16 minute read
Adoptiokeskustelu Euroopassa
Markus Söderlund
Advertisement
Anja Wikstedt
Chris JL/Pixabay
Kansainvälisen adoption tulevaisuus – vai onko sitä? Tämä oli norjalaisen adoptiopalvelunantajan Adopjonsforumin silloisen toiminnanjohtajan Öistein Gudimin esityksen aihe EurAdoptin konferenssissa vuonna 2014. Konferenssissa pohdittiin eettisiä kysymyksiä ja lapsen oikeutta pysyvyyteen. Puheenvuorossaan Gudim otti esiin kansainvälisessä adoptiossa siihen aikaan mukana olevien toimijoiden moninaisuuden. Onko riskinä, että adoptiolasten määrien laskiessa ”hyvät” joutuvat väistymään ja ”pahat” jatkavat? Ovatko ”hyvät” ihan oikeasti hyviä? Peiliin kannattaa katsoa. ”Kun osoittaa sormella toista, kolme sormea osoittaakin itseä kohti.”
Tällä hetkellä peiliin katsotaan Euroopassa, etenkin Hollannissa, Sveitsissä ja Ruotsissa. Keskustelua käydään muissakin adoptiolapsia vastaanottavissa maissa, myös Suomessa. Hollanti on keskeyttänyt kansainvälisen adoptiotoiminnan, ainoastaan ennen keskeytyspäätöstä adoptioluvan saaneiden hakijoiden prosessit voivat jatkua. Keskeyttämispäätös on tehty myös Sveitsissä. Ruotsissa kritiikki kansainvälistä adoptiota kohtaan on lisääntynyt, ja hallitukselta odotetaan toimenpiteitä menneiden ja nykyisten käytäntöjen selvittämiseksi sekä vastuunottoa esiin tulleista laittomuuksista ja epäeettisestä toiminnasta.
Aiemminkin useat maat ovat keskeyttäneet tai lopettaneet kansainvälisen adoptiotoiminnan, kuitenkin pääsääntöisesti nämä päätökset on tehty lapsia luovuttavissa maissa. Joskus lapsia vastaanottavat maat päättävät lopettaa tai olla aloittamatta yhteistyötä jonkun tietyn maan kanssa, mikäli katsovat, että luovuttajamaan lait ja käytännöt eivät vastaa vaadittavia standardeja. On hyvin harvinaista, että vastaanottavassa maassa päätetään keskeyttää adoptiotoiminta. Näin tehtiin Tanskassa vuonna 2019. Silloin haluttiin selvittää, miten adoptiotoiminta kannattaa organisoida adoptiomäärien laskiessa. Adoptiot jatkuivat vuonna 2020. Kaksi adoptiojärjestöä yhdistyi ja valtion tukea adoptiojärjestön toimintaan lisättiin.
RIIPPUMATTOMAN KOMITEAN PERUSTAMINEN HOLLANNISSA
”Vaikka voisit pelastaa vain yhden.” Näin sanoi kirjailija Jan de Hartog televisiohaastattelussa vuonna 1967. Tästä katsotaan laajan kansainvälisen adoptiotoiminnan Hollantiin käynnistyneen. Monet ihmiset tunsivat suurta huolta kehitysmaiden lapsista, ja uutiset sodista ja luonnonkatastrofeista saivat monet kokemaan lapsen adoptoimisen vaikeista oloista velvollisuudekseen. Tänä päivänä Hollannissa on yli 40 000 kansainvälisesti adoptoitua noin 80 eri maasta.
1960-luvun lopulla hollantilaisessa mediassa raportoitiin ensimmäisen kerran adoptiotoiminnan epäkohdista ja laittomuuksista. Kirjoituksista ei kuitenkaan seurannut kriittistä keskustelua tai toimenpiteitä. Syy siihen, että epäkohtiin on nyt reagoitu, on aikuisten adoptoitujen ulostulot omista kokemuksistaan. Aikuiset adoptoidut ovat enenevissä määrin alkaneet selvittää juuriaan ja taustojaan. Monen kohdalla on käynyt ilmi, että omaan adoptioon liittyy epäselvyyksiä tai laittomuuksia. Vuonna 2017 Hollannin oikeus- ja turvallisuusministeriö (the Ministry of Justice and Security) sai Brasiliasta adoptoidulta aikuiselta pyynnön saada lisätietoja omasta, laittomaksi todetusta adoptiosta. BRASILIA
Vuosien 1973-1997 aikana Brasiliassa toimi useita hollantilaisia adoptiojärjestöjä. Adoptioita järjestivät myös yksityiset toimijat. Hollantiin tulleiden lasten määrä näinä vuosina oli noin 1100. Syyt lasten päätymiseen kansainväliseen olivat pitkälti samoja kuin muissakin maissa: köyhyys, naimattomat nuoret äidit ja aviottomien lasten heikko asema. Lapsen isä ei voinut adoptoida lastaan, jos ei mennyt naimisiin lapsen äidin kanssa. Yksinäiset äidit kokivat olevansa pakotettuja – tai pakotettiin – luopumaan lapsestaan. Myöhemmin on käynyt ilmi, että äidit eivät aina ymmärtäneet adoption lopullisuutta.
