä illoista; tarinoista, joita isoisoisä, isoisoäiti sekä muut matkalaiset kertoivat – sykähdyttävistä elämänkokemuksista, jotka leirinuotion äärellä, paukkuvassa pakkasessa ja Lapin hiljaisessa erämaassa olivat saaneet sydämet sykähtelemään ja entuudestaan tuntemattomat ihmiset lähentymään.

Isä kertoi pannukahvin keitosta ja hyiseen jokeen pulahtamisesta.

Veistetyistä lumilinnoista ja valkean

lumipeitteen kauneudesta. Kirpeistä pakkasilloista, kevään ensi merkeistä ja upeista auringonlaskuista. Hän puhui isoisoäidistä ja isoisoisästä, ketkä olivat kannustaneet nuoren seikkailijan pakkaamaan rinkkansa ja suuntaamaan maailmalle, kun se vielä olisi mahdollista.

- Voi miten upeaa se olikaan, Isoisä visersi. – Kuunnella shamaanin rummunsoittoa Siperian lakeuksilla, asua kauan unohdettujen heimojen luona ja matkustaa päiväkausia junassa eläen vain yhdessä Hetkessä.

Ottaa juna etelään ja maata riippumatossa tähtitaivaan alla. Kuulla viidakon äänet takana, tuntea merituuli kasvoilla ja trooppinen ilmanala vartalolla. Katsella valtamerta ja sulkea silmät kaiken luonnonkauneuden edessä.

- Oli se tietysti rankkaakin, isoisä jatkoi.

- Ei kuitenkaan pidä pelästyä, isoisä totesi. – Kaikesta huolimatta maailman näkeminen oli sinun, isäsi ja äitisi jälkeen parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Ne matkat avasivat silmäni, enkä enää ole koskaan pystynyt ummistamaan niitä.

- Sellaista kokemusta ei ole saatavilla mistään muualta. Kun on kokenut pyhän kosketuksen, nähnyt vuorten värähtelevän, siemaillut auringonlaskun olutta autiorannalla ja istunut iltaa burmalaisten katulasten kanssa, ei mikään ole enää ennallaan – paluuta vanhaan elämään ei ole.

- Mutta isoisä minäkin haluan matkustamaan!

Petteri virkIsoisä nosti katseen kirjastaan koi. – Haluan kokea kaiken ja katsoi lasittunein silmin ikkunaan, ja hieraisi silmiään – saman kuin sinäkin.

valkoinen lumi putosi isoina - Maailma ei hiutaleina ikkunalaudalle. siihenkään aikaan Isoisä ei enää ollut kaunis paikka elää, pystynyt Anneli-täti lisäsi. pidättelemään itseään, vaan romahti lohduttomaan itkuun.

Ilmastonmuutoksen ja sosioekonomisen katastrofin jäljet olivat jo silloin näkyvillä - Olen niin pahoillani Petteri, mutta se ei kaikkialla. Isoisä tiesi, ettei Mikko, ole enää mahdollista.

Petterin isä, haluaisi hänen kertovan näitä tarinoita, mutta muistaessaan taas - Miten niin muka?! Petteri kysyi kaiken – mennen ja nykyisyyden, ei epätoivoisena. isoisä voinut enää olla lopettamatta. Ja niin hän puhui Petterille kohtaamistaan *Seuraa ylimääräinen uutislähetys...* ihmisistä: köyhistä ja epätoivoisista slummien lapsista, satonsa ja - Laita radio kiinni Anneli, poika kuulee, viljelysmaansa menettäneistä intialaisista, isoisä sanoi hiljaa. ilmastopakolaisiksi joutuneista Kiribatin saaren asukkaista. Hän kertoi - Tokkopa tuolla enää tässä vaiheessa on joukkohaudoista, teloituksista, tuskasta ja merkitystä. epätoivosta; itkuista ja kuolemasta. *…säteilyturvakeskus tiedottaa:

d.15

Hän kertoi joukkohaudoista, teloituksista, tuskasta ja epätoivosta; itkuista ja kuolemasta. ensimmäisiä kohonneita säteilyarvoja on mitattu Etelä-Suomessa.

Säteilyturvakeskus kehottaa kaikkia siirtymään viipymättä kohti pohjoista...* Yhteys katkesi ja huoneen täytti hiljaisuus, jonka vain isoisän ja Petterin tasainen nyyhkytys rikkoi. Nojatuoli tuntui kovalta, kasvispata oli palanut pohjaan.

Tuuli oli yhtäkkiä noussut; se piiskoi ikkunoita ja vinkui katonrajassa. Pimeys oli laskeutunut maahan ja näky ikkunasta oli niin lohduton, että isoisä purskahti uudestaan itkuun. Hän oli jaksanut olla Petterin takia vahva nämä ajat, mutta ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen satanut lumi oli ollut liikaa.

Saatuaan hengityksensä tasaantumaan, isoisä avasi silmänsä ja nosti katseensa – vain huomatakseen edessään pullistelevan kirjahyllyn, minkä tarjoamasta sivistyksestä ei ollut enää mitään iloa kenellekään. Isoisän katse nauliutui erääseen teokseen, mikä hänen oli pitänyt lukea jo aika päiviä sitten, mutta mitä hän ei todennäköisesti enää kykenisi avaamaan. Nevil Shuten Viimeisellä rannalla oli ollut hänen isänsä lempiteos. Lohduton dystopia 1960-luvun maailmasta, missä tuhoisan ydinsodan seurauksena lähes koko ihmiskunta on menehtynyt ja maailman viimeiset ihmiset odottavat Australian etelärannikolla tappavan ydinlaskeuman saapumista.

Muistot tulvahtivat mieleen ajoista, kun isä vielä eläessään lueskeli hänelle kirjan

parhaita paloja. Kaikessa lohduttomuudessaankin isän lempikohta oli ollut kirjan loppupuolella oleva kohtaus, kun yksi kirjan päähenkilöistä, denialismissa elänyt Mary, joutuu ensimmäisten säteilyoireiden ilmaantuessa lopultakin tunnustamaan miehensä Peterin olleen alusta alkaen oikeassa – ihmiskunnan, heidän sekä Maryn ja Peterin pienen vauvan loppu todellakin olisi tulossa.

Shokissa ja itkunsekaisissa tunteissa Mary kysyy Peteriltä, Australian armeijan upseerilta, miten tämä kaikki on mahdollista: miten voi olla, että me kaikki kuolemme? Peter vastaa, että tämä kaikki kyllä oli nähtävillä ja ennustettavissa. Älykkäät poliitikot, osaavat tiedemiehet ja hyvät journalistit kyllä tiesivät, mihin jatkuva kilpavarustelu ja kiristyvä maailmanpoliittinen tilanne tulevat johtamaan. He kyllä koittivat varoittaa ihmisiä, mutta kaikkia kiinnosti lukea mieluummin iltapäivälehtien lööppejä siitä, kuka julkisuuden henkilö oli käynyt kenenkin luona juhlimassa ja kuka olikaan tällä kertaa vaihtanut puolisoaan.

