Teksti: Riikka Lehikoinen Kuva: Max Steffansson
Karjalainen herrasmies Jukka Kuparinen on ollut näkyvä hahmo Ääneseudun kirkollisissa piireissä jo pitkän aikaa. Haastattelua on aluksi hankala saada sopimaan aikataulujen kanssa yhteen, sen verran kiireinen kirkkoherra on. Kalenterista löytyy kuitenkin sopiva aika ja toimittaja otetaan vastaan leveällä hymyllä ja vakaalla kädenpuristuksella. Hymy ei kovin montaa kertaa hyydy myöskään haastattelun aikana. Puhetta riittää ja karjalainen vilkkaus pulpahtelee tuon tuostakin pintaan. Vuonna 1950 Suomea johti J. K Paasikivi ja Neuvostoliitossa naruja veteli Stalin. Kylmä sota leijui taka-alalla ja Yhdysvalloissa elettiin vielä vahvasti rotuerottelun aikaa. Sellaiseen maailmaan syntyi samana vuonna Jukka Kuparinen, nykyinen Äänekosken kirkkoherra. Jukka Kuparinen on aina asunut radan varrella, syntynyt hän on Mikkelissä ja miehen omien sanojensa mukaan ”Mikkeli on maailman paras paikka syntyä”. Pappisperheeseen syntynyt Jukka sijoittuu seitsemän lapsen katraassa keskimmäiseksi. Omena ei kauas ehtinyt puusta vieriä, koska papin pojasta tuli pappi itsekin. Äiti omistautui perheelle ja emännöimään pappilaa. Kohta 95 vuotta täyttävä isä hoitelee papin tehtäviä vieläkin, äiti sen sijaan menehtyi vuonna 2008. Tänä päivänä Kuparisen sisaruksia löytyy ainakin Lapista, Hämeestä, Kainuusta ja Varsinais-Suomesta. Mikkelistä perhe muutti Seinäjoelle Jukan ollessa vain 4-vuotias, mutta silti muutama muisto noilta ajoilta on piirtynyt vahvasti mieleen. – Tärkeä muisto on se, kun pääsin Mikkelin tuomiokirkon pyhäkouluun. Tuntui hienolta, että minut huolittiin muiden kanssa sinne vaikka olin vasta kolmen vanha. Muistoihin tulevat myös matkat koko perheen kanssa höyrylaivalla Mikkelistä Savonlinnaan. – Savonlinnassa asui isoisäni. Me kutsuimme häntä karjalaisittain vaijaksi, Kuparinen muistelee. Pohjanmaan lakeuksia Kuparinen ehti kuluttaa seuraavat 14 vuotta. Opiskeluja varten piti kuitenkin helsinkiläistyä. Pääkaupungissa työkokemusta kertyi oppikoulun uskonnon ja historian opettajana sekä seitsemän ja puoli vuotta pappina Helsingin Vanhassa kirkossa. Myös puoliso löytyi opiskelujen lomassa. Naimisiin mentiin vuonna 1975 ja pikkuhiljaa perheen kasvaessa syntyi ajatus muutosta johonkin rauhallisempaan paikkaan. Haussa oli paikkakunta, jossa lasten olisi hyvä kasvaa. – Suolahden kirkkoherran virka on ainoa virka jota olen ikinä hakenut ja sen paikan myös sain, Kuparinen myöntää. Alun perin perheellä ei
ä Ks
| 46
· 2 012
ollut mitään kytköksiä Suolahteen tai Äänekoskeen. – Päätettiin, että ollaan ainakin viisi vuotta, meni syteen taikka saveen. Joulukuun alussa tulee sitten 30 vuotta paikkakunnalla täyteen. Vuonna 1982 Äänekoski, Konginkangas, Suolahti ja Sumiainen olivat vielä iloisesti erillään toisistaan. Uusi kirkkoherra huomasi nopeasti miten Suolahdessa kiinnitettiin huomiota kaikenlaisten ihmisten elämänarvoon. – Suolahdessa oli sekä kehitysvammaisten palvelukeskus ja sen lisäksi vielä psykiatrinen sairaala. Ihmisarvon vaalimisessa oltiin pitkällä. Silmiinpistävää oli myös ihmisten sosiaalisuus, sekä tietynlainen ujous ja kunnioitus. Helsingissä nimittäin pappi oli saanut raivata itselleen tilan ihmisten keskelle, mutta Suolahdessa tilaa sai sen enempiä raivaamatta. Ensimmäinen vuosi meni totutellessa uusiin tapoihin. – Se ihmetytti alussa paljon, että jos joku tilaisuus oli merkitty alkavaksi kello kuusi ja itse menin paikalle viittä vaille kuusi, niin paikalle päästessäni kaikki muut olivat jo juoneet kahvit. Sitten muut istuivat ja katsoivat kun pappi joi kahvia. Lasten kautta tuli myös kiinnitettyä huomiota Helsingin ja Keski-Suomen väliseen kielimuuriin. – Lapset huomasivat ensimmäisinä, että Keski-Suomessa puhutaan eri tavalla kuin Helsingissä. Vaikka eihän Keski-Suomessa sinänsä omaa murretta ole, niin kyllä sen silti huomaa. Loppujen lopuksi Suolahteen ja työhön kotiutui hyvin. Uusi asuinpaikka imaisi mukaan rytmiinsä. Kotiutumista edesauttoivat myös hyvät välit kollegaan ja muihin työtovereihin. – Äänekoski oli siihen aikaan isompi turvallinen naapuri. Silloisen Äänekosken kirkkoherran, naapuriseurakunnan kollegan, Otso Sovijärven kanssa syntyi hyvä yhteys, josta on voinut ammentaa omassa työssään vielä tänäkin päivänä, Kuparinen toteaa. Vuosien saatossa kirkkoherran työn lisäksi Kuparinen on omien sanojensa mukaan ”tullut vedettyä mu-
kaan hiippakunnan asioihin”. Näistä asioista yksi on Lapuan hiippakunnanpappisasessorina ja pappisasessorin sijaisena toimiminen. Pappisasessorin tehtäviin kuuluu edustaa hiippakunnan papistoa tuomiokapitulissa ja työ tehdään oman seurakuntatyön ohessa. Pappisasessori osallistuu piispantarkastuksiin sekä uusien pappien vihkimiseen ja koulutukseen. Piispantarkastuksessa piispa vierailee hiippakuntansa seurakunnissa. Tarkastuksilla on pitkä perinne Suomen historiassa. Myös lääninrovastin tehtävät ovat tulleet tutuksi. Hiippakunnan hallinnollinen osa on rovastikunta ja lääninrovasti valvoo ja ohjaa tämän alueen kirkollista toimintaa.