Ensimmäinen kansainvälistä adoptiota koskeva laki tuli voimaan vuonna 1979, sitä ennen he hoidettiin yksityisesti, ilman viranomaisvalvontaa. Ulkomaalaiset saivat uuden lain mukaan adoptoida ainoastaan lapsia, jotka olivat virallisesti todettu löytölapsiksi. Vanhaa lainsäädäntöä ei kuitenkaan kumottu uuden lain tultua voimaan. Tästä syystä monet brasilialaiset lakimiehet olivat sitä mieltä, että oli täysin laillista jatkaa yksityisten adoptioiden välittämistä ulkomaalaisille. Palkkio yhdestä adoptiosta oli noin 10.000 USD. Vasta vuodesta 1982 lähtien yksityiset adoptiot ulkomaalaisille ovat olleet laittomia. Brasiliasta tuli Haagin sopimusvaltio vuonna 1999.
Brasilian adoptiokäytäntöjä vaikeutti maan 26 osavaltion suuri autonomia. Vielä 1980luvun lopulla adoptioprosessit olivat hyvin vaihtelevia. Biologisten vanhempien nimiä aina ei kirjattu, vaikka olivat tiedossa. Taustatutkimukset olivat vajavaisia tai niitä ei tehty, matching-prosessia ei ollut. Käytännöt alkoivat parantua vuonna 1990.
1980-luvun loppupuolella ja etenkin vuosina 1990-91 kansainvälisessä ja hollantilaisessa mediassa oli uutisia huhuista, joiden mukaan Brasiliassa esiintyi suuren luokan järjestelmällistä lapsikauppaa. Lapsia ryöstettiin kansainväliseen adoptioon, prostituutioon tai elinkauppaan. Hollannissa laittomista adoptioista kirjoitettiin runsaasti vuosina 1988-94. Vuonna 1991 Brasilian parlamentti asetti komitean tutkimaan epäilyjä. Vuonna 1992 Hollannin parlamentissa käsiteltiin mahdollisia yhteyksiä brasilialaisiin rikollisjärjestöihin. Oikeusministeri totesi tuolloin, että ei ollut mitään syytä uskoa, että Hollanti olisi sekaantunut lapsikauppaan, joskin olisi suotavaa tehostaa kansainvälisen adoptiotoiminnan valvontaa. Vuonna 1994 yhdessä Brasilian osavaltiossa päätettiin keskeyttää kansainväliset adoptiot epäselvyyksien ja laittomuuksien johdosta. Toisin kuin Sri Lankassa ja Bangladeshissa, adoptiotoiminta jatkui laajamittaisena toimintana vuoden 1998 jälkeen.
Hollannin komitean raportissa todetaan, että Brasilian ja Hollannin välisessä adoptiotoiminnassa on esiintynyt laajamittaisesti väärinkäytöksiä. Yksityiset adoptiot ovat olleet tavallisia, ja monet näistä lapsista on rekisteröity Hollannissa adoptiovanhempien biologisiksi lapsiksi. Ainakin vuodesta 1971 lähtien Hollannin hallitus on ollut enenevissä määrissä tietoinen väärinkäytöksistä. Vuonna 1981 aloitetussa hollantilaisessa poliisitutkimuksessa selvisi, että 42 hollantilaista pariskuntaa oli adoptoinut lapsensa laittomasti. Heille ei tullut siitä mitään seuraamuksia. Brasiliassa toimineen Hollannin konsulin sekä yhden virkailijan tiedetään olleen mukana laittomissa adoptioissa. Komitea ei löytänyt käytettävissä olevan tutkimusmateriaalin perusteella viitteitä siihen, että Hollannin hallituksen jäsenet tai adoptiojärjestöt olisivat olleet mukana systemaattisessa laittomassa adoptiotoiminnassa. Komitea on aloittanut kohdennetun tutkimuksen asiasta.
BANGLADESH
Vuonna 1971 alkoi sisällissota Pakistanin ja ns. Bengalin alueen välillä. Sodassa kuoli kolme miljoonaa siviiliä ja noin 10 miljoonaa joutui jättämään kotinsa. Pakistanilaiset sotilaat raiskasit bangladeshilaisia naisia systemaattisesti, määrän arvioidaan olevan noin 300 000. Tästä johtuen seurasi kymmeniä tuhansia ei-toivottuja raskauksia. Sota päättyi saman vuoden lopussa ja Bangladesh itsenäistyi.
Sodan ja luonnonkatastrofien jäljiltä tilanne maassa oli kaoottinen. Vuonna 1974 puhkesi nälänhätä johtuen tulvista, huonosta hallinnosta ja USA:n ruokaboikotista. Sadat tuhannet ihmiset pakenivat kodeistaan, ja maahan syntyi lisää pakolaisleirejä. Kansainväliset avustusjärjestöt ottivat vastuun leireistä, mm. Punainen Risti, Pelastusarmeija ja Terre de Hommes.