Isä aina sanoi, että Viimeisellä rannalla kannattaa lukea silloin, kun se vielä olisi fiktiota.

Nyt taitaa olla liian myöhäistä.

Jaakko Muilu Kuvitus: Katariina Tommila

Tuuli oli yhtäkkiä noussut; se piiskoi ikkunoita ja vinkui katonrajassa. d.16

Sukupuolivähemmistöjen oikeuksista Suomi täytti sata tänä vuonna. Sukupuolivähemmistöjen oikeudet eivät kuitenkaan vietä 100-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna. Laki transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta (563/2002, tuttavallisemmin translaki) astui voimaan 1. maaliskuuta 2003. Lain voimaantulon jälkeen asiat eivät sitten ole juurikaan muuttuneet. Lain nimestä voi jo huomata vanhentuneen käsitteen transsukupuolisista. Vaatimus naimattomuudesta on kuitenkin poistettu tasa-arvoisen avioliittolain voimaanastumisen myötä.

Sukupuolivähemmistöillä tarkoitetaan ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti ei mahdu binääriseen mies-naisjaotteluun.

Heihin kuuluvat muun muassa transsukupuoliset, intersukupuoliset sekä joukko muita ihmisiä, joista voidaan käyttää kattoterminä sanaa muunsukupuoliset.

Jotkut ihmisistä, jotka eivät mahdu kaksijakoiseen sukupuolijakaumaan, haluavat korjata kehoaan vastaamaan omaa kokemustaan. Suomessa mahdollisuutta korjata sukupuoltaan ohjaa translaki.

Ensin on hyvä tehdä ero juridisen ja lääketieteellisen sukupuolen korjauksen välillä.

Juridisella korjauksella tarkoitetaan virallisiin dokumentteihin muutettavaa sukupuolitunnusta, ja lääketieteellisellä kehon biologista muuttamista. Suomessa nämä kaksi on liitetty toisiinsa, eli henkilön täytyy olla lääketieteellisessä korjausprosessissa, jotta hän voi juridisesti muuttaa sukupuolitunnustaan. Tämä myös tarkoittaa nykyisessä lainsäädännössä, että ihmisen pitäisi olla lisääntymiskyvytön ennen

kuin hän voi saada oikean sukupuolimerkinnän. Yhdistyneet Kansakunnat, Euroopan unionin ihmisoikeustuomioistuin ja Euroopan komissio ovatkin tuominneet translain ihmisoikeuksien vastaisena (mm. NY Times 12.4.2017, translaki.fi 30.6.2017).

Jos lisäksi huomioidaan muun sukupuolisten asema translaissa, päästään täysin uudelle alueelle: heistä ei ole minkäänlaista mainintaa laissa, eikä ole yllättävää, ettei heitä näin ollen tiedosteta lääketieteellisessä prosessissa tai yhteiskunnassa sen laajemmin. Laki ei siis takaa kenellekään kolmannen sukupuolen tunnustamista, vaikka esimerkiksi intersukupuoliset eivät biologisestikaan mahdu binääriseen sukupuolijakaumaan (APA 2006). Kaikkialla maailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin kielteinen sukupuolivähemmistöjen suhteen.

Saksan korkein perustuslaillinen tuomioistuin antoi 10. lokakuuta 2017 (annettu lehdistölle tiedoksi 8.11.2017) päätöksen, jolla se määräsi Saksan mahdollistamaan kolmannen sukupuolen virallisiin dokumentteihin tai piilottamaan kaikista dokumenteista ihmisen sukupuolen. Samalla Saksan valtion tulisi mahdollistaa kolmannen sukupuolen ilmoittamisen vastasyntyneille sukupuoleksi, millä tuettaisiin intersukupuolisten lasten kasvatusta. Jo tällä hetkellä Saksa mahdollistaa intersukupuolisen lapsen sukupuolen poisjättämisen dokumentteihin siihen asti, kunnes hän identifioituu joko mieheksi tai naiseksi.

d.17

Jos Saksan sijasta tarkastellaan Suomen läheisempiä maita, voidaan huomata, että Suomi on sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksissa muita Pohjoismaita jäljessä. Tanska hyväksyi jo 2014 X-merkin transsukupuolisten passeihin ilman minkäänlaista lausuntoa sukupuoliklinikalta (tgeu.org, 12.9.2014), ja Ruotsi on tarjonnut sterilisaatiopakon purkamisen jälkeen vuodesta 2017 eteenpäin taloudellista kompensaatiota henkilöille, joiden oli käytävä läpi tämä ihmisarvoa loukkaava toimenpide (Reuters 27.3.2017).

Useat Suomessa toimivat ihmisoikeusjärjestöt – kuten Seta, Trasek ja Amnesty – ajavat translain uudistusta ja erityisesti sterilisaatiopakon poistoa. Nykyiseltä Suomen hallitukselta on tullut asiaan vastakaikua, esimerkiksi Annika Saarikko on sanonut ajavansa lakiuudistusta heti kun siihen löytyisi yhteinen poliittinen tahto (translaki.fi, 10.10.2017). Sitä ei kuitenkaan näytä olevan, koska hallitus oli hylkäämässä elokuussa translakia koskevat YK:n jäsenvaltioiden antamat muutossuositukset (translaki.fi, 23.8.2017), vaikka

yhä useampi hallituksen jäsen on translain muuttamisen ja sterilisaatiopakon poistamisen kannalla. Muun muassa perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula kertoi keväällä 2017 muuttaneensa mielipidettään asian suhteen (Amnesty, 26.6.2017).

Koska sterilisaatiopakko on ihmisoikeusloukkaus, ei ole yllättävää, että translain uudistuksen osalta ei ole vielä puhuttu muista muutoksista. Saksan oikeustuomioistuimen päätös kolmannesta sukupuolesta ei ole tällä hetkellä ajankohtainen Suomessa, jossa voimassa oleva lainsäädäntö edelleen edustaa miltei eugeniikasta tuttuja tapoja tiettyä ihmisryhmää kohtaan.

Kenties sterilisaatiopakko poistuu seuraavan vuosikymmenen aikana lainsäädännöstä, ja voidaan alkaa ajaa muita ihmisoikeuksia sukupuolivähemmistöille. Kenties se ei poistu ja ollaan jälleen samassa tilanteessa kuin viimeiset viisitoista vuotta.

Pipsa Lievonen

Tuotantoeläinten olosuhteet 100-vuotiaassa Suomessa Usein kuulee sanottavan, että Suomessa tuotantoeläimillä on hyvä olla.

