Pää räjähti Suolahdessa FAKTA Kari ”Gabi” Hakanen – s. 3.11.1962 Jyväskylän maalaiskunnassa, asuu Helsingissä – Naimisissa Merja Hakasen kanssa, kaksi poikaa Leo ja Roi – Äänilevytuottaja, muusikko, äänittäjä. Sony Music Finlandin tuotantojohtaja, Head of A&R – Yritykset, joissa osakkaana; Inkfish Oy, GH Music Production Oy, Haloo Music Group Oy – Musiikinedistämissäätiön äänitejaoston puheenjohtaja – Haloo Helsinki! -yhtyeen kitaristi Leo Hakasen isä – Palkittu vuoden tuottajana Emma –palkinnolla 2004 – Vastaavana tuottajana julkaistuja albumeita yli 300 kpl – Tärkeimmät artistit, joiden kanssa työskennellyt: Haloo Helsinki!, CMX, Neljä Ruusua, Yö, Sir Elwoodin hiljaiset värit, Maj Karma, Herra Ylppö & Ihmiset, Tuomari Nurmio, Kauko Röyhkä, Agents, Tiktak, Irina, Happoradio, Hector, Topi Sorsakoski ja Ile Kallio
NOPEAT Katvela vai keskusta? – Veri veti keskustaan. Slade vai David Bowie? – Slade on pala Suolahden aikaista historiaa. Suojärven vai Lempukan uimaranta? – Suokin ranta ja kuumat kesäpäivät. Röyhkä vai Nurmio? – Henkilökohtaisiin syihin vedoten Röyhkä. Soitanto vai tuotanto? – Tuotanto. En ole koskaan ollut tarpeeksi hyvä soittaja.
20
1970-luvun Suolahti oli jokaisen pojan unelmapaikka. Vuodet pikkukauppalassa jättivät lähtemättömän kaipuun Kari ”Gabi” Hakaselle. Sosialidemokratian ja osuustoiminnan kyllästämä ilmapiiri vallitsi ja elo oli kuin suoraan sunnuntai-iltapäivän koko perheen elokuvasta. TEKSTI: MARJO STEFFANSSON
M
uutimme Jyväskylästä Penttiisän työn perässä lokakuussa 1970 Katvelankatu 16:een. Rakennuksen alakerrassa oli elintarvikeja sekatavarakauppa Mäki-Matti ja yläkerrassa kahdelle perheelle asuintilat. Isä tuli paikkakunnalle tavaratalopäälliköksi Asemakadulla sijainneeseen E-markettiin ja Helena-äiti kävi töissä myymälässä. Vuonna 1974 muutimme Kirkkokadulle, nykyiselle Lastaajankadulle. Syyslukukausi oli jo käynnissä, kun astelin Kerttu Isosalon luokkaan. Hän on vanhempieni ohella yksi elämäni suurista vaikuttajista. Luokka otti minut avosylin vastaan. Sain heti kavereita ja lempinimekseni Kusti. Koulua käytiin myös lauantaisin ja englannin opetus alkoi. Istumajärjestys oli tarkkaan harkittu tyttöpoika-tyttö-poika. Viitattiin ja noustiin pulpetin viereen vastaamaan. Jälkeenpäin olen pohtinut, että tapa kasvatti esiintymisvarmuutta. Teimme luokassa omia näytelmiä ja sain kerran Peppi Pitkätossunkin roolin. Kerttu-ope kannusti taiteellisuuteen ja kuvaamataidon tunneilla hän jaksoi ihastella tuherruksiani. Hän löysi aina jotain hyvää töistämme. Hän oli sanan mukaisesti visualisti, joka esimerkillään avitti meitä rakentamaan hyvää itsetuntoa. MÄKI-MATIN piha oli hyvä tukikohta. Kavereita oli aivan hirveästi ja meille sai aina tulla. Olen tavattoman kiitollinen, kun sain varttua kannustavassa ilmapiirissä. Viikkorahat piti ansaita perjantaisin imuroimalla, mattoja tamppaamalla ja lattian pesulla. Leikit oli kohtalaisen rämäpäisiä ja liikunnallisia, ne olivat koko tekemisen keskipiste. Tytöt eivät vielä tässä vaiheessa liiemmin kiinnostaneet, joten koin viimeiset poikavuosien huolettomat ja neitseelliset vuodet Suolahdessa. Kiivettiin Tiitisen hyppyrimäen huipulle ihailemaan maisemaa ja olihan se ihme,