Bangladeshin hallitus halusi ratkaisun vaikeaan tilanteeseen: yksinäisiä äitejä ei hyväksytty ja heitä oli paljon. Vastoin islamin periaatteita hallitus päätti hyväksyä abortin ja kansainvälisen adoption. Adoptiota varten säädettiin vuonna 1972 laki, the Abandoned Children Order. Lain mukaisesti avioliiton ulkopuolella syntyneet
Ministeriön läpikäymien dokumenttien perusteella saatiin viitteitä siitä, että yksi tai useampi Hollannin hallituksen jäseniä lähellä oleva henkilö oli ollut mukana laittomissa adoptioissa Brasiliasta 1970- ja 80-luvuilla. Saman ja seuraavan vuoden aikana ministeriö sai 16 eri maasta adoptoidulta aikuiselta vastaavan pyynnön.
Hollannin hallituksen tietoisuus laittomuuksista ja jopa osallisuus niissä johti siihen, että oikeus- ja turvallisuusministeriö asetti huhtikuussa 2019 riippumattoman komitean, joka sai tehtäväkseen selvittää, mikä oli hallituksen rooli ja vastuu kansainvälisessä adoptiossa etenkin vuosina 1967-1998. Tarkemman tutkimuksen piiriin tuli viisi yhteistyömaata: Bangladesh, Brasilia, Indonesia, Kolumbia ja Sri Lanka. Tutkinnan kohteena oli myös adoptiopalvelunantajien ja yksittäisten henkilöiden toiminta Hollannissa ja kohdemaissa.
Vuosi 1998 valikoitui ensisijaisen tutkimusajankohdan viimeiseksi vuodeksi siitä syystä, että tuolloin vuonna 1993 solmittu Haagin sopimus (yleissopimus lasten suojelusta sekä yhteistyöstä kansainvälisissä lapseksiottamisasioissa) tuli voimaan Hollannissa. Haagin sopimuksen merkitys on suuri. Siinä määritetään periaatteet, joihin kaikki sopimusvaltiot sitoutuvat. Niistä yksi on subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Kansainvälisen adoption ei koskaan tule olla ensisijainen vaihtoehto, kun lapsi tarvitsee uuden perheen ja kodin. Ensin tulee selvittää, voidaanko lapselle löytää pysyvä perhe omassa maassa. Jotta tätä periaatetta voidaan noudattaa, adoptiolapsia vastaanottavien maiden edellytetään olevan mukana yhteistyömaiden lastensuojelukäytäntöjen kehittämisessä. Ei ole tarkoitus, että kansainvälinen adoptio korvaa kansalliset lastensuojelutoimenpiteet.
Selvityksen aikana komitean jäsenet keskustelivat useiden adoptoitujen aikuisten kanssa. Aiheina oli mahdollisten väärinkäytösten lisäksi heidän hyvinvointinsa, miten he kokivat oman adoptionsa, miten tärkeäksi he kokivat taustan selvittämisen ja mikäli olivat selvittäneet taustojaan, minkälaisia ongelmia he olivat kohdanneet. Jotta komitea saisi mahdollisimman kattavan kuvan Hollantiin adoptoitujen aikuisten tilanteista, se tilasi Hollannin tilastokeskukselta (the Statistics Netherlands) haastattelututkimuksen.
ADOPTION HISTORIAA HOLLANNISSA
Ensimmäiset kansainvälisesti adoptoidut lapset tulivat Hollantiin 1950luvun puolivälin jälkeen, lähinnä Kreikasta, Itävallasta ja Saksasta. Ilmiönä adoptio oli vielä tabu. Asenteet Hollannissa muuttuivat radikaalisti 1960-luvulla, koskien mm. aviottomien äitien asemaa, ja kotimaan adoptiot vähenivät. Vuonna 1969 perustettiin Hollannin ensimmäinen adoptiojärjestö, the Dutch Intercountry Adoption Foundation.
Adoptioon alettiin suhtautua avoimesti, ja 70-luvulta lähtien kiinnostus siihen lisääntyi huomattavasti. Sen ajan adoptiovanhempia kuvataan usein idealisteiksi, monilla oli ennestään biologisia lapsia. Hollannin hallitusta painostettiin adoptioiden järjestämisessä ja prosessit haluttiin nopeiksi. Vuonna 1971 lapsia tuli 160, vuonna 1980 lasten määrä oli lähes 1800.
1980-luvulla lasten määrä alkoi vähetä. Siihen johti Hollannin heikentynyt taloudellinen tilanne sekä myös adoptioon kohdistunut kritiikki mediassa. Sekä lehdissä että televisiossa uutisoitiin luovuttavissa maissa tapahtuneista väärinkäytöksistä sekä adoptiojärjestöjen toiminnasta. Alettiin myös julkaista tieteellisiä tutkimuksia, joiden aiheena oli adoptoitujen identiteettiin, käytökseen tai sopeutumiseen liittyvät ongelmat.
