Teksti: Milka Krogerus Kuvat: Max Steffansson
Tuukka Vuorinen
Sisukas elämäntapaurheilija Tuukka Vuorinen on liikkunut nuoresta koltiaisesta saakka. Tekolonkatkaan eivät tämän miehen vauhtia ja korkeutta rajoita.
T
uukka syntyi Vuorisen perheen esikoiseksi Köyliön pieneen pitäjään Satakuntaan. Myöhemmin perheeseen syntyivät sisarukset Tommi ja Tuuli. Muiden lasten kanssa Tuukka temmelsi lapsuutensa pihoilla ja pelloilla. – Oltiin kauhean kiinnostuneita luonnosta: käytiin marjametsällä, bongattiin lintuja ja kerättiin niitten munia. Kotoa löytyi komeat kokoelmat perhosia ja muita höntiäisiä. Parhaimmillaan koulupöydän ylälaatikosta löytyi sata elävää leppäkerttua. Siihen aikaan kaikki tehtiin pihalla ja se oli yhtä seikkailua. Tehtiin paljon sellaistakin, jossa olisi voinut käydä hullusti, mutta ei onneksi käynyt. JO PIKKUTENAVANA Tuukka oli selvästi kiinnostunut yleisurheilusta. – Ojien yli harjoiteltiin seiväshyppyä. Otettiin joku keppi, jonka avulla vuoron perään hypittiin pelto-ojien yli. Siinä alkoi tulla jo suoran seipään tekniikka tutuksi. Tuukan vanhemmat olivat opettajia ja perhe asui hetken aikaa myös koulun yläkerrassa. Pienellä kylällä koulu oli kaiken keskus eikä pihapiiristä puuttunut tekemistä eikä ystäviä. – Kyllähän sakki meidän pihaan kertyi, kai minussa oli jo silloin jotain yhteenkasaavaa voimaa. En ehkä ollut mikään johtohahmo, mutta sain porukan yhteen ja liikkeelle. Olin aika kiltti lapsi, vaikka välillä tuli teetettyä hölmömmät hommat nuoremmilla. Sillein pääsi itse kuin koira veräjästä, jos jäätiin kiinni. Ja kun olin opettajien poika, niin eihän kukaan uskonut, että minä mitään pahaa tekisin. Opettajavanhemmat muistuttelivat läksyistä, mutta muuten kotona oli joustava kuri. Siihen aikaan äiti oli perheessä se, joka kasvatti lapset ja hoiti talon ja isä oli perheen pää. Koulussa Tuukka pärjäsi hyvin, vaikka lukuaineet eivät nuorta miestä juuri kiinnostaneet. – Luokkakavereiden kanssa taisi alakoulun aikaan olla vähän kisaakin, että kuka saa parempia numeroita. Käytännön aineissa kuten liikunnassa, teknisessä työssä, kotitaloudessa ja kuviksessa tuli oikeastaan kymppejä, mikä nosti sitä keskiarvoa sitten yli ysin. Urheiluinto alkoi jo pienenä poikana alakoulun kisoista. Säkylän varuskunnan salissa pidettiin urheilukoulua ja hiljalleen nälkä urheiluun kasvoi. – 14-vuotiaana sain ensimmäisen ohjaajani Seppo Mikkolan, joka oli katsonut, että minulla olisi saumaa lähteä harjoittelemaan vähän enemmän tosissaan. Hän teki minulle jo silloin pieniä harjoitteluohjelmia. Korkeushyppy valikoitui lajiksi, kun sukulaismies Ossi Aura oli tuohon aikaan korkeushypyn lajivalmentaja. Ja korkeushyppy oli minulle alusta alkaen ”helppo” laji ja sen tekniikka oli luonnostaan hallussa. Ä KS
| 191
· 2 01 8
KISAAMINEN OLI tiiviisti mukana jo kymmenvuotiaasta, kun Tuukka voitti ensimmäisen piirinmestaruuden pituushypyssä. Lukiossa harjoitteleminen alkoi olla vähitellen tavoitteellisempaa ja vakavampaa. Kilpailuvietti vei pidemmälle ja pidemmälle. – Yläkoulussa pärjäsin vielä hyvin, mutta lukiossa koulu jäi urheilulle kakkoseksi, eikä numerot olleetkaan enää niin hyviä. En jaksanut panostaa kouluun, kun urheilu oli paljon hauskempaa. Eikä lukiossa ollut enää niitä käytännön aineitakaan niin paljoa. Lukion jälkeen Tuukka muutti perheensä kanssa entiseen mummolaansa Äänekosken Koulunmäelle. – Silloin oli helppo vaihtaa maisemaa ja tämä oli tuttu paikka, kun täällä oltiin vietetty pitkiä kesälomia koko lapsuus. Köyliöön verrattunahan tämä oli iso paikka ja liikkapuiston radallakin oli pinnoite. Kentälle kun meni, Vesterisen Ilpo pyöri siellä jo silloin nuorten kanssa. Tuukka haaveili yliopiston liikuntatieteellisestä ja kävi pääsykokeissakin, mutta tie ei auennut. 90-luvun alussa töitä aukesi sijaisopettajana ala- ja yläkouluilla pitkin Äänekoskea. Lopulta Tuukka lähti Priimuksen kokkikouluun, josta lopulta avautui työura ruoan parissa Hirvaskankaan Essolla ja myöhemmin ABCllä. – Ruoanlaitto on mukavaa, siinä on oma vapautensa ja luovuutensa. Lisäksi meillä oli tuolloin aivan loistava työporukka.
