Lukunäyte: Tomi Kontio, Erämailla

ERÄMAILLA

TARINOITA JA TUNNELMIA POHJOISEN LAPIN KIVELIÖILTÄ

ERÄMAILLA

TARINOITA JA TUNNELMIA POHJOISEN LAPIN KIVELIÖILTÄ

© Tomi Kontio ja Avain 2023

© Kuvat: Tomi Kontio

Kuvat sivuilla 6, 66, 92 ja 203: Aamos Kontio

Kansi: Timo Numminen

Taitto: Tarja Kettunen

www.avain.net

Kustantaja: Avain, Helsinki

Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda, Viro 2023

KL 42

ISBN 978-952-304-472-2

Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä.

PAISTUNTURIN ERÄMAA

ALKUSANAT

Rakkaus  maisemaan

Kaksi hahmoa kulkee laajassa maisemassa. Puita ei ole. Horisontissa hulmuaa tunturien matalia kaaria. Kulkijat ovat oppineet, että haaleammat tunturit ovat etäämmällä, mutta samalla he tuntevat, että etäisyyksiä ei ole. On hetki. On jalkojen liki automaattinen liike. Jossain sydän tekee työtään. Jostain pyrähtää lintu lentoon.

Hahmot eivät puhu toisilleen. Heidän välillään on muutama metri. Vanhempi kulkee taaempana. Hän ei kuule sydäntään, mutta tietää sen lyövän. Hänen ei tarvitse paikantaa sitä. Se on kaikkialla. Maisemassa. Edessä kulkevassa hahmossa, pohjoisessa tundrassa, varvikosta lennähtävässä lapinsirkussa.

Muisti tekee työtään. Ei tallentaakseen, vaan purkaakseen, häivyttääkseen. Kuin se haluaisi sanoa, että muistamisen arvoista on se, minkä olemme unohtaneet, se mitä emme enää pysty sanoilla kahlitsemaan: identiteetitön osallisuus ajassa, maisemassa. Tunne, että on kotona kaikkialla, kun ei enää yritä rajata asioita, itseään, toisia, maisemaa, maailmaa. Etummainen hahmo pysähtyy. Edessä on joki, joka on ylitettävä. Hän on jo mielessään ylittänyt sen, mutta odottelee hiljaa toista hahmoa, joka astelee hänen luokseen. Yhdessä he katsovat jokea, valon välkähtelyä sen pinnassa, kuuntelevat kivien kertomaa, veden salaisuuksia.

– Isä? ensimmäinen hahmo sanoo.

– Niin, poika? isä havahtuu.

Erämailla on ennen kaikkea kirja isästä ja pojasta, heidän yhteisistä vaelluksistaan pohjoisen Lapin erämaissa.

Edellisen virkkeen sisällä siirryttiin ulkopaikallissijasta sisäpaikallissijaan, ja juuri tämä häilähtely ulkoisen ja sisäisen välillä luonnehtii tätä kirjaa. Lappi tai erityisesti Saamenmaa ei ole kotipaikkamme. En tiedä, onko meillä ylipäätään sellaista paikkaa tai maisemaa, jota voisimme kutsua luontevasti kodiksemme, tai ainakaan omaksemme.

Maisemakokemus ja siihen sisältyvä osallisuuden tunne on välillä niin voimakas, että liike menettää merkityksensä, vapaina heiluvat kädet ovat kuin tuulessa keinuvia oksia: enää ei olla erämaalla vaan erämaassa tai jopa erämaata.

Useimmat ajattelevat, että erämaa on jotain laajaa ja koskematonta ja villiä. Joillekin erämaa ja autiomaa ovat lähes synonyymejä. Kristillisessä traditiossa erämaahan vetäydytään, siellä kohdataan kiusauksia, rukoillaan, tutkitaan itseä. Monet liittävät erämaihin metsästyksen ja kalastuksen.

Suomessa erämaalaki määrittelee 12 erämaa­aluetta. Niissä me vaelsimme ja ne toimivat tämän kirjan innoittajina ja rakenteen pohjana. Kemihaaraa ja Tuntsaa lukuun ottamatta kaikki sijaitsevat saamelaisten kotiseutualueella.

Suurin erämaa­alueemme on Utsjoen ja Inarin kunnissa sijaitseva Kaldoaivin erämaa. Sen pinta­ala on 2924 km2. Sen sisään mahtuu siis lähes 14 Helsinkiä.

Toisaalta Kaldoaivin pinta­ala on vain alle prosentti koko Suomen pinta­alasta.