1990-luvulla adoptiolasten määrä kääntyi jälleen nousuun, siihen johti mm. kylmän sodan jälkeinen optimismi ja maan parantunut taloustilanne. Vuodesta 1995 alkaen lasten määrän lisääntymiseen vaikutti ennen kaikkea adoptioiden alkaminen Kiinasta. Vuoden 2005 jälkeen kansainväliset adoptiot ovat vähentyneet Hollannissa, kuten kaikissa muissakin maissa. Monessa luovuttajamaassa taloudellinen tilanne on parantunut, lastensuojelu kehittynyt ja kotimaan adoptio lisääntynyt.
Suurimmat adoptioluovuttajamaat eivät ole pysyneet samoina kansainvälisen adoption vuosikymmeninä. Ennen vuotta 1970 suurin osa lapsista tuli Hollantiin Euroopan maista sekä Etelä-Koreasta. 1970- ja 80-luvuilla suurin osa lapsista tuli Aasiasta, 1990-luvulla Kolumbiasta ja Brasiliasta. Vuosina 2010-2019 lapsia on tullut eniten Kiinasta, USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Taiwanista, muita yhteistyömaita ovat olleet Haiti, Unkari, Nigeria, Bulgaria, Kongo ja Kenia.
KOMITEAN JOHTOPÄÄTÖKSET
Komitea totesi, että kansainvälisten adoptioiden valvonnassa ja järjestämisessä on ollut vakavia puutteita. Se suosittelee, että hallitus tunnustaa epäonnistumisen laittomuuksien estämisessä. Komitean mielestä nykyinen järjestelmä, jossa adoptiopalvelua antavat yksityiset järjestöt, ei voi jatkua. Komitea ilmaisi epäilyksensä mahdollisuuksista järjestää vaihtoehtoinen, julkinen adoptiotoiminta. Komitea suosittelee, että Hollantiin perustetaan kansallinen osaamiskeskus. Sen tehtävä olisi tarjota tukea adoptoiduille, jotka haluavat selvittää taustojaan. Lisäksi keskus tarjoaisi psykologista tukea adoptoiduille ja adoptiovanhemmille sekä juridista neuvontaa ja palvelua.
Hollannissa oli vaalit maaliskuussa. Uuden hallituksen tehtävä on päättää jatkotoimista koskien kansainvälistä adoptiota.
EETTISET KYSYMYKSET JA LAPSEN OIKEUS PYSYVYYTEEN
Voidaanko kansainväliset adoptiot toteuttaa eettisesti kestävällä tavalla? Ovatko kansainväliset sopimukset ja lait sekä kansalliset lait ja käytännöt sillä tasolla, että väärinkäytökset voidaan estää? Miten järjestää tukea adoptoiduille parhaalla mahdollisella tavalla? Tarvitaanko Suomessa riippumattoman toimijan selvitys menneiden vuosikymmenien adoptioista ja arvio nykyjärjestelmän toimivuudesta?
Kirjoittaja toimii adoptiokuraattorina Yhteiset Lapsemme ry:ssä ja on adoptiolautakunnan kansainvälisen jaoston varajäsen.
Yhteiset Lapsemme ry järjestää 19.8.2021 webinaarin, jossa keskustellaan adoptiotilanteesta Euroopassa. Tilaisuus on kaikille avoin ja maksuton. Mukana keskustelussa on adoptiolautakunnan ja adoptiopalvelunantajien edustajia.
Suljetut ja salatut adoptioryhmät Facebookissa
Adoptio sateenkaaren väreissä
on vertaistukiryhmä sateenkaari-ihmisille, jotka suunnittelevat tai odottavat adoptiota, sekä adoptioperheille, joilla adoptio on jo toteutunut. Ryhmän ylläpidosta vastaa Adoptioperheet ry ja Sateenkaariperheet ry. Ryhmään pääsee mukaan ottamalla yhteyttä: lotta.ventela@adoptioperheet.fi tai kaisa.niittynen@sateenkaariperheet.fi.
Adoptiokeskenmenon kokeneet
-ryhmä on tarkoitettu vertaistueksi adoptiokeskenmenon kokeneille. Adoptiokeskenmeno on kokemus, joka jää usein piiloon ja sen kokenut vaille vertaistukea. Ryhmän ylläpidosta vastaa Adoptioperheet ry ja Lapsettomien yhdistys Simpukka ry. Ryhmään pääsee mukaan ottamalla yhteyttä: lotta.ventela@adoptioperheet.fi tai anniina@simpukka.info.
lapset voitiin katsoa hylätyksi ja näin vapaiksi adoptioon. Vuonna 1978 lakia tiukennettiin. Ainoastaan oikeasti orvot ja hylätyiksi tulleet lapset voitiin antaa kansainväliseen adoptioon. Kansainvälistä adoptiota vastustettiin voimakkaasti, ennen kaikkea uskonnollisista syistä. Vuonna 1982 aiempi adoptiolaki korvattiin vanhalla Britannian siirtomaavallan ajan lailla, joka kielsi kansainväliset adoptiot kokonaan. Tämänkin jälkeen, vuosina 2002, 2006 ja 2008 hollantilaiset pariskunnat ovat adoptoineet lapsia Bangladeshista. Tämä on ollut mahdollista, koska adoptiovanhemmat olivat itse Bangladeshista adoptoituja.
