Ville-Veikko Liekkinen
TEKSTI: MILKA KROGERUS KUVAT: MAX STEFFANSSON
Kaikki omalla painollaan Musiikkiin ja elokuviin hurahtanut perheenisä ei turhia stressaa tai suunnittele.
K
esän kynnyksellä 1977 Liekkisen perheeseen Nappamäen Niittykadulle syntyi kolmas poika, Ville-Veikko. Talon oli rakentanut isä Eero, joka on kirvesmiehen ammatissaan ollut mukana rakentamassa suurta osaa Suolahden katukuvasta. Veljet Janne ja Samuli olivat muutamia vuosia Villeä vanhempia, – Veljiä katsottiin ylöspäin sekä fyysisesti ja henkisesti. Niillä oli sellaiset isojen poikien leikit ja minä ajattelin kaihonsekaisin tuntein, että jonain päivänä minäkin olen noin iso. ISÄ RAKENSI äidin Anja Liekkisen kanssa perheelle uuden talon Alkulaan, kun Ville oli vielä pieni. – Se talo oli ensimmäisiä Mäntykadulla ja kun sitä rakennettiin, olin vielä äidin helmoissa. Mutta hiljalleen sinnekin tuli elämää ja oman ikäisiä kavereita kuten Siekkisen Teemu ja Ilomäen Mikko. Ville oli kiltti poika ja vähään tyytyväinen. Edes isompien poikien yllyttämänä hän ei lähtenyt pahoille teille, vaikka kuusivuotiaana oli lähellä. – Veljillä oli sellainen Kelmien kerho, johon päästäkseen piti läpäistä koe. Minun piti soittaa väärään numeroon. Valittiin joku numero ja minun piti sanoa ”Anteeksi, väärä numero.” Mulla oli sen jälkeen monta päivää huono omatunto. Että sellainen bad-ass, Ville nauraa. JO PIENENÄ POIKANA Ville hurahti elokuviin. Keppostelut saivat jäädä, kun Suolahden elokuvateatterissa valkokankaalle heijastui Jedin paluu. – Muistan, että isä luki niitä tekstejä minulle. Välillä se lopetti lukemisen, mutta jos ruudulla oli eewokkeja ja valomiekkoja, niin ei niitä tekstejä tarvinnut. Elokuvia tuli kuvattua itsekin: tehtiin dinosaurusleffoja stop-motion tekniikallakin. Ne oli tosi siistejä, Ville hymyilee. Koulussa Ville oli kiltti oppilas, vaikkei paljoa kouluun jaksanutkaan panostaa. – Koulu oli vaan paikka jossa piti käydä. Se oli aika yhdentekevää. Puukässästä mä kyllä tykkäsin, varmaan siksi, että isän kanssa oli aina saanut tehdä kaikkea käsillään. Kerran aloitin rakentamaa stormtrooperin kypärää puusta: oli hienot suunnitelmat ja ihan ihmettelin, miten kukaan ei ole tätä aiemmin tajunnut. Lopulta se ei ihan onnistunut ja kun isä kysyi mikä siitä on tulossa, vastasin että linnunpönttö. Niin me tehtiin yhdessä stormtrooper-kypärästä linnunpönttö, joka on vieläkin siellä Mäntykadun puussa. Poikaporukassa Ville keksi jatkuvasti uusia leikkejä, joita leikittiin yleensä pi-
Ä KS
| 14 7
· 2 0 16
halla. Lähimetsät olivat täynnä majoja ja nurkat täynnä itse tehtyjä miekkoja, jousipyssyjä ja nuolia. – Sillon tuli myös skeitattua ja käytyä karatessa. Kutosluokalla kerättiin nimilistoja, että saatiin ensimmäiset rampit ja reilit Suolahteen. Ja koska Äänekosken kanssa oli kylmä sota, niin tietenkin meidän ramppi piti olla isompi. Se oli ihan hervottoman kokonen, eikä sieltä ikinä uskaltanut kuin yksi Krisse tulla alas. Ramppeja rakennettiin myös itse. Vaneritehtaalta haettiin vaneria ja puolityhjiä spraypulloja ja laitettiin kuviosaha laulamaan. Kun takapihalla oli skeittiparkki valmis, niin jaksettiin ehkä viikko siinä skeitata.
