Nuoren minäkuva sosiaalisessa mediassa

Nuoren minäkuva sosiaalisessa mediassa, aspekteja nuoren identiteetin rakentumiseen kuvan kautta Taustaa Viestimisemme on 1800-luvulta lähtien vuosikymmen toisensa jälkeen muuttunut yhä visuaallisemmaksi. Viimeisin radikaali muutos viestintäkulttuurissa on valokuvan arkeistuminen digitaalisen kuvanmuodon myötä. Kuvat esiintyvät arkipäivän keskustelussa ja medioissa pääosin aikuisväestön huolen kohteena nuorten yksityisyyden suojaan ja turvallisuuteen liittyen (Lehtinen, 2007). Ihmisten omaa kuvaa hyödyntävien sosiaalisten ympäristöjen kuten esimerkiksi IRC-gallerian ja Facebookin, suosio saa pohtimaan, mihin inhimilliseen tarpeeseen itsensä näkeminen julkisessa mediassa vastaa.

Yhteisöjen sosiaalinen merkitys nuorille on jo tunnustettu (Lehtinen, 2007), mutta mikä on vuorovaikutteisten kuvagallerioiden merkitys nuorelle itselleen? Kysymykseen vastaamalla pyrin löytämään uuden kulttuurisen ja kasvatuksellisen tavan tarkastella nuorten itsestään tekemiä valokuvia. Kognitiivinen psykologia, voimautumisen teoria sekä voimauttavan kuvan teoria ja käytäntö osoittavat jo sen, että omakuva tukee nuoren identiteetin kehittymistä. Kyseiset teoriat taustalla vertaan nuorten itsensä tekemiä kuvia voimauttavaan kuvaan.

Kognitiot ovat tietoprosesseja, joiden avulla ihmisen tietoisuus itsestään ja ympäröivästä maailmasta rakentuu. (Toskala 2003, 672.) Ymmärtääkseen ja pystyäkseen toimimaan yksilö pyrkii kehityksensä varhaisvaiheista lähtien tulkitsemaan ympäröivää ja muodostamaan tulkintoja, odotuksia ja sisäisiä malleja eli skeemoja.

Omaksuessaan kulttuuriympäristönsä skeemoja ihminen alkaa toiminnoissaan ohjautua näistä tulkinnoista ja skeemoista käsin joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Siispä todellisuudessa ihmisten havaitseminen on valikoivaa, puolittain muistin ja aistitiedon pohjalta tapahtuvaa vuorovaikutusta ympäristön kanssa. (Saarelainen ym. 2003, 116.)

Kahdesta kognition päätyypistä toinen tietoprosessi perustuu ajatteluun ja analyyttiseen järkeilyyn ja toinen tunteisiin ja analogiseen ajatteluun. Jälkimmäinen näistä on nopeampi tietoprosessi. Kognitiivisessa psykologiassa kuten voimauttavassa valokuvauksessakin pyritään suoraan vaikuttamaan näihin ihmisen tulkinnanvaraisiin malleihin (Koffert 2009, 93–95.) Kun pyritään käsittelemään vaikeita tunteita ja asioita, joita monesti nuoren kasvuprosessiinkin liittyy, ongelmien käsitteellistäminen, sanoiksi pukeminen saattaa olla vaikeaa, jopa mahdotonta. Tästä syystä kuva on mainio väline, sillä voidaan huomaamatta käsitellä tiedostamattomiakin asioita (Savolainen M. 2009.)

Kulttuuri murroksessa Taiteen maisteri ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen on Maailman ihanin tyttö valokuvaprojetissaan tutkinut koko 2000-luvun ajan voimauttavan kuvan aspekteja nuoriin.