Vuodesta 1978 lähtien epäselvyyksistä ja mahdollisista laittomuuksista on raportoitu mediassa ja viety kansainvälisistä adoptioista vastaavien toimijoiden tietoon. Hollannin hallitus ei aloittanut omia tutkimuksia. Hollantilaiset järjestöt, BIA ja Terre de Hommes, tekivät omat sisäiset tutkimuksensa, joissa päädyttiin siihen, että väärinkäytöksiä ei ollut esiintynyt.
KOLUMBIA
Hollantilainen adoptiojärjestö BIA aloitti adoptiotoiminnan Kolumbiasta vuonna 1973, Hogar Foundation vuonna 1978. Myös yksityishenkilöt järjestivät adoptioita. Vuosien 1973-1991 aikana Kolumbiasta on adoptoitu 3847 lasta Hollantiin (virallinen luku).
Konservatiivissa katolisissa perheissä aviottomien naisten raskauksia eikä avoliittoja voitu hyväksyä. Monet raskaana olevat naimattomat naiset ohjattiin tai painostettiin menevään ns. äitikoteihin raskauden ja synnytyksen ajaksi. Lapsi sijoitettiin synnytyksen jälkeen sijaisperheeseen tai lastenkotiin. Monet äideistä olivat köyhiä, usein luku- ja kirjoitustaidottomia.
Kolumbialla on ollut pitkä väkivaltainen historia. La Violanciaksi kutsuttu aika muuttui sisällissodaksi 1960-luvun puolivälissä. Laajamittainen huumekauppa lisäsi väkivaltaa. Aseelliset konfliktit jatkuivat useita vuosikymmeniä. Monet lapset menettivät vanhempansa ja ihmiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. 1970- ja 80-luvuilla kiinnostus kotimaan adoptioon oli vähäistä, siihen vaikutti mm. kolumbialaisen yhteiskunnan suuret luokkaerot sekä erot kansalaisten etnisessä taustassa ja ihonvärissä. Laajamittaiselle kansainväliselle adoptiotoiminnalle oli tilaa.
Ensimmäinen adoptiolaki on vuodelta 1887, siinä sallittiin yksityisoikeudellinen adoptio, jossa oli mukana kaksi perhettä ja adoptoitava lapsi. Adoptiosta vastasivat myös yksityiset lastenkodit sekä kirkko, eikä näihin yksityisiin toimijoihin kohdistunut viranomaisvalvontaa. Ennen vuottaa 1975 ulkomaalaisten oli helppo adoptoida lapsi Kolumbiasta. Hollantilaiset adoptoivat Kolumbiasta joko järjestön kautta tai yksityisesti. Yksityisissä adoptioissa ei ollut minkäänlaista kontrollia kummankaan maan viranomaisten taholta. Adoptioasiakirjoja ei arkistoitu systemaattisesti, vaan ne oli arkistoitiin notaarien toimistoihin eri puolille Kolumbiaa. Vuoteen 1989 asti Kolumbiassa oli voimassa sekä heikko että vahva adoptio.
Instituto Colombiano de Bienestar Familiar (ICBF), sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa korkein valtiollinen lastensuojeluviranomainen, perustettiin vuonna 1968. Vuodesta 1975 lähtien kaikki adoptiot ovat kuuluneet julkishallinnon ja ICBF:n valvonnan piiriin ja adoptiot on vahvistettu tuomioistuimissa. Adoptioasiakirjojen sisältöä ja arkistointia varten laadittiin yhtenäiset säännöt. Löytölapsien osalta viranomaiset määrittelivät lapsen iän ja antoivat lapselle nimen. Jos lapsi osasi itse kertoa nimensä, nimeä ei muutettu. Vuodesta 1985 lähtien ICBF on edellyttänyt, että adoptiovanhemmat hakevat itse lapsensa Kolumbiasta. Adoptiota edeltävä hallinnollinen prosessi tiukentui. Myös dokumenttien arkistointia koskevat säännöt tarkentuivat. Kolumbiasta tuli Haagin sopimuksen jäsenvaltio vuonna 1998.
1970-luvulla monet hollantilaiset adoptoivat mieluummin yksityisesti kuin adoptiojärjestön kautta, koska järjestöillä oli pitkät jonot. Yksityisissä adoptioissa riskit väärinkäytöksiin olivat suuremmat. Vuonna 1978 De Telegraaf raportoi yksityisesti adoptoineista vanhemmista, jotka olivat käyttäneet epäilyttäviä, laittomiin adoptioihin sekaantuneita lakimiehiä prosesseissaan.