seen koulunkäynnin ohjaajaksi Asemakadulle. Samoihin aikoihin vuonna 1997 Ville soitti Zerocharisma -nimisessä yhtyeessä. Eräänä iltana bänditreenien jälkeen porukka suuntasi autolla kohti Äänekosken yöelämää. Bar Elikseen heidät kuskasi Riikka. – Siinä illan aikana turistiin niitä näitä. Riksu oli ihana ja hieno persoona. Viimeisten hitaiden aikaan rohkaistuin ja pyysin Riksua tanssimaan. Sitten kuului klik, niin kuin elokuvissa. Aika nopeasti muutettiin yhteen Riksun mummolaan Kotikadulle, jossa meillä oli huoneen kokoinen asunto. Hyvin on mennyt siitä asti.
MUSIIKIN VOIMA vei nuorta miestä jo ala-asteella. Isoveljien jalanjäljissä piti opetella soittamaan kitaraa, vaikka omassa levysoittimessa pyöri rokin sijasta ennemminkin Bat ja Ryyd sekä Ressu Redfordin silloinen tuotanto. – Isä oli tosi musikaalinen vesseli ja siksi varmaan veljetkin aloittivat soittamisen. Minulle se opetti Lapin poikaa, jota sitten veivasin ihan jatkuvasti. Veljet ja minä ollaan ihan itseoppineita muusikoita, ja pikkusisko Anna-Maija on ainoa, joka lähti musiikkiopistoon. Isoveljien bändiä Gran’s Old Mania ihaillessa perustettiin myös ensimmäinen oma pumppu Highland Queen vuonna 1992. Ylä-asteen musaluokassa harjoiteltiin ja ensimmäinen keikka vedettiin koulun diskossa. – Mulla on kai aina ollut palo tehdä omaa musiikkia, ja pitihän sitä päästä kokeilemaan. Oma sanottava oli vähissä ja biisit kertoi sodista ja sukupuuttoon kuolemisesta surkealla englannilla. Ei ihan nuoren pojan karuilla elämänkokemuksilla menty, Ville nauraa.
KUN PÄÄSEMME elämäntarinassa vuoteen 2000, Liekkinen hämmästyy. – Ollaanko me vasta siellä? Aika jännä, koska musta tuntuu, että koko mun ajanlasku alkaa vuodesta 2000. Silloin syntyi Lenni ja elämä muuttui ihan täysin. Tuossa vaiheessa rokkarielämä oli ollut riemukasta ja rösöistä Harjusenkadun kaksiossa. Zerocharisman ja Sunriden kanssa rellestettiin ja pidettiin yhtä. – Lennin syntymä sitten järisytteli sitä tilannetta. Lapsen syntymä on joka kerta ihan yhtä puulla päähän lyövä kokemus. Päässä vinksahtaa silloin jotain erilaiseen asentoon. Huomasin vähitellen, ettei se rokin soitto ehkä ole mikään kovin kauaskantoinen suunnitelma.
