09/17

TAMPEREEN YLIOPPILASLEHTI AVIISI 9/2017

# u ta t o o

I

Seksuaalista häirintää on kaikkialla, myös Tampereen yliopistossa.

torstaina 7. JOULUKUUTA 2017

N o M o i k k a k ai k k i

II

Kysyimme tutkijalta, miten kukaan jaksaa katsoa tube-videoita.

V a l o a p im e y t e e n

III

Kaamosoireisiin voi hakea ja saada apua.

KONSERTTIPÄIVÄN OPISKELIJALIPPU 2 € Sinfoniaorkesteri TAMPERE FILHARMONIAN konsertteihin saman päivän opiskelijaliput 2 €, mikäli Tampere-talon Isossa salissa on tilaa.

Opiskelijaliput ennakkoon 12 €. Tule testaamaan!

SKANNAA KOODI JA LUE LISÄÄ!

Ikimuistoista joulua

Railakasta uutta vuotta

Menestystä vuodelle 20148

TEKIJÖITÄ PÄ Ä K I R J O I TU S TUIJA SILTAMÄKI Päätoimittaja

VANESSA VALKAMA TOIMITTAJA

Mihin meitä oikeasti tarvitaan?

K

un Helsingin ylioppilaslehti Ylioppilaslehti ilmoitti marraskuun lopussa laajentavansa jakelualuettaan Tampereelle, Turkuun ja Vaasaan, ei kansa raivostunut, mutta aiheesta keskusteltiin jonkin verran internetissä.

Reaktiot olivat pääasiassa kahdenlaisia.

Eräät näkivät Ylioppilaslehden toiminnassa vallanhaluisia geopoliittisia laajentumispyrkimyksiä. Tulevat tänne ja vievät meidän lukijat!

Ylioppilaslehtien välillä on vaikea nähdä sellaista aggressiivista kilpailutilannetta kuin vaikkapa tiettyjen kaupallisten ja osittain klikkirahoitteisten medioiden kohdalla, mutta tottakai osittain samaa kohderyhmää tavoittelevat julkaisut joutuvat väistämättä käymään keskenään jonkinlaista kilpailua. Mutta toisin kuin suurten konsernien suurpääomien maailmassa, käydään kampuksilla kilpailua lähinnä ihmisten huomiosta ja ajasta. Vaikka kilpailija otsikoisi vetävämmin tai tekisi parempia juttuja, se ei automaattisesti tarkoita omalle julkaisulle merkittävää tulonmenetystä.

sienisadosta. Tuoreempi tulokas on vuonna 2014 perustettu Lännen Media, joka tuottaa sisältöjä 11 maakuntalehteen.

Lehtien yhdistämisen eli lakkauttamisen ehdottaminen on täysin sallittua ja aika ajoin tarpeellistakin. Tiedotusvälineet ovat ensisijaisesti vastuussa yleisölleen, ja jos yleisö katoaa tai lakkaa pitämästä julkaisua tarpeellisena, ohenee myös sen olemassaolon oikeutus. Jos lehteä ei kukaan lue, ei sitä ole järkeä tehdä.

Kuten asiat yleensä, on tämäkin hieman monimutkaisempi. Julkaisun olemassaololla on arvoa myös sinällään, demokratian, sananvapauden ja yhteiskunnan moniäänisyyden kannalta. Mitä vähemmän medioita on, sitä harvempi ääni pääsee esille, sitä useampi ajatus jää esittämättä, ja sitä isompi osa maailmaa jää väistämättä pimentoon.

Aina moniäänisyyden takaamisessa ei onnistuta. Kiire, taloudelliset paineet, liian pieni henkilöstö ja välillä silkka mielikuvituksen puute johtavat helposti siihen, että julkaisujen sisällöt samankaltaistuvat. Sitä saa ja pitää kritisoida.

Mitä vähemmän medioita on, sitä harvempi ääni pääsee esille, ja sitä useampi ajatus jää esittämättä.

Osa intoutui visioimaan. Jos lehtiä kerran jaellaan samoissa kaupungeissa ja niiden kohdeyleisöt ovat maantieteellisiä eroja lukuun ottamatta varsin samankaltaisia, eikö lehtiä voisi saman tien leipaista yhteen?

Suomalaisissa tiedotusvälineissä lehtien välisellä yhteistyöllä on pitkät perinteet. Suomen tietotoimisto STT on toimittanut valtakunnallisia uutisia ympäri maan tasaisella varmuudella, oli kyse sitten budjettiriihen käänteistä, Anneli Auerin oikeudenkäynneistä tai syksyn

Tässä lehdessä yritämme jälleen 40 sivun verran perustella omaa olemassaoloamme.

Vanessa Valkama kokosi itsenäisyyden juhlavuoden traumaattisimmat Suomi 100 -tapahtumat yhteen. Milja Keinänen ja Antti Yrjönen puolestaan yrittivät nähdä savuttoman Suomen tulevaisuuteen. Johannes Blom joi kiljua, Väinö Vasara katseli tube-videoita.

Aviisi toivottaa rauhaisaa joulunodotusta, onnellista uutta vuotta ja voimia kaikille Suomi 100 -juhlavuodesta kärsineille. Onneksi näitä on vain kerran vuosisadassa.

Toimittajan ainoa hyvä muisto itsenäisyyden juhlavuodesta on Suomi 100 -skumppa, eikä sekään ollut kovin hyvää.

JOHANNES BLOM TOIMITTAJA Toimittaja ottaa mielellään vastaan tyhjiä mehukattipulloja hyvään tarkoitukseen.

Tampereen ylioppilaslehti Aviisi Yliopistonkatu 60 A, 2. kerros, 33100 Tampere Kannen kuva: Antti Yrjönen Lehden taitto: Tuija Siltamäki, Väinö Vasara Toimitus: Vastaava päätoimittaja Tuija Siltamäki, paatoimittaja@ aviisi.fi, 050 361 2853 Väinö Vasara, harjoittelija@ aviisi.fi, 044 361 0300 Lehden formaatti: lehtiuudistusryhmä, ulkoasu: Samuli Huttunen, Pauliina Lindell © Aviisi 2016 Ilmoitusmyynti: Pirunnyrkki Oy, Kari Kettunen, kari.kettunen@ pirunnyrkki.fi, 040 018 5853 Kustantaja: Tampereen yli­ opiston ylioppilaskunta ISSN 0358-9145 (painettu) ISSN 2242-0541 (verkkojulkaisu) Painopaikka: Alma Manu Oy, Painos: 6 200 kpl Verkossa: www.aviisi.fi Somessa: www.facebook.com/ aviisi, Twitter: @aviisi, Instagram: @aviisilehti

I

A V I I S I N S UU R S EL V I TY S !

Rasittaako pimeys?

"Aina välillä. Onhan se masentavaa, että kun lähdet aamulla ulos, on pimeää, ja kun tulet takaisin kotiin, on pimeää. Pelaan pääsarjatasolla salibandya ja kun menen hallille viiden aikaan, niin on väsynyt olo, mutta kun ruvetaan touhuamaan, niin sitä piristyy."

KOLU M N I

Tuomas Aho kauppatieteiden opiskelija

JUUSO MÄÄTTÄNEN TOIMITTAJA

"Normaalisti joo, mutta jostain syystä tänä vuonna en ole huomannut mitään. Tämä on ollut hyvä syksy. Mulla on ollut samat rutiinit kuin ennenkin, joten olen pysynyt virkeänä."

Ja tämän takia se on mahtavaa

K

uuntelen tätä kirjoittaessani Toton Africaa kahdesta syystä.

Ensimmäinen on se, että olen lähdössä lomalle Etelä-Afrikkaan. Ei sillä toki mitään tekemistä kappaleen kanssa ole, mutta en voi vastustaa mielleyhtymää. Toinen on se, että kappale on yksinkertaisesti aivan mahtava, on ollut aina.

Olen tanssinut Doris-baarin tanssilattialla dj:ltä toivomani African tahtiin luultavasti useammin kuin minkään muun kappaleen.

Kun valitsimme vaimoni kanssa häihimme soittolistalle kappaleita, minulla oli vain yksi toive.

TY-DY TYT-TY TY TYT-TYT-DYYY. Mahtavaa.

Kirjoitan päivätyökseni julkaisuun, joka on tullut tunnetuksi lauseesta “Tämän takia se on mahtavaa”. Välillä tuntuu, että joidenkin mielestä mahtavuuden korostaminen on typerin lause, joka suomalaisessa journalismissa on keksitty. Samalla tavalla kuin joidenkin mielestä Toton Africa on typerin kappale, jonka pop-musiikki on luonut.

Jälkimmäinen mielipide on toki puhtaasti väärä, mutta ensimmäinen on kiinnostava.

Milloin mahtavuudesta iloitseminen on turhaa, ärsyttävää… ei-mahtavaa?

Mahtavuudelle on oltava jonkinlaiset perusteet.

Jos kaikki on mahtavaa, mikään ei ole enää mahtavaa. Toton Africa on mahtava. Ruotsalaisen tuottajakaksikon Bacallin ja Malon versioima Africa ei ole mahtava. Se on kamala. Noin muuten tuntuu, että mahtavuuden iloitsemista arvostelevat ne, joilla on tarve osoittaa, etteivät “alennu samalle tasolle”. Ikään kuin elämässä olisi saavuttanut tietyn virstanpylvään, aikuisen viisauden, kun ei tunne enää tarvetta intoilla asioista ja kun voi naurahdella heille, jotka niin tekevät.

Toki tämä on vain karu yleistys, eikä pidä aina paikkaansa. Mutta seuraavan kerran, kun jostain asiasta intoilu ärsyttää, kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään, miksei intoiltu asia voisi olla mahtava. Aika usein se on.

laura seppälä kulttuurintutkimuksen opiskelija

"Rasittaa, jos sille ei tee mitään. Kannattaa olla ulkona, kun aurinko paistaa, ottaa d-vitamiinia ja tehdä opiskelun ohella sellaisia asioita, jotka piristävät ja virkistävät. Liikunta on hyvä, tai sitten tapaa ystäviä, käy elokuvissa tai syömässä."

Airi savolainen saksan kielen opiskelija

"Kyllä se rasittavaa on, mutta kyllä sen kanssa toimeen tulee.

Pimeydestä selviää niin, että valo löytyy sieltä pimeydestä. Sieltä voi etsiä sitä." turkka rantanen hallintotieteiden opiskelija

TEKSTI JA KUVAT: VÄINÖ VASARA

VAD FAN?

Sedan året 2002.

Hur skyddas Gävlebocken mot farliga pyromaner?

I

östra Sverige finns det en konstig stad. Den heter Gävle och är berömd av en enda sak. Varje år inför första advent bygger kommunen en stor julbock på Slottstorget mitt i staden och nästan varje år bränner någon Gävlebocken eller saboterar den på något annat sätt. Till exempel på sjuttiotalet körde någon student in en Volvo Amazon i bockens bakben så att den kollapsade. Förra året brann bocken ner bara några timmar efter invigningen. Gävlebockens talesperson Maria Wallberg har dock inte tappat sitt förtroende och hoppas, att bocken ska överleva i år.

Det finns en ganska stor sannolikhet att man brinner bocken i år också. Varför bygger ni den ändå?

Vi vill att det goda ska seg-

4

ra och att Gävlebocken ska få fortsätta vara en julsymbol som sprider glädje och stämning i hela världen.

plats som dessutom är dubbel. Det tror och hoppas vi ska försvåra för nya attentat mot Gävlebocken.

Har någon pyroman någonsin förklarat sina motiv?

Där bockbrännare hamnat i häkte,- och eller rättegång har de haft lite olika förklaringar.

En amerikan trodde till exempel att det var en svensk tradition. Många attentat har skett nattetid och då är det klart att det kan vara stundens ingivelse när någon festat och tappat omdömet.

Tror ni att den överlever i år?

Vi hoppas verkligen att den överlever. Men Gävlebocken lever ett farligt liv och är svårbevakad. Vi vill att vår fina julsymbol ska vara tillgänglig för gävlebor och besökare samtidigt som vi måste ha en hög säkerhet. Det är en svår balansgång att få dessa två faktorer att samspela.

Hur skyddas Gävlebocken mot sabotage?

Den skyddas med övervakningskameror, vakter på plats med mera. Vi går inte in på detaljer kring säkerheten, men i år finns en högre gärdesgård runt Gävlebocken på

Man kan följa Gävlebocken på nätet (visitgävle.se/gävlebocken). Och till dem som inte förstod den här artikeln har vi samma meddelande som författaren Juha Hurme i sitt berömda tal: lär er svenska.

Tuija Siltamäki

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

kas vot "Tulevaisuuden yhteiskunnan täytyy olla tasa-arvoisempi" VÄINÖ VASARA teksti ● ANTTI HEIKKILÄ kuva

T

urun ylioppilaskunnan puheenjohtaja Miika Tiainen valittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajaksi Tampereella 18. marraskuuta järjestetyssä SYL:n liittokokouksessa. Tietojärjestelmätiedettä opiskeleva Tiainen on ylioppilasliikkeen kentällä erikoistunut viestintään ja sosiaalipolitiikkaan.

"Tänä vuonna syttyi halu tehdä strategista kehittämistä ja kokonaisvaltaista vaikuttamisen koordinointia. Siitä tuli kimmoke pyrkiä vielä yhtä tasoa pidemmälle", Tiainen sanoo.

Tiainen näkee SYL:n tärkeimmäksi teemaksi ensi vuonna eduskuntavaalivaikuttamisen. Vuoden 2019 vaaleja silmällä pitäen SYL haluaa tuoda julkiseen keskusteluun maksuttoman koulutuksen ja opiskelijan toimeentulon.

Opiskelijan tuet ovat olleet tapetilla sen

jälkeen, kun opintorahaa leikattiin ja opiskelijat siirtyivät yleisen asumistuen piiriin.

"Myös kansainvälisyys ja yhdenvertaisuuskysymykset ovat meidän liikkeemme ydintä ja ne varmasti näkyvät eduskuntavaalien alla."

Viime vuonna SYL julistautui feministiseksi järjestöksi, mikä suututti ihmisiä internetissä. Jotkut opiskelijat valittivat siitä, että heidät on pakkoliitetty feministiseen järjestöön.

Tiainen sanoo nyt, että feminismi, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat opiskelijaliikkeen tärkeimpiä arvoja, joten ne on luontevaa kirjata myös linjapaperiin.

"Demokraattisessa päätöksenteossa voittaa se mielipide, jolla on eniten kannatusta. Saa olla eri mieltä, mutta pitää tiedostaa tilanne ja hyväksyä se."

Tiainen haluaa, että SYL näyttää suuntaa myös arvokysymyksissä, ja

5

miika tiainen 23-vuotias tietojärjestelmätieteen opiskelija Turun yliopistosta.

Toiminut tämän vuoden Turun ylioppilaskunnan puheenjohtajana ja vuoden 2016 varapuheenjohtana. Lisäksi vaikuttanut aktiivisesti Turun kauppatieteiden ylioppilaat ry:ssä.

Polku ylioppilaspolitiikkaan sai alkunsa ainejärjestötoiminnasta. Tiainen muun muassa taittoi ainejärjestön lehteä ja järjesti sitsejä.

että arvoja toteutetaan myös käytännössä. Tiaisen mukaan feminismi voisi olla näkyvämpi osa ylioppilasliikettä itseäänkin.

"Meidän liikkeessä johtotehtävät ovat usein aika miesvoittoisia edelleen, vaikka elämme vuotta 2017. Miespuolisten henkilöiden on helpompi lähteä hakemaan paikkaa tai osallistua johtotehtäviin."

Tiaisen mukaan johtotehtävien epätasapaino johtuu siitä, että yliopistomaailma on ollut perinteisesti miehinen.

Tiainen lisää myös, että jos yhteiskunnallisessa retoriikassa nainen on se, joka pitää huolta perheestä, vaikuttaa se myös väistämättä työelämän asenteisiin ja käytäntöihin.

