Mikko Rantaniva
TEKSTI: MILKA KROGERUS KUVAT: MAX STEFFANSSON
Puskista parrasvaloihin
Rantanivan Mikko tiesi ryhtyvänsä näyttelijäksi 11-vuotiaana. Halu tehdä teatteria ei ole laantunut vuosien saatossa ollenkaan. Ehkä juuri päinvastoin.
S
ähäkkä seitsemänkymmentäluku oli hyvässä vauhdissa, kun Äänekosken Römmille syntyi Mikko Rantaniva. Rantanivan perhe asui omakotitalon yläkerrassa, joka kävi nopeasti pieneksi nelihenkiselle perheelle. – Römmiltä en muista kuin sen, mitä olen valokuvissa nähnyt. Lapsuusmuistot alkaa vasta Karhunlähteeltä, kun asuttiin Pihkatappi-nimisessä kerrostalossa. Mikko juoksenteli Karhunlähteen metsiköissä ja pihamailla isoveli Markon kannoilla. Porukassa oli aina toistakymmentä lasta, jotka kykenivät keksimään tekemistä jatkuvasti. – Koskaan ei ollut tylsää. Oli ihan sama minkä oven taakse meni pimputtamaan ovikelloa, niin aina löytyi oman ikäistä seuraa. Siellä mä varmaan opin sosiaaliseksi. Lapsisakki ei kuitenkaan tehnyt pahuuksia, vaan päivät kuluivat lähinnä pulkkamäessä, pyörärallissa ja pallopeleissä. Isommat pojat usuttivat pienemmän Mikon tekemään milloin mitäkin, mutta ilkeyksiä tuli tehtyä hyvin vähän. Laitisen Jarin eli Jaatsin kanssa Mikko otti painimatsia, isoveljien kannustamana. – Harvemmin tuli kyseenalaistettua, mitä isommat käski tehdä. Vähän vanhempana ystävystyttiin Jaatsin kanssa paremmin ja hengailtiin enemmän kaksistaan. Jaatsi on vieläkin rakkain ystäväni. KOULUNKÄYNTI LAKKASI olemasta hauskaa kolmannen luokan jälkeen. Kuvaamataidontunnilla oli hauskaa, mutta lukeminen ei kiinnostanut. Kaikenmoinen pelleily tuntui olevan hauskempaa. – Muistan joskus lukeneeni biologian kokeeseen, ja väittäneeni äidille, että mulla on migreeni. Asiaa tutkittiin, ja kaikki tajusivat, että eihän mulla mitään migreeniä ollut, en vaan jaksanut keskittyä lukemiseen. Kun opinnoilla tai urheilusuorituksilla ei päässyt leveilemään, niin minusta tuli sitten se ryhmän pelle, joka nauratti kaikkia. Äänekoski ei tuntunut Mikosta koskaan tuppukylältä. Virkeässä tehdaskaupungissa oli kuitenkin aktiivista harrastustoimintaa ja paljon nuoria, joiden kanssa temmeltää. – Kun mä olin teini niin koko kylä oli täynnä nuoria. Kaikki porttikongit ja raput oli täynnä porukkaa. Nykyään ihmetyttää, että mihin ihmeeseen kaikki on kadonneet. Kaupungilla me pyörittiin ja hölmöiltiin. Ei koskaan tehty mitään pahaa, mutta tuli kyllä juotua pussikaljaa ja tupakin polttokin opeteltiin kesäteatterin pusikossa.