Tehdessään projektissa kymmenen vuotta yhteistyötä nuorten, vanhempien ja sosiaalialan ammattilaisten kanssa hän saanut arvokasta tietoa nuorten ja aikuisten keskenään erilaisesta suhteesta valokuvaan. Hänen mukaansa perhevaloukuvauksen yksityisten valokuvien saralla on parhaillaan tapahtumassa merkittävä muutos. Vanhemmat ja lapset käyttävät ja näkevät omia kuviansa tällä hetkellä hyvin eri tavoilla. Aikaisempien sukupolvien kuvakäsitystä ovat luoneet kuvan muodolliset vallankäyttöön ja sosiaaliseen asemaan liittyvät kuvaamisperinteet. Vanhemmille kuva on tavallisesti ahdistavampi kokemus kuin hetken tallentamiseen ja kuvan avulla viestimiseen tottuneilla nuorilla. Kun kuvat edustavat vanhemmalle sukupolvelle totuutta, virallisuutta, ikuisuutta perintönä tuleville sukupolville, nuorten runsaat ja julkiset kuvakokeilut saattavat aiheuttaa vanhemmille pelon leimautumisesta toisten silmissä. Myös itsensä katsomisen perinne on muuttunut: Aikaisemmin omaa kuvaa katsottiin syyllisyyden kautta. Oman kuvan katselu hamottui ankarana virheiden etsimisenä. Tähän aikuisten traumaattiseen kuvasuhteeseen verrattuna nykykuva on terapeuttinen. Nuoret osaavat suhtautua omaan kuvaansa rennommin ja lempeämmin; enää ei ole narsistista katsoa itseään hyväksyvästi. Moni moderni ihminen myös näkee kuvansa sielun peilinä, eli kuva saattaa katsojalleen heijastella todellisia asioita omasta sisimmästä. Tässä piileekin voimauttavan valokuvan teho. (Savolainen M.2009.) Vaikka Miina Savolaisen huomiot tulevatkin voimauttavan valokuvauksen parista, ei ole mitään syytä miksi nuorten itse tekemät ja julkaisemat valokuvat eivät voisi olla yhtä tehokkaita.

Kuvan vaikutuksia tai totuusarvoa on rationaalisesti vaikea selvittää sillä katsojan skeemoista ja symbolien monimerkityksellisyydestä johtuen kuvan tulkinta on aina lopulta subjektiivinen. Lisäksi kuvan suhde totuuteen on jännitteinen: Perinteisesti kuvattu asia koetaan aina totuutta ilmentävänä. Kuvalla on kyky toistaa todellisuutta ja se on siksi uskottava, mutta samalla kuvalla voidaan vääristellä asioita ja sitä voidaan manipuloida.

Tavallisesti tätä kuvan kykyä muokata mielikuvia todellisuudesta käytetään vallan välineenä ihmisiin ja varsinkin niihin, joilla ei ole valtaa eli lapsiin ja nuoriin. Voimauttava kuva ja nuoren itsensä julkaisema kuva taas yhtäaikaa tarjoavat lapselle itselleen mahdollisuuden toimia kuvan subjektina. Kuvan kokemuksen subjektiivisuudesta johtuen lapsi pystyy itse täysin määräämään kuvan todellisuusarvon itselleen. Näin jopa fantasia itsestä muuttuu henkilökohtaisesti todeksi. (Savolainen M. 2009.)

Nuori rakentamassa itse omaa tarinaansa Kuvalla siis kyetään luomaan uskottavia illuusioita todesta. Tätä ominaisuutta Savolainen on Maailman ihanin tyttö projektissa hyödyntänyt samalla tavoin kun nuoret Internetissä julkaisemissaan kuvissa. Nuorilla on Irc-galleriassa tilaisuus kirjoittaa arkipäivän kokemuksensa uudestaan julkaisemalla vain itse positiivisesti kokemansa kuvat. Tällainen vallankäytön mahdollisuus on nuoren identiteetin kannalta hyvin tärkeää. Ihmisen täytyy saada kirjoittaa oma tarinansa sellaisena kuin sen itse haluaa nähdä. Kuvan avuin omista mielikuvistaan voi tehdä totta. Netissä nuoret voivat tehdä tarinastaan totta sekä itselleen, että toisille nuorille. (Savolainen M. 2009.)(Lehtinen V.E. 2007) Netissä varhaisnuoret harjoittelevat kanssakäymistä ja luovat todellisia suhteita, ryhmäytyvät ja todistavat sekä itselleen, että toisilleen ryhmään kuuluvuutta kuvilla, merkeillä ja omalla kielellä. Nuoret myös kokeilevat erilaisia rooleja, antavat ja vastaanottavat kuvista suoraa palautetta ulkoisesta persoonastaan. Vaikka Internet on todellinen toimintaympäristö, jossa kaikki ovat vastuussa teoistaan, siellä todellisuussuhde eroaa fyysisestä ja nuoret ovat vapaampia kokeilemaan turvallisesti erilaisia rooleja ilman, että se aina vaikuttaisi heidän todelliseen arkiminäänsä. Tässä mielessä nettigalleriat tarjoavat vapauttavan mahdollisuuden irroittautua arkiminästä, saman mahdollisuuden mitä voimauttava kuvakin tarjoaa asiakkailleen. Netissä identiteetin hakeminen poikkeaa voimauttavasta kuvasta kuitenkin siinä, että nuoret usein olettavat sen olevan täysin vapaa aikuisten silmiltä ja arvostelulta ja usein näin onkin. Ilman läheisten ihmisten tuomitsevaa katsetta roolien tuoma etääntyminen auttaa käsittelemään vaikeitakin aiheita.