"Tulevaisuuden yhteiskunnan täytyy olla tasa-arvoisempi ja yhdenvertaisempi. Feminismi on yksi hyvä keino edistää sitä."

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

p u n t ari

Vuodesta toiseen Aviisi kysyi, miten yliopistolla nykyään häiritään. Kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä kyllä on, mutta harva tapauksista kantautuu ainejärjestöjen korviin. Järjestöt ovat kuitenkin aiempaa kiinnostuneita ehkäisemään häirintää.

TUUKKA TUOMASJUKKA teksti ● TUIJA SILTAMÄKI kuva

I

nnokasta lähentelyä saunaillassa. Kiusallista tuijottamista. Epäsopivaa koskettelua baarijatkoilla. Seksistisiä ja seksuaalisävytteisiä kommentteja.

Aviisi lähetti marraskuussa Tampereen yliopiston ja TTY:n kaikille 50 ainejärjestölle ja killalle kyselyn seksuaalisesta häirinnästä. Järjestöjen hallituksista kyselyyn vastasi 26, joista 15 kertoi ainejärjestössään tapahtuneen seksuaalista häirintää.

Ainoastaan 7 järjestöä oli määritellyt toimintatavat seksuaalisen häirinnän varalta.

Kuitenkin suurin osa niistä järjestöistä, joilla toimintatapoja ei ollut, pystyi nimeämään yhden tai useampia henkilöitä, joihin tapauksista voi olla yhteydessä.

Yllätyksenä seksuaalinen häirintä tuli ainakin yhden ainejärjestön sisällä.

Psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Cortex ry teki Aviisin kyselyä varten erillisen selvityksen, johon vastasi 95 opiskelijaa. Vastauksissa tuli ilmi, että ainejärjestön opiskelijoilla on lukuisia seksuaalisen häirinnän kokemuksia, esimerkkinä fuksiaisrasti, jossa suoritetaan suihinotto banaanille.

“Tällaisia asioita ei tule mietittyä tarpeeksi kriittisesti, kun asioita tehdään samalla tavalla vuodesta toiseen”, kertoo puheenjohtaja Helmi Viertiö.

Cortex aikoo jatkossa ottaa käyttöön nimettömän häirintälomakkeen sekä poistaa banaanirastin. Suurin osa järjestön kyselyyn vastanneista ei ollut kokenut häirintää.

Osa psykologian opiskelijoista piti seksuaalisena häirintänä fuksiaisten rastia, jossa suoritetaan suihinotto banaanille.

Oman ainejärjestön lisäksi seksuaalisesta häirinnästä voi kertoa suoraan ylioppilaskunnalle. Tamyn toisen häirintäyhdyshenkilön Olga Haapa-ahon mukaan pelkästään seksuaalisesta häirinnästä tulee yhteydenottoja vain

6

muutamia kertoja vuodessa. Lisäksi tapauksia on tullut ilmi osana erilaisia kiusaamistapauksia sekä vapaamuotoisissa keskusteluissa.

“Luulen, että suurin osa häirinnästä tapahtuu esimerkiksi biletilanteissa, jolloin opiskelijat kokevat, että selvittämiseen on hankala palata jälkikäteen.”

Yliopiston ulkopuolella järjestettävät alkoholipitoiset tapahtumat nousivat useassa Aviisin kyselyn vastauksessa esille häirinnän paikkoina. Cortexin tasa-arvovastaava Julia Sangervon mukaan turvattomina pidetään erityisesti Boomin järjestämiä Haalaribileitä sekä Indecsin, Staabin ja Luupin järjestämiä Kolmioita.

“Tapahtumien järjestyksenvalvojat ovat aika tuimia tyyppejä, joilla on paljon työnsarkaa jonojen hallinnassa, joten ei ole oikeastaan ketään, jolle voisi mennä kertomaan asiasta.”

Ainejärjestöjen kolmio- ja haalaribilevastaavat eivät olleet tietoisia häirinnän kokemuksista.

Staabi ry:n kolmiovastaava Timo Nättisen mukaan tapahtumasta järjestettiin lokakuussa nimetön palautekysely, jossa asia ei ollut tullut ilmi. Kummatkin järjestäjätahot kertoivat olevansa huolissaan asiasta ja kehottavat olemaan häirinnän kokemuksista yhteydessä sekä järjestyksenvalvojiin että juhlien järjestäjiin.

Moni ainejärjestö kertoi kyselyssä selvittävänsä seksuaalisen häirinnän yleisyyttä sekä päivittävänsä omia toimintatapojaan asian suhteen.

Myös häirintäyhdyshenkilö Olga Haapa-ahon mukaan ainejärjestöt ovat aiempaa kiinnostuneita kehittämään toimintaansa ja ennaltaehkäisemään häirintää. Lisäksi Tamyn ensi kevään järjestökoulutuksessa on oma osio seksuaaliselle häirinnälle.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

M U I S T A TKO ?

Häirinnän villit vuodet Näin häiritään yliopistolla

2014: SYYSKUU Ilta-Sanomat paljastaa Helsingin yliopiston irtisanovan "huippuprofessorin" seksuaalisen häirinnän takia. Osa uhreista oli professorin tutkimusryhmään kuuluneita jatko-opiskelijoita.

2015: HUHTI- JA KESÄKUU Helsingin yliopiston teologian opiskelijoiden ainejärjestölehti Kyyhkynen kirjoittaa huumauksen ja seksuaalisen häirinnän tapauksista Uudella Ylioppilastalolla. Yle Kioski tekee jatkojutun, jossa ongelmia kerrotaan olevan myös hämäläisessä osakunnassa. HYY kyseenalaistaa Kyyhkysen toimittajan toiminnan. Medioiden lähteet joutuvat uhkailun kohteeksi.

2017 LOKAKUU The New York Times ja New Yorker julkaisevat artikkelit, joissa kymmenet naiset syyttävät amerikkalaista elokuvatuottaja Harvey Weinsteiniä seksuaalisesta häirinnästä yli kolmen vuosikymmenen ajalta. Weinstein erotetaan omasta yrityksestään.

Yhdysvaltalaisen aktivisti Tarana Burken ideoima ja näyttelijä Alyssa Milanon tunnetuksi tekemä #metoo-kampanja nostaa esille naisten kokemaa seksuaalista häirintää ja nousee maailmanlaajuiseksi trendiksi.

Helsingin Sanomat pitää #metoo-teemapäivän. Lehti uutisoi ohjaaja-näyttelijä Heidi Lindenin vuodesta 2015 eteenpäin keräämistä seksuaalisen häirinnän kokemuksista Suomen elokuva-alalta. Lindenin mukaan “suurimmassa osassa tarinoita vilkkuvat ne samat 5–10 tunnettua ohjaajaa ja tuottajaa”.

M

yös yliopistolla on omat häirintäyhdyshenkilöt henkilökuntaa varten. Tehtävässä kaksi vuosikymmentä toiminut henkilöstönkehittämispäällikkö Päivi Salojärvi arvioi, että seksuaalisesta häirinnästä tulee vuosittain noin kaksi yhteydenottoa.

Yhteydenotot ovat Salojärven mukaan vähentyneet viimeisen 10 vuoden aikana. Aiemmin tapauksia oli vuodessa noin 4–5. Salojärvi ei kuitenkaan usko, että tapauksia jäisi nykyään kertomatta.

– Uskon, että seksuaalinen häirintä on vähentynyt. Kynnys ongelmista kertomiseen on madaltunut, ja olemme työskennelleet aktiivisesti asian edistämiseksi.

Salojärven mukaan puolessa häirintätapauksista toinen osapuoli on opiskelija. Noin kerran kolmessa vuodessa on myös tapauksia, joissa henkilökunnan edustaja kokee tulleensa opiskelijan häiritsemäksi. Useimmiten tilanteista on Salojärven mukaan selvitty keskustelemalla. Toisinaan on annettu puhutteluita ja muutamissa tilanteissa asian on käsitellyt yliopiston johto. Tällöin henkilö on voinut saada kirjallisen varoituksen tai hänet on pidätetty tietyistä työtehtävistä Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa, että Kallion lukion häirinnästä epäilty lehtori olisi 90-luvun lopulla häirinnyt myös Tampereen yliopiston opiskelijoita. HS:n mukaan oppiaineen silloinen professori ei pitänyt syytöksiä uskottavana. Salojärvi ei tunne tapausta. Hänen mukaansa HS:n kuvaus ei muistuta yliopiston toimintatapaa.

– Asia on sen kaltainen, että se pitää ottaa vakavasti. Yksi henkilö ei voi todeta, että tapaus ei ole uskottava.

Seiska uutisoi CIA Naisten Olohuone -nimisestä Facebook-ryhmästä, jossa laulaja Tomi Metsäketoa syytettiin seksuaalisesta häirinnästä. Metsäketo sai potkut Mamma Mia -musikaalista ja Tähdet tähdet -ohjelmasta.

MARRASKUU STT kertoo Kallion lukion lehtorista, jonka kerrotaan häirinneen opiskelijoitaan vuosituhannen alusta lähtien.

Lehtori pidätetään tehtävistään. HS:n mukaan myös Tampereen yliopiston silloisen draamalinjan opiskelijat olivat kokeneet lehtorin kursseilla seksuaalista häirintää vuosina 1996–2000.

Yli 700 näyttelijää, 690 ooppera- ja konserttimusiikkialan toimijaa sekä lähes 600 juridiikan alalla työskentelevää ruotsalaista ammattilaista nostavat esille seksuaalisen häirinnän ongelmia omilla aloillaan.

Kruununprinsessa Victoria ja kuningatar Silvia osallistuvat seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun vastaiseen tapahtumaan Ruotsissa.

Koonnut: Tuukka Tuomasjukka

Tuukka Tuomasjukka

7

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

OUTO

Säätiö vie, yhteisö vikisee Yliopistoyhteisöä ei sittenkään kuulla uuden yliopiston rehtorin valinnassa. Epäselvää on sekin, kuinka lopullinen säätiön hallituksen valmistelema strategia uudelle yliopistolle on.

VÄINÖ VASARA teksti

K

orkeakoulusäätiön hallitus kohahdutti marraskuussa, kun se ilmoitti hakevansa rehtoria Tampereen uudelle yliopistolle vain päivä sen jälkeen, kun perustuslakivaliokunta oli löytänyt uuden yliopiston järjestäytymisestä yliopiston itsehallintoon liittyviä ongelmia.

Rehtorin valinta on lain mukaan itsehallintoa toteuttavan toimielimen eli yliopiston hallituksen tehtävä. Se ei kuulu säätiön hallitukselle, joka koostuu kokonaan yliopiston ulkopuolisista henkilöistä.

Kummallista hakuilmoituksessa oli sekin, ettei uuden yliopiston ensimmäiseltä rehtorilta edellytetä tohtorin tutkintoa. Säätiön hallituksen puheenjohtaja Marja Makarow perusteli rehtorihakua sillä, että pitkä hakuprosessi on syytä käynnistää ajoissa, ja että rehtorin tulee valitsemaan "asianomainen päättävä elin", sitten kun säätiön hallituksen rooli päättyy tämän vuoden lopussa.

Kuinka ollakaan, sivistysvaliokunta sääti 28. marraskuuta, että vuoden alusta aloittava siirtymäkauden hallitus saa valita uuden yliopiston rehtorin. Koska siirtymäkauden hallitus on todennäköisesti yhtä kuin säätiön nykyinen hallitus, ei siinä tule olemaan ainuttakaan yliopistoyhteisön edustajaa.

Yliopistoyhteisöä ei siis näillä näkymin olla kuulemassa, kun ensimmäisestä rehtorista päätetään.

Itse rehtorin valintaprosessi on myös salainen, vaikka ylioppilaslaki

8

vaatii, että vastaavien luottamustoimien valintojen tulisi olla julkisia.

Eriskummallinen meininki.

Isoja kysymyksiä on vielä auki siitä, kuinka paljon yhteisö saa todellisuudessa vaikuttaa uuden yliopiston muotoon – strategian, johtosäännön ja organisaatiorakenteen kautta.

Nämä kaikki ovat asioita, jotka vaikuttavat pitkälle yliopiston tulevaisuuteen.

Yliopistoyhteisön ulkopuolisista toimijoista todennäköisesti koostuva siirtymäkauden hallitus päättää alkuvuonna uutta yliopistoa ohjaavista säännöistä. Säätiön puheenjohtaja Marja Makarow pitää näitä päätöksiä lopullisina, mutta laki on eri mieltä.

"Kyllä nämä päätökset ovat lopullisia, että eivät ne siirtymäkauden hallituksesta lähde luonnoksina, vaan ne ovat oikeita päätöksiä", Makarow kommentoi.

Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää ei ole samoilla linjoilla ja painottaa, että säätiön hallituksen valmistelemat ja väliaikaisen hallituksen alkuvuonna asettamat säännöt uudelle yliopistolle tulevat käytännössä olemaan ainoastaan sääntöluonnoksia, jotka eivät ole juridisesti sitovia.

Lopullisen päätöksen tekee yliopistoyhteisön valitsema ensimmäinen hallitus.

"Ei säätiöllä ole varsinaisesti toimivaltaa päättää yliopiston johtosäännöstä tai strategiasta. Tietysti se voi antaa linjauksia omissa nimissään", kommentoi Mäenpää.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

A R V OK A S / Y H DIST Y M IN E N

Ylioppilaskuntien katsastus

A

loitin syyskuussa valtavan urakan. Minut valittiin valmistelemaan Suomen toiseksi suurimman ylioppilaskunnan syntyä vuodelle 2019. Olen valmis työhön, mutta edelleen jännittää!

Syksyn tärkein työ on tehty hyvässä yhteistyössä TTYY:n ja Tamyn toimistoilla työskentelevien kanssa. Ylioppilaskuntien arkea jaetaan usein eri sektoreihin, jotka keskittyvät esimerkiksi sosiaalipoliittisiin tai kansainvälisiin asioihin. Näitä sektoreita katsastettiin pitkin syksyä tapaamisissa, joista kirjoitin pitkät pätkät muistiinpanoja ja yhteenvetoja. Osat ja toiminnot katsastettiin sekä pohdittiin, mikä toimii hyvin, ja mitkä ovat isoimmat erot. Myös johtamista ja taloutta tarkasteltiin sekä sitä, miltä ylioppilaskunnat näyttävät ulospäin. Tähän mennessä olen saanut hyvän tilannekuvan.

Kysymyksiä toki riittää mutta koko ajan enemmän myös vastauksia. Syksyllä valitut edustajistot valitsivat vuodeksi 2018 ylioppilaskuntien toimistojen arkeen hallituslaiset. Seuraava iso tehtäväni on opastaa uudet ihmiset organisaatioiden katsastusraporttiin.

TA M YPÄ I V Ä K I R J A T

Onko se laiton?

No onhan se!

T

amyn toimistolla on muutama viikko fiilistelty sitä, että perustuslakivaliokunta totesi Tampere3-lakiehdotuksen perustuslain vastaiseksi: Yliopistoilla on itsehallinto, ja siksi yhteisön pitää valita yliopiston hallitus. Lisäksi valiokunta muistutti, että yhteisöllä pitää olla valtaa myös siirtymävaiheessa ja että perustuslaki ylittää säätiön säännöt.

Tavallaan olisi kiva, jos prosessin suurin juhlan aihe ei olisi se, että se todetaan laittomaksi. Sattuu vain olemaan niin, että samat ongelmat ovat olleet julkinen salaisuus jo kauan. Ne ovat olleet säätiön perustajien, kuten Teknologiateollisuuden ja Tampereen kaupungin, korkeakoulujen, ministeriön sekä ministerin tiedossa. Paha vain, että yliopiston itsehallinto ja demokratia eivät kiinnostaneet ketään riittävästi, päinvastoin tietyt tahot karttavat niitä kuin ruttoa.