TEATTERIKÄRPÄNEN PURI Mikkoa 11-vuotiaana. – Koulun kanssa mentiin Liikkarille katsomaan jotain ison teatterin esitystä. Se oli sellainen interaktiivinen murhamysteeri, jossa yhdessä etsittiin murhaajaa. Jossain vaiheessa näyttelijä osoitti minua ja paria luokkakaveria yleisössä ja kysyi ”Mitäs Tupu, Hupu ja Lupu?”. Sillon mä tiesin, että tätä mä haluan isona tehdä. Tässä se on. Nopeasti Mikko löysi itsensä koulun teatterikerhosta, äidin tekemät shortsihaalarit päällä, esittämästä Einokkipoikaa. Yläasteella äidinkielen opettaja ohjasi Mikon ilmaisutaidon kurssille Työskille. – Kari Kaijanaho piti sitä kurssia, ja siellä oli minun lisäksi vaan lukioikäisiä tyttöjä. Siinä tilanteessa mä olin vielä tosi arka, eikä mulla ollut hajuakaan mitä mun olisi pitänyt tehdä. Mutta halu oli kova. Kuten niin moni muukin, Mikkokin imaistiin Työskin meininkiin mukaan. Työskin nitisevä olemus ja upea lava tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja muun muassa Taipaleen Karin esiintyminen sai nuoren pojan ihastuksiin. Ensimmäinen esiintyminen Äänekosken Teatterissa ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. – Jotenkin siinä kävi niin, että ennen ensi-iltaa kaikki mun repliikit oli leikattu pois ihan huomaamatta. Omasta mielestänihän mä olin ihan viiltävä, mutta ohjaaja taisi olla eri mieltä. Varmaan ihan hyvä, että silloin ei sanottu suoraan, että menee päin helvettiä. Olisin saattanut lannistua. NUOREN MIEHEN teatteri-innostus ei ollut jäänyt keneltäkään huomaamatta. Kuorma-auto kuskina toimiva isä ja vaatekaupan myyjänä työskentelevä äitikin tiesivät, että pojasta tulee näyttelijä. Mikko sai osakseen vain paljon kannustusta. Vanhempien kannustava suhtautuminen saattoi johtaa siihen, että 10 vuotta nuorempi pikkuveli OlliVeikkokin päätyi teatterin lavoille. Taisipa isoveli Markokin piipahtaa teatterilla silloin tällöin. Teatteria seuratessa nälkä lavoille vaan kasvoi. Yläasteella opo kertoi, että teatterikouluun pääsee vain ylioppilaat, ja siksi Mikkokin ryhtyi lukiolaiseksi. Nuokkarin järjestämällä reissulla Tampereella Närhen Mepa kertoi Joensuun kansanopistossa järjestettävästä näyttelijäkoulutuksesta. Se lopetti Mikon lukiouran. – Heti kun tulin Tampereelta, hain kaavakkeet ja lähetin hakemuksen. SEURAAVANA SYKSYNÄ 17-vuotias Mikko muutti Joensuuhun. Kun Petroskoin Kansallisen Teatterin johtaja tuli vierailulle opistolle, otti
Mikon elämä jälleen uuden suunnan. Neljälle opiston näyttelijälle tarjottiin työpaikkaa Petroskoista. Mikko oli heistä yksi. – Tottakai mä lähin. Oli ihan unelma, että joku halusi maksaa mulle näyttelemisestä. Vuoden aikana tuli tehtyä paljon projekteja näyttämölle, ja yksi televisioonkin, yleensä aina pääroolissa. Mitä enemmän työtä teki, sitä enemmän näytteleminen alkoi sujua. –Vodkatoleranssin ohella kasvoi myös taidot ja itsetunto näyttelijänä. Vuoden aikana sattui ja tapahtui niin paljon, että siitä voisi tehdä leffan. Villin Venäjävuoden jälkeen Mikko palasi kotikonnuille Äänekoskelle. Siviilipalvelusaika vietettiin Suojarinteellä töissä ja Työskillä teatteria tehden. Yhdeksänkymmentäluvun alun Kullervo on jäänyt mieleen monille Äänekoskelaisille. Poikkitaiteellinen pläjäys toi yhteen kaikki Äänekosken taiteilijat muusikoista tanssijoihin ja näyttelijöihin. Painotalon saliin rakennetun huikean näyttämön suurin sankari oli Mikon esittämä Kullervo. Kullervon jälkeen tie vei taas. Tällä kertaa Tampereelle. Siviilipalvelus jäi kesken, kun Mikko koitti toistamiseen käydä lukiota. – Iltalukiota kesti kaksi ja puoli päivää ja sitten