Kotimaista lihaa, broileria, kananmunia ja maitotuotteita voi ostaa hyvällä omallatunnolla, ja miksi emme ostaisi jo alakoulujen seinillä Valion mainokset toitottavat, että luukato siitä vähintäänkin seuraa jos ei litki ainakin kolmea lasia maitoa päivässä. Eläintuotteiden markkinointi on erittäin harhaanjohtavaa: maitopurkin kyljessä autuas äitilehmä nuolee vasikkaansa usvaisella niityllä.

Kananmunapakkaus pitää vielä paremmaksi: sen kannessa hymyilevä kana pelaa tennistä maatilan pihalla.

Hunajamarinoidun broilerin vakuumipakkauksessa on valokuva ystävällisen näköisistä tilanpitäjistä.

Nämä mielikuvat eivät voisi kauempana olla suomalaisen tuotantoeläimen todellisuudesta. Broilerit viettävät 5-6 viikon pituisen elämänsä suurissa, yleensä vähintään 15 000 linnun vetoisissa halleissa pääsemättä koskaan ulos. Vaikka ne saavat olla vapaina, tilaa lintua kohden on niin vähän, että lajityypillinen käyttäytyminen vaikeutuu.

Suomalaiset suosivat broilerinlihaa, ja niitä teurastetaankin vuodessa lähes 68 miljoona yksilöä. Nautojen olot eivät ole paljoa paremmat: noin puolet suomalaisista navetoista on parsinavettoja, joissa naudat viettävät 6-10 kuukautta vuodesta päästään kiinni kytkettynä betonilattialla seisten. Myös

emakkohäkit, joissa porsivat siat eivät mahdu edes kääntymään, ovat laillisia ja yleisiä. Jokaisen porsimisen yhteydessä emakko viettää häkissä noin 9 viikkoa.

Esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Sveitsissä häkkiporsitus on kielletty.

Nykyinen eläinsuojelulaki on 20 vuotta vanha, ja sitä ollaan parhaillaan uudistamassa. Uudistuneen lain on määrä tulla voimaan vuoden 2018 aikana.

Maa- ja metsätalousministeriön laatima lakiluonnos ei kuitenkaan näytä tuovan riittäviä parannuksia tuotantoeläimille, vaikka siinä onkin joitakin myönteisiä muutoksia. Laki ei kuitenkaan ole muuttamassa nykytilannetta esimerkiksi siltä osin, että turkiseläimillä ei tarvitse olla juoksevaa vettä jatkuvasti saatavilla. Tämä tarkoittaa sitä, että osa turkiseläimistä joutuu talvisaikaan hankkimaan nesteensä jäätä nuolemalla.

Ei ole suoranainen ihme, että keskustan johtama hallituksen agendalla ei ole tuotantoeläinten aseman merkittävä parantaminen – tarkoittaahan se usein lisäkustannuksia tilanpitäjille.

Eläinsuojelulakia ei ole kuitenkaan vielä lyöty lukkoon, ja nyt jos koskaan on aika pitää ääntä niiden puolesta, jotka eivät sitä itse voi tehdä.

Aliisa Maunula d.19

Bestis komerossa ja pyykkiteline työpöydän edessä - opiskelijan asunto taipuu moneksi Vuonna 2016 kaikista Suomen 20-29-vuotiaista nuorista aikuisista 57 prosenttia asui vuokra-asunnossa, 24 prosenttia omistusasunnossa ja 17 vanhempiensa luona. Koti merkitsee opiskelijoille paljon, siellä rentoudutaan ja vietetään aikaa perheen ja ystävien kanssa. Kolme sosiaalitieteiden opiskelijaa kertovat oman tarinansa opiskelija-asumisesta.

Oman rauhan ja yhdessäolon tasapaino Hoasin sivustojen mukaan opiskelijoiden suosituin asumismuoto on yksiö tai kaksio yhdelle henkilölle. Kaikki eivät kuitenkaan halua asua yksin. Sosiologiaa kolmatta vuotta opiskeleva Emmi Rantanen asuu neljän hengen kommuunissa Espoon Haukilahdessa. “Kotonani on 150 neliötä asuintilaa, iso piha sekä upeat kämppikset.”

Rantasen asunnossa yhteisasuminen perustuu jaetuille arvoille ja yhteiselle ajanvietolle, ei pelkästään yksiötä halvempaan vuokraan. “Saimme kaverini hippikommuunista idean yhteisasumiseen. Ennen yhteenmuuttoa haastattelimme monia ihmisiä, joiden kanssa kemiat eivät vain kohdanneet. Tärkeää on yhteinen käsitys siitä, mitä asumiselta halutaan.” Rantasen mukaan kämppiksiksi valikoitui loppujen lopuksi ympäristöä ja eläimiä arvostavia taiteellisia ihmisiä. Vielä kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen aikaa varataan kämppiksille.

d.20

Osa alkuperäisistä asukkaista on ehtinyt muuttaa pois ja uusia tulla tilalle.

“Bestikseni joutui asumaan komerossa muutaman kuukauden, koska vaihdosta palaaminen ja toisen asukkaan poismuutto menivät päällekkäin”, Rantanen kertoo.

Rantasen mielestä juuri yksinolon ja yhteisöllisyyden samanaikainen läsnäolo on kimppa-asumisen suola: “Osa karsastaa yhteisöasumista oman rauhan menettämisen pelossa. Tämä on turhaa. Kämppikset kyllä ymmärtävät, milloin toinen tarvitsee omaa tilaa ja milloin taas seuraa.”

Tukiuudistus aiheuttaa päänvaivaa Opiskelijoiden asumistuki siirtyi elokuussa 2017 yleisen asumistuen piiriin. Muutoksen myötä asumistuen maksimimäärä nousi 201,60 eurosta 405 euroon. Samalla opintotukea leikattiin melkein 90 eurolla.

Uudistuksen voittajia ovat kalliimmissa asunnoissa yksin asuvat opiskelijat, jotka saavat nykyään kaksinkertaisen asumistuen.

Sosiaalitieteiden fuksi Natalie Alén asuu tietojenkäsittelytieteitä opiskelevan poikaystävänsä kanssa 32 neliön yksiössä Kumpulassa. Opintotukiuudistuksen takia asuinkumppanin tulot vaikuttavat opintotuen määrään. Sekä Alén että poikaystävä käyvät opintojen ohella töissä. “Mietimme ja laskimme kauan, että onko edes kannattavaa tehdä töitä”, Alén kertoo.

Poikaystävän tulot ylittävät tulorajan, joten Alénkaan ei saa täyttä opintotu-

kea. “Sovimme, että maksan tämän takia hieman vähemmän vuokraa. Laskimme voittavamme tällä järjestelyllä 200 euroa kuussa, mutta onhan kaikki työhön käytetty aika opiskelusta pois.”