(Lähteenmaa, J. 2000.) (Lehtinen V.E. 2007)

Valta-aspektit lapsuuden kuvassa Vaikka uusi sukupolvi on spontaanisti oppinut rakentavan tavan katsoa itseään, tämä ei rajaa täysin pois nuoren kokemaa tarvetta yrittää mukautua ulkopuolisten odotusten mukaiseksi, sopivaksi itselle vieraaseen kuvastoon. Monet mallit omaksutaan vielä pureskelematta sillä paitsi, että mediakuvasto tulvii näitä malleja myös vanhemmat tarjoavat niitä spontaanisti ja tiedostamattaan.

Koska aikuisten suhde lapsiin on perinteisessä merkityksessä vastuullinen ja samalla valtaa käyttävä, myös lapsen kuva on pitkälti aikuisen määrittämä. Oli lapsen kuva sitten yleismaailmallinen stereotypia tai yksityinen albumikuva, yleensä lapsi on kuvassa vanhemmille luonnollinen ja viaton, menetetyn paratiisin kuva. Esimerkiksi suora katse oman uhmakkan tahdon ilmenemänä tai seksuaalisuus ovat lapsen kuvassa tabuja. Näin ollen, kun nuori alkaa kuroa kiinni omaa identiteettiään ja esiintyy yhteisissä kuvissa muuna kuin viattomana kiiltokuvana vanhemmille voi olla vaikea katsoa nuorta, joka ei vastaa odotuksia tai kuvaa lapsesta pienenä. Suhtautumisen vaikeutta voimistaa se, ettei aikuiskatsoja pääse vaivautuneen murrosikäisen kuvaa katsellessaan edes pakenemaan katseensa valtaa esteettiseen ihasteluun. (Pääjoki T. 2005.)

Vaikka nuoren hyväksytyksi tuleminen perheessä on erittäin tärkeää, ei vanhemman tarvitse ymmärtää tai edes kuulu täysin tuntea nuoren omaa kuvapankkia.

Yksilöistymisen, individuoitumisen, katsotaan olevan nuoruuden keskeinen kehitystehtävä (Lähteenmaa 2000). Turvallisuuden puitteissa, tietyt ristiriidat on aina vanhempien ja pesäeroa tekevien nuorten välillä hyväksyttävä. Itsenäistymisessä ja voimaantumisessa yhteinen tärkeä piirre on se, että vallan ottaa omiin käsiin. Savolaisen mukaan voimmauttavassakin kuvausprosessissa valta siirretään kuvaajalta kuvattavalle. Kohteesta

tulee aktiivinen toimija itsensä suhteen, hänen kuvansa määritellään uudestaan hänen omien toivomustensa mukaan. Samalla tavoin nuori saattaa riistää itsensä irti formaalista perhealbumista, sen muodollisesta kuvausperinteestä luomalla itse oman kuva-arkistonsa.

Juuri lapsen viattomuuden ja aikuisen vallakäytön takia suuri pala lapsikuvan problematiikkaa on valtasuhteen käyttö kuvaamisessa. Lapsen kuva on taiteessakin hyvin kiistelty aihe ja esimerkiksi pedofiliaa töillään kritisoimaan pyrkivät taiteilijat ovat tahtomattaan saattaneet lapsikuvillaan leimautua vastapuolelle. Myös Savolaisen hyvää tarkoittavaa nuoria voimauttavaa kuvaprojektia on kritisoitu sen kuvissa stereotypisestä tavasta esittää nuoria tyttöjä voimattomina(katse pois kamerasta) ja viattomina satuolentoina; keijukaisina ja prinsessoina, osana luonnonmaisemaa kuten lapsia on 1800-luvulta lähtien aikuisten taholta kuvattu. Toisin sanoen vallitseva esittämisen strategia ylittää yrityksen sen näkyväksi tekemiseksi. (Pääjoki T. 2005.) Aina kun kuvan ja kuvattavan välillä on joku välikäsi tai kuvaa katsoo joku muu kuin subjekti itse, on luonnollista, että tämä dilemma toteutuu tavalla tai toisella.

Katseesta keskusteluun Netin yhteisössä ongelmaksi muodostuukin ensisijaisesti katsoja, se minkälaiset intressit ja olettamukset tällä on. Nuoret tekevät kuvia toisilleen, mutta vapaassa ympäristössä katsoja voikin olla aikuinen. Se, missä tarkoituksessa nuori on kuvansa ottanut ja julkaissut ei rajoita millään tavalla kuvan tulevaa käyttöä ja tulkitsemista. Siksi nuorten itsestään netissä jakamaa kuvamateriaalia koskevat vanhempien huolet ovat myös perusteltuja.