Komitean raportissa todetaan, että vastasyntyneitä vauvoja varastettiin usein. Sairaaloissa äideille kerrottiin lapsen kuolleen tai olevan niin pahasti vammainen, että lasta ei voi näyttää, ja lapset myytiin adoptioita välittäjille tahoille. Laittomissa aborttiklinikoissa lapsia etsivät rikolliset ylipuhuivat raskaana olevia naisia synnyttämään lapsensa ja luopumaan lapsestaan rahallista korvausta vastaan.
Kolumbiassa epäkohdat ja laittomuudet koskivat ennen kaikkea yksityisiä adoptioita, on kuitenkin todisteita väärinkäytöksistä, joissa on ollut mukana viranomaisten ja lastenkotien edustajia. Kolumbian ja Hollannin välisissä adoptioissa väärinkäytökset koskivat mm. väärennettyjä dokumentteja, laittomia maksuja, lahjontaa, korruptiota, kidnapattuja lapsia sekä vanhempia, jotka oli pakotettu luopumaan lapsistaan. Hollannin hallitus oli tietoinen Kolumbiassa
INDONESIA
Hollannilla oli Indonesiassa enemmän adoptiojärjestöjä kuin missään muussa kohdemaassa. Indonesia on entinen Hollannin alusmaa, joka itsenäistyi vuonna 1949. Vuosina 1973-82 Indonesiasta adoptoitiin Hollantiin 3072 lasta (virallinen luku). Eniten lapsia adoptoitiin vuosina 1979-81, keskimäärin yli 500 lasta vuodessa. Hollannin ja Indonesian yhteinen historia on vaikuttanut kansainväliseen adoptiotoimintaan, ja tästä syystä monet hollantilaiset valitsivat Indonesian kohdemaakseen. Vuonna1981 adoptiojärjestö BIA lopetti yhteistyön Indonesian kanssa toiminnassa ilmenneiden epäkohtien ja epäilyttävien maksujen takia.
Indonesian ensimmäinen adoptiolaki on vuodelta 1956, ja se koski vain kotimaan adoptiota. Vuonna 1979 Indonesiassa tuli voimaan lastensuojelua koskeva laki, Child Protection Law. Laissa käsiteltiin indonesialaisten lasten hyvinvointia yleisellä tasolla, siinä ei ollut lainkaan virallista ohjeistusta koskien kansainvälistä adoptiota. Myöhemmin samana vuonna Indonesian korkein oikeus määritti, että indonesialainen lapsi voitiin adoptoida vain oikeuskäsittelyn kautta ja oikeuden päätöksellä.
Indonesian hallitus keskeytti adoptiot Hollantiin väliaikaisesti vuonna 1981. Adoptiot Indonesiasta loppuivat pysyvästi 1.1.1984. Syynä tähän olivat epäonnistuneet yritykset säädellä adoptiotoimintaa virallisesti sekä yleinen adoptiovastainen mielipide, joka perustui epäilyksiin väärinkäytöksistä, korruptiosta ja lapsikaupasta. Päätöksen vaikutti myös islamilaisen liikehdinnän merkityksen kasvu maan poliittisessa elämässä ja sen kielteinen suhtautuminen kansainväliseen adoptioon.
Komitean tutkimus on paljastanut, että Indonesian ja Hollannin välisessä adoptiotoiminnassa on ollut vakavia epäkohtia. On olemassa konkreettisia indikaattoreita siitä, että on Indonesiassa on esiintynyt lapsikauppaa ja kidnappauksia. Merkkejä asiakirjaväärennöksistä, lasten taustojen salaamisesta, petoksista ja korruptiosta koskien adoptiojärjestöjä ja lastenkoteja on esiintynyt toistuvasti. Hollannin hallitus on ollut tietoinen väärinkäytösepäilystä ainakin vuoden 1979 lopusta lähtien. Vuonna 1979 Indonesian hallitus toi julkisuuteen huolensa laittomuuksista. Epäkohdista uutisoitiin kansainvälisessä, indonesialaisessa ja hollantilaisessa mediassa. Hollannin hallitus ei ollut missään vaiheessa aktiivinen estääkseen väärinkäytöksiä, ei silloinkaan kun epäilyt kohdistuivat hollantilaiseen adoptiojärjestöön. Indonesian päätös keskeyttää adoptiot Hollantiin vuonna 1981 ei saanut Hollantia parantamaan adoptiokäytäntöjään, vaikka se vaikeutti maiden välisiä diplomaattisia suhteita. Vasta kun yksittäinen laiton adoptio Hollantiin uutisoitiin näyttävästi, hallitus otti aktiivisen roolin suljettujen ovien takana. Tämä ei kuitenkaan johtunut käytäntöjen muuttamiseen.