– Näistä töistä on saanut upeita näkökulmia sekä olen pystynyt suodattamaan omaan työhöni viisautta ja hyvyyttä, Kuparinen toteaa. – Arkinen työ voi joskus olla uuvuttavaa. Pidän erityisesti työn sosiaalisesta puolesta ja kun voin palvella kodeissa ja kirkoissa, niin saan siitä energiaa. Tykkään viikonlopun töistä niin paljon, että se alkaa jo muistuttaa syntiä, kuuluu huvittunut lausahdus. Näkyvin muutos kuntaliitoksen myötä kirkkoherran työhön on ollut maantieteellinen, nimittäin työhuone muutti Äänekoskelle. Sen lisäksi mukaan tuli paljon uusia työtovereita sekä luottamushenkilöitä. – Koen, että työssäni sisäänajettava homma kirkkoherrana oli koordinoida eri alueiden välillä mahdollisimman hyvin ja pappina palvella kaikkia eri alueita. Kunnan alueiden erilaisuus on rikkaus, ei taakka. Tätä rikkautta meillä riittää hyödyntämään koko seurakunnan tarpeisiin. Kuparisen molemmat vanhemmat olivat evakkoja Karjalan kannakselta. Karjalaisuuden hän myöntää olevan luonteensa leimaavin piirre. – Minussa yhdistyy karjalaisuus, savolaisuus, pohjalaisuus, stadilaisuus ja keskisuomalaisuus. Koen, että nimenomaan karjalaisuus ja eri puolilla Suomea viettämäni aika on tehnyt minusta sovittelijan ja eri näkökulmien yhteen liittäjän. Lisäksi se on auttanut koordinoimisessa eri ihmisten ja toimintakulttuurien välillä, Kuparinen pohtii. Äänekosken Kuparinen näkee teol-
lisuuden leimaamana, Konginkankaalta löytyy juureva maaseutuhenki, Suolahdessa silmiinpistävintä on sosiaalinen ilmapiiri ja Sumiaisissa savolaissukuinen lupsakkuus. – Kirkkolain puitteissa meillä on mahdollisuus toteuttaa toimintaa alueellisesti, vaikka enää ei olekaan erillisiä hallintoelimiä. Seurakunnan rakennemuutoksen myötä seurakunnista on tullut ja tulee myös jatkossa taloushallinnollisesti suurempia yksiköitä, mutta se ei tarkoita ettei alueellista identiteettiä tulisi vaalia. Tulevaisuuden näkymät ovat jokseenkin selkeät.
– Tämän vuosikymmenen puolella pitäisi jäädä eläkkeelle. Tiedusteltaessa mitä kirkkoherra eläkkeellään meinaa, tulee vastaus välittömästi. – Tulevaisuus on lapsenlapsissa. Vaimon kanssa todella iloitsemme siitä, että saamme olla heidän kanssaan ja tukea heitä. Myös lukeminen ja liikunnan harrastaminen on nyt jäänyt hiukan vähälle, sekä tärkeä mielenkiinnon kohde kirkkohistoria. – Kotona on varmasti hyllyssä tuhat kirjaa, joista puolet on lukematta. Saimaan vesistön rannalla sijaitseva mökki on sekin tärkeä paikka. Siellä olisi mukava viettää aikaa, tietysti perheen kera. – Minulla on hyvät välit perheeseeni, isääni ja sisaruksiini. Olemme viikoittain tekemisissä toistemme kanssa ja koen perheen itselleni todella tärkeäksi. Haastattelun lopuksi toimittajaan tekee erityisesti vaikutuksen se, että hänen lähtiessään Kuparinen auttaa takin toimittajan päälle. Karjalainen herrasmies siis, joka aidosti kunnioittaa toista ihmistä. Haastattelusta jää lämmin mieli, eivätkä Äänekosken jäiset kadutkaan tunnu sillä hetkellä haittaavan.
15