urheilussa hypyt ja seisomatyö kovalla lattialla oli kuormittanut ihan hirveästi. Välillä se oli ihan tuskaa: loppupäivästä joutui raahaamaan toista jalkaa, kun ei kunnon askelta voinut ottaa kipujen takia. Pinnoiteproteesi mahdollisti sen, että olen voinut jatkaa urheilua ilman suurempia rajoitteita. Vasen lonkka leikattiin kahteen kertaan, sillä lonkan kuppiosa oli luutunut väärään asentoon ensimmäisen kerran jälkeen. Toinen lonkka leikattiin melkein heti perään, mutta vieläkään ei oltu selvillä vesillä. – Huomasin heti, kun nousin leikkauksen jälkeen ylös, että nyt on joku vika: toinen jalka tuntui pidemmältä. Lääkäri väitti, että kyllä se siitä, mutta pitkin kesää lonkka tuli vaan kipeämmäksi. Elokuussa lonkka kuvattiin ja selvisi, että nivelten paikassa on 16 millin ero. Lääkäri antoi kuukauden sairasloman ja sanoi, että kantakorotuksilla menee kivut pois. Ei mitään jakoa, että olisin päässyt töihin. Sen jälkeen lonkalle ei ole tehty mitään, mutta kaikkiin kenkiin pitää tehdä korotukset. Kotonakin kuljen rantasandaali toisessa jalassa. Lonkkaleikkaukset tekivät loven työelämään: ensin pitkät sairaslomat vetivät kotioloihin ja lopulta seisomatyö oli kokonaan poissa laskuista. – Keskimaan kanssa yhteisymmärryksessä purettiin sopimus, kun en kyennyt enää töihin. Kyllähän siitä aika pitkä rupeama tuli yhdessä risteyksessä oltua, Tuukka nauraa.
KORKEUSHYPYSSÄ oma ennätys on vuodelta 1996, kun rima ylittyi 210 sentin korkeudelta. Kun korkeushyppyura päättyi vuonna 1999 Tuukka siirtyi ÄU:n riveihin lentopalloa pelaamaan. – Sitä lentopalloa jatkui niin pitkään kun ÄU:ssa lentopalloa ylemmissä sarjoissa pelattiin. Pelattiin lopulta nelosdivarissa ikämiesten kanssa, mutta sitten tuli eteen nämä leikkaukset ja kaikki. Vuonna 2007 eräs urheilupiireistä tuttu kaveri houkutteli Tuukan takaisin korkeushyppypatjoille, tällä kertaa veteraanisarjoihin. – Silloin oli mennyt jo kahdeksan vuotta siitä, kun olin joutunut lopettamaan aktiiviuran. Jotain oli jäänyt hampaankoloon ja innostuin uudelleen hyppäämään. Jo ensimmäisenä talvena oli veteraanien EM-kisat, joista tuli pronssia. Sen jälkeen olen joka vuosi ollut SMkisoissa, paitsi vuonna 2011, joka jäi leikkausten takia väliin. Viime talvena meni 50 SM- mitalin raja rikki veteraanisarjoissa.