SRI LANKA
Sri Lankasta ensimmäiset adoptiolapset tulivat Hollantiin vuonna 1973. Sri Lankassa toimi kaksi hollantilaista adoptiojärjestöä, ja niiden kautta lapsia tuli vuosien 1973-97 yhteensä 3292 lasta (virallinen luku). Kuten muissakin maissa, Sri Lankassa adoptiotoiminta oli yhteyksissä maan poliittiseen, sosio-ekonomiseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Sota, köyhyys ja nälkä saivat aikaan sen, että vanhempien, etenkin yksinhuoltajien, oli vaikea pitää huolta lapsistaan. Lapsia hylättiin ja luovutettiin adoptioon. Korruptio oli laajamittainen ilmiö. Avioliiton ulkopuoliset lapset olivat tabu eikä yksinäisiä äitejä hyväksytty. Raskaana olevat naimattomat naiset suljettiin usein yhteisöidensä ulkopuolelle. Perheväkivalta ei ollut harvinaista ja naiset menettivät puolisonsa avioeron tai sodan seurauksena. Vaihtoehtoja oli vähän.
Vuonna 1944 Sri Lankassa tuli voimaan kotimaan adoptioita koskeva laki. Kun lakia uudistettiin vuonna 1979, se mahdollisti kansainvälisen adoption pienessä mittakaavassa. Tästä huolimatta, Sri Lankasta adoptoitiin vuosien ajan kymmeniä lapsia Hollantiin, 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun alkupuolelle lapsia oli satoja. Vanha lainsäädäntö, jossa kansainvälistä adoptiota ei mainittu, antoi tilaa korruptoituneelle adoptiojärjestelmälle. Siinä oli mukana tuomareita, lakimiehiä ja valtion virkailijoita. Lakeja valvottiin huonosti ja viranomaistoiminta samoin kuin lastenkotien tapa toimia mahdollistivat lahjonnan ja korruption.
Vuonna 1992 Sri Lankan adoptiolakia tiukennettiin. Yksi syy siihen oli, että kansainvälisessä adoptiossa nähtiin merkkejä järjestelmällisestä väärinkäytöksistä. Kansainväliselle adoptiolle määrättiin enimmäiskiintiöt, etusija piti olla kotimaan adoptioissa. Lastensuojelulautakunta päätti siitä, ketkä lapset voitiin adoptoida kansainvälisesti. Vain rekisteröityneet julkiset ja yksityiset lastenkodit saivat olla mukana kansainvälisissä adoptioissa. Adoptiovanhemmat eivät enää saaneet maksaa Sri Lankan kontaktihenkilöille adoptiosta. Lisäksi ulkomaalaisten adoptiovanhempien tuli toimittaa Sri Lankaan vuosittain raportti lapsestaan kymmenen vuoden ajan.
Teoriassa, vuodesta 1979 lähtien, Sri Lankan adoptiolaki, säännöt ja prosessit näyttäisivät olleet kunnossa. Käytännössä tilanne oli toinen, väärinkäytöksiä tapahtui: vauvafarmeja, lapsikauppaa, asiakirjojen väärentämisiä, lapsen taustatietojen salaamista. Valvonta ja seuranta oli puutteellista. Lasten rekisteröinti syntymän yhteydessä oli vajavaista, toimintojen läpinäkyvyys heikkoa. Valtion virastoissa ja lastenkodeissa asiakirjojen arkistointi toimi huonosti. Tämä kaikki vaikuttaa siihen, että adoptoitujen on vaikea saada jälkikäteen tietoja taustoistaan.
1980-luvun alussa ja siitä lähtien Hollannin hallitus, ja etenkin oikeusministeriön ja ulkoministeriön edustajat saivat toistuvasti yksityiskohtaisia tietoja Sri Lankan adoptioihin liittyvistä epäkohdista, kuten vauvafarmeista. Sri Lankassa julkistettiin paikallisen tutkimuskomission raportti vuonna 1987. Raportin mukaan suurin osa kansainvälisistä adoptioista oli laittomia. Sri Lankan hallitus päätti keskeyttää kaikkien uusien hakemusten käsittelyn. Aihetta käsiteltiin laajasti hollantilaisessa mediassa. Seuraavana vuonna Sri Lanka päätti jatkaa kansainvälisiä adoptioita tietyin ehdoin. Lapsia voitiin adoptoida vain valtion lastenkodeista.
Sri Lankassa olevien hollantilaisten diplomaattien huolta adoptiotoiminnan tilasta ei huomioitu. Myös hollantilaiset adoptiojärjestöt olivat tietoisia epäkohdista, osa järjestöistä oli osallisia väärinkäytöksissä yksityisten toimijoiden lisäksi.
TILANNE MUISSA MAISSA JA AJANJAKSO VUODEN 1998 JÄLKEEN
Komitea ei aktiivisesti etsinyt tutkimusmateriaalia muiden kohdemaiden adoptiotoiminnasta vuosina 1967-1998. Esiin tulleet ja komitealle luovutetut aineistot käytiin läpi. Näin komitean selvityksessä oli mukana yhteensä 23 maata. Merkkejä väärinkäytöksistä löytyi kaikista maista.