Optimistina ajattelisin, että nyt kaikki muuttuu. Nyt eduskunta päättää perustuslakivaliokunnan kommenttien mukaisesti. Nyt säätiön hallitus miettii omaa mandaattiaan, joka ei ole yhteisön antama. Nyt valmistellaan johtosääntö, johon ei kirjoiteta lain tai sen hengen vastaisuuksia (kuten nimetä provostia konsistorin puheenjohtajaksi tai rajata yhteisön päätösvaltaa hallituksesta vain nimelliseen kuten Aallossa on tehty). Nyt keväällä valitaan yhteisön toimesta hallitus, jossa on myös yhteisön edustus.

Koulutuspolitiikka kuitenkin tekee ihmisestä kyynisen. Tässä prosessissa kun ei ole ollut kertaakaan tilannetta, jossa foliohattu olisi ollut liian syvällä päässä.

Veera Kaleva KIRJOITTAJA ON tAmyn kopo-asiantuntija.

tampere 3 Yhdistymiskoordinaattorin työt alkoivat yhdistymisen valmistelemisessa 18.9.2017.

Tilannekuvaus ylioppilaskuntien toiminnasta on tehty ja tärkeimmät yhdistymisen toimenpiteet kiinnittyvät identtisin sanakääntein ylioppilaskuntien vuoden 2018 toimintasuunnitelmiin.

MILJA KEINÄNEN

Jari-Pekka Kanniainen Kirjoittaja on ylioppilaskuntien yhdistymiskoordinaattori.

NÄIN ON!

Pari viime vuotta palindromeina

Y

lioppilaskunnan toiminnassa ehtii kahdessa vuodessa nähdä kosolti toistuvia edunvalvontakysymyksiä, joissa saamme olla tarkkana. Toimijat vaihtuvat, rattaat pyörivät, järjestömuisti voi olla lyhyt. Tarjoan siksi tamperelaiseen alivaltiosihteerimäiseen tyyliin huomioitani ja muistettavaa palindromien kautta. ”Sotee tuska, maksut eetos.”

YTHS:n asema on sote-uudistuksen myllerryksessä pysynyt tasaisella lämmöllä kuumottamassa ylioppilaslii-

9

kettä. Samalla avaukset lukukausimaksujen asettamisesta suomalaisille opiskelijoille nousevat aika ajoin esiin ratkaisuna yliopistojen rahoitusongelmiin. Muistetaan että terveys ja toimeentulo kulkevat käsi kädessä. ”No onko kopo pop? -Ok ok, no on!” Kopo eli koulutuspolitiikka on jatkuvasti pinnalla, oli kyseessä sitten tamperelaisten korkeakoulujen fuusio tai #koulutuslupaus. Muistetaan kysyä mistä on tultu ja mihin ollaan menossa. ”Tees rakenteet, ne karseet.”

Opetus- ja tutkimussisältöjä ja muuta jännää uutta ei luoda ilman rakenteita. Rakenteet määrittävät myös sen, missä opiskelijat voivat omiin asioihinsa vaikuttaa. Muistetaan miettiä, miten kokonaisuus toimisi parhaiten ja kaikki yliopistolaiset huomioiden.

mikko Lampo KIRJOITTAJA ON tamyn hallituksen puheenjohtaja.

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

II

10

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Suomi 100 – minä 0

Suomen suuresta syntymäpäivästä piti tulla merkittävä taitekohta, joka piirtyy kansakunnan muistiin. Tulikin sinivalkoinen perunaleimasin, jolla lätkittiin isänmaallisuutta minne sattuu.

VANESSA VALKAMA teksti ● ANTTI YRJÖNEN kuvitus

S

uomen lippua kannatteleva partiopoika huojuu puolelta toiselle. Silmät lupsuvat kiinni, mutta katse pysyy tiukasti aukion punertavassa sorassa.

Toukokuuksi epätavallisen helteisenä päivänä herra kaupunginjohtaja pitää puhetta, jossa vilahtelevat Martti Luther, meidän pojat ja talvisodan henki. Kirkkoherra nyökyttelee vieressä.

Partiopojan huojuminen kiihtyy.

Aurinko paahtaa niskaan.

Kaupunginjohtajan puhe ei lopu.

Kops.

Maassa makaavat pyörtynyt partiopoika ja Suomen lippu. Joku yleisöstä tulee ja raahaa pojan sivummalle.

Toinen, vielä tajuissaan oleva mutta kyllästyneen näköinen partiopoika nostaa hiekkaisen lipun maasta.

Kaupunginjohtajan puhe ei taukoa sekunniksikaan.

Nieleskelen myötähäpeää samalla, kun yritän pidätellä naurua jälleen yhdessä surkuhupaisassa Suomi 100 -tapahtumassa.

Tällä kertaa istutetaan juhlapuuta.

Vuoden aikana sinivalkoiset lapiot on isketty juhlallisesti 100-vuotiaan Suomen maaperään jo 1 692 kertaa. Niin monta itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi istutettua puuta on ainakin rekisteröity Puutarhaliiton verkkosivuille.

Paskoille Suomi 100 -tuotteille on naureskeltu läpi vuoden. Mikä nostaisikaan kansallisylpeyttä paremmin kuin WC-pöntön kuuraaminen Suomi 100 -vessaharjalla?

Todellisen isänmaan ystävän voi lopulta haudata Suomi 100 -arkussa.

Juhlavuoden ankea ohjelmakin voisi naurattaa, ellei sitä olisi niin paljon. Valinnanvaraa on liikaa.

Toimittajana olen tottunut osallistumaan jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin naama peruslukemilla. Tänä vuonna se on ollut tavallista vaikeampaa.

Karhupukuiset itäsuomalaiset houkuttelivat minua katsomaan, kuinka puupölkyistä veistetään mesikämmeniä. Joutsentanssia hypähdellyt kaksimetrinen mies ajatteli, että sulavat liikkeet saavat ihmiset innostumaan Kouvolasta.

Suomi 100 on sinivalkoinen perunaleimasin, jolla on lätkitty sokeasti ympäriinsä. Joskus osuu, usein ei.

Usko alkoi loppua viimeistään heinäkuisessa kaatosateessa, keskellä hämäläistä peltoa. Suomen itsenäisyyden juhlavuotta juhlistettiin tuunaamalla pyöröpaaleja.

Siellä sitten rämmin harmaan tihkun läpi kohti valkoisten muovimöhkäleiden rivistöä. Vinoon lyyhistyneen ladon taakse oli jäänyt kisailuun osallistuneiden joukkueiden jäljiltä heinäpaaleja, joihin sudittu maali valui iloisesti pois sateen mukana. Ainoa yli vartin ahertanut joukkue kasasi vielä paalinsa päälle heinää, kun saavuin paikalle.

11

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

”Saimme idean, että tämä on kivaa yhteistä tekemistä. Itsenäisyys on myös tärkeä asia”, paikallisen pankin viestintähenkilö selitti, ja asetteli heinän päälle vielä tekokukkia.

Niinpä.

Joka ikinen kyläjuhla ja tanhuesitys on ollut nyt jotenkin erityisempi kuin yleensä, koska se on ollut osa Suomi 100 -ohjelmistoa. Myös jo vuosia järjestettyjä tapahtumia on juhlittu Suomi 100 -nimellä.

Juhlavuoden varjolla maakuntien pikkutapahtumat ovat saaneet näkyvyyttä, jota kiva yhteinen puuhastelu ei välttämättä oikeasti ansaitsisi.

Suomi 100:n piti olla sukupolvemme merkittävin juhlavuosi. Sen oli tarkoitus näyttäytyä ”yhtenäisenä ja tunnistettavana”. Siitä on pitänyt huolta Suomi 100 -sihteeristö, joka vastaa kokonaisuuden rakentamisesta, kuten ohjelmatyön ohjaamisesta.

Suomen 100-vuotiaan itsenäisyyden juhlaohjelma on ollut suomalaisten itsensä järjestämää. Teema on yhdessä, tillsammans, eli kaikki on kutsuttu mukaan. Kuka tahansa saattoi hakea osaksi virallista Suomi 100 -ohjelmaa.

Ja siltä se kyllä näyttääkin.

Erään keskisuuren kaupungin Suomi 100 -yhteyshenkilön mukaan alueen tapahtumista mentiin sekaisin jo viime vuoden kesällä. Juhlavuoteen liittyviä virallisia ja epävirallisia tapahtumia oli niin paljon, että kaupungin oli mahdoton koordinoida niitä saman katon alle.

Juhlavuosi on karannut käsistä, sen myöntävät kaikki.

Myös ohjelmapäällikkö Suvi Innilä Suomi 100 -sihteeristöstä.

“Suomi 100 -ohjelma on ylittänyt kaikki odotuksemme sekä laajuudessaan että monipuolisuudessaan. Olemme joskus todenneet, että juhlavuosi lähti lapasesta ja mahtavaa niin!” Innilä sanoo. ”On selvästi niin, että satavuotisjuhlavuosi on innoittanut suomalaisia ja Suomen ystäviä, kuten myös juhlavuoden yhdessä-pääteema.”

Sitä ei voi kiistää. Satavuotisjuhlavuoden ohjelman rakentamiseen osallistui tuoreimpien tietojen mukaan yli 600 000 suomalaista. Määrä vastaa noin kolmen Tampereen väkilukua.

Virallisesti Suomi 100 -ohjelmaan liitetyistä hankkeista noin 5 000 toteutui. Tapahtumia hankkeissa oli kymmeniä tuhansia.

Osa hyväksytyistä hankkeista peruuntui kokonaan tai ne eivät toteutuneetkaan juhlavuoden aikana. Lisäksi reilu 700 hakemusta hylättiin, koska ne eivät täyttäneet ohjelman edellytyksiä.

Hanke ei päässyt osaksi virallista ohjelmaa, jollei sillä ollut erityistä yhteyttä juhlavuoteen tai yhdessä-teeman toteuttamiseen. Hyväksytyn hankkeen piti ilmentää joko Suomen 100:aa vuotta, Suomea vuonna 2017 tai Suomen tulevaisuutta.

Vaikka kriteereitä on asetettu sivutolkulla, lopulta lähes mikä vain on voinut olla Suomi 100. Vai millaisen kuvan kansakunnan tulevaisuudesta piirtää Suomi 100 -tuolijumppa?

Juhlavuodella on ratsastettu myös epävirallisesti, ilman sihteeristön siunausta. ”Kyllä näin on havaittu”, Innilä vahvistaa.

Suomi 100:aan on virallisesti ladattu paljon odotuksia.

Esimerkiksi Suomi 100 -opas kunnille keväältä 2016 julistaa, että juhlavuodesta syntyy “kansallisesti merkittävä taitekohta”, joka “vie Suomea eteenpäin” ja “jättää kestävän muistijäljen”. Onko näin?

“No ei tietenkään ole”, sanoo Suomen historian dosentti Tuomas Tepora Helsingin yliopistosta.

Tepora on tutkinut nationalismia, tunteiden kulttuurihistoriaa ja kansallisia symboleita aina siniristilipusta Mannerheimiin.

Hänen mukaansa Suomen sadan itsenäisen vuoden täyttyminen ei ole itsessään mikään taitekohta. Ikimuistoisia hetkiä ei voi kehittää tyhjästä.

“Ei kansallisia tai muita isoja kollektiivisia ryhmiä koskevia tarinoita synnyttämällä synnytetä. Juhlavuodet eivät sinänsä jää mieliin vaan ne asiat, joita juhlistetaan. Ei Suomi 100:sta tarvitsekaan jäädä pysyvää muistijälkeä.”

Teporan mielestä on älytön ajatus, että Suomi edes olisi 100-vuotias.

“Itsenäisyydestä on tietenkin sata vuotta. Suomi 100 on silti rajattu aika erikoisesti ja keinotekoisen oloisesti sadan vuoden aikajänteeksi, joka on tietysti täysin epähistoriallista ajattelua.”

Teporan mukaan Suomi modernina konstruktiona voidaan laskea paljon vanhemmaksi, ainakin 150 vuotta vanhaksi. ”Jos nyt haluaa jotain tällaisia lukuja esittää. Se on aika älytöntä.”

12

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Kuka tahansa saattoi hakea osaksi virallista Suomi 100 -ohjelmaa.

Ja siltä se kyllä näyttääkin.

13

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

Suomi 100:n suomalaisuus on pikemminkin kuin kollektiivinen kainalopieru.

14

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Valtioneuvoston kanslian Suomi 100 -hankkeen 19 miljoonan euron budjetista noin 7 miljoonaa euroa on varattu valtakunnallisiin valtionavustuksiin. Lisäksi alueverkoston kautta on kanavoitu alueellisille hankkeille avustuksia noin 1,9 miljoonaa euroa.

Valtaosa mittavasta ohjelmasillisalaatista on silti toteutettu ilman valtion rahaa.

Avustusta on saanut vain noin yksi viidestä hankkeesta.

Valtakunnallista avustusta on myönnetty noin 160 hankkeelle, kun alueellista tukea on saanut noin 750. Suomi 100 -sihteeristö on myös korostanut, ettei yksikään hanke ole toteutunut täysin avustusten turvin.

Ei siis ihme, että Suomi 100 -vetojuhdat ovat tyytyväisiä.

Rahaa on mennyt vain murto-osaan koko ohjelmistosta, kun suurimman vaivan ovat nähneet lukemattomat vapaaehtoiset.

Tilastokeskuksen seurannan mukaan 98 prosenttia suomalaisista on tietoinen juhlavuodesta.

Hei te jäljelle jääneet 2 prosenttia: Miten vitussa?

Suomi 100 -juhlavuosiohjelmasta tuli lopulta kaikkien aikojen suurin. Ohjelman avoimuus ja laajuus ovat ”ainutlaatuisia myös kansainvälisesti”.

Suomi 100 -juhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen iloitsi tiedotteessa, kuinka lukemattomin eri tavoin upean aktiiviset suomalaiset halusivat juhlia maataan. Ohjelmapäällikkö Suvi Innilä on samoilla linjoilla. ”Näen, että tällainen toteutustapa kunnioittaa jo itsessään suomalaista kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa”, Innilä toteaa.

Juhlavuoden onnistumista voi arvioida Tuomas Teporan mielestä vasta jälkeenpäin. Hän arvelee, että sekavan ohjelman taustalla on moniäänisyyden hakeminen.

“Luulen, että tässä on tietoisesti yritetty purkaa monien mielissä luutunutta käsitystä siitä, miten tällaista merkkipäivää pitäisi juhlia. Erilaisia yhteiskunta- ja intressiryhmiä on haettu saman katon alle ihan tarkoituksella.”

Mitä Suomi 100:n sitten olisi pitänyt olla? Vaikea sanoa.

“Ihmisillä on kauheasti erilaisia näkökulmia. Onhan sitä kritisoitu, että juhliminen on sirpaloitunutta, eikä erityistä linjaa ole. En ole ainakaan itse kokenut, että Suomi 100 olisi vyörynyt päälle. Se on pikemminkin leima, joka on lyöty moneen asiaan”, Tepora sanoo.

Kritiikkiä on tullut myös siitä, että valtion rahoja eivät ole saaneet erityisesti itsenäisyyteen liittyvät tapahtumat tai hankkeet.

15

Sen sijaan valtio on avustanut Suomi 100:aan liittyen esimerkiksi maahanmuuttajien työllistämistä Startup Refugees -verkostolla ja toukokuussa Porvoossa järjestettyä ”politiikan Slushia”. ”Suomessa tulee varmaan selkäytimestä, että pitäisi keskittyä virallisempaan tai konservatiivisempaan juhlintaan, pönötykseen tietyssä mielessä. En usko, että se on kadonnut tästä mihinkään. H-hetkeen varmasti kuuluvat perinteisetkin muodot vahvasti”, Tepora uskoo.