Pari on ollut jo viisi vuotta yhdessä, joten kulujen jakaminen ei ole ollut suuri riidanaihe. Poikaystävän sijoitukset ovat ainoa päänvaivan aiheuttaja: “Jos sijoitukset myydään pois, niin molempien opintotuet lakkautetaan. Olemme sopineet, että mitään sijoituksia ei myydä ja säästöjä ei nosteta.” Muutto isompaan kotiin on pariskunnan mielessä, mutta ei tällä hetkellä ajankohtainen. “Remonttiohjelmat saavat haaveilemaan omasta kodista”, Alén hymyilee.

Sijainti, sijainti ja sijainti Sosiaalitieteitä ensimmäistä vuotta opiskeleva Anna Saskia Haapsaari asuu kolmen lapsensa ja miehensä kanssa “mainettaan paremmassa” Kontulassa. “Meillä on neljä huonetta ja keittiö, käymme tila-autolla maitokaupassa kaksi kertaa viikossa ja kesällä paistamme makkaraa.

Emme ole niitä perinteisimpiä opiskelijoita”, Haapsaari naurahtaa.

Haapsaaren aviomies opiskelee Helsingissä hammaslääkäriksi. Kontulaan he muuttivat hyvien kulkuyhteyksien takia: “Halusimme muuttaa metron varrelle ja kavereiden lähelle. Päivittäiseen palapeliin piti sovittaa molempien koulut, lasten päiväkoti, ruokakauppa ja koiran ulkoilutuslenkki.” Anna tekee töitä kotoa käsin freelancer-valokuvaajana ja bloggaajana. Molemmat opiskelijat saavat täyttä opinto- ja asumistukea: “Tukiuudistus on nostanut meidän tulojamme. Se on mahdollistanut molempien täysipäiväisen opiskelun.”

Perheen haaveissa on muutto pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, ehkä itä-Suomeen.

Toiveena on isompi koti: “Unelmakodissani on kodinhoitohuone, sillä pyykinkuivausteline on tällä hetkellä suoraan työpöydän edessä. Olisi myös ihanaa, jos keittiössä pystyisi avaamaan jääkaapin ilman, että pyytää jotakuta nousemaan pöydästä.”

Kaisa Holanti

Tutkijat tutuiksi palsta - Esittelyssä tutkija/poliitikko Anna Kontula Nykyään kansanedustajana työskentelevä Anna Kontula on urallaan kulkenut ennakkoluulottomasti häntä kiinnostavia polkuja. Tutkimuksissaan Kontula kertoo valinneensa aiheet kiinnostuksiensa mukaan ja pyrkineensä purkamaan vallitsevia myyttejä. Kontula sanoo sosiologian olevan ¨äidinkielensä¨. Oppialan teorioita hän on kuullut jo hiekkalaatikolta asti, sillä hänen äitinsä on niin ikään sosiologi.

Yksinhuoltajaperheessä kasvanut Kontula valikoitui usein henkilöksi, jolle äiti puhui sosiologisista aiheista päntätessään tentteihin ja siksi sosiologiksi päätyminen oli Kontulalle eräänlainen kotiinpaluu.

Kontula aloitti opiskelunsa Tampereen yliopistossa pääaineenaan historia. Tuohon aikaan historian yliopisto-opetuksessa oli vahva talous- ja sosiaalihistoriallinen painotus ja sosiologia sopi hyvin yhteen historian opintojen kanssa. Graduvaiheen lähestyessä Kontula päätti kuitenkin vaihtaa sosiologian pääaineekseen. Sosiologian opinto-ohjelmaan kuului silloin myös sosiaalipsykologian ja antropologian opintoja, mutta muuten Kontula kertoo tarkoituksellisesti välttäneen muita opintoja.

Menneen ja tämänhetkisen yhteiskunnan tarkastelu opinnoissa tuntui riittävän.

Kontula teki gradunsa taistolaisuudesta 90-luvulla, jolloin hänen mukaansa kaikki puhe vasemmistolaisuudesta kääntyi puheeksi taistolaisuudesta. Kontulasta käsitys taistolaisuudesta oli osittain vääristynyt ja hän purkaa taistolaisuuteen liittyviä

d.22

myyttejä. Björn ¨Nalle¨ Wahlroosista oli tehty jonkinlainen taistolaisliikkeen symboli siitä huolimatta, että Wahlroos vaikutti liikkeessä vain muutamia viikkoja. Yleisissä mielikuvissa taistolaisuus oli jonkinlaista rikkaiden perheiden lasten lyhytaikaista kapinointia ennen paluuta takaisin vanhempien helmoihin. Tutkimuksessaan Tampereen yliopiston taistolaisista opiskelijoista Kontula huomasi, että opiskelijoista monet olivat maalta kotoisin ja perhetaustaltaan työväenluokkaisia. Monien liikkeeseen kuuluneiden isovanhemmat olivat olleet kansalaissodan aikana punaisten puolella. Lisäksi suurin osa haastatelluista koki nykyisen 90-luvun poliittisen kantansa jonkinlaisena jatkumona taistolaisuudesta.

Väitöskirjan tekeminen oli Kontulalle selvää ja sen valmistelu alkoi jo hänen viimeistellessään graduaan. Aluksi tarkoituksena oli tehdä tutkimus ammattiyhdistysliikkeestä, sillä Kontula koki, että ay-liike oli ongelmissa ja tarvitsi apua.

Tutkimusideaa Kontula kutsuu kuitenkin rationaaliseksi päätelmäksi ja kertoo, ettei aihe sytyttänyt häntä tarpeeksi viiden vuoden kestävälle tutkimukselle.

Samoihin aikoihin Kontula toimi seksialan liiton varapuheenjohtajana ja tajusi, että tätä kautta hänellä oli mahdollisuus tavata luottamuksellisesti seksityön parissa työskennelleitä henkilöitä ja kerätä aineisto, jonka kokoon saattaminen voisi muuten olla vaikeaa. Monet vanhemmat akateemi-

kot varoittelivat häntä aiheen valinnasta, mutta Kontula piti päänsä ja se kannatti.

Kontulan mukaan tutkimusaiheita valittaessa kannattaa seurata omia kiinnostuksenkohteitaan, sillä aihe kuin aihe on hyvä, jos siitä on jotakin uutta sanottavaa.

Kontula pitää etnografisesta otteesta ja väitöskirjansa metodeina Kontula käytti haastatteluja ja osallistuvaa havainnointia. Etnografian lähtökohtana on Kontulan mukaan se, että lähdetään kentälle, isketään kädet saveen ja katsotaan mitä tapahtuu. Tämä mahdollistaa yllättävien tulokulmien löytämisen, mistä formaaleimmissa tutkimusmetodeissa ei välttämättä tapahdu. Kontula kuitenkin korostaa eettisen pohdinnan merkitystä haastatteluja tehtäessä. Tärkeää on turvata haastateltavan anonymiteetti ja saada haastateltavan ääni kuuluviin, mutta samalla pysyä tutkimuksen rajojen sisällä ja välttää eksymistä sivupoluille.