KUN EDESSÄ OLI uudelleenkouluttautuminen, piti tiukasti miettiä, mikä olisi elämän toinen ammatti. Tuukka päätyi kouluttautumaan nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi Keski-Suomen Opistolle. Nykyään Tuukka työskentelee Äänekosken nuorisopalveluissa toimipaikkanaan Sumiaisten nuorisotila Sumppu. – Sumiainen on oma maailmansa. Meillä käy hienosti parikymmentä nuorta illassa, mikä on pienelle kylälle tosi hyvä määrä. Ne on mukavia nuoria, mistään ei oikeastaan tarvitse vääntää. Se on tosi fiksua porukkaa. Viimeisen lonkkaleikkauksen jälkeen oli mennyt vain yhdeksän kuukautta, kun Tuukka sisukkaasti pääsi näyttämään taitonsa Jyväskylän MM-hallikisoissa. Nykyäänkin Tuukka treenaa noin 200 kertaa vuodessa. – On se tähän ikään, tällaiselle lonkkavammaiselle aika hyvin. Liikunta on elämäntapa, eihän siitä mihinkään pääse. Se on sellainen henkireikä. Kukaan ei voi viedä sitä pois, jos vaan terveys antaa myöten. Se tekee myös hyvää pääkopalle ja on auttanut, kun on ollut muita vaikeita juttuja elämässä. Lonkat vihoittelevat ajoittain ja nivelten epäsuhtaisuus vaikuttaa moneen arkiseen asiaan, mutta Tuukka ei valita.
2010-LUVUN vaihteessa alkoi elämäntapaurheilijan lonkka reistailla ja lopulta vasempaan lonkkaan tehtiin pinnoiteproteesi kesällä 2010. – Viallinen lonkka ja nivelrikko oli toisaalta ukin perintöä, mutta tietenkin
– Pääasia, että sain jatkaa urheilua. Jos olisi tehty koko lonkkanivelen vaihto, niin en olisi ehkä urheillut enää koskaan. Pinnoiteproteesin avulla sain jatkoaikaa. Sitähän ei tiedä, pärjääkö näillä proteeseilla lopun ikää vai ei. Täytyy yrittää rimpuilla vielä kun voi. – En usko, että moni muu olisi leikkausten jälkeen lähtenyt enää kisaamaan. Minulla oli kokoajan ajatuksena, että jos vaan on mahdollista, niin jatkan urheilemista. Pelkäsin ennen leikkausta, miten selviän, jos joudun luopumaan niin tärkeästä asiasta kuin mitä urheilu minulle on. Leikkauksen jälkeen ajattelin, että ei muuta kuin kuntoutumaan ja mahdollisimman hyvään kuntoon. VUOSITUHANNEN alussa Ilpo Vesterinen houkutteli Tuukkaa mukaan ÄU:n seuratoimintaan, jossa aina kaivataan innokkaita tekijöitä. Tuukka kieltäytyi kunniasta, sillä oma aika oli pienten lasten isällä muutenkin jo kortilla. – Niin siinä lopulta sitten kävi, että kun lapset kasvoi ja alkoivat harrastaa, niin löysin itseni ÄU:n seuratoiminnasta. Kun leikkausten takia tuli enemmän joutoaikaa, niin hyppäsin syvemmälle mukaan toimintaan. Olen antanut paljon aikaa vapaaehtoistyöhön, kun siihen on ollut mahdollisuus ja on ollut hyvä, että on ollut jotain tekemistä. Äänekosken Urheilijoiden toiminnassa Tuukka tekee paljon työtä yleisurheilujaostossa ja toimii myös seuran varapuheenjohtajana. Kuten monissa muissakin yhdistyksissä ja seuroissa ÄU:ssakin on harmillisen vähän vapaaehtoisia tekijöitä ja toimitsijoita, mikä tarkoittaa sitä, että ydinporukka tekee välillä liikaakin. – Pitäähän tähän hommaan kiinnostusta olla, että jaksaa. Välillä tuntuu, ettei paukut riitä kaikkeen, vaikka olisi halua tehdä ja kehittää. Mutta kyllä jostain sitten etsii sitä voimaa ja jos sillä sitten saavuttaa jotain ja saa nuorisoa liikkeelle, niin onhan se sen arvoista. Kyllähän tässä toivoisi, että saisi lisää porukkaa mukaan tekemään. Enkä tarkoita, että heti lyödään iso kasa tehtävää, voisi tulla tekemään vaikka vaan jotain pientä, Tuukka vinkkaa. NYKYÄÄN Tuukka hyppää vauhditonta korkeutta lähes 160 senttiä, kisaa ahkerasti yleisurheilun veteraanisarjoissa ja tekee jatkuvasti hyvää tulosta niin kisoissa kuin omissa treeneissäänkin. – En tiiä, onks tässä mitään järkee, mutta olenhan mä hyvässä kunnossa siihen nähden, kuinka kovasti mua on operoitu. Tuskin kukaan on Suomessa tekonivelillä tehnyt tällaisia tuloksia. Kai voi olla vähän ylpeä itsestään ja siitä, mitä on saavuttanut. Palo on vaan niin kova.
15