Positiivista on ollut Teporan mielestä se, että historia on ollut juhlavuoden myötä niin paljon esillä – myös sisällissota esimerkiksi Tampereen Työväenmuseo Werstaan Vapaus -näyttelyssä. ”Kun merkkivuosi jatkuu vuoden 1918 suhteen ensi vuoden puolelle, on mielenkiintoista nähdä, miten se tulee näkymään. ” Suomi 100 -juhlavuoteen on sisäänrakennettu oletus juhlinnasta ja positiivisten asioiden esittelystä. Teporan mukaan tämä saattoi olla yksi syy sille, miksi juhlarahassa olleesta punaisten vankien teloituskuvasta nousi toukokuussa niin suuri kohu.

Myös marginaalit ovat päässeet esille juhlavuoden kyljessä. Tepora nostaa esimerkiksi saamelaisten oikeudet, joista on puhuttu tänä vuonna paljon julkisuudessa.

Miten asiat voivat vielä olla näin huonosti jo 100-vuotiaassa Suomessa? Sitä sopii pohtia italialaisen Suomi 100 -punaviinilasillisen äärellä.

Suuri juhlavuosi on antanut Suomelle kyytiä sadan vuoden edestä. Käteen jäi vähän myötähäpeää ja kotikutoinen suomalaisuus.

Se ei ole pukeutunut polyesteripukuun pitämään puhetta sotavuosista tai järjestänyt illallista katulamppujen alla Kalliossa.

Suomi 100:n suomalaisuus on pikemminkin kuin kollektiivinen kainalopieru. Se on itse tehtyä, tyhjästäkin innostuvaa ja hulluudestaan ylpeää. Ei ole niin pientä paikkakuntaa tai merkityksetöntä tilaisuutta, ettei Suomi 100 olisi voinut antaa sille lisää uskottavuutta – ainakin tekijöidensä silmissä.

Suomi 100:lta ei ole säästynyt edes avaruus.

Yksi juhlavuoden erikoishankkeista on Suomi 100 -satelliitti, jonka piti nostaa juhlinta aivan uudelle tasolle.

Juhlavuoden lopun kohokohdaksi suunniteltu satelliitti pääsee kuitenkin avaruuteen vasta ensi maaliskuussa.

Avaruusliikenteen aikataulut tulivat vastaan.

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

16

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

ketä kiinnostaa?

Sadattuhannet katsovat, kun 14-vuotias tyttö harjaa hampaitaan. Levy-yhtiöille kiinnitetään tubettajia, ja nyt Hjallis saarnaa kanavallaan nuorille siitä, miksi eduskunta ei toimi. Miksei kukaan kysy – miksi?

VÄINÖ VASARA teksti ● SILJA VIITALA kuvat

17

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

H

elsinkiläinen tubettaja Roni Back julkaisee Youtubeen videon melkein joka päivä.

Tänään Back syö Taco Bellissä ja yllättyy siitä, kuinka tulista ruoka on. Back menee kotiin ja vie tyttöystävälleen suklaapatukan. Lopuksi hän avaa postipaketin, josta paljastuu pelifirman lahjoittamat pelikuulokkeet.

Video koostuu lähinnä ilmaisista asioista ja ilmeistä.

Klippi saa vuorokaudessa yli 100 000 näyttökertaa.

Kommenteissa joku juhlii sitä, että näki videon ensimmäisten joukossa: vasta 139. tykkääjä. Itse videon sisällöstä ei pahemmin keskustella.

Ehkä sillä ei olekaan niin väliä.

Mutta miksi tavallinen ihminen tekemässä tavallisia asioita on niin kiinnostava?

Noppari muistuttaa, että ihminen on aina ollut kiinnostunut toisista ihmisistä, oli kerronnan muoto sitten kirjallisuus, journalismi tai vaikka elokuva. Nyt ihminen vain tarinallistaa itse itsensä.

Siinä missä perinteiset julkisuuden hahmot, kuten artistit tai näyttelijät, voivat tuntua etäisiltä ja silotelluilta, on tubettaja lähellä koko ajan. Ja siinä missä artisti mainostaa Snapchatissa uutta singleään, tubettaja kuvaa itseään harjaamassa hampaitaan ja stressaamassa koeviikostaan.

Katsoja tarkkailee toista tavallista ihmistä ja vertaa, mitä yhteistä on, ja mikä taas erottaa tubettajan katsojasta.

"Vähän kuin kulkisi kadulla ja kurkistelisi ihmisten ikkunoista sisään, kun kämpässä palaa valot. Että miltäs siellä näyttää. Samanlainen uteliaisuus herää tässäkin."

Noppari jatkaa.

"Nuo tyypit ovat riittävän tavallisia että niihin voi samaistua, mutta ne osaa tehdä siitä tavallisuudestaan epätavallista. En tiedä kuinka tietoisesti ihmiset ovat miettineet henkilöbrändiään, mutta sen päälle tämä perustuu hyvin pitkälti."

Otetaanpa avuksi Tubettajan käsikirja ja henkilöbrändäystä käsittelevä luku. Roni Back kertoo muun muassa, että esiintyy videoilla sen perusteella, mitä haluaa ihmisten ajattelevan itsestään.

Kirjaan haastatellut tubettajat myöntävät ajattelevansa henkilöbrändiä myös siitä lähtökohdasta, mitä yritykset ajattelevat. Huumeista tai rasismista höpöttäminen voi häätää mainostajat pois.

Kirjassa korostetaan, kuinka tubettamista ei tule aloittaa suosion takia, vaan siksi, että siitä pitää. Että se on oma juttu. Silti suuri osa kirjasta käsittelee markkinointia, yritysyhteistyötä ja hakukoneoptimointia.

Kaikki tietävät, että tubettajien videot ovat suosittuja ja että alakouluikäiset tykkäävät katsoa niitä. Mutta kun lukuja pyörittelee tarkemmin, alkavat tubemanian mittasuhteet tuntua ummikolle epätodellisilta.

Tänä vuonna julkaistussa Tubettajan käsikirjassa Roni Back kertoo, että hänellä on Instagramissa yli 100 eri fanisivua. Siis Backin seuraajien perustamia sivuja. Sata.

Niistä suosituimmalla on yli 6 000 seuraajaa.

Tunnen itseni hölmöksi. En ymmärrä ilmiötä, jonka niin monet tuhannet ovat ottaneet omakseen. Mediat jauhavat siitä, kuinka tubettajat ovat 2010-luvun pop-tähtiä ja miten he elättävät itsensä mainostuloilla. Kukaan ei tunnu kysyvän – miksi?

Otan yhteyttä mediatutkija Elina Noppariin, joka on erikoistunut nuorten ja median suhteeseen.

Istumme koneen ääreen ja laitamme pyörimään videon 14-vuotiaalta Pikku Pinskulta. Vantaalainen tubettaja kuvaa päivänsä kulkua: meikit naamaan, kiireellä bussiin, pizzaa poikaystävän kanssa.

"Tää pizza on semi kallista ni me otettiin tää yks pala mukaan…"

Hetkinen, nyt on pakko laittaa pauselle.

Ketä oikeasti kiinnostaa?

"Voisin hyvin kuvitella, että tämä kiinnostaa muutamaa vuotta nuorempia, sellaisia varhaisteinejä, joille 14-vuotias on jo iso tyttö", Noppari sanoo.

Nopparin mukaan nuorten kasvamiseen kuuluu perinteisissäkin medioissa se, että kiinnostutaan vähän vanhemmille suunnatuista sisällöistä, esimerkiksi elokuvista, joita ei periaatteessa olisi vielä ikää katsoa. Kun tubettajat julkaisevat videoita jopa päivittäin, pääsee katsoja osaksi toisen elämää. Se on kuin tosi-tv:tä, joka jatkuu päivästä toiseen.

"Katsoja saa hetkellisyyden, spontaaniuden ja autenttisuuden fiiliksiä ihan eri tavalla kuin jossain ohjatussa nuorten sarjassa", Noppari kuvailee.

Entinen Imagen päätoimittaja Heikki Valkama päätti keväällä 2015 julkaistun tubettamista käsittelevän pääkirjoituksensa näin: "Ajatus, että jokainen voi olla media, on mullistava. Ajatus siitä, että jokaisen median tärkein sisältö on minä itse, on masentava."

Noppari ei ole Valkaman kanssa samaa mieltä.

"Onko se masentava ajatus, että ihminen kirjoittaa päiväkirjaa?", Noppari kysyy.

Noppari on tympääntynyt siihen, että videoblogeihin ja selfieihin tunnutaan aina liitettävän keskustelu narsismista. Hän lähestyisi aihetta mielummin siitä näkökulmasta, mitä mahdollisuuksia se tarjoaa nuorille.

"Monella se liittyy oman itsensä etsimiseen, ja tuossahan saa suoraa palautetta, liittyy verkoston osaksi ja tutustuu ihmisiin."

18

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Pelivideot olivat tubetuksen ensimmäisiä muotoja. Muun muassa maailman tilatuin tubettaja, ruotsalainen PewDiePie aloitti videoilla, joissa hän kommentoi humoristisesti pelien tapahtumia.

19

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

Tubettajat ovat tärkeimpiä muotivaikuttajia, ja brändit tietävät sen. Tubetuksen myötä on vakiintunut termi vaikuttajamarkkinointi, jossa sekä tubettaja että yritys saavat näkyvyyttä, mutta luovat samalla katsojaa kiinnostavaa sisältöä.

20

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Toisaalta, itseensä voi alkaa suhtautua myös pakkomielteisesti, jos koko ajattelu pohjautuu sille, mitä muut ajattelevat.

Olisi muutenkin hölmöä leimata kaikki tubettaminen narsistiseksi, sillä suurin osa tubettajista keskittyy myös paljon muuhunkin kuin itseensä, ja my day -tyyppiset videot ovat yksi lajityyppi muiden joukossa.

Tubetuksen ensimmäisiä muotoja olivat pelivideot, joissa itse tubettajaa ei välttämättä edes näy, vaan ruudulla pyörii videokaappaus pelistä. Näin aloittivat muun muuassa Roni Back, sekä maailman tilatuin tubettaja, ruotsalainen Pewdiepie.

Ensimmäisten joukossa olivat myös parodiaan ja sketseihin keskittyvät kanavat, joista ehkä tunnetuin kotimainen esimerkki on Justimusfilms. Komediakolmikon lyhytelokuvia on sittemmin esitetty myös Ylen kanavilla.

Suomen tubeskeneen pullahteli vuoron perään muusikkotubettajia, meikkikanavia ja muotivlogeja. Viimeisimpänä villityksenä ovat videot, joissa leikitään itsetehdyllä limalla eli slimellä.

Kanavat muuttuivat yhä persoonakeskeisimmiksi, ja tubettajat alkoivat vierailla toistensa videoilla.

Vuonna 2014 kansainväliset Youtube-verkostot Splay ja United Networks rantautuivat Suomeen ja kiinnittivät kasan tubettajia riveihinsä. Samana vuonna perustettiin myös kotimainen Töttöröö Networks. Verkostot auttavat tubettajia muun muassa promootioyhteistyössä, markkinoinnissa ja verkostoitumisessa.

Kohta tubettajat olivat jo kaikkialla.

Ne vyöryivät primetime-televisioon, radiojuontajiksi, ostoskeskusten pop-up-lavoille ja laulukilpailujen tuomareiksi.

Viime vuonna itsetietoinen musiikkieliitti raivoistui, kun tubettaja Arttu Lindeman solmi levytyssopimuksen Sony Bmg:n kanssa, keikkui viikkoja soittolistojen kärjessä ja kruunattiin kaiken kukkuraksi vuoden artistiksi yleisöäänin Emma-gaalassa.

Tietysti Lindeman kiinnitettiin levy-yhtiölle vain, jotta seuraajat siirtyivät kaverin perässä youtubesta levyhyllyille. Ei Arttu Lindeman ole räppärinä kummoinen, mutta mitä sitten?

Noppari muistuttaa, miten pop-kulttuurissa persoona on ollut aina merkittävä tekijä, ja kuinka aina uuden mediamuodon myötä ajatellaan sen mullistaneen kaiken, eikä huomioida yhtymäkohtia menneeseen.

"Ajatellaan, että 'tämä on narsistista, eikä tässä merkitse mikään muu kuin persoona', ikään kuin meidän populäärikulttuuri olisi muka huikeaa korkeakulttuuria ja pelkkää lahjakkuutta."

Tubettajat kiinnittivät nopeasti myös mediatalojen huomion. Mentaalisavukkeena tunnettu Aleksi Rantamaa teki pitkään yksityiselle kanavalleen perinteisiä videoblogeja, joissa hän vouhotti kameralle jostain ajankohtaisesta aiheesta provosoivaan sävyyn.

Sitten Rantamaa napattiin "toimittajaksi" Yle Kioskiin, jossa hän on kioskimaiseen tyyliin tulkannut yhteiskunnallisia aiheita niille nuorille, jotka eivät jaksa lukea sanomalehtiä.

Pyöräytämme Nopparin tietokoneelta päälle videon, jossa Rantamaa vierailee eduskunnassa selvittääkseen "mitä noi poliitikot oikeasti tekee". Todellisuudessa Rantamaa kiemurtelee kameran edessä, koska häntä jännittää puhua kansanedustajille, luettelee ne kolme poliitikkoa, jotka hän tuntee, ja kysyy Erkki Tuomiojalta, pitäisikö kannabis laillistaa.

"Jotenkin tosi piinallista", Noppari naurahtaa ja pohtii, kuinka kannattavia rekrytointeja suositut tubettajat ovat mediataloille.

Todellisuudessa siirtymä ammattimediaan ei aina ole helppoa. Tubettamisessa viehättää autenttisuus, se, että kukaan ei ole sanelemassa mitä tehdä.

"Ja sitten jos tubettajia rekrytään ammattimedian puolelle, niin he joutuvat muokkaamaan itseään. Siinä on tietty itsensä myymisen riski, minkä yleisö aistii tosi helposti."

Siirtymä perinteiseen mediaan on varmasti ollut vaivattomampi esimerkiksi Rantamaan kollegalle Jaakko Kesolle, joka on profiloitunut yhteiskunnallisena tubettajana ja tuottanut sisältöä muun muassa Kioskille ja Madventuresille. Keson oma kanavakin on tyyliltään raportoivaa ja taustoittavaa ja eroaa paljon my day -tyyppisistä vlogeista. Mentaalisavukkeen eduskuntareportaasin motiiveja Nopparin on vaikeaa löytää.

"Se, että tästä tehtäisiin nuorelle eduskunnan toimintaa käsittelevä informaativinen paketti, niin on vaikea kuvitella, että se ihan näin kauniisti ja näppärästi kävisi."

Tubettajan käsikirjassa vlogaajat puhuvat siitä, kuinka haluavat videoillaan vaikuttaa. Mutta mitä se vaikuttaminen sitten on?

Vertaisjulkisuudessa vaikuttaminen on perinteiseen julkisuussuhteeseen verrattuna huomattavan erilaista, kun ajatellaan, että nuorten ihailemat tubettajat jakavat tuntemattomille elämäänsä lähes päivittäin.

Vaikutteet ovat hienovaraisia ja nousevat esiin pikkuhiljaa, sanavalintojen, asenteiden ja arvojen kautta. Niillä voi olla todella suuria vaikutuksia nuoreen, joka ottaa ensimmäisiä askeleitaan kohti murrosikää.

21

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

"Ei ole mitään sattumaa, että Yhdysvalloissa on tositv-tähti presidenttinä. Se on vallitsevan mediakulttuurin looginen jatkumo."

Myös mainostajat tietävät sen hyvin, mutta entä poliitikot? Videoblogien potentiaalin on äkännyt ainakin Hjallis Harkimo, joka perusti lokakuussa oman Youtube-kanavan. Hjallis on sanonut pyrkivänsä vaikuttaa tubettamisella nuoriin, eikä se jää katsojalle epäselväksi.

