Reetta Karhunkorva
tavan itsensä rakentaessaan majaa korkeaan puuhun.18 Luokkatoverit, kolme pohjoissuomalaista poikaa, kirjoittavat kenties samasta varhaisemman lapsuutensa metsästä.19 Metsä, jota pojat kuvaavat, oli pienikokoinen lähimetsä, joka sijaitsi oman kodin välittömässä läheisyydessä, kuten kirjoituksissa mainitaankin. Yhden pojan mukaan metsän vieressä sijaitsi myös leikkikenttä, joka teki metsästä vielä hauskemman. Kaksi pojista alkaa muistelutai kokemuskertomuksensa lähes identtisesti: ”Muistan kun olin 5-vuotias tein kaverini kanssa majan pieneen metsään”20, ”Muistan kun olin noin viisi vuotta, niin kodin lähellä oli pieni metsä.”21 Kolmas kertoo samoin varhaisemman lapsuutensa metsästä, joka sijaitsi ”meidän taloa vastapäätä”.22 Kirjoittajille tärkeän majanrakennus- ja leikkipaikan kohtalo on suurin piirtein sama: Kun seuraavana päivänä tulimme majalle sinne oli ilmestynyt työmiesten peräkärryjä ja kontteja ja muutama puu kaadettu. Kun tulimme kolmantena päivänä ei majaa ollutkaan enää eikä ollut metsääkään enää.23 Vuonna 1991 tien laidalle alkoi ilmestyä kaivinkoneita ja traktoreita. Viikon kuluttua metsää ei sitten enää ollutkaan.24 Mutta sitten eräänä aurinkoisena päivänä metsään tuli miehiä joilla oli leikkuukoneet mukana. He olivat tulleet harventamaan metsää. Surina kuului koko päivä kun vanhat kuolleet puunkäppänät kaatuivat pienten taimien ympäriltä. Sen jälkeen se ei ollutkaan enää se sama vanha kiva metsä. Kaikki majat olivat rikki.25 Tapaus on jäänyt lähtemättömästi lasten mieleen. Kirjoittajista kaksi käyttää muistelukertomuksissaan poikkeuksellisen tarkkoja ajanmääreitä metsän hävityksen yhteydessä; toisessa näistä mainitaan jopa vuosi. Yhdelle kirjoittajista tapahtunut majan hävitys on nostanut tunteet pintaan voimakkaasti: ”... meiltä tuli melkein itku sen jälkeen”26, toinen taas toteaa kaihoisasti, että ”enää en sitä
126
metsää niin kaipaa kuin ennen”27 ja kolmas ei kommentoi ihanteellisen vesisotapaikan hävittämistä lainkaan. Metsää ei vain enää ollut. Lapset saattavat surra menettämäänsä lähimetsää kauan. Tähän viittaa Heljä Pantzarin tutkimus lasten ja nuorten luontosuhteesta: ”Lapset pitävät metsää myös itsestäänselvyytenä ja oman leikkimetsän hävittäminen koetaan tapahtumahetkellä erittäin negatiivisena ja se painaa jälkeenpäin mieltä pitkään.”28 Eräs Pantzarin informantti kertoo, että vasta oikeastaan aikuisena on tottunut katsomaan entistä leikkimetsäänsä, joka lapsuudessa hävitettiin. Ympäristöpsykologian näkökulmasta tuttu ympäristö on turvallinen ja ulkopuoliset äkilliset muutokset aiheuttavat turvattomuuden tunnetta.29 Tätä tietoa vasten ei ole yllättävää, että rovaniemeläispojat edelleen useita vuosia myöhemmin muistavat lähimetsänsä tuhoamisen ja yksi pojista lähes itki. Arkisen lähiluonnon on todettu olevan lapsille tärkein.30 Kun lapsilta ja nuorilta itseltään on kysytty, millaisessa ympäristössä he viihtyvät tai millainen heidän mielestään on hyvä ympäristö, vastauksissa on korostunut vapaan luonnontilaisen alueen merkitys. Lasten mukanaolo asuinalueiden suunnittelussa on nostanut esiin luonnonläheisyyden ja esimerkiksi lähimetsikön säilyttämisen tärkeyden seikkailu-, rakentelu- ja piilopaikkana. Luonto tarjoaa lapselle vapauden, seikkailun, esteettisen kokemuksen ja omiin oloihin vetäytymisen mahdollisuuksia. Lapset myös kiintyvät mielipaikkoihinsa syvästi ja niihin voi liittyä voimakkaita tunteita.31 Tästä kertovat myös kuudesluokkalaisten omakohtaiset kirjoitukset lapsuutensa majanrakennusmetsiköistä. Metsän tuhoaminen muistetaan edelleen useita vuosia jälkeenpäinkin. Vaikka omaa lähimetsää ei olisi vielä tuhottu, jotkut kirjoittajat ilmaisevat pelkonsa, että heidän ”ihannemetsänsä” tullaan vielä kaatamaan: Nautin päivittäin luonnosta koska tiedän että tämä ei voi jatkua ikuisesti, mutta toivoisin että tämä jatkuisi ikuisesti.32
Vuosilusto 11