Väitöskirjan valmistumisen jälkeen Kontula on tutkinut muun muassa harmaata taloutta rakennusalalla. Tutkimusta varten hän vietti kuukauden Olkiluodossa parakeissa vierastyöläisten kanssa ja kirjoitti havainnoistaan teoksen Näkymätön kylä.

Kontula kertoo kokemuksen olleen opettavainen ja jälleen esimerkki siitä, kuinka tutkimuksen täytyy antaa viedä mukanaan. Vaikka alun perin Kontula lähti tutkimaan vierastyöläisten heikkoja työoloja, lopulta tärkeimmäksi asiaksi muodostuivat työläisten kohtaamat vaikeudet olla erossa perheistään.

Tällä hetkellä Kontula tekee etnografista tutkimusta eduskunnasta. Tutkimuksen perusajatuksena on, että parlamentarismi rakentuu konflikteille, joita eduskuntatalo on täynnä. Konflikteista huolimatta ihmiset pyrkivät jonkinlaiseen harmoniaan säilyttääkseen toimintakykynsä. Kontula haluaa selvittää, minkälaisilla kulttuurisilla käytännöillä eduskuntatalossa säädellään tilannetta, joissa konfliktit ovat aina läsnä.

Kontula siirtyi suoraan tutkijamaailmasta politiikkaan. Hän kertoo kasvaneensa poliittisessa perheessä ja suvussa ja päässeensä äitinsä kanssa vappumarssille jo kuukauden ikäisenä. Vasemmistoliitto puolueena ei ollut hänelle itsestään selvä valinta, mutta parikymppisenä hän kuitenkin päätti liittyä puolueeseen, jossa hän alusta alkaen toimi aktiivisesti. Tie johti

d.23

kunnallisvaaleista kaupunginvaltuustoon Tampereella ja myöhemmin eduskuntavaaleista kansanedustajaksi.

Kysyessämme minkälaisia asioita hän haluaa ajaa kansanedustajana, Kontula kertoo tärkeimmäksi ilmastonmuutoksen.

Sen jälkeen tärkeimpiin teemoihin kuuluu se minimitaso, jolla ihmiset voivat yhteiskunnassa elää ja kuinka heitä kohdellaan.

Kontula kertoo myös tekevänsä edelleen paljon seksityöläisten ja paperittomien oikeuksien eteen. Lisäksi hän pyrkii auttamaan ihmisiä toimeentulotuen hakemisessa ja kritisoi esimerkiksi työttömyysturvan ehtoja.

Kontula kertoo yhteiskunnallisen koulutuksensa tukeneen häntä työelämässä valtavasti ja hänen mielestään kaikilla poliitikoilla olisi hyvä olla esimerkiksi hieman sosiologian opintoja. Hän mainitsee koulutuksen tuomiksi eduiksi kyvyn monipuoliseen syy- ja seuraussuhteiden tarkasteluun sekä isojen tekstimäärien läpikahlaukseen ja sieltä oleellisen tiedon löytämiseen. Politiikassa aika on niukka resurssi ja kiinnostavia asioita paljon.

Koulutuksensa ansiosta hän pystyy käyttämään aikansa tehokkaasti ja perehtymään asioihin myös huolellisesti. Lisäksi hän mainitsee, että sosiologinen ymmärrys on tuonut hänelle lähemmäksi myös vaikuttamisen mahdollisuudet ja niiden tunnistamisen.

Jälkikäteen ajateltuna Kontula toivoo, että olisi opintojen aikana ottanut kielet vakavammin, sillä hän on joutunut paikkailemaan kielitaitoaan myöhemmin työelämässä. Vaikka tekniikka ja sen myötä erilaiset käännösohjelmat kehittyvät, on kuitenkin tärkeää pystyä kommunikoimaan ihmisten kanssa samalla kielellä ja hallita ¨small talk¨ ilman teknisiä vempaimia siinä välissä.

d.24

Lisäksi Kontula toivoisi huolehtineensa vähemmän. Nuorena ja epävarmana oli aina huolissaan kaikesta ja pelkäsi, että tuleeko toimeen tai pysyykö terveenä.

Kontulan mukaan asiat tuppaavat kuitenkin järjestymään, kun elämässä tekee sitä mistä pitää ja tekee sen hyvin.

Kontula kehottaa opiskelijoita luottamaan intuitioonsa ja etsimään jo opintojen aikana itseään kiinnostavia teemoja. Hänen mielestään on surullista, että yliopistomaailmassa on paljon tutkijoita, jotka eivät suhtaudu työhönsä palolla, vaan tekevät työtään turvatakseen esimerkiksi vain taloutensa. Henkilökunnan tarjoamia tutkimusaiheita ei kannata ottaa vastaan, jollei aiheeseen löydy paloa.

Lisäksi Kontula painottaa, että kaikkeen tutkimukseen liittyy aina epävarmuutta ja hämmennystä. Erityisesti gradun tekemiseen sisältyy vaiheita, jolloin ei löydä selvää polkua, mutta tekemällä pieniä asioita ja hyväksymällä sen, ettei aina näe pitkälle, pärjää kyllä.

Kysyimme lopuksi Kontulan mieluisinta yhteiskuntateoreetikkoa. Hetken pohdinnan jälkeen Kontula mainitsee jonkinlaiseksi esikuvakseen Hannah Arendtin, juutalaissyntyisen filosofin, joka on erityisesti tunnettu tutkimuksestaan natsi-Saksan rikoksista tuomituista ihmisistä ja käsitteestään ”pahuuden banaalius”. Ihmiset usein ajattelevat, että paha on jossakin ihmisen ulkopuolella, mutta Arendt toi oivallisesti esiin, kuinka pahuus on arkipäiväistä ja pahat ihmiset eivät ole hirviöitä vaan tavallisia ihmisiä. Kuka tahansa voi olla paha. Arendt suututti kirjoituksillaan monet yhteisöt ja joutui muiden hylkimäksi. Kontulaa viehättää, ettei hän silti antanut piiruakaan periksi ja luotti visusti logiikkaan. Tätä Kontula kutsuu eräänlaiseksi tutkijan sankaruudeksi.