ettei sieltä kukaan pudonnut. Meillä oli Vesitorninmäellä myös oma hyppyrimäki, johon saimme kymmenen metriä korkeuseroa rakentamamme tornin avulla. Minä toin kotoa valonlähteeksi kaksi petromaxia jotka asetettiin nokalle ja alusen notkoon. Lyhensimme suksia ja asensimme siteet lähemmäksi kärkiä. Onnettomuuksilta ei vältytty. Kerran lyötyäni sukset jäiseen latuun, en huomannut, että siteet pongahtivat auki. Kun tulin nokalle ja ponnistin, niin sukset kimposivat jalasta ja päädyin takapuoli edellä kannon päälle. Lääkärireissuhan siitä tuli. Nikkaroimme mäkiautoja ja viiletimme katuja alas jääkiekkokypärät päässä. Pelasimme pihapelejä ja talvisin ”Kuka pelkää mustaa miestä?” –leikkiä koulun suurella luistinradalla musiikin pauhatessa ämyreistä. MEILLE TULI putkitekniikalla varustettu Salora -merkkinen väritelkkari, jota kaverit tulivat joukolla tapittamaan. Suomi pelasi valkoisissa paidoissa ja Neuvostoliitto punaisissa. Punaiset voitti aina. Siitä juontaa mielleyhtymä, että ryhdyin punapaitaisen IFK:n kannattajaksi, ja olen sitä edelleen. Esikuvat olivat leikkien perustana. Kun Lasse Viren voitti Münchenissa kultaa vuonna 1972 me pojat ryhdyimme juoksemaan kilpaa. Juoksimme laumassa pitkin katuja toisiamme vastaan ja nostimme kansallista identiteettiä. Paras kaverini oli Jari Luotonen. Diggasimme musiikkia ja kuuntelimme Luotosten olohuoneessa laajaa levyvalikoimaa. Soitimme Mudia, Uriah Heepiä ja Sladea harjanvarsilla. Meidän kotona oli Luxor-merkkinen radio josta nauhoitin mikrofonilla kelanauhurille nuorten sävellahjasta biisejä. Perheen piti olla hiirenhiljaa, ettei nauhalle tullut hölinöitä. Myöhemmin Din –piuha mullisti kotikutoisen äänitystuotannon, kun sai nauhoittaa kasetilta kasetille ilman
hälyääniä. Äiti tilasi minulle Suosikin ja Intron. Kun muut osti pennin nalleja matkahuollon baarista minä kuuntelin levyautomaatista Juicen Marilyniä. Sitten tuli Jyrki Boy ja Hurriganesin Tallahassee Lassie. Tuhlasin rahani levyautomaattiin ja C-kasetteihin. Kuuntelin lyriikat tarkkaan jo tuolloin. Kirkan Varrella virran, jonka luulin pitkään olevan kotimaista tuotantoa, yhteiskunnallinen sanoma valkeni minulle - pikkupojalle. Lopullisesti minulta hajosi pää ja antauduin musiikin vietäväksi vuonna 1974, kun Hurriganesin Roadrunner julkaistiin. Silloin tiesin mitä tulen elämässäni tekemään! KASVATIN PITKÄÄ tukkaa ja otin kaksi minivoguea, eli pojille markkinoitua permanettia. Vaikka minulla oli heikko hiuslaatu ja pyöreät kasvot, kuvittelin, että permanentin avulla saan loihdittua itselleni lookin kuin Uriah Heepin basisti Gary Thainilla. Äiti ompeli vaatteeni. Toivon lappuhaalaria, ja sellaiset sain. Minulla oli myös farkkushortsit ja –rotsi. Ne oli kuumaa kamaa. Äiti surautti farkut ja niiden lahkeisiin punaiset jalanjäljet. Ne oli kuumat, kunnes sain ensimäiset Beaversit. Samanlaiset kuin Ganesin jätkillä! Kävin katsomassa kaikki mahdolliset elokuvat, spagettiwesternit sun muut. Easy Rider oli jotain uskomatonta, makeat pyörät ja musana Born To Wild. Elokuvan innoittamana polkupyörääni teetätettiin järjettömän iso etustonga. Kun pyöräilin pitkin Asemakatua niin olo oli kuin kuninkaalla, keuloja vedellen. Voitte vain kuvitella murheeni määrän, kun muutimme Imatralle isän työn perässä vuonna 1975. Olin 13 ja kaverit tärkeitä. Suolahti avasi minulle ensimmäiset ovet musiikin maailmaan, ja olen ikuisesti kiitollinen siitä.
123 · 20 15
| Ä KS