Aiheesta
Sellu syntyy
uudestaan Biomateriaalien ja muotoilun opiskelijat yhdistävästä CHEMARTSista versoo ideoita, jotka parantavat arkea ja maailmaa.
Teksti Minna Hölttä Kuvat Aki-Pekka Sinikoski
M
USTASSA lampunvarjostimessa on jännittävä rosoinen pinta. Se näyttää keveältä, muttei hajoa napakastakaan iskusta. Varjostin syntyi, kun muotoilun opiskelija Natalie Mussi-Weidlich ihastui viime kesänä laboratoriossa näkemäänsä koemaljaan ja keksi muotittaa sen päälle nanoselluloosaa ohuen ohuina kerroksina. Nanoselluloosa on hyvin pieniksi palasiksi pilkottua tavallista sellukuitua. Nanomittakaavassa kuidun puumaisuus katoaa ja tuloksena on keveät ja kestävät rakenteet mahdollistava luonnon oma lujitemateriaali ja muovailuvaha. Ihmeainetta on tutkittu jo vuosia, mutta Natalien käsiin se tuskin olisi päätynyt, jollei puukemian professori Tapani Vuorinen olisi neljä vuotta sitten rohkaistunut ja harpannut pois mukavuusalueeltaan.
Tyhjästä liikkeelle Joulukuussa 2011 Vuorista nimittäin jännitti aika tavalla. Silloinen Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun dekaani Helena Hyvönen oli pyytänyt häntä puhumaan tutusta aiheesta – totutusta poikkeavalle yleisölle. ”Helena halusi minut kertomaan selluloosasta Fashionable technology -seminaariin. Ajatus oli pelottava. Mietin, miksi minun puheeni muotialan ihmisiä kiinnostaisivat, mutta vastaanotto olikin todella innostunut”, hän muistelee hymyillen. Seminaarissa Tapani Vuorinen tapasi myös silloisen tekstiilisuunnittelun professorin Pirjo Kääriäisen, ja kaksikko sai pian idean: koota kahden koulun opiskelijat miettimään uusia yhteistyön muotoja. Myös Kemian tekniikan korkeakoulun silloinen dekaani Outi Krause innostui ehdotuksesta, ja ensimmäinen CHEMARTS-kesäkoulu järjestettiin jo seuraavana kesänä. ”Se alku oli ihan huikea. Tekstiiliteollisuus ja paperija selluteollisuus olivat perinteisesti olleet tiukasti omissa siiloissaan, ja yhtäkkiä me Helenan kanssa tajusimme, että Otaniemessähän oli meille melkein oma kuitulinja”, Pirjo Kääriäinen nauraa ja korostaa, että
CHEMARTSin voima on alusta asti ollut opiskelijoissa. Heille ei tarjoilla valmiita ongelmia ratkaistavaksi vaan liikkeelle lähdetään tyhjästä miettimällä, mikä on kiinnostavaa ja tärkeää. ”Kemiantekniikassa tutkimushankkeet ovat usein hyvin kapeita, ja niiden tavoite on määritelty tarkkaan etukäteen. Nyt kukaan ei alussa tiedä, mitä pitää tehdä, vaan uudet jutut syntyvät työskentelyn kautta”, Tapani Vuorinen täydentää.
Syötäviä astioita ja maatuvia kenkiä Luentojen ja työpajojen pohjustamissa kesäkouluissa on tehty vuosien aikana kekseliäitä tuotteita ja oivalluksia. Viime kesänä Senja Smirnova ja Zhen Zeng esimerkiksi hahmottelivat uuden lähestymistavan kierrätyskuitujen vaatimaan värinpoistoon. ”Sen sijaan, että kuidun liuotuksessa pysyvä väri yritetään poistaa kemikaaleilla, säilynyt väri otetaankin uuden tuotteen lähtökohdaksi. Tällöin värinpoisto ja uusi värjäys voidaan kokonaan unohtaa ja tarvitaan vähemmän kemikaaleja”, Kääriäinen kertoo ja listaa innoissaan muita opiskelijoiden luomuksia: Maija Järviniemen ja Outi Mustosen bakteerisellusta ja petusta valmistetut syötävät astiat sekä Laura Niemelän neulasista uutetun antibakteerisen ja hienhajua torjuvan nesteen, jolla on myös vettähylkiviä ominaisuuksia. ”Opiskelijoiden ajattelu on niin monitasoista, ettei sitä voi kuin ihailla”, Tapani Vuorinen sanoo. ”Toissa kesänä he tekivät kengät, joissa oli käytetty sellua monella eri tavalla. Pohjiin he upottivat koivun siemeniä, ja kun kengät sitten elinkaarensa lopussa maatuvat, siemenet päätyvät maaperään ja niistä kasvaa uusia puita.” Tieteen vahvuus on yksityiskohtien syvällisessä tuntemisessa, muotoilussa puolestaan ihmisten tarpeiden tunnistamisessa ja ratkaisujen toteuttamisessa. Siksi Vuorinen ja Kääriäinen korostavat, miten tärkeää on, että eri alojen osaajat työskentelevät oikeasti yhdessä jo opiskeluvaiheessa ja jakavat osaamistaan. AALTO UNIVERSITY MAGAZINE 16 \ 27