Iiro Halonen ja Minni Teerikangas

Kirja-arvostelu palsta: Pääoma Marxin Pääoman ensimmäisen osan julkaisusta on kulunut 150 vuotta. Pääoman vol. 1 on kirjan ainoa osa, joka ehdittiin julkaista Marxin eläessä. Se on myös yksi maailman luetuimmista yhteiskunta- ja taloustieteellisistä kirjoista, filosofisena läpimurtona vertaansa vailla. Kirjan historia, siihen liittyvät kiistat ja tulkintojen kirjo ovat jotain sellaista, mitä monikaan muu teksti ei ole pystynyt tuottamaan. Marxin teesit herättävät tunteita niin että niihin halutaan lukea useita tulkintoja. Marxismin lahkojen väliset kiistat ja pääoman lukuisat tulkinnat saavat sen näyttämään uskonnolliselta liikkeeltä.

Onko pääoma sitten jossain mielessä uskonnollinen teksti - ei, mutta Marxin proosaan liittyy vaikutus, joka erottaa sen muista yhteiskuntatieteistä. Tulkintojen kirjo ja ristiriidat ovat pikemminkin poliittisen kamppailun, kuin kirjallisten tulkintojen tulosta. Tähän vaikuttaa myös akateemisten piirien taipumus lukea klassikkoteoksia valikoiden, etsien teoreettista inspiraatiota parhaista paloista. Marxin käsitemaailma on äärimmäisen abstrakti ja pohjaa 1700 - 1800 lukujen poliittisen taloustieteen käsitemaailmaan, joka on niin sosiologille kuin modernille taloustieteilijälle jokseenkin vieras.

Marx ei ollut teoreetikkona erityisen luova tai omaperäinen, vaan huolellinen

ja äärimmäisen perinpohjainen. Abstrakti metateoria laskeutuu analyyttisen filosofian maailmoista maankamaralle tarkastelemaan konkreettisia yhteiskunnallisia muutoksia, selittäen niiden takaisia dynaamisia voimia (Marx käyttäisi termiä tendenssi). Pääoman teoria on juuri yhteiskunnallisen muutoksen teoriaa, jonka takia se säilyttää ajankohtaisuutensa 150 vuoden läpi. Se ei käsittele pelkästään kapitalistista yhteiskuntaa itsessään, vaan talouskasvun ja kasvun kriisin takana piileviä voimia.

Pääoman teorian keskeiseksi ja kiistanalaisimmaksi konseptiksi nousi tuon ajan liberaalista taloustieteestä johdettu työn arvokäsite. Tämä modernille yhteiskuntatieteelle esoteerinen käsite oli 1800-luvun filosofisessa diskurssissa vielä yleinen (tosin kiistanalainen) peruskäsite. Porvarillinen taloustiede otti pääoman vastaan alun perin suhteellisen positiivisessa mie-

d.25

lessä, mutta asenne muuttui sata vuotta sitten bolsevikkien valtaan pääsyn myötä.

(Rauhala & Silvennoinen, 2017) Kun Marxin talousteoria yhdistettiin vahvemmin kommunismiin, se haluttiin eristää muusta yhteiskuntatieteellisestä keskustelusta.

Poliittisen taloustieteen teoriaan tutustumattoman on vaikea päästä sisään pääoman alkulukujen teoriapuoleen. Teoksen pituus ja Marxin tyyli rakentaa teoreettista kokonaisuutta ikään kuin asteittain, aiheuttaa helposti sekaannusta. Pääoman ensimmäinen osa kritisoi ja kehitti ajan taloustieteellistä teoriaa, johti tästä teorian luokkayhteiskunnan synnystä, ja siitä miten kapitalismin dynamiikka ajaa modernisaatiota. Kuitenkin Marxin taloustieteellinen teoria kokonaisuudessaan uupuu teoksesta. Marxin taloustiede rakentuu vasta jatko-osissa Engelsin editoinnin myötä.

Keskeistä vol 1:ssä on hyödykkeiden (markkinatuotteiden) luonteen analysoiminen osana kapitalistista tuotanto- ja vaihdantaprosessia - kuinka luokkayhteiskunnassa työn luonteeseen kuuluu vieraantuminen ja käytännön työn ja työläisen palkan välinen ristiriita, jonka takana pyörii jokapäiväinen luokkataistelu yhteiskunnan takaisena voimana. Luokkataistelu ja kilpailu eivät ilmene ainoastaan käytännön politiikassa vaan, teknologian kehityksessä ja kulttuurissa.

Marx pääsee abstraktin käsiteanalyysin kautta käsiksi talouden emergentteihin ilmiöihin, joiden vaikutukset yltävät asioihin, jotka muuten mielletään talouden ulkopuolisiksi ilmiöiksi. Tämä on osasyy siihen miksi marxilainen teoria ja liikkui akateemisessa maailmassa pois taloustieteestä, ja siirtyi Frankfurtin koulukunnan johdolla kriittiseen kulttuurin analyysiin.

Marxin tulkinnat ovat olleet pirstaleisia, ja

d.26 *A. Klimanin termi

niihin vaikuttaa taipumus yhdistää teoriaa myöhempiin taloustieteellisiin teorioihin, kuten Post-Keynesiläiseen ajatteluun. Keskeistä Marxin taloustieteessä on kapitalismin kriisin teoria. Marx on samaa mieltä heterodoksisen taloustieteen kanssa siitä, että finanssimarkkinat ovat lähtökohtaisesti epävakaat.

Pääoma ei kiistä, etteikö markkinoiden harmoniaa ohjaisi näkymätön käsi.

Markkinamekanismi toimii mutta sillä on rajansa. Adam Smith unohti mainita näkymättömän jalan, joka saapuu tasaisin väliajoin ja potkaisee talouskasvun kumoon. Näkymätön jalka* ilmenee usein finanssikriisinä.

Toisaalta Post-keynesiläiset ja marxistit ovat eri mieltä peruslähtökohdista.

Marxin mukaan nousun ja laman syklejä eivät selitä niinkään finanssimaailman endogeeniset mekanismit, vaan tuotannon sisäiset ristiriidat. Kriisiteoria palaa työn arvokäsitteeseen. Se ei sinänsä pyri selittämään finanssikriisiä ilmiönä itsessään, vaan esittää että talouden suhdannevaihtelu on seurausta reaalitalouden sisäisistä prosesseista.

Yksinkertaistaen kuvattuna: koneistamisen, automaation ja robottien seurauksena tuotanto tehostuu entisestään, mutta seurauksena teollisuuden uusien investointien suhteellinen voittoprosentti laskee – kun työläiset on onnistuttu puskemaan pois tuotannosta, he eivät myöskään tuota työnantajalleen lisäarvoa

samassa suhteessa. Kilpailu ja innovaatio ajavat tuotannon kehitystä, mutta samalla syövät reaalitalouden voittoprosentin.

Ennen pitkään finanssimaailman kuplien ja reaalitalouden liikeen välinen ristiriita ratkaisee itsensä kriisin kautta.