YLÄASTEEN JÄLKEEN Ville suuntasi huonolla koulumenetyksellä intoa puhkuen kauppaoppilaitokseen. Valmistuttuaan myyntimerkantiksi vuonna 1995 Hän hyppäsi saman tien työelämään. FinnForestilla tehtiin trukkilavoja hyvällä työmoraalilla sen kummemmin työstä innostuneena. – Sivari pelasti mut uralta Forestilla. Olisi ollut tosi helppo jäädä sinne vakkarihommiin. Vielä kun Samuli-veli oli samassa hommassa, niin siellähän oli ihan hauskaakin. Sivarin Ville suoritti Telakkakadun koululla, jossa vastaanotto oli todella lämmin. – Olin tosi tunnollinen kopiovastaava. Tiskaamisessakin oli yllättävän pätevä. Kun sivari veteli viimeisiään aloin miettiä, etten kyllä halua takaisin tehtaalle. Pääsin lopulta oppisopimuskoulutuk-
NUORI PERHE muutti Jyväskylään, kun Suolahden piirit alkoivat tuntua liian pieniltä. – Kiviniemen Tommi lupasi laulaa karaokessa Popedaa, jos me muutetaan Jyväskylään, Ville kertoo. – Sen takia minä sinne muutin, Riikka kuittaa. Ville sai työpaikan Haukkalan koululta ja perheeseen syntyi toinen lapsi Siiri vuonna 2004. Jyväskylässä ehdittiin asua muutamassakin osoitteessa ennen kuin tie vei takaisin Suolahteen. Kiva omakotitalo löytyi Alkulasta. Ville otti isänsä mukaan taloa tarkastamaan. – Se kierteli ja katseli tarkkaan. Lopulta se sanoi, että hyvä on talo, ostakaa vaan. Se oli ite tän rakentanut. Suolahdesta löytyi hieno perusta perheelle ja musiikin soittamisen kanssakin löytyi tasapaino. Kiro-yhtyeen kanssa tehtiin rokkia ja välillä kokeiltiin uusiakin bändivirityksiä. – Suolahti on siitä asti näyttäytynyt tosi hienona paikkana. Pääsee pöllöilemään omassa pihassa ja mummolatkin on lähellä jos lapsenvahtiapua tarvitsee.
tatähdeksi Selma, jonka kanssa Ville oli koti-isänä vuoden päivät. Vaikkei Ville nuoruudessaan aktiivisesti haaveillut perheestä ja isyydestä, on perhe miehelle nykyään järkyttävän tärkeä. Perhe-elämä sujuu luontevasti ja kaikki saavat puuhata omia juttujaan. – Lapset on niin eri ikäisiä, ettei oikein voi koko porukalla HopLoppiinkaan lähteä. Kaikki sovitetaan perheen mukaan, mutta ei mietitä turhia. Ei me varmaan koskaan olla suunniteltu mitään ruokalistaa tärkeämpää. Eikä varmaan edes sitä ruokalistaa. Elämä on heitellyt tähän asti tosi hyvin ihan omalla painollaan. Ja lapsistakin on tupannut tulla fiksuja ja tasapainoisia. Musiikki on aina kuulunut Villen elämään, mutta liikaa stressiä ei siitäkään suostuta repimään. – En mä varmaan pystyisi tekemään musiikkia työkseni, siitä katoaisi riemu. Se on tärkeä ja merkityksellinen asia, jonka parissa on mielellään ihan muutenkin. VILLE JULKAISI lokakuun lopulla omakustannelevynsä Osa yksi. Pää on tuottanut musiikkia jo pitkään, ja nyt Juho Kuneliuksen ja Damn Sound Studiosin avulla toteutui jälleen yksi musiikillinen haave riisutusta mies-ja-kitara-albumista. Musiikin tekeminen on hoitunut omassa studiokopperossa yleensä sen jälkeen kun lapset ovat nukahtaneet. – Biisit kyllä tulee päähän mitä oudoimmissa paikoissa. Ja sitten se sama kappale surraa päässä kunnes se on valmis. Perhe vähän kärsii, kun olen omituinen ja hajamielinen biisiä tehdessä. Vaikka katsottaisiin yhdessä telkkaa, niin otan kitaran ja alan rämpyttään. VIELÄ EI TIEDETÄ, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Bändivirityksiä on paljon ja Ärmyn jameissa saa matalalla kynnyksellä testailla omia taitojaan. Mutta haaveissa ei ole maailmankiertueet tai suursuosio, joka veisi pois perheen luota. – Minun tulevaisuus ei ole juuri muuttunut vuoden 2013 jälkeen. Tätä samanlaista perhearkea se voisi olla tästä eteenpäinkin. Kaikki jännä on oikeastaan tehty. Nyt voi vaan rauhoittua hetkeksi paikalleen. Elokuvia voisin kyllä ehkä tykätä tehdä, Ville pohdiskelee.
VUONNA 2013 syntyi perheeseen il-
15