Katsomme Nopparin kanssa Hjalliksen ensimmäisen videon Olen pettynyt politiikkaan. Videolla Hjallis mottaa tietenkin kaikki puolueet ja kertoo, ettei eduskunnassa voi tehdä oikeita koko kansaa koskevia päätöksiä, koska ideologiat ja oman edun tavoittelu ovat tiellä.

Teknisen ja visuaalisen toteutuksen takana on selvästi tubetukseen perehtynyt henkilö, sillä kanava on heti luotu näyttämään vlog-kanavan perikuvalta ja hajamielisesti kiroileva Hjallis miltä tahansa tubejulkimolta.

Vuorovaikutus on tärkeää, joten kommenttikentässä Hjallis kysyy "Mitä tykkäsit ekasta videosta?". Joku vastaa, että "Hjallis on kuin Suomen Trump, mutta silleen hyvällä tavalla".

Noppari uskoo, että räväkkä populistinen puhe vetoaa nuoriin ja että Youtube on oiva alusta polittiselle vaikuttamiselle.

"Tässä ohitetaan journalismin rooli portinvartijana ja saa puhutella ihmisiä kuinka räväkällä tavalla tahansa.”

Noppari pohtii, onko nuorten parempi kiinnostua politiikasta tätä kautta, kuin olla kiinnostumatta lainkaan.

Noppari muistuttaa, että viimeaikoina on yleistynyt ilmiö, jossa poliittiset ääriliikkeet kohdistava viestejä nuorille Youtubessa.

"Populismille on tyypillistä, että annetaan yksinkertaisia selityksiä ja mustavalkoisia asetelmia. Jos se jää ainoaksi kuvaksi asioiden tilasta, niin eihän se hyvä asia ole."

Ja kun nuorille aletaan kohdistamaan sisältöä, jolla pyritään vaikuttamaan poliittisesti ja ideologisesti kärjistetysti, voi perinteisellä journalismilla olla haasteita vastata. Noppari puhuu nimittäin siitä, että jos tulee tietyn tyyppisestä sisällöstä seuraamaan poliittisia aiheita, ei kulutustapa välttämättä vaihdu mihinkään.

Median kuluttaja odottaa tunteisiin vetoavia ja kärjistettyjä sisältöjä yhä uudelleen.

"Se on tämän ajan iso ongelma. Ei ole mitään sattumaa, että Yhdysvalloissa on tosi-tv-tähti presidenttinä. Se on vallitsevan mediakulttuurin looginen jatkumo."

Katsomme vielä lopuksi Jaakko Keson videon, jossa hän jalkautuu Suomi Ensin -mielenosoitukseen ja haastattelee tilaisuuteen osallistuneita ihmisiä. Keso vetää videon lopulla yhteen, että hän toivoi salaa skandaalinomaista, rasistista puheenpartta, mutta päätyikin todistamaan tavallisia ihmisiä, joilla on paljon pelkoja.

Noppari on vaikuttunut videosta. Erityisesti siitä, että Keso käsittelee rohkeasti aihetta, johon perinteisillä mediataloillakin oli vaikeuksia suhtautua. Videosta tekee kiinnostavan myös se, että Keso selostaa mielenosoituksen tapahtumia henkilökohtaisella otteella ja reflektoi vilpittömän kuuloisesti, mitä tunteita tapahtuma herätti.

Välillä Keso kääntää kameran kuvaamaan naamaansa.

Kyseessä ei ole kylmänviileä reportaasi mielenosoituksesta, vaan katsojan annetaan elää tapahtumat henkilön ajatuksien kautta.

Noppari kiinnittää huomiota videon näyttökertoihin, joita on hieman alle kymmenen tuhatta.

Vain viidestoistaosa siitä videosta, jolla Pikku Pinsku syö pizzaa.

22

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Vuonna 2016 nuoria suomalaisia pyydettiin nimeämään seuraamiaan henkilöitä. Tutkimuksen mukaan viiden seuratuimman joukkoon mahtui vain yksi Youtuben ulkopuolinen tähti, rap-artisti Cheek.

23

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

Lähtölaskenta

Tupakan hävittämisesta on tullut suomalaisten yhteinen asia, eikä se katso edes puoluerajoja. Onko paheksunta ja tupakoinnin pitäminen muinaisjäänteenä kuitenkaan oikea tapa suhtautua poltteluun?

MILJA KEINÄNEN teksti ● ANTTI YRJÖNEN kuvat

24

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

K

olmentoista vuoden päästä täällä ei enää tupakoida.

Tilastojen mukaan polttajien määrä vähenee hyvää vauhtia, ja yhä useampi nuori jättää tupakat kokonaan kokeilematta.

Yliopistolla tai öisellä Hämeenkadulla sitä on vaikea uskoa. Sytkärit välkähtelevät päälle, ja röökit sauhuavat kuin ennenkin.

Jotkut polttavat, koska se lievittää stressiä. Toiset sytyttävät tupakan bileissä, koska se nyt vain jotenkin kuuluu asiaan. Jotkut tunnustavat, että kyse on riippuvuudesta.

Harva jaksaa saarnata röökaajille, koska tupakoitsijat kyllä tietävät, mitä tekevät.

Heitä on suostuteltu ja tsempattu. He ovat nähneet graafisia keuhkosyöpäkuvia ja kirkuvia varoitustarroja.

Kaikki ymmärtävät, että tupakointi on pahasta, että askit vain kallistuvat entisestään ja että lopulta Suomesta tulee savuton.

Miksi kukaan siis enää polttaa?

aikaa” ja “kuuluu tiettyihin tilanteisiin”. Se on ikioma mietiskely- ja pysähtymishetki.

Ihan kuin mindfulness-harjoitus!

Periaatteessa korkeammin koulutettujen tulisi olla tavallistakin tietoisempia tupakan haittavaikutuksista, mutta he ovat ehkä myös oppineet sivuuttamaan terveysviestinnän neuvot ja kehotukset tehokkaammin. He osaavat selittää mustan valkoiseksi, tupakoinnin positiiviseksi asiaksi ja voimavaraksi.

Sosiaalisella piirilläkin on suuri vaikutus. Mitä savuisempi lähiympäristö on, sitä todennäköisemmin tupakointi aloitetaan – ja sitä myös jatketaan.

Olisi kuitenkin liian helppoa pitää tupakointia pelkkänä typeryytenä ja muinaisjäänteenä.

Oikeastaan tupakoinnissa on tässä ajassa kummaa kapinallisuuden tuntua. Terveyspuhe on läpäissyt yhteiskunnan. Nuorisokin yllättää vanhempansa nauttimalla aamulla mieluummin vihersmoothien kuin röökin.

Tupakoiva sivuuttaa aina askin ostaessaan vallitsevat terveyttä ja itsekuria korostavat ihanteet. Tapa vaikuttaa johdonmukaiselta vastarannankiiskeilyltä.

Ehkä tupakointi on sittenkin harkittu ja laskelmoitu keino toimia eri tavalla, ylenkatsoa fitness-blogeja ja lehtikaalia? ”Odotin löytäväni tätä. Mutta kukaan ei oikein sano itsestään niin, että tupakoin, koska haluan kapinoida", Katainen kertoo.

"Sitä tuotiin kuitenkin esiin, että jatkuva vahtaaminen, puuttuminen ja lääkäreiden huomauttelu ärsyttävät. Eli voi olla, että tupakoitsijoilla on mielessä tällainen minä toimin toisin kuin kaikki muut -ajatus.”

Ihmisten on usein jälkikäteen vaikea sanoa, miksi he aikoinaan alkoivat tupakoida, kertoo Helsingin yliopiston tutkija Anu Katainen. Kataisen mukaan he nimeävät yleensä varsin perinteisiä syitä. ”Muutkin kaverit polttivat, tai otettiin vanhempien kaapista. Ei siihen välttämättä tarvitse sen kummempaa kuin kerran kokeilu ja se, että tupakkaa on saatavilla joka paikassa.”

Katainen haastatteli väitöskirjaansa eri ammattiryhmiin kuuluvia tupakanpolttajia. He olivat haastatteluhetkellä aikuisia, eli aloittaneet tupakoimisen jo menneillä vuosikymmenillä. Silloin tupakkaa saikin helpommin.

Jo 16-vuotias saattoi ostaa askin itse, ja jopa koulujen pihoilla sai polttaa.

On ehkä vaikea saada selville, miksi sauhutteleminen aloitetaan. Mutta erikoista on sekin, miksi tupakoimista jatketaan.

Ilmeisin syy on tietysti se, että röökiin jää koukkuun, eikä lopettaminen ole helppoa.

Katainen huomasi tutkimuksessaan myös, että ihmiset perustelevat tupakointiaan hyvin eri tavoin riippuen heidän sosioekonomisesta asemastaan. Se yllätti tutkijan. ”Suorittavaa työtä tekevillä ei ollut sen kummempaa selitystä tupakoinnilleen, vaan sanottiin vain, että tämä on tapa.”

Suorittavaa työtä tekevät myös myönsivät useammin olevansa riippuvaisia tupakasta.

Toista olivat toimihenkilöiden selitykset.

Heille tupakointi “kruunaa tietyt hetket”, “on omaa

Lääkäreiden kyttäämiseen, ennakkoluuloihin ja asiattomiin huomautuksiin kyllästyneet ovat nousseet vastarintaan. He eivät tosin ole tupakoitsijoita, vaan lihavuusaktivisteja.

Sekä tupakointi että ylipaino altistavat terveyshaitoille, ja molempia vastaan taistellaan valistavalla terveysviestinnällä. Pelkkiin terveyshaittoihin keskittyminen antaa kuitenkin ilmiöistä mustavalkoisen kuvan. Siksi esimerkiksi Ylen Jenny ja Läskimyytinmurtajat -konsepti tuo esiin ylipainoon liittyviä vääristyneitä asenteita ja puhuu itsensä hyväksymisen puolesta. Ylipainon morkkaamista ei enää pidetä hyväksyttävänä, ja hyvä niin.

Tupakoinnin kohdalla ei kuitenkaan ole nähty lihavuusaktivismin kaltaista liikettä.

Vai kuka muka puhuisi sen puolesta, että tupakointi on röökaajan oma asia, eikä sheimaaminen käy?

25

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

Tällä hetkellä tuota roolia esittää julkisesti lähinnä tupakkateollisuus, mutta aika ajoin yllättävätkin tahot ovat rinnastaneet tupakoinnin ja lihavuuden.

Vasemmistoliiton kansanedustaja ja sosiologi Anna Kontulan mukaan sekä lihavuutta että tupakointia alettiin pitää paheina vasta, kun ne levisivät yläluokasta työväenluokkaan. Samoihin aikoihin alkoi hänen mukaansa myös paheiden kontrolloiminen.

Tavallaan se on luonnollista – kun työväki polttaa, alkavat haitat koskea hyvin suurta osaa väestöstä. Sairauspoissaolot alkavat maksaa työnantajille, ja ”meillä ei ole varaa tähän” -retoriikka voidaan ottaa käyttöön.

Työväen tupakkavalinta on nimenomaan savuke, tupakkatuotteista ikonisin.

Kuten Rauno Lahtinen kuvaa kirjassaan Savun Lumo, savuke on täydellinen teollisen ajan vertauskuva. Se on nopeasti ja halvalla tehty ja myös nopeasti kulutettava.

Kun yksi on poltettu, tarvitaan pian uusi.

Ja koska savuke on halpa, on niitä mahdollista kuluttaa niin monta, että syntyy riippuvuus.

Takaisin savuttoman Suomen suureen ihmeeseen.

Asenteet ovat muuttuneet nopeasti.

70-luvun lopussa tupakka-askeihin alettiin liimata varoituslappuja. 90-luvulla tupakan ostamisen ikäraja nostettiin 18 vuoteen. Vuonna 2007 ravintoloista tuli savuttomia.

Ja kirsikkana kakun päälle: Vuonna 2016 Suomessa kirjattiin ensimmäisenä maana tupakkalakiin, että lain tavoite on lopettaa tupakointi. Yksikään toinen maa ei ole vielä seurannut perässä.

Kaikista paheista poliittinen tahto juuri tupakoinnin lopettamiseen on vaikuttanut tässä maassa erityisen vahvalta.

Uusimman tupakkalain taustalla oli EU:n tupakkatuotedirektiivi. Siinä määrättiin esimerkiksi se, että mentolilla maustetut röökit poistuvat. Suomessa haluttiin kuitenkin vieläkin tiukempia säädöksiä kuin EU-direktiivi vaati.

Kuka savuttomuuden asiaa sitten on oikein ajanut?

Tupakka ei ole Suomessa puoluepoliittinen kysymys.

Kun uusinta tupakkalakia käsiteltiin täysistunnoissa, pyrkimystä savuttomuuteen lähinnä ihasteltiin kaikista puolueista. Selkeitä soraääniä ei juuri kuulunut.

Vuoden 2010 tupakkalakiesityksen yhteydessä kiisteltiin kyllä hiukan, mutta senkin kiistelyn osapuolet olivat samasta puolueesta, kokoomuksesta.

Edustajat väittelivät ainakin siitä, rikkooko tupakoinnin rajoittaminen autoissa kotirauhaa, vai onko rajoitus ehdottoman tarpeellinen.

Ja vauhti vain kiihtyy.

26

Alun perin Suomesta piti tulla savuton vuonna 2040, mutta jokunen vuosi sitten tavoitetta päätettiin aikaistaa kymmenellä vuodella. Miksi?

Koska se alkoi näyttää mahdolliselta.

Mutta miksi savuttomuuteen pyritään täällä kovemmalla vimmalla kuin missään muualla? ”Taustalla on pitkä kokemus tupakoinnin merkityksestä kansanterveydelle. Sen jälkeen kun ensimmäinen tupakkalaki hyväksyttiin vuonna 1976, on tapahtunut huomattava parannus kansanterveydessä. Positiiviset seuraukset nähdään niin ilmeisenä”, kertoo Mervi Hara.

Hara on Savuton Suomi 2030 -verkoston jäsen ja kansanterveysjärjestö Suomen ASH ry:n toiminnanjohtaja.

Suomen ASH ry puolestaan koordinoi Savuton Suomi -verkostoa.

Selvä, uskotaan.

Savuton Suomi toisi mukanaan paljon hyvää. Savuttomuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei kukaan polta. Jos alle 5 prosenttia maan väestöstä polttaa, voidaan maata kutsua savuttomaksi.

Viimeisimmässä nuorten terveystapatutkimuksessa päivittäin polttavia oli 14–18-vuotiaissa vain 7 prosenttia.

Savuton Suomi -verkoston Hara on luottavainen, että tavoitteeseen tullaan pääsemään. ”Luotan nuorisoomme, joka on valistunutta, eikä halua käyttää tupakka- tai nikotiinituotteita, ja joille muut asiat ovat tärkeämpiä.”

Aivan. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Voiko tie savuttomuuteen tosiaan olla noin mutkaton?

Tuskinpa. Itse asiassa tuosta seitsemästä prosentista puuttuu savuttomuuden sitkeä vihollinen, nuuska. Jos sen käyttäjät luetaan mukaan, prosentti on kymmenen.

Nuuska on alkanut pitkän tauon jälkeen kasvattaa taas suosiotaan nuorten keskuudessa. Samoihin nuoriin savuttoman Suomen puolestapuhujat laittavat toivonsa.

Kesän ja syksyn mittaan on uutisoitu myös uusista pikkusikareista, jotka ovat halvan hintansa vuoksi nousseet myyntihiteiksi. Nyt vireillä on kuitenkin uudistus tupakkaverolakiin ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kukaan ei erityisemmin vastusta sitä. Uudistus tulisi voimaan porrastetusti ja puuttuisi myös pikkusikareiden hintaan.

Nuuskan markkinointia sen sijaan on vaikeampi hillitä.

Purkkeja lapataan Suomeen paljon Ruotsin puolelta.

On hyvä kysymys, mikä huulen alle asetettavassa möhnässä okein viehättää. Tutkimukset kertovat, että nuuskaa käyttävät varsinkin urheilevat nuoret pojat, ja että he liittävät siihen mielikuvia rentoudesta, maskuliinisuudesta ja ”vanhan liiton katu-uskottavuudesta”. Samoja mielikuvia kai, joita tupakointiin joskus liitettiin.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Sekä lihavuutta että tupakointia alettiin pitää paheina vasta silloin, kun ne levisivät yläluokasta työväenluokkaan.

27

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

Mervi Hara taas uskoo, että nuuskan suosio johtuu markkinoinnista, joka uskottelee aineen olevan tupakkaa terveellisempää. ”Jos katsoo sosiaalista mediaa, niin se on täynnä sitä, että väitetään nuuskaa terveystuotteeksi. Rasiatkin ovat vielä niin upean näköisiä.”

Noinkohan on.

pohtii, että savukkeen huonon maineen takia ylempien sosioekonomisten ryhmien röökaajat siirtyvät tai ovat jo siirtyneet polttamaan jotain muuta.

Niin, edelleen nähdään myyntihittejä ja suosionnousuja, kuten nuuskan ja pikkusikareiden kohdalla. Tupakkatuotteille on siis vieläkin kysyntää – ei savuttomuus ole täysin ylivertainen trendi, vaikka perinteinen savuke onkin muuttumassa uhanalaiseksi.

Uudet tuotteet, kuten e-tupakat on nekin otettu vastaan, eikä torjuttu täysin. Tilastojen mukaan niitä käyttävät erityisesti henkilöt, jotka muutenkin tupakoivat.

Sikareiden ympärillä taas puuhastellaan kaikenlaista.

Kun maksaa tarpeeksi, voi ainakin Helsingissä ja Tampereella ostaa paikan kerhosta, jossa sikareita saa pössytellä sisällä. Myös Turussa on Cigges club -niminen tila, jota voi vuokrata käyttöönsä, ja jossa sopii poltella sisätiloissa. Sikarikerhojen kävijä- ja jäsenmäärä on toki hiekanjyvä kaikista polttajista, mutta jotain ne kertovat siitä, että tupakkakulttuuria halutaan vaalia eliitin keskuudessa. Eliitin, joka taatusti on tietoinen terveyshaitoista.

Savuke saattaa pitkän työn tuloksena hävitä, mutta paheista ei päästä mihinkään.

Hämmentävää kyllä, kukaan ole katsonut vuotta 2030 edemmäs. Voiko tupakka palata maagisen savuttomuuden vuoden jälkeen? Hara on hetken hiljaa. ”Kukaan ei ole koskaan kysynyt tätä! En ole miettinyt asiaa. Jos olisi uusi sukupolvi, joka ei olisi koskaan nähnyt tupakkaa, ja sitä ruvettaisiin taas markkinoimaan jollakin uusilla keinoilla, niin kyllä kai se mahdollista olisi.

Tupakka on niin valtavan tuottoisa bisnes.”

Lopulta kyse on siitä, miten päihteitä voidaan käyttää kulttuurisesti hyväksyttävällä tavalla, ja kuka niin osaa tehdä, nyt ja jatkossa.

Aiemmin jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen suussa paloi savuke, mutta nyt sen maine on mennyt. Savuton Suomi -toimenpiteetkin, kuten työpaikkojen muuttaminen savuttomiksi, keskittyvät lähinnä savukkeen polttoon.

Sen asemaa horjuttamalla pyritään kohti terveempää kansaa – ja samalla tehokkaampaa ja halvempaa kansaa.

Tupakointia eri ammatiryhmissä tutkinut Anu Katainen

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä muun muassa THL:n materiaaleja, Anu Kataisen väitöskirjaa Tupakka, luokka ja terveyskäyttäytymisn ongelma, Nuuska nuorten maailmassa -selvitystä sekä Rauno Lahtisen Savun Lumo -kirjaa.

28

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Hanki oma matkakortti ja lataa se netissä:

nella.tampere.f i Näin Nella palvelee:

Muista myös muut digipalvelumme:

•

Tilaa matkakortti kotiin.

Lissu Liikenteenseuranta:

•

Osta lippuja.

•

Tarkista saldo.

•

Aseta muistutus loppumassa olevista lipuista.

• seuraa busseja reaaliajassa ja tietää, milloin seuraava bussi tulee pysäkille:

lissu.tampere.fi Repa Reittiopas:

• auttaa löytämään parhaat kulkuyhteydet paikasta toiseen Tampereen seudulla:

repa.tampere.fi Allu Aikataulut:

• linjakohtaiset ja pysäkkiaikataulut, vyöhyketiedot:

aikataulut.tampere.fi

Lääkisläisten reseptillä lääkikseen!

Lääkäriksi?! tampereenkandit.fi

Valmennuskursseillamme vielä tilaa nopeimmille

Käytä koodia ABI2018 ja saat iltakurssin hintaan 999€

29

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

Pitäis lukee enemmän Lukeminen on eloonjäämistaito ja suurin palvelus, jonka voi itselleen tehdä. Se on myös valtava yhteiskunnallinen jakolinja, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että tuo railo levenee tulevaisuudessa entisestään.

TUIJA SILTAMÄKI teksti ja kuvat

30

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

Osa lukutaitopuheesta on toki lapsellista kauhistelua, mutta tilastot alkavat oikeasti olla aika hyytävää luettavaa.

O

ispa ihana lukee enemmän.

Kas siinä nykynuorten aikuisten sukupolvikokemus! Haluamme lukea enemmän, koska tiedämme, että pitäisi lukea enemmän.

Lukeminen nimittäin tekee ihmiselle hyvää. Se kasvattaa sanavarastoa, laajentaa mielikuvitusta, lisää empatiakykyä ja niin edelleen. Vähentää stressiä, parantaa unen laatua ja torjuu dementiaa.

Logistisesti lukeminen on helppoa. Kirjastoja on joka niemen notkossa ja saarelmassa, ja internetistä saa tilattua vaikka koko länsimaisen kirjallisuuden kaanonin suoraan kotiovelle. Maailma on täynnä luettavaa, ja suositteluja tarjoavat niin kriitikot kuin bloggaajatkin. Eikä lukemisen itsessäänkään pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikea suorite. Kirja käteen, kansi auki ja edetään omaan tahtiin alusta kohti loppua.

Mutta eihän se niin mene.

Mitä digitaalisemmaksi maailma muuttuu, sitä suuremmaksi lukutaidon merkitys kasvaa. Samaan aikaan lukeminen eriarvoistuu. Kotitausta ja alueelliset erot vaikuttavat entistä enemmän sihen, kuka lukee hyvin.

Valistus ja uhkakuvat eivät ole saaneet Suomen nuorisoa sydän pamppaillen syöksymään kirjastojen kammioihin ja hylkäämään älypuhelimiaan, jotka – kuten hyvin tiedämme – ovat syypäitä kuta kuinkin kaikkeen mahdolliseen nuorison tapain turmelukseen.

Osa lukutaitopuheesta on toki lapsellista kauhistelua, mutta tilastot alkavat oikeasti olla aika hyytävää luettavaa.

Omalla ajallaan lukeva 17-vuotias hallitsee 50 000–70 000 sanaa. Se on moninkertaisesti verrattuna niihin nuoriin, jotka eivät lue ollenkaan.

Heidän hallussaan on vain noin 15 000 sanaa.

Yläkouluiässä pojat ovat lukutaidossa jopa puolitoista vuotta tyttöjä jäljessä. 15-vuotiaista

31

pojista viidennes on heikkoja lukijoita, kaikista suomalaisistakin joka kymmenes.

Käytännössä heikko lukutaito tarkoittaa, että ihmisellä on vaikeuksia pärjätä tavallisessa jokapäiväisessä elämässä. Heille esimerkiksi työhakemusten kirjoittaminen voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Lapsilla ja nuorilla puolestaan heikko lukutaito vaikeuttaa kaikkea opiskelua.

Huolestuttavaa kehitystä yritetään torjua monin keinoin. On kampanjoita ja tempauksia, hashtageja ja juhlapuheita – puhumattakaan setien ja tätien jeesustelevista kirjoituksista.

Kuulostaa kuitenkin epätodennäköiseltä, että syrjäytymisvaarassa oleva amispoika innostuisi lukemisesta siksi, että joku tyyppi jossain sanoo, että lukeminen on kivaa ja ois hei tosi tärkeetä että säkin lukisit.

Ja entä jos lukeminen ei ole kivaa, vaan ihan mahdotonta ja kamalaa?

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

"Se on fennomaanisella siirapilla kuorrutettua puhetta, jonka alla on vain välttämättömyys tai sellaiseksi mielletty."

Mediakasvatuksen professori Sirkku Kotilainen on viime vuodet yrittänyt selvittää, miten nuoret saataisiin kiinnostumaan oppimisesta ja lukemisesta – tai ylipäätään yhteiskunnasta.

Kotilainen on tutkimusryhmänsä kanssa tutkinut seitsemässä hankkeessa eri paikkakunnilla sitä, miten digitaalinen oppimisympäristö valjastettaisiin nuorten käyttöön “nuorisolähtöisesti”. Se tarkoittaa, ettei erilaisia välineitä, kojeita ja vempeleitä käytettäisi opetuksessa vain käyttämisen ilosta, vaan sovellettaisiin niitä oppimisen kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kotilaisen lähtökohta on se, että digitalisoitumista on turha yrittää vastustaa, “niin kauan kuin netti on ja sähkö pelaa”. Kestävämpi toimintatapa olisi yrittää luopua siitä ajatuksesta, että on jotenkin merkityksellistä, millä välineellä tekstejä kulutetaan. Kirja ei ole aina iPhonea parempi.

“Ajattelen, että se lukutaito, jota koulussa opetetaan, on ehkä vielä liikaa kiinni kirjassa”, Kotilainen sanoo.

Kyllä Kotilaistakin lukutaidon heikkeneminen huolettaa, mutta hän muistuttaa, että tietyssä iässä lukemisen vähentyminen on normaalia.

32

Saman karun kohtalon saavat kokea muutkin harrastukset.

Miksi jotkut sitten lukevat intohimoisesti läpi elämän ja toiset eivät suostu koulussa koskemaan Tuntemattomaan sotilaaseen pitkällä tikullakaan?

Syyllisiä ovat ne epäillyistä todennäköisimmät: vanhemmat.

Lukuharrastuksen selviytymismahdollisuuksia vaaran vuosista parantaa Kotilaisen mukaan se, että lapselle luetaan kotona. Välineellä ei lapsen kannalta ole väliä. Tärkeintä on se, että lapsi tottuu kuulemaan ja kuuntelemaan kertomuksia.

Päiväkoteja ja kouluja Kotilainen kannustaa kuitenkin pitämään kirjan valikoimissaan välineenä ja mediumina, jotta tuntuma eri välineistä lukemiseen säilyisi.

“Kirjalle voi tulevaisuudessa käydä niin kuin moni on ennustanut, että se tulee olemaan eliittien lukutapa. Ihan hyvin voi käydä niin. Mutta pitäisi pitää huolta siitä, ettei se mene pelkästään eliiteille”, Kotilainen sanoo.

Ratkaisuksi nuorten laimeaan lukuintoon tarjotaan usein jonkinlaista asenteen uudelleen-

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

kalibrointia. Epäluuloiset nuoret pitäisi saada uskomaan, ettei lukeminen ole ihan mälsää, vaan tosi kivaa.

Mutta kaikille lukeminen ei yksinkertaisesti ole hauskaa. Joillekin joka sivu on silkkaa kärsimystä.

Keskittyminen herpaantuu jatkuvasti, rivit hyppivät silmissä, huomaa lukevansa samaa kohdaa yhä uudestaan siitä mitään ymmärtämättä.

Eikö heidän ja monien muidenkin kannalta olisi parempi luopua siitä ajatuksesta, että kaiken pitää aina olla hauskaa ja kivaa ja sen sijaan opettaa lapset sietämään epämukavuutta?

Kotilainen on periaatteessa samaa mieltä, mutta toteaa, että sietokykyäkin pitää pitkäjänteisesti kasvattaa. Vastuu siitäkin losahtaa vähemmän yllättäen vanhemmille. Kodin lukuhetkistä kannattaa tehdä lapselle hauskoja ja mukavia.

Jos nuori ei ole tottunut sietämään epämukavuutta, on koulun vaikea ryhtyä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Jos kertomakirjallisuus ei kerta kaikkiaan kiinnosta tietyn ikäisiä poikia, onko sitä aivan välttämätöntä heille tyrkyttää?

Voisiko heille niiden rinnalla tarjota vaikka tietokirjallisuutta?

Lukeminen ei välttämättä ole nautinto edes niille, jotka ovat siinä ammattilaisia.

Kirjailija ja Siltalan kustannustoimittaja Antti Arnkil pitää lukemista vaivalloisena ja hankalana ja suhtautuu skeptisesti puheisiin, joissa lukemista kuvaillaan nautinnoksi.

“Jos puhutaan lukemisesta nautintona, mä ajattelen kirjabloggaria, joka lukee 200 kirjaa vuodessa ihan fiiliksissä”, Arnkil kuvailee.

Arnkil lukee noin puolet työajastaan, yleensä Pasilan tai Rikhardinkadun kirjastossa ja yleensä käsikirjoituksia. Pelkkänä nautintona hän on lukemista pitänyt viimeksi lapsuudessa.

“Varmasti jotain sellaista on olemassa, että lukeminen on samanlainen suora nautinto kuin jäätelö, huumeet tai romanttiset komediat. Ihanaa, jos niin on!”

Nautintopuheessa on kuitenkin omat ongelmansa. Jos lukeminen kehystetään vain nautinnoksi, unohtuu Arnkilin mielestä helposti se, miten se monille on pikemminkin vastenmielistä ja ikävää. Nykyisessä yhteiskunnassa lukeminen on eloonjäämistaito. Kaikille lukeminen ei ole tärkeää siksi, että se olisi kiva tapa rentoutua

33

hektisen työpäivän jälkeen, vaan siksi, että jos heidän lukutaitonsa olisi yhtään huonompi, he olisivat vaarassa pudota yhteiskunnasta.

“Se on se, mistä pitäisi puhua, ja mihin pitäisi saada resursseja ja rahaa ja niin edelleen.”

Yksi haitallista puhetta tuottava koneisto on kirja-ala itse. Kustantamojen hymistelypuheissa lukemisen autuaaksi tekevä vaikutus ja kaupalliset intressit menevät iloisesti sekaisin.

Arnkil kuvailee istuneensa palavereissa, joissa on linjattu, että kustantamon pitäisi vaikeiden teosten sijaan julkaista jotain populaarimpaa, koska “lukeminen kuuluu kaikille”. Ei julkaista vaikeaa runokirjaa, vaan jääkiekkoilijan elämäkerta. Kustantamojen on välttämätöntä saavuttaa suuria yleisöjä, koska lukeminen ei saa olla vain harvojen etuoikeus.

“Se on fennomaanisella siirapilla kuorrutettua puhetta, jonka alla on vain välttämättömyys tai sellaiseksi mielletty.”

Hieman samaa siirappisen saarnaamisen sävyä on ilmassa, kun innokkaat lukijat paasaavat vaikkapa sosiaalisessa mediassa toisilleen siitä,

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

miten ihanaa lukeminen on. Eihän siinä mitään väärää tietenkään ole, mutta tuskinpa yksikään lukemistaan joka solullaan vihaava nuori innostuisi lukemaan Dantea siksi, että joku kustannustoimittaja kehottaisi niin Twitterissä tekemään.

Arnkil löytää puheesta myös synkemmän näkökulman. Idealismiin saattaa sekoittua myös raakaa vallantahtoa.

“Jotain epämääräistä fantasiaa siitä, että jos lukemista arvostettaisiin enemmän, niin meitäkin arvostettaisiin enemmän, koska me [kulttuurieliitti] oltaisiin siellä pyramidin huipulla.”

Jos heikommat lukijat lukevat entistä vähemmän ja entistä huonommin, muuttuuko lukeminen eliitin harrastukseksi?

Sellaisia mielikuvia toki on vallalla jo nyt.

Arnkilia kirjaharrastuksen kytkeminen statuk-

seen ärsyttää.

“En mä uhraa ajatustakaan sille, että pitäisi olla paljon kirjoja siksi, että tulee joku tuttu ihailemaan, että onpa teillä paljon kirjoja, oletko sä lukenut ne kaikki.”

“Ei ne ole statusta, ne on ystäviä ja tuttavia!”

Okei, no miksi ystävät ja tuttavat sitten pitää omistaa? Suurimman osan ajastaanhan ne vain möllöttävät paikallaan, ja samat teokset voisi lainata ilmaiseksi kirjastosta.

Kirjojen omistaminen onkin irrationaalinen identiteettikysymys, jota ei voi kokonaan järjellä selittää. Kirjoja tekee mieli koskea ja katsoa. Ottaa hyllystä ja järjestää uudestaan. Arnkil käy matkustellessaan paikallisissa kirjakaupoissa – ihan vain siksi, että saisi olla kirjojen lähellä.

“Mä olen aina rakastanut kirjoja aistittavina esineinä”, Arnkil sanoo.

34

Todellisuus asettaa rakkaudelle rajansa. Arnkil on kolmen pienen tai melko pienen lapsen isä. Kodista loppuu tila muutenkin, eikä kaikkia seiniä voi pystyttää täyteen kirjahyllyjä. Mutta jos Arnkil asuisi yksin, hän saattaisi hurahtaa.

Hankkia kotiinsa vaikkapa kotimaisen kaunokirjallisuuden kaikki perusteokset, koska “olisi ihanaa, kun ne olisivat siellä”.

Hetken ankarasti harkittuaan Arnkil keksii yhden rationaalisen perustelun.

Kirjoja on oltava kotona, koska jos sattuu joskus vaikka tarvitsemaan jotain kohtaa jostain kirjasta vaikkapa jotain artikkelia varten tai jonkin tietyn mielialan takia, voi vain kävellä kirjahyllylle ja avata oikean kirjan.

“Samalla tavalla mulla pitää olla ystävän puhelinnumero muistissa. Jos mä haluan soittaa sille, mä saan yhteyden.”

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

mitä jäi käteen? tässä haasteen parhaat kirjat:

KO M M E N TT I TUIJA SILTAMÄKI PÄÄTOIMITTAJA

Nolo lukuhaaste

K

oska kukaan ei jaksa määräänsä enemmän lukea toimittajien itsestään kertovia havaintoja, esitän itsereflektioni muusta materiaalista eristettynä.

Päätin kaksi vuotta sitten “haastaa itseni” lukemaan enemmän. Syyt tempaukseen olivat niitä tavanomaisia: lapsuuden ja teini-iän lukuharrastuksen nostalginen romantisointi ja alati kalvava syyllisyys siitä, että hukkaa elämänsä ja tuki- ja liikuntaelimistönsä kyhjöttämällä netissä kuluttamassa epä-älyllistä sisältöä, kuten "julkista keskustelua".

Toista se oli lapsena kuulkaas! Loputtomia kesäpäiviä, joina maailma muuttui avarammaksi sivu kerrallaan. Silloin lukemisella ei ollut mitään tekemistä sivistyksen tai statuksen kanssa: mistä lapsi tai teini edes voisi tietää, millaisia cooliusjärjestyksiä kirjallisuuteen liitty, kun kirjalliset intohimot liittyvät lähinnä siihen, milloin seuraava Harry Potter ilmestyy.

Asetin tavoitteeksi lukea vuoden 2016 aikana 50 kirjaa, koska 50 on mukavan pyöreä luku ja olin nähnyt jonkun tekevän niin jossain netissä.

Vuonna 2017 asetin tavoitteeksi 52, koska kirja per viikko tuntuu rauhoittavan symmetriseltä ajatukselta.

Luetut kirjat olen postannut Instagramiin, koska pidän sosiaalisessa mediassa leveilemisestä.

En arvioi niitä enkä valitse kirjoja muulla perusteella kuin sillä, mitä tekee juuri sillä hetkellä mieli lukea. Kyseessä ei myöskään ole mikään “virallinen” haaste, josta hyötyisin materiaalisesti.

(Mutta siltä varalta, että jokin kaupallinen toimija lukee tämän kirjoituksen, haluan ilmoittaa, että otan mielelläni vastaan tarjouksia, joissa lukeminen tuottaa henkisen tyydytyksen lisäksi minulle huomattavia taloudellisia etuja.)

Epävirallisuus ei toki ole estänyt suhtautumasta suoritukseen tarpeettoman intohimoisesti.

Vuoden 2016 viimeisen kirjan luin uudenvuoden bileissä hiljaa kännissä nurkassa, koska kanssajuhlijat eivät hyväksyneet päätöstäni keskeyttää kirjan 49/50 kohdalla.

haasteeseeni ei ole sisältynyt mitään vaatimusta lukea esimerkiksi mahdollisimman monen eri kansalaisuuden edustajan tai eri ikäisten kirjailijoiden teoksia, eikä luettujen kirjojen katalogi varsinaisesti loista monipuolisuudellaan. Lukeminen kyllä avartaa maailmankuvaa, mutta kuinka paljon, jos se avartuu kirja toisensa jälkeen vain yhteen suuntaan?

En kokenut suurta henkistä läpimurtoa, kun Pentti Saarikoski velloi itsesäälissä ja krapulassa ulkomailla eikä minua oikeastaan kiinnosta, mitä sanottavaa Charles Bukowskin novellien pojilla on pilluista ja kulleista. Alkaa olla vaikea kuvitella mitään epäkiinnostavampaa kuin mieskirjailija, joka omasta erityisyydestään humaltuneena kirjoittaa täsmälleen samat latteat havainnot panemisesta kuin kaikki muut ennen häntä.

Toisaalta olisi teennäistä ja hieman alentuvaakin alkaa lukea “vähemmistökirjallisuutta” vain siksi, että tulisi luettua vähemmistöjen kirjoittamaa kirjallisuutta. Entä jos vain tykkää Jörn Donnerista ja Karl Ove Knausgårdista tosi paljon?

Eivätkä kaikki vähemmistöt välttämättä kaipaa valtaväestön hyväksyvää katsetta lukijakseen.

Kun Koko Hubara julkaisi Ruskeat tytöt -tunne-esseensä, alettiin julkisuudessa pian esittää näkemyksiä, joiden mukaan teoksen “tarinaa” on oikeus kommentoida vain niillä, joiden tarinasta on kyse. Näkemys on toki ymmärrettävä, mutta kulttuurikeskustelun kannalta omituinen.

Kai taidetta pitäisi pystyä arvioimaan jos ei nyt irrallaan kontekstistaan niin edes niin, ettei sitä ole siihen pultattu kiinni.

Mitä enemmän olen lukenut, sitä paremmin olen nukkunut, sitä paremmin olen ollut "perillä" ja sitä älykkäämmäksi olen itseni tuntenut.

Henkilökohtaisesti merkittävintä on kuitenkin ollut se, että lukemiseen on palannut se lapsellinen riemu, joka siinä joskus oli. Kun yksi kirja loppuu, haluan heti aloittaa seuraavan.

Jos siis aiot vuoden 2017 viimeisinä tunteina luvata itsellesi jotain, on lupaan lukea enemmän oikein hyvä vaihtoehto.

Ja kivempaakin kuin laihduttaminen.

35

Jouko Turkka: Aiheita (Otava 1982) Turkka oli erikoinen mies, joka muun harrastustoimintansa ohessa kirjoitti pari Suomen parhaista kirjoista. Aiheiden lisäksi aivan omaa luokkaansa on Selvitys oikeuskanslerille (Otava 1984), jonka Turkka kirjoitti vastineeksi oikeuskanslerille, joka pyysi selvitystä Teatterikorkeakoulun kyseenalaisista opetusmetodeista.

Karl Ove Knausgård: Kevät (Like 2017) Kevät on Knausgårdin vuodenaikasarjan kolmas ja ehdottomasti vahvin osa.

Se kuvaa vaimon ja äidin Linda Knausgårdin masennusta niin koskettavasti, ettei siitä selviä kuivin silmin pahinkaan kyynikko.

Jörn Donner: Pikku mammutti (Otava 2015) "Puoliautenttisista" päiväkirjamerkinnöistä koostuva Pikku mammutti on Donnerin synkeä yksinpuhelu, jossa hän omaan ylevään tyyliinsä halveksuu muun muassa eduskuntaa ja yläluokkaa. Donner sairastaa, syö kalaa, käy paikoissa ja kakkaa.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1978) Tikkanen tilittää kuvauksen perheestä, jota kirjailijamiehen Henrik Tikkasen alkoholismi terrorisoi.

Runot ahdistavat, surettavat ja suututtavat. Henrikin teosta ylistetään rehelliseksi kuvaukseksi alkoholismista. Sen seuraukset maksavat Martta ja lapset.

Maria Jotuni: Huojuva talo (Otava, 1963) Suomalaisen kärsimyskirjallisuuden huipentuma.

Avainsanat: perheväkivalta, narsismi, pahuus, julmuus, heikkous, lohduttomuus.

III Se tavallinen kertomus Miksi suomalainen haluaa vuodesta toiseen kuulla Rokan suusta ne samat sanat?

Koska Tuntematon sotilas on yhtenäiskulttuurin viimeinen ripe, sanovat kertomuksentutkijat.

TUIJA SILTAMÄKI teksti ja kuva

K

ulunut itsenäisyytemme juhlavuosi on ollut suurten kertomusten ja suurten kärsimysten aikaa – ainakin niille, jotka ovat saaneet suomalaisuuden suurista kertomuksista tarpeekseen.

Itsenäisyytemme juhlavuosi on herättänyt kosolti kiusaantunutta huvitusta, mutta toisaalta Suomi 100 -tuotteiden pilkkaaminen on yhdistänyt hajanaista kansaa.

"Suomalaiset suhtautuivat koko asiaan varmana floppina", kuvailee yliopistonlehtori, dosentti Maria Mäkelä.

Mäkelä vetää Koneen säätiön rahoittamaa kaksivuotista Kertomuksen vaarat -hanketta. Siinä kertomuksentutkijoista koostuva työryhmä tutkii kansainvälisten tutkimuslaitosten ja muiden tieteenalojen kanssa kertomusmuotoa ja kokemuspuhetta.

Sosiaalisessa mediassa Kertomuksen

vaarat puolestaan analysoi ajankohtaisia esimerkkejä tarinallistamisesta ja kokemuspuheesta. Huutia ovat saaneet esimerkiksi tuotteille myynninedistämiseksi keksityt sentimentaaliset taustatarinat – ja kertomuksia yli kaiken rakastavat tiedotusvälineet.

Yksi kuluneen juhlavuoden merkittävimmistä kulttuuritapauksista on ollut Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas. Tosin se, kuinka uutena sitä voidaan pitää, onkin sitten asia erikseen. Uudet näytelijät lausuvat tutut repliikit – monet liki identtisellä äänenpainolla kuin Edvin Laineen yli 60 vuoden takaisessa ohjauksessa.

Mitä järkeä on tehdä sama elokuva muutaman vuosikymmenen välein?

"On turvallisempaa vain toistaa vanhaa", sanoo Matias Nurminen, yksi hankkeessa mukana olevista tutkijoista.

Nurminen pitää kuvaavana, etteivät

36

Juha Raipola, Maria Mäkelä ja Matias Nurminen ennakoivat, että vuosi 2018 on kertomuksellisesti vuotta 2017 kiinnostavampi.

Kertomuksen vaarat Vuoden 2017 alusta alkanut Koneen säätiön rahoittama "intensiiviprojekti".

Mukana suomalaisia kertomuksentutkijoita, kansainvälisiä tutkimuslaitoksia ja mediatoimijoita.

Tutkii kokemuksellista puhetta, sosiaalisessa mediassa kiertäviä "mallikertomuksia" ja narratiivisuuden yhteiskunnallista ja poliittista hyötykäyttöä.

juhlavuoden suuret elokuvat kerro esimerkiksi itsenäistymisen hetkestä tai sitä seuranneesta traagisesta sisällissodasta, vaan isoimmat tapaukset ovat Tuntematon sotilas ja jääkiekon maailmanmestaruusvoitosta kertova 95.

"Se on vähän varman päälle pelaamista ollut", Nurminen sanoo.

"Niin ja silti on epäonnistuttu", Mäkelä tokaisee.

Mäkelän mielestä Tuntemattomaan sotilaan versioiminen on konservatismia puhtaimmillaan. Tuntematon sotilas on ikään kuin yhtenäiskulttuurin viimeinen ripe, jota toistamalla konservoidaan. Säilötään yhtenäiskulttuuria siihen, miten Rokka asiat sanoo.

"Laminoidaan sitä versiota, jonka Laineen elokuva kertoo. Toistetaan sitä uudestaan eikä mietitä, löytyisikö tekstistä jotain uutta", Nurminen kuvailee.

Tutkija Juha Raipola epäilee, että

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

S u o si t t e l e mm e

Nörtti: DragonSlayer 666 on parasta kotimaista viihdettä, mitä Yle tänä syksynä on tarjonnut. Sopii kaikille, joiden äidit ovat piilotelleet modeemeja, ja jotka on frägitelly menee servuilla.

Pääosassa Nätyn opiskelija!

Kuva: Siltala

Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon journalistiseen sarjakuvaan, Vihan ja inhon internetiin, koostetut kommentit ovat tuttuja ehkä sinunkin näytöltäsi.

Ratkaisukeskeinen kirja käy parhaimmillaan vertaistuesta.

Kuva: MONSP records

”Mielisairaala ei juuri eroa eduskunnasta”, sanoo psykiatri, aktivisti ja poliitikko Ilkka Taipale. Mielisairaalassa, lääkärin muistelmat -teos on inhimillinen kannanotto psyykkisesti sairaiden ja heikko-osaisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi.

Räppäri Haamun levy Aika rakastaa lapsiaan on älykäs teos, joka käsittelee teemaansa, aikaa, moniulotteisesti mutta eheästi. Avauskappale Taiteilijan laulu lunastaa paikkansa albumin ensimmäisenä raitana.

JOHANNES BLOM TOIMITTAJA

Tulin, join ja oksensin

K

iljupytty muodostui koko puolijoukkueen elämän keskipisteeksi. Sitä kuunneltiin ja taputeltiin hellästi, ja kun se hetkeksi unohtui, sanoi joku: "Mikäs tuolla reppujen alla pihisee?” Poikahan se siellä.

Noin kuusi vuosikymmentä sen jälkeen, kun Väinö Linna naputteli Tuntemattoman sotilaan kuuluisaa kohtausta, istuin koulussa peläten oman poikani puolesta. Mitä jos se räjähtää vaatekaappiin? Lempäälässä elettiin kovia aikoja 2010-luvun alussa. Hakijaa oli hankala löytää, mutta juovuksiin oli päästävä. Vastaus löytyi kansakuntamme geeneihin piilotetusta ikivanhasta reseptistä.

Helmeilevän hiivaviinin valmistuksen jokainen vaihe tarjosi mielettömät sävärit. Rikottiinhan tässä touhussa lukuisia lakipykäliä. Toisinaan kokeilut epäonnistuivat kamalasti. Minttukilju, johon sulatin Mynthon-pastilleita sekaan, aiheutti karmeat vatsanväänteet, mutta toi mukavasti virtaa ulkojäillä. Salmiakkikilju turkinpippureista haisi mädältä kananmunalta ja asetonilta. Suosikiksi nousi lopulta kiljubooli, joka kymmenen kupillisen jälkeen kuljetti nuoren miehen aistien valtakuntaan.

Kun täytin 18 vuotta, päätin tuoda pullon kaapista ulos. Kerroin vanhemmilleni, että aion valmistaa valkoviiniä. Pistin pöntön käymään huoneeni nurkkaan. Hiivan haju levisi ympäri huonetta ja houkutteli äitini tarkastelemaan pönttöä. ”Eihän tuo mitään viiniä ole vaan kiljua.”

Niin mitäpä sitä kaunistelemaan, kiljuahan se oli, mutta helvetin hyvää sellaista.

Amoc - Kaccâm. Ensimmäinen inarinsaamenkielinen raplevy täytti vuosikymmenen. Juhlakiertuetta ei ole näkynyt, mutta uhanalainen, noin 400 puhujan kieli sopii yhä erinomaisesti uhkaavaan jenkkiräppiin.

Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra on kiinnostava ja hämmentävä absurdi poliittinen satiiri, joka käsittelee salaliittoja, kansallismielisyyttä ja... jotain. Omituinen järkäle nousi heti kulttuuripiirien suosioon – ja erikoista kyllä myös Finlandia-ehdokkaaksi.

"Väinö Linna oli Suomi-kertomusten vastakertomuksen kertoja." tulkintaa on saattanut ohjata myös Suomi 100 -konteksti. Koska elokuva kiinnittyy väistämättä osaksi vuoden suurta Suomi 100 -kertomusta, sen on pystyttävä toistamaan vanhaa ja tuomaan katsojalle tutut elementit. Niistä lähtökohdista ei kovin raflaavaa tulkintaa rakenneta.

"Se on helvetin surullista, koska Väinö Linna oli Suomi-kertomusten vastakertomuksen kertoja tuotannoltaan", Mäkelä sanoo.

Mäkelän mukaan Suomen valtakertomus oli sotiin asti valkoisen Suomen kertomus, joka alkoi murtua vasta Linnan tulkinnan myötä. Erikoista oli se, että varsin

k l assi k k o ni

pian vastakertomus alkoikin kelvata kansalle: Kaikki jakoivat Linnan Tuntemattoman sotilaan pasifistisen näkökulman ja Täällä pohjan tähden alla -trilogiassa esitellyn punaisen Suomen näkökulman.

Vanhat vastakertomukset nousivat vähitellen uusiksi valtakertomuksiksi. Niiden merkitys korostuu nyt, kun eri puolilta nousevat vastakertomukset uhkaavat jälleen valtakertomusten asemaa.

"Kertomukset ovat sellainen ihana turvallinen kotoiluviltti, joka kääritään ympärille silloin, kun maailma on liian monimutkainen", Mäkelä sanoo.

Emme saata edes kuvitella, millaista oli elämöidä kiljun kanssa lempäälän takametsissä, mutta veikkaamme, että about tällaista. Kuva: 123rf

37

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

A sian t u n t ijat Älä soita Eskolle

P S YKOLO G I A Ihanaa, huomiota!

Suomi on täynnä asiantuntijoita, mutta julkisuudessa heistä näkyy vain harva – muun muassa Esko Valtaoja. Niinpä tiedeviestintätoimisto Kaskas Media ja sitä rahoittavat tahot etsivät kampanjassaan "vaihtoehtoja Eskolle". Ja niitähän piisaa: Kymmenessä päivässä tiimille ilmoitettiin tuhat vaihtoehtoa Eskolle. Tarkoitus on kannustaa suomalaisia tutkijoita kertomaan omasta ja kollegojensa osaamisesta.

Koonnut: TUIJA SILTAMÄKI

M

F A KT ATUTK A

Onko kaamosmasennus oikea masennus?

V

Ilon mukaan kaamosmasennuksessa oireita on enemmän ja ne ovat syvempiä kuin kaamosoireilussa. Se myös

ajoittuu selkeästi talvikuukausiin, ja oireet helpottuvat valon lisääntyessä. Tyypillisiä kaamosoireita ovat unen tarpeen lisääntyminen, yleinen aktiivisuuden vähentyminen ja ruokahalun kasvaminen.

Tekee mieli raskasta ja hiilihydraattipitoista ruokaa, muttei välttämättä seksiä, ja oireet saattavat voimistua iltapäivällä. Oireita voi lievittää valohoidoilla, liikunnalla, säännöllisillä elämäntavoilla ja tarvittaessa masennuslääkkeillä. Ja jos vain on mahdollisuus, kannattaa pimeimpään aikaan lähteä vaikka viikoksi matkalle etelään.

"Silloin on jotain, mitä odottaa, ja sillä voi saada sellaisen valohoitopiikin."

JOHANNA JUNTTILA VAPAA TOIMITTAJA

Saisiko olla oma mammutti?

Tampereen yliopiston psykologian tutkijat ovat osoittaneet, että huomion saaminen toiselta ihmiseltä saa ihmisessä aikaan positiivisen tunnereaktion.

Havainto voi kuulostaa ilmiselvältä, mutta asian mittaaminen luotettavasti on vaikeaa. Tällä kertaa mitattiin sellaisia fysiologisia reaktioita, joihin tunnereaktioiden tiedetään vaikuttavan. Tulosten perusteella toisen ihmisen huomio saa automaattisesti aikaan positiivisen tunnereaktion.

äsyttää, ahdistaa, masentaa, vituttaa. Koko ajan on pimeää, yö alkaa jo aamulla eikä huvita tehdä mitään, paitsi nukkua.

Terveyskirjaston mukaan noin prosentti väestöstä kärsii talvisin toistuvista kaamosmasennusjaksoista ja peräti 10–30 prosenttia lievemmästä kaamosoireilusta. Mutta mistä tietää, milloin kyse on oireilusta ja milloin oikeasta masennuksesta?

"Lääkäri diagnosoi aina sairaudet", vastaa Vastaamon psykoterapeutti Päivyt Ilo.

KOLU M N I

Ilo korostaa itsensä hyväksymisen tärkeyttä. Pimeää talvikautta ei välttämättä tarvitse jaksaa samalla draivilla kuin valoisaa kesää, vaikka yhteiskunta sitä vaatiikin.

"Vuosikymmeniä sitten oli ok, että talvella nukuttiin ja levättiin enemmän."

Ilon mukaan kaamosmasennus tunnistetaankin usein varsin hyvin työterveydessä ja opiskelijaterveydenhuollossa.

"Tässä taas nähdään, että työntekijän tai opiskelijan tuottavuus laskee, ja mennään sitten sitä hoitamaan."

Vuoden pimein päivä on talvipäivänseisaus 21. joulukuuta. Sen jälkeen päivä alkaa pidentyä. Toivoa on.

TUIJA SILTAMÄKI

38

itä yhteistä on Hitlerillä ja mammutilla? Molemmilta on toivottu comebackia. Sukupuuttoon kuolleita eläimiä pystytään pian herättämään henkiin, sitä ei tohdi enää asiaa tunteva tutkija epäillä.

Asia valkeni minulle Torill Kornfeldtin vasta suomennetusta kirjasta Mammutin paluu.

Ensimmäisen Jurassic Park -elokuvan aikaan 1993 kloonaus, geenieditointi ja solujen muuntaminen kantasoluiksi olivat vielä science fictionia.

Kun viimeisin jatko-osa ilmestyi pari vuotta sitten, ne olivat maailman laboratorioissa jo arkea.

Hartaimmin odotettuja palaajia lienevät villamammutit, joiden liki elävän näköisiä ruhoja ikirouta puskee Siperiassa maan pinnalle median ja tutkijoiden riemuksi. Niiden avulla eläimen koko perimä saatiin kartoitettua kaksi vuotta sitten.

Klooneja puuhataan nyt kiihkeästi ainakin Yhdysvalloissa ja Etelä-Koreassa, koska kukapa nyt ei haluaisi paijata mammuttia?

Kun mammutti aikanaan puhaltaa sikiövedet kärsästään laboratoriossa jossain päin maailmaa, tutkijat ovat saman ongelman edessä kuin natsit tieteiselokuvassa Brasilian Pojat (1978). Elokuvassa natsitohtori Joseph Mengele yrittää kloonata Adolf Hitlerin siittämällä naisia tämän verestä eristetyillä solutumilla. Koska pelkät geenit eivät tee kenestäkään antisemitististä sadistia, syntyneiden poikien kasvatus luotetaan tarkkaan valituille adoptiovanhemmille. Natsijohtajan kasvatusohjelmaan kuuluu muun muassa tunnekylmä isä, jonka on kuoltava tismalleen 65 vuoden iässä.

Elokuvassa Hitler-klooneille löytyy 94 adoptioäitiä ja -isää, mutta mammuttivauvalle niitä ei ole tarjolla yhtäkään. Tehtävään ei pystytä perehdyttämään edes lähintä elossa olevaa sukulaista, aasiannorsua. Tutkijat eivät tiedä, miten mammutti kasvatetaan käyttäytymään kuin mammutti. Sen jääkaudenaikainen elinympäristökin on poissa.

Kuolleista herätetty “mammutti” uhkaa jäädä toistaitoiseksi karvanorsuksi, jonka kärsän eteen roudataan heinäpaaleja ja turisteja Ähtärissä.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 9/2017

OHI ON! mikä gradu tai lopputyö ansaitsee mielestäsi palstatilaa? vinkkaa: toimitus@aviisi.fi

"Synnytystalkoot voi pistää sinne, missä päivä ei paista" VÄINÖ VASARA teksti ja kuva

V

uosi sitten Essi Kerttula kiinnitti huomiota siihen, kuinka paljon lapsettomuutta käsiteltiin julkisuudessa. Kerttula oli halunnut tehdä gradun yhteiskunnallisesta ja tärkeästä teemasta, joten hän tarttui aiheeseen.

Miksi ihmiset valitsevat elää ilman lapsia, ja miten suomalaisten asenteet ovat muuttuneet ajan kuluessa?

Kerttula päätti toteuttaa tutkimuksen käyttämällä aineistonaan ihmisten keskusteluja sosiaalisessa mediassa. Hän otti yhteyttä Vapaaehtoisesti lapsettomat -yhdistykseen ja loi Facebookiin suljetun keskusteluryhmän, johon liittyi nopeasti yli 200 jäsentä.

Asialliselle keskusteluryhmälle oli selvästi tilausta.

"Ihmiset lähtivät keskustelemaan keskenään, eikä minun tarvinnut tentata ollenkaan.", Kerttula kertoo.

Keskusteluista kävi nopeasti ilmi, että lapseton valinta koetaan julkisuudessa tabuksi. Aiheesta jutellaan paljon, mutta painetta lapsettomia kohtaan esiintyy yhä. Lapsettomilla ihmisillä ei välttämättä ole syytä lapsettomuudelle, mutta he kokevat silti, että heiltä vaaditaan sitä.

"Monet ihmettelivät, miksi tarvitsee antaa syy sille, ettei hanki lapsia, kun eihän kukaan mene kysymään vanhemmilta, että miksi on hankkinut lapsen."

Keskusteluista nousi esiin useita erilaisia ajatuksia vapaaehtoisen lapsettomuuden taustalta, mutta päällimmäisenä Kerttula mainitsee, että suuri osa keskustelijoista oli tehnyt jo hyvin nuorena päätöksen olla hankkimatta lasta.

Osa vastaajista kertoi, ettei pitänyt omaa lapsuuttaan riittävän hyvänä, jotta pystyisi nyt olemaan sellainen

39

gradu “LAPSETON VALINTA: Vapaaehtoinen lapsettomuus suomalaisten aikuisten keskuudessa” Mitkä on mitat? 74 sivua.

Kauan kesti? Vuoden.

Siinä tuli flow päälle, kun aihe oli joka paikassa esillä.

Ottiko koville? Ei, se oli kivaa! Tykkään kirjoittaa ja lukea, niin se oli ihan mun juttu.

Innostuitko asiasta?

Innostuin. Jäi hirveä himo, että pitäisi tutkia lisää ja päästä syvemmälle.

vanhempi kuin haluaisi.

Kaiken kaikkiaan keskustelijoiden kokemukset olivat hyvin henkilökohtaisia. Moni vastaaja painotti sitä, että lapsettomuus ei tarkoita sitä, etteikö pitäisi lapsista.

Keskustelijat olivat huolissaan myös siitä, miten rakkautta omaan lapseen pidetään yhteiskunnassa automaattisesti rakkauden ylimpänä muotona.

"Se oli surullista kuultavaa. Monet sanoivat, että yhtä lailla rakkautta voi kokea omaan puolisoon tai vaikka lemmikkieläimeen."

Kerttula kokee, että valinnanvapaus on nykyään läsnä melkein kaikilla elämän osa-alueilla, mutta lapsettomuuden suhteen suomalaiset perusarvot vaikuttavat vielä vahvasti yksilöihin.

"Ryhmässä tuli esiin, että synnytystalkoot voi pistää sinne, missä päivä ei paista."

AVIISI 9/2017 Tampereen ylioppilaslehti

en Tampere rakuntien u ev.lut. se työ s oppilaito viisin A toivottaa iunattua s lukijoille utta u joulua & 18!

0 vuotta 2

tampereenseurakunnat.fi/ opiskelijat

Helsingin Sanomat on Suomen johtava tilattava uutismedia.

Lunastamme yleisön luottamuksen joka päivä ylivoimaisella journalistisella laadulla kaikissa kanavissa.

Etsimme kesäksi toimitukseemme monimediataitoisia

toimittajia, kuvaajia, kuvatoimittajia, graafikoita ja taittajia

Postimuseon näyttelyt museokeskus Vapriikissa Alaverstaanraitti 5, Tampere 12 €/6 € tai Museokortti•www.postimuseo.fi

Lisää kaupungin kuumimpia!

WWW.TULLIKAMARI.NET

Meillä on rento ja osaava työyhteisö, ja koemme vahvasti, että työmme on merkityksellistä. Työtovereiksi saat maan kovimmat ammattilaiset.

HS-toimituksessa tehdään valtakunnan ykköslehteä Helsingin Sanomia, sen painettua ja digitaalista versioita, miljoonayleisön tavoittavaa HS.fi:tä ja HSTV:tä. Tuoteperheeseen kuuluvat myös tutut Kuukausiliite, Nyt, Nyt.fi ja HS Metro. Näillä ja muilla laadukkailla sisällöillä tavoitamme viikoittain kaksi miljoonaa suomalaista.

to 7.12. klo 21 JONNA TERVOMAA, klo 20 VAHTERA, dj Lars Bögel..............................................18/16,60 e (E*) pe 8.12. Pakkahuone (K18): klo 21 JVG.................alk. 31,50 e (E) la 9.12. klo 21 TÖÖLÖN KETTERÄ.........................10/9,70 e (E*) HTDJ! (klo 22-04): dj's Antti H, Sami, VJ Visukisu.......6 e to 14.12.klo 21 VIEW................................................14/11,70 e (E*) pe15.12.klo 22 TUURE KILPELÄINEN & KAIHON KARAVAANI klo 21 TILHET, PAJUT JA MUUT..............25/22,60 e (E*) Metalorgy Xmas (Pakkahuone, K18) klo 23 TURMION KÄTILÖT ja muita................26/25 e (E) ti 26.12.Tapaninpäivän disko (klo 21-04): dj's Kristian Lindell & Stuke............................................6 e (ilmainen klo 21-23) su31.12.Hang The DJ! NYE18 (klo 22-04): dj's Antti H & Sami + vj Visukisu............6 e (ilmainen sisäänpääsy klo 22-23)

Journalistina ajattelet juttuasi ja ilmaisuasi mobiili ja verkko edellä.

Kiinnostuitko?

Jätä hakemuksesi viimeistään 10.12. osoitteessa www.oikotie.fi/kesatoimittaja. Liitä hakemukseesi CV ja työnäytteitä.

Lisätietoja hausta antavat hallintopäällikkö Jaakko Lähteenmaa, jaakko.lahteenmaa@hs.fi ja toimituspäällikkö Kimmo Pietinen, kimmo.pietinen@hs.fi

40