Erämaat Suomessa eivät ole koskemattomia. Niitä on hyödynnetty eri tavoin, metsätaloudesta ja kullankaivusta kalastukseen ja poronhoitoon. Erämaat eivät ole autioita alueita, joiden yllä vain henget leijuvat. Ennen kaikkea pohjoisen Lapin erämaat ovat Euroopan unionin ainoan alkuperäiskansan, saamelaisten kulttuuriympäristöä. Vuonna 1991 voimaan tullut erämaalaki on säädetty ”…alueiden erämaaluonteen säilyttämiseksi, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi...” (62/1991, 1§)

Vätsärin erämaata käsitellessäni tukeudun kolttasaamelaisia koskevissa jaksoissa saamelaisen kulttuurin professori Veli­Pekka Lehtolan teoksiin ja tutkimuksiin.

Paikannimien kohdalla olen pyrkinyt käyttämään mahdollisimman paljon alkuperäisiä saamenkielisiä nimiä. Mutta tietyillä alueilla suomenkielinen nimistö on niin vakiintunut, että selvyyden vuoksi olen pysytellyt siinä. Sellaisilla alueilla, joissa paikannimistä voi olla suomenkielisen version lisäksi pohjoissaamen, inarinsaamen ja koltansaamen versiot, olen yrittänyt valita yleisimmän. Tämä on johtanut paikoittaiseen epäloogisuuteen nimien käytössä.

Nimillä ja nimeämisellä on valtava voima. Niin kuin tutkija Päivi Magga kirjoittaa: ”Maisemaan kuuluu kieli, jolla siitä puhutaan ja jolla jaetaan tieto, kokemukset ja tunteet.”

Vaikka Erämailla onkin jatkoa Kansallispuistojen kutsu ­kirjalle, on kyseessä kaksi erilaista teosta. Jo itse kulkijat, isä ja poika, ovat kulkeneet melko pitkän matkan ennen ensimmäiseen erämaahan astumistaan. Vaellus ei ole enää uutta. Silti uusia asioita opitaan koko ajan. Ehkä myös ymmärrys lisääntyy.

Olemme pojan kanssa alkaneet vaellustemme seurauksena perehtyä saamelaiseen kulttuuriin ja kieleen, pohjoisen Lapin linnustoon, kasvillisuuteen ja geologiaan, astronomiaan ja geodesiaan, vain joitakin kiinnostuksen kohteita mainitakseni.

Koska erämaa­alueilla ei ole samalla tavalla retkeilyrakenteita kuin kansallispuistoissa, siellä ollaan enemmän omillaan. Reittien suunnittelusta ja maiseman lukemisesta –niin kartan äärellä kotona kuin luonnossa – tulee tärkeä osa vaellusta.

Tämä perehtyminen, ja siellä olon tuntu, vaikuttaa Erämailla­kirjan teksteihin. Mutta samalla se myös luo vapautta ajatuksen harhailuille, muistojen kerimiselle. Erämaassa on tilaa myös tanskalaiselle kaupunkilaiskirjailijalle.

Kirjassa poikani esiintyy ”poikana”. En käytä hänen nimeään, koska tämä teos tiivistää, valikoi ja muokkaa seikkailujamme. Kirjassa kuvatut vuoropuhelut ovat pakostakin jälkikäteen muotoiltuja, ja niihin sisältyy otteita monista keskusteluistamme, joista osa on käyty aivan muualla kuin erämaassa. Paikoitellen olen joutunut keksimään dialogia. En pelkästään keksimisen ilosta, vaan sanoittaakseni sitä sanomatonta, mikä kulkee välillämme, mitä voi lukea niin kuin hiljaisuutta luetaan.

Uskon, että tämä kirja kuvaa suhteellisen totuudenmukaisesti minun ja poikani välistä vuorovaikutusta, mutta kaikesta kirjoitetusta otan täyden vastuun, jokaisesta vuorosanasta ja tunteenilmauksesta. Poika on ”poika”, koska hänessä on kolmannes totta, kolmannes fiktiota ja puolet jotain muuta – mitä se sitten tarkoittaakin. Ehkä runoutta.

Sama koskee myös isääni ja muita kirjassa esiintyviä ”todellisia” ihmisiä, niin olleita ja olevia kuin jo tulleita ja vasta tulevia ihmisiä. Heissäkin on kolmannes totta, kolmannes fiktiota ja puolet… runoutta.

Ennen kaikkea haluaisin välittää näillä esseillä tai tarinoilla rakkautta maisemaan, joka antaa minulle paljon, ja ottaa minulta paljon. Herkistää ja raastaa. Ja vaikka maisema ei ole minun – ja koska se ei ole minun – sitä on juuri sen vuoksi varjeltava ja suojeltava, juuri nyt enemmän kuin koskaan, kun lajeja katoaa, kun kokonaisia luontotyyppejä häviää. Luonto köyhtyy – minun takiani. Meidän. Ihmisten.

Omistamalla me särjemme, muistamalla unohdamme. Mutta rakastamalla varjelemme.