Siitä että kuinka tyhjentävästi Marxin teoria kuvaa modernia kapitalismia ollaan monta mieltä. Debattia on käyty Marxistien ja porvarillisen yhteiskuntatieteen välillä, mutta ehkä jopa raivokkaammin akateemisen marxismin oman sisäpiirin kesken. Vaikka pääoman teoria sisältö on matemaattinen, Marxin teoriaa ei voi suoraan siirtää modernin taloustieteen yhtälömalleihin. Työn arvokäsitteeseen perustuvia arvoja ei pysty transformoimaan takaisin tuotannon hinnoiksi. Useat viime vuosisadan ekonomistit nostivat tätä huomiota käyttäen syytteen Pääoman loogisista ristiriitaisuuksista.

Monet marxilaiset yhteiskuntatieteilijät ovat suhtautuneet pääomaan, kuten reformistit uskonnolliseen tekstiin: se nähdään teologisesti tärkeänä, mutta sitä ei saa ottaa kirjaimellisesti. Osa ns. uusmarxilaisista ekonomisteista ei niinkään hyljännyt arvoteoriaa vaan muokkasivat sitä monitasoisemmaksi, niin että teorian sisäiset ristiriidat voidaan ohittaa. Toiset hylkäsivät arvoteorian kokonaan ja kohottivat pääomassa kuvatun luokkataistelun ja työväen historiallisen roolin marxilaisen teorian avainasemaan. (Rauhala, 2014) Marxilaisen tieteen ongelmaksi muodostui keskenään kilpailevien tulkintojen aiheuttava teoreettinen degeneroituminen, jossa termien merkitys riippuu siitä, kuka puhuu.

Tosin 2008 finanssikriisin jälkeen Marx nousi taas valokeilaan. Klassista teoriaa alettiin myös puolustamaan. Esimerkiksi ekonomisti Andrew Kliman (2007) julkaisi filosofisen puolustuspuheen

klassiselle marxilaiselle taloustieteenteorialle, argumentoiden että historiallisissa tulkinnoissa on ollut ongelmana, että teoria pakotetaan virheellisesti staattisiin panos-tuotosmalleihin, jotka eivät ota huomioon teorian temporaalista luonnetta (työn ja tavaroiden arvo vaihtelee kilpailun ja teknologian kehityksen myötä) ja matemaattinen kritiikki päätyy siten virhepäätelmiin.

Marxin aave kummittelee akatemian syrjäisissä nurkissa. Tutkimusta tekevät lähinnä erityisesti vanhemman sukupolven ekonomistit. Toisaalta myös uusilta poikkitieteellisiltä alueilta löytyy kiinnostusta 150-vuotta vanhaa teoriaa kohtaan, esim. ekonofysiikan tutkimuksesta on löytynyt empiirisesti tuettuja malleja, jotka sopivat hyvin yhteen luokkayhteiskunnan teorian kanssa (Yakovenko & Rosser, 2009). Pääoma on siis yhä ajankohtainen, ja mahdollisesti tuleviin tutkimusprojekteihin vaikuttava perusteos. Toisaalta kirjaan perustuva tutkimus joutuu kamppailemaan valtavirta-ajattelua vastaan.

Pääoma ei suoraan esitä ratkaisua kapitalismin ongelmiin, eikä pitkän aikavälin prosessien ymmärtäminen tuota kenellekään rahaa samalla tavalla kuin ehkä peruskauppatieteen koulutus. Valtavirtataloustieteen demarkaatio ajaa marxilaisen tieteen tiedekunnan ulkopuolelle, samalla tavoin kuin keynesiläiset ja muut heterodox ekonomistit valittavat omista projekteistaan. Kuka kuuntelisi Marxin aavetta?

Visa Rantanen Kliman. A, 2007, “Reclaiming Marx's "Capital": A Refutation of the Myth of Inconsistency”, Lexington Rauhala. P & Silvennoinen. J, 2017, ”Pääoma Suomessa” -luento, Antikvariaatti Sofia, taiteidenyö.

Rauhala. P, 2014, ”Autonomit ja arvoteoria”, Poliittinen talous 2:1.

Yakovenko. V & Rosser. J, 2009, “Colloquium: Statistical mechanics of money, wealth, and income”, Review of Modern Physics 81: 4.

d.27

Kandi/Gradu -tiivistelmäpalsta:

Liikkumattomuus yhteiskunnallisena ilmiönä ja ongelmana Kandidaatintutkielmassani pohdin liikkumattomuutta yhteiskunnallisena ilmiönä ja ongelmana suomessa.

Liikkumattomuus, eli liian vähäinen fyysinen aktiivisuus, on ollut yksi 2000-luvun terveyspolitiikan keskustelluimpia aiheita niin Suomessa kuin maailmalla. Teollisuusmaissa liikkumattomuutta pidetään yhtenä merkittävimmistä kuolleisuuden riskitekijöistä.

siitä, miten liikkumattomuus on liikuntaan liittyvän tutkimustiedon, yhteiskunnan hallinnallistumisen ja liikuntakansalaisuuden ihanteen myötä problematisoitunut suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämän jälkeen pyrin aiemman kirjallisuuden pohjalta hahmottamaan yhteiskunnallista verkostoa, joka osallistuu liikkumattomuuden tuottamiseen ja mahdollistaa sen ylläpitämisen.

Liikunnan terveyshyödyistä sekä vähäisen liikunnan terveyshaitoista on tuotettu paljon tutkimustietoa. Tietojen pohjalta on laadittu erilaisia liikuntasuosituksia, joissa määritellään terveyden kannalta riittävän liikunnan määrä. Suosituksista huolimatta suurin osa suomalaisista ei tutkimustiedon mukaan liiku terveyden kannalta riittävästi. Tästä on kehkeytynyt suositusten ja ihanteiden valossa kansanterveydellinen ongelma, johon pyritään vaikuttamaan erilaisin toimenpitein.

Jaottelen verkostoa hallintoon, asiantuntijoihin ja kenttäasiantuntijoihin, liikuntakansalaisiin, mediaan ja yrityksiin. Kaikki nämä verkoston toimijat mahdollistavat liikkumattomuuden ongelmanasettelua, ja luovat kuvaa liikunnasta yksilön omana valintana.

Pyrin tutkielmassani vastaamaan kysymykseen, miten yhteiskunnassa tuotetaan liikkumattomuutta yhteiskunnallisena ilmiönä ja ongelmana. Lähestyn aihetta biovallan ja hallinnallisuuden teorian kautta, sekä terveyskansalaisuuden ja liikuntakansalaisuuden käsitteillä.

Näiden pohjalta muodostan kuvaa

d.28

Liikkumattomuuden problematisoitumisen ja liikkumattomuuden verkoston

esittelemisen jälkeen keskityn pohtimaan, mitkä muut mahdolliset tekijät vaikuttavat liikkumattomuuden ilmiön pysyvyyteen.

Keskityn pohtimaan liikuntaa määrittelykysymyksenä sekä sitä, tavoittaako liikuntaan liittyvä terveystieto sekä liikunnan edistämistoimenpiteet kaikki kansalaiset.

Liikkumattomuuden määrittely osoittautuu hankalaksi. Liikuntaa ja liikkumattomuutta käsittelevissä tutkimuksissa ei ole syntynyt selvyyttä liikkumattomuuden määritelmästä, sillä tutkimukset määrittelevät ja mittaavat riittävää liikuntaa eri tavoin.

Liikuntatiedon ja edistämistoimenpiteiden tavoittavuutta lähestyn terveystiedon lukutaidon ja terveysliikunnan lukutaidon käsitteiden avulla.

Terveysliikunnan lukutaidon osaalueista liikuntataidot ja motivaatio on parempaa aktiivisesti liikkuvilla, mutta liikuntatiedon ja liikunta-aktiivisuuden väliltä ei löydy tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Liikuntaa aktiivisesti harrastavat saattavat innostua kaikista eniten uusista liikunnan edistämistoimenpiteistä, mikä vaikeuttaa liikunnan edistämisen kohdentamista vähäisesti liikkuviin.

Liikkumattomuuden syyt ovat osittain epäselvät, ja vähän liikkuvista ihmisistä on tehty vain vähän tutkimusta. Nämä tulokset tulisi huomioida paremmin liikunnan edistämisen suunnittelussa.

Esittelemieni tulosten pohjalta totean, että liikkumattomuuden tuottamiseen liittyy tutkimustieto, pyrkimykset hallita kansalaisia, sekä liikuntaan liittyvät kansalliset ihanteet. Liikkumattomuuden ympärillä toimii yhteiskunnallinen verkosto, jossa ainakin hallinto, asiantuntijat, liikuntakansalaiset, media ja yritykset tuottavat sekä ylläpitävät liikkumattomuutta ja sen ongelmanasettelua.

Liikunta ja liikkumattomuus nähdään yksilön valintana, mutta liikuntatiedon ja liikunnan edistämistoimenpiteiden tarkastelu osoittaa, ettei kaikilla ole samat mahdollisuudet liikkua. Vaikka liikkumattomuudesta puhutaan paljon, sille ei löydy selvää määritelmää. Selvää konsensusta siitä, mitä liikkumattomuus on ja mistä se johtuu, ei ole syntynyt tutkijoiden piirissä eikä laajemmin yhteiskunnassa.

Erilaisia väestötason liikuntakatsauksia, jotka kertovat kuinka paljon liikuntaa harrastetaan, on tehty paljon, mutta sen sijaan syyt liikkumisen ja liikkumattomuuden taustalla ovat osittain epäselvät. Ehdotan tuloksien pohjalta, että laajan kuvan ja yleisien ohjeistuksien sijaan huomiota tulisi kiinnittää enemmän vähän liikkuviin sekä ihmisten arkeen ja ympäristöihin, joissa liikuntatottumukset tai niiden puute muodostuvat.

Kirsikka Grön

d.29

Neljä vinkkiä kandista selviytymiseen Kandidaatintutkielma on monelle opiskelijalle ensimmäinen hetki, jolloin pääsee syventymään tarkemmin johonkin valitsemaansa aiheeseen. Samalla se on hetki, jolloin kandiopintojen aikana kerrytettyä osaamista mitataan hieman pidemmän tutkielman muodossa.

Onnistuneen tutkielman kirjoittaminen vaatii työtä, mutta se ei ole järjettömän raskas prosessi – onhan kandi tavallaan vain ”vähän pidempi essee”. Kuitenkin työskentelyyn kannattaa suhtautua sopivalla (mutta ei liiallisella) vakavuudella.

Alle olen koonnut neljä vinkkiä onnistuneeseen kandintekoon. Vinkit olen muodostanut omien sekä opiskelukaverieni kandikokemusten pohjalta.

1. Innostu

2. Rajaa

Mieti, minkä asian tarkasteleminen oikeasti kiinnostaisi sinua. Oletko tehnyt esimerkiksi kiinnostavan esseen jollakin kurssilla? Kävitkö kuuntelemassa mielenkiintoista seminaaria tai kuulitko luennolla mielenkiintoisesta tutkimuksesta?

Vaikka kandiseminaarin alussa noin 20 sivun pituusvaatimus voi tuntua pitkältä, se on loppujen lopuksi melko rajallinen määrä. Tutkielmaa kirjoittaessa saatat yllättyä siitä, kuinka vähän loppujen lopuksi 20 sivuun mahtuu.

Rajaa siis tarkasteluasi huolella. Mitä aiemmassa vaiheessa aiheesi rajaat, sitä helpommaksi luultavasti teet myöhemmän tiedonhaun ja kirjoittamisen.

Tartu aiheeseen, jonka ajattelu herättää sinussa oikeasti innostusta. tutkielman teko on helpompaa silloin kun aihe on jo tuttu. Kandia kirjoittaessa ei tarvitse keksiä pyörää

d.30

Muista että aiheenrajaus saattaa muuttua tutkielmaa tehdessä. Älä jumiudu

3. Suunnittele

4. Palauta

Suunnittele ja aikatauluta kandintekoprosessia, jotta et joudu kirjoittamaan hirveässä kiireessä viimeisenä palautuspäivänä. Tee runko, minkä mukaan kirjoitat. Päätä, milloin tutustut mihinkin lähdemateriaaliin. Seminaarin aikana annetut deadlinet helpottavat suunnittelua. Kuitenkin seminaarissa palautetaan kandista vain seminaariversio, jonka jälkeen version pohjalta työstetään lopullinen tutkielma itsenäisesti.

Mikään tutkielma ei ole koskaan täydellinen. Omaa kandia voi hioa loputtomiin, mutta silloin saattaa ajautua loputtomaan kirjoittamiseen kehään.

Jossain vaiheessa työ on pakko palauttaa. Vaikka varmasti aina löytyy uusia näkökulmia ja tutkimuksia, kaikkea on melko mahdotonta mahduttaa 2025 sivuun.

Seminaarien jälkeen omatoiminen aikataulutus on avainasemassa, sillä silloin aikatauluna on vain seminaarissa annettu mahdollinen deadline, johon mennessä tutkielma tulee palauttaa.

Suunnittele kirjoitusprosessiasi ja hahmottele, mitä aiot milloinkin kirjoittaa.

Kandidaatintutkielma on kuitenkin loppujen lopuksi vain 6 opintopisteen laajuinen pitkä kirjoitelma. Tutkielman ei tarvitse sisältää maailmaa mullistavaa havaintoa, vaan sen tarkoituksena on osoittaa, että osaat lukea, arvioida ja referoida tieteellisiä tekstejä, ja tehdä niiden pohjalta johtopäätöksiä.

Kirsikka Grön

d.31