Tervehdyssanat 52-vuotiaalle Varnitsalle

Eppu Normaalin sanoja mukaillen ”Vuonna kahdeksan viis, kauan on aikaa siis” kulunut siitä, kun itse olen ollut järjestämässä Varnitsan vuosijuhlia. Tosiaan, 37 vuotta sitten järjestimme Varnitsan 15-vuotisjuhlat silloisessa Osuusliike Oman Avun vaaleanpunaisessa talossa, samalla paikalla Koskikadun ja Kauppakadun risteyksessä, jossa nyt seisoo jyhkeä Osuuspankin linna. Rakennuksen toisessa kerroksessa oli Tarmo Waseniuksen omistama Kebab-niminen ravintola (kebab ei ollut tuolloin vielä kovinkaan tunnettu ruokalaji Suomessa), jossa juhlat pidettiin. Tarmon Kebab oli opiskelijoiden suosima edullinen ruokapaikka, jossa monet aikakauden rockyhtyeet kävivät iltaisin esiintymässä. Jossain mielessä se oli jonkinlainen nykyisen Kerubin edeltäjä Joensuussa. Puitteet eivät siis olleet erityisen prameat, mutta se sopi Varnitsan silloiseen tyyliin, olihan yhdistys silloin vasta teini-ikäinen.

Vaikka toisaalta tuntuu kuin nuo juhlat olisivat olleet vasta toissaviikolla, on jo moni muisto niistä haihtunut mielestä. Muusta tilaisuuden ohjelmasta minulla ei ole enää muistikuvaa, mutta toki muistan, että lopuksi juhlaväki tanssi villisti Varnitsan oman yhtyeen tahdissa. Olimme edellisenä keväänä perustaneet yhtyeen nimeltä Atomi Varnitsa, jossa soittivat Reijo ”Rexa” Karttunen kitaraa, rummuissa oli Harri Riikilä, vokalistina toimi Pasi ”Rahikainen” Karjalainen ja itse soitin bassokitaraa. Oma Varnitsa-yhtye onkin ollut monen historianopiskelijaikäluokan juttu. Muita Varnitsan bändiviritelmiä ovat olleet ainakin 1970-luvulle sijoittuva Asseri Alavire, sekä 1990-lukulainen Infernal Mole ja tämän vuosituhannen alussa vaikuttanut Dirty Gentlemen.

Varnitsaa leimasi 1980-luvulla jonkinlainen edellisen vuosikymmenen ylipoliitisoitumista vastustanut post-punk -henkisyys, mikä näkyi niin noissa juhlissa kuin myös Varnitsa-lehdessä. Lähinnä älyttömyyksiä ja huumoria sisältänyt lehti ei tietenkään miellyttänyt kaikkia historian opiskelijoita, ja lehden toimitus – jossa myös olin pari vuotta mukana – sai heiltä nuivahkoa kritiikkiä. Kun olen lukenut myöhempien aikojen Varnitsa-lehtiä, olen havainnut, että ajoittain lehti on jatkanut tätä perinnettä. Meidän aikanamme 1980-luvulla varnitsalaiset erotti muