TYÖRYHMÄ
käsikirjoitus ja ohjaus Tuomas Rinta-Panttila lavastus- ja pukusuunnittelu Paula Varis valosuunnittelu Antti Kauppi videosuunnittelu Ville Hyvönen
äänisuunnittelu Ilkka Tolonen
esitystekniikka Janne Liukku äänisuunnittelun assistentti Tuomas Teittinen lavasterakennus Antti Kauppi, Janne Liukku, Paula Varis, Iivari Vanne, Olga Varis, Milo Varis pukujen toteutus Jonna Rotstén, Työhuone Hengari graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä, JGS Bros valokuvaus Jari Kivelä markkinointi, myynti ja tiedotus Jonna Nissinen, Veera Perttula tuotanto Tiina Järvi, Ahaa Teatteri
KIITOS Mia Roivio / Panphonics Oy
Onko supersankareita olemassa?
Väitän että on! Jos vaan uskoo tarpeeksi, että on, niin sitten on. Ainakin sille, joka uskoo.
Mielikuvitus mahdollistaa ihan kaiken. Mutta lasten lailla mielikuvittelevia aikuisia pidetään vähän höpsöinä, outoinakin. Lapselle siis kaikki on mahdollista, aikuiselle ei niinkään. Missä vaiheessa tämä tapahtuu? Missä vaiheessa meistä aikuisista tulee vähän tylsiä ja järkeviä? Missä vaiheessa luovutaan mielikuvittelun voimasta? Ja miksi?
Toki aikuisetkin mielikuvittelevat tavallaan, mutta uskovat usein aika paljon tylsempiin juttuihin kuin lapset, esimerkiksi vaikka rahaan, järjestykseen, työhön, pomoihin, valtioihin. Tai ylipäätään siihen, että asiat pitää tehdä jollain tietyllä tavalla, että asioiden pitää olla jollakin tietyllä tavalla. Lapset tietävät paremmin; ei tarvitse. Kaikki on mahdollista! On mahdollista olla vaikka supersankari jos niikseen tulee. Jos me aikuiset uskaltaisimme mielikuvitella vähän uskaliaammin, voisi käydä niin, että maailmakin olisi mukavammassa järjestyksessä ja kaikilla olisi kivempaa.
Tavallinen supersankari kertoo siitä, että kaikenlaiset tyypit ovat hyviä ja niiden kanssa kannattaa olla, erilaisuus on ihan mahtavaa. Sitten se kertoo siitä, että yhdessä saadaan tehtyä paljon hienompia juttuja kuin yksin, yhdessä asiat onnistuvat paremmin ihan aina. Ja sitten se kertoo vielä siitäkin, että ei tarvitse olla huikean erikoinen ja erilainen, ihan vain tavallisuudellakin pötkii vaikka kuinka pitkälle.
Näitä ainakin ajattelin Tavallista supersankaria kirjoittaessani. Ja kyllä ne toki siellä ovatkin. Mutta kun esitystä on nyt yhdessä harjoiteltu puolitoista
kuukautta ja katson melkein valmista lopputulosta, tajuan että se kertoo paljon myös juuri mielikuvittelusta ja leikistä. Siitä, että yhdessä ruvetaan kehittämään jotakin hauskaa, jännittävää, ihmeellistä ja arkea ylevöittävää. Esityksen aikuiset eivät ole suostuneet asettumaan aikuisuuden vaatimuksiin, vaan ottavat ilon irti heti kun se on mahdollista. Ovatko he oikeita supersankareita? OVAT, tietenkin ovat! Leikki on leikkijälleen totta. Ja totta ovat myös tämän teoksen tapahtumat sen leikkijöille. Sekä vahtimestareille että esitystä esittäville näyttelijöille.
Teatteri nimittäin on paikka, jossa aikuinenkin saa mielikuvitella ja leikkiä ihan sydämensä kyllyydestä. Teatterissa leikitään yhdessä siinä maailmassa, joka kulloinkin yhdessä näyttämölle on luotu. Ja esityksen hetken kaikki näyttämön tapahtumat ovat myös leikkijöilleen äärimmäisen totta. Esitys myös syntyy yhdessä, kukaan ei yksin voi sitä rakentaa. Yhdessä syntyy hienompia esityksiä, jokainen tekijä siihen vaikuttaa ja jokaisen panos on korvaamaton! Teatteri on myös paikka, jossa, oman kokemukseni mukaan, hyväksytään monenlaiset tyypit kanssaleikkijöiksi.