Komitean selvitys sisältää adoptiotoiminnan käytännöt vuoden 1998 jälkeen. Viitteitä ja todistuksia väärinkäytöksistä on löytynyt, ja komitean mukaan hallitus on ollut niistä tietoinen. Useimmissa tapauksissa tyydyttiin kohdemaiden omiin selvityksiin.
Hollannin tilastokeskuksen tutkimus
Anja Wikstedt
Trey Ratcliff/CC
Tutkimukseen osallistui 3454 adoptoitua. 81 % heistä kokee yleisen terveydentilansa hyväksi tai erittäin hyväksi (ei-adoptoiduilla luku oli 84 %). 64 % kertoi olleensa yhteydessä psykologiin, psykiatriin tai psykoterapeuttiin (ei-adoptoidut 64 %). Suurin osa adoptoiduista suhtautuu adoptioon myönteisesti. 84 % kokee saaneensa adoption kautta enemmän mahdollisuuksia ja 70 % kertoi adoption olevan heidän elämässään hyvä asia. Yli 30 % kertoi, että adoptiotaustan ajatteleminen herättää heissä ristiriitaisia tunteita, ja 25% kokee tulleensa biologisen äitinsä/isänsä hylkäämäksi. Yli 40 % on sitä mieltä, että se tosiasia, että he ovat kotoisin toisesta maasta, on merkityksellinen asia heidän elämässään. 57 % on sitä mieltä, että Hollannin hallituksen tulisi antaa enemmän tukea adoptoiduille, jotka haluavat selvittää taustansa.
Yhdeksän kymmenestä heistä kertoi, että adoptiovanhemmat ovat olleet avoimia adoption suhteen. 70 % heistä oli saanut vanhempien aloitteesta tietoja taustastaan ja 20 % sai tietoja niitä pyydettyään. 82 % adoptoiduista on sitä mieltä, että henkilöllä tulisi aina olla oikeus saada tieto taustastaan, ja 70 % ajattelee, että kansainvälisen adoption tulisi jatkossakin olla mahdollista.
Adoptoidut kokivat saaneensa eniten tukea taustan selvittämiseen adoptiovanhemmiltaan (61 %), ja he kokivat avun ja tuen paremmaksi kuin järjestöjen kautta saatu. Etsiminen saattoi kuitenkin olla henkisesti raskasta. Noin viidesosa kertoo löytäneensä kaiken tiedon mitä olivat hakeneet, ja noin viidesosa kertoo, että eivät löytäneet (vielä) mitään tai olivat jostain syystä joutuneet lopettamaan etsimisen. Etsintöjen aikana selvisi suhteellisen usein, että aiemmissa tiedoissa oli puutteita tai virheitä. Kolmannes kertoi, että kaikki tiedot osoittautuivat oikeiksi. Virheitä oli mm. syntymätodistuksissa tai biologisten vanhempien nimien osalta. Adoptioon johtaneet syyt eivät pitäneet paikkaansa. Yli 70 % kertoi, että adoptiovanhemmat eivät olleet tietoisia virheellisistä dokumenteista.
Tutkimuksessa kysyttiin taustojaan selvittäviltä adoptoiduilta heidän kiinnostustaan käyttää apuna DNA-testejä. Suurin osa, 81 %, ei halunnut käyttää tätä mahdollisuutta. 13 % kertoi tekevänsä testin löytääkseen biologisia perheenjäseniä/sukulaisia, ja 7 % halusi varmistaa testillä, että biologiset perheenjäsenet olivat oikeasti sukulaisia. Se, missä määrin adoptoidut selvittävät taustojaan ja miten paljon he saivat selville, vaihtelee synnyinmaiden mukaan. Kiinasta adoptoiduista noin neljännes selvitteli taustojaan, muiden maiden (Kolumbia, Brasilia, Indonesia, Etelä-Korea, Sri Lanka, Bangladesh) osalta luku vaihteli 48-56 %. Kiinasta adoptoiduista 47,5 % ilmoitti, että he eivät löytäneet mitään tietoja, Bangladeshista adoptoiduilla luku oli 30,5 % ja Indonesiasta adoptoiduilla 24,7 %. Muiden maiden osalta luvut olivat 14-18,4 %.
Tutkimuksessa selvitettiin myös, onko maiden välillä eroja mitä tulee taustatietojen paikkaansa pitävyyteen. Brasiliasta (43,7 %) ja Kolumbiasta (34 %) adoptoidut raportoivat muita useammin, että kaikki tiedot pitivät paikkansa. Bangladeshista adoptoiduista vain 3 % kertoi, että tiedot olivat oikein.
Hollannin tilastokeskuksen mukaan suurin osa adoptoiduista suhtautuu adoptioon myönteisesti. 84 % kokee saaneensa adoption kautta enemmän mahdollisuuksia ja 70 % kertoo adoption olevan hyvä asia heidän elämässään.