Nuoret tarvitsevat ohjausta, jotta esimerkiksi liian arkaluontoista ja henkilökohtaista materiaalia ei joudu väärien henkilöiden käsiin. Myös julkisuutta painottavassa kulttuurissa elämänsä jokaisen vaiheen tallentamiseen tottuneiden nuorten kanssa on riski, että he hahmottavat olemassaolonsa vain julkitulon kautta niin, että jokainen teko ja ajatus muuttuu aidoksi ja arvokkaksi vasta, kun se on julkaistu. Miina Savolainen esittää osuvasti kysymyksenasettelusta seuraavan ongelman, joka liittyy kuvan katsomisen perinteeseen: Kuva viestimisen välineenä on tähän mennessä ollut kovin yksiulotteinen. Katsojalla on aina ollut oikeus tehdä omat tulkintansa kuvasta riippumatta siitä, mitä kuvatekijä on luomuksellaan tavoitellut. Asetelma on päinvastainen verbaaliseen viestimiseen, kun sen kuuntelemisen-käsitteeseenkin liittyy kulttuurillisesti jo lähtökohtainen tarve ymmärtää.

Toisaalta kuvan perusluonteesta johtuen yritys ymmärtää ilman dialogia voi johtaa väärinkäsityksiin kuvaa tulkittaessa. Tästä voidaan tehdä johtopäätös siitä, että jos vanhemmat haluavat vältää kuvaamiseen ja julkaisemiseen liittyvät uhkakuvat ja samalla kasvatuksellisesti osallistua nuorten oman kuvan luomiseen, he eivät voi lähteä omien skeemojensa pohjalta tekemään tulkintoja nuoren prosessista. Helpon muutosvastaisuuden ja uusien mallien tuomitsemisen sijasta on rakentavampaa kysyä ja kuunnella, mitä tulkintoja nuori itse tekee kuvastaan. ”Voimauttavan valokuvan menetelmää voidaan soveltaa toisen ihmisen kanssa vain silloin kun voimautumisen käsitteeseen sisältyvät edellytykset vallankäytön purkamisesta, tasavertaisuudesta ja itsemäärittelyn oikeudesta toteutuvat. Perhevalokuvaukseen, kuten muuhunkin valokuvauksen perinteeseen sisältyy paljon sekä ei-tiedostettua että tietoista vallankäyttöä, joka on ensin purettava.” ” Valokuva, joka tuli nuorelle rakkaaksi, oli aistivoimainen todiste nuorelle hänen erityisyydestään. ” ”Voimantunteen kasvun kokemus vapauttaa ihmisen voimavaroja ja synnyttää yhteisöllisesti vastuullista luovuutta.”

(Savolainen M.2007.)

Lähteet: Koko artikkelin pohjana toimi Miina Savolaisen puhelinhaastattelu (11.2009, haastattelija Säilynoja A.) Koffert, T. 2009. Valokuva ja kognitiiviset työskentelytavat depressiopotilaiden hoidossa.

Lähteenmaa, J. 2000. Myöhäismoderni nuorisokulttuuri. Tulkintoja ryhmistä ja ryhmiin kuulumisten ulottuvuuksista. Väitöskirjan yhteenveto , Nuorisotutkimusverkosto, Helsinki.

Lehtinen V.E. 2007: Maintaining and Extending Social Networks in IRCgalleria.-Pro gradu tutkielma. 115s. Helsingin yliopisto, Sosiaalipsykologian laitos Saarelainen, R. 2003. Mielenterveys ja päihdetyö: yhteistyötä ja kumppanuutta. Porvoo: WSOY. Savolainen M. 2007. Voimauttava valokuva. Artikkeli.

Toskala, A. 2008. Kognitiivis-konstruktivistinen ja kokemuksellinen näkökulma.

Verkkolähteet Julkisuus netissä. http://vanhemmat.mll.fi/lapsetjamedia/elamaa_12.php(luettu 16.11.2009) Lehtinen, V. 2007. IRC-gallerian merkitys sosiaalisten verkostojen ylläpitämisessä ja laajentamisessa. http://vanhemmat.mll.fi/lapsetjamedia/kk_artikkeli3.php (luettu 16.11.2009) Pääjoki T. 2005. Taidekasvatuksen verkkolehti: Synnyt. Saatavilla www-muodossa: http://arted.uiah.fi/synnyt/4_2005/paajoki.pdf(luettu 23.11.2009)