lopetin. Pääsin Ylioppilasteatteriin mukaan, ja sittenhän mä lähes asuin siellä. Ylioppilasteatteri oli samassa rakennuksessa, missä Mepa silloin mulle kertoi Joensuun kansanopistosta. YLIOPPILASTEATTERISSA Mikko sai ympärilleen vahvan näyttelijäryhmän ja tekemisen meiningin. Projekteja oli paljon ja ne olivat välillä aika lennokkaitakin. – Kun me tehtiin Macbeth, me päätettiin, että se sijoittuu aavikolle. Me kannettiin kuorma-autollinen hiekkaa toiseen kerrokseen ämpäri kerrallaan. Koko sali oli täynnä hiekkaa, jota sitten kasteltiin kastelukannuilla ettei se pölisisi liikaa. Vuonna 1997 Mikko pääsi Tampereen Yliopiston Näyttelijätyön linjalle, eli Nätyyn. Kovaa työtä vaativa koulutus – Olihan se semmoista puurtamista. Varsinkin kun Hanno Eskola otti aluksi sellaisen Jouko Turkkamaisen tyylin kaikkeen. Treenit kesti tuntikausia ja polvet-rintaan-hyppyjä olen tehnyt enemmän kuin laki sallii. Mutta kunhan vauhtiin pääsi niin se oli kyllä sitten hauskaakin. VALMISTUMISEN JÄLKEEN Mikkoa odotti työpaikka Tampereen Teatterissa, jonka tunnelmaan Mikko ihastunut pelkästään kulkemalla rakennuksen ohi. Kauniissa rakennuksessa ja sen näyttämöllä taittui 10 vuotta. Vuosi-
kymmenen kohokohtiin kuuluvat muun muassa Yksi lensi yli käenpesän, Othello ja Taksikuski-näytelmä, johon Esa Latva-Äijö kirjoitti roolin suoraan Mikolle. – Jäin virka-vapaalle TT:ltä ja ajattelin, etten tee hetkeen yhtään mitään. Sitten Teatterikulman baaritiskillä tultiin tarjoamaan töitä Tampereen Työväen Teatterista Chicago-musiikaalista, ja minä lähdin mukaan. Chicagossa tapasin Siikanderin Sarin joka houkutteli UIT:n porukkaan. Ja minähän lähdin. Musiikista ja laulamisesta aikoinaan innostunut Mikko pääsi Suomen kovatasoisimman revyyteatterin lavalle. Sivussa tuli piipahdettua Kummelissa, Linnateatterissa ja lukuisissa muissa teattereissa. Tukikohtana oli kuitenkin ollut pääkaupunkiseutu, jossa Mikon vaimolla Eevalla oli hyvä työpaikka. Eeva tuli miehen elämään SuomiPop-festareiden vilinässä kuutisen vuotta sitten. – Eeva sanoi, että hän menee naimisiin sen kanssa, joka laulaa hänelle Eevabiisin alusta loppuun oikein. Ekaa kertaa Eevan luona käydessä minä sitten lauloin sen. VUOSIEN SAATOSSA Mikko on tehnyt töitä monien näyttelijöiden kanssa, joiden kanssa on aina saanut oppia uutta. Heikki Kinnusen kanssa löytyi yhteinen näkemys teatterin tekemiseen, Lari Halmeen kanssa elettiin symbioosissa ja veisteltiin sketsejä, eikä koskaan ole ollut töistä puute. – Olen ollut kyllä onnekas, että koskaan ole tarvinnut itse soitella töiden perään. Olen maailman huonoin tuputtamaan itseäni. 40-vuotissyntymäpäivän kynnyksellä Mikko päätti tehdä uuden aluevaltauksen. Hän halusi perustaa bändin. Isoveli Markon kanssa kaveriporukasta kasattu bändi Kaakon Nupit on esiintynyt tasan kerran, missä muuallakaan kun Pub Markuksessa. – Voi olla, että Kuopiossa tulee harrasteltua lisää bändihommia. Jos vaikka saisi kellariin pienet PA-kamat joiden kanssa treenata. UIT:N RIVEISTÄ ja freenäyttelijän työstä Mikko siirtyy syksyllä tasaisemmalle alueelle: näyttelemään Kuopion Kaupunginteatteriin, josta irtosi kiinnitys keväällä. Kesä vierähtää kuitenkin kotikonnuilla, kun UIT:n mukana vedetään kesäteatteria Kartano Kievarilla. Tulevaisuudessa Mikko saattaa pyrkiä ohjaamaan, käydä vierailuilla eri teattereissa, keikkailla oman bändin kanssa ja piipahtaa näyttelemässä Äänekoskellakin. Mutta selvää on, että teatteria mies ei jätä. – Mä olen tiennyt 11-vuotiaasta asti, että musta tulee näyttelijä. Ja mä tekisin tätä vaikka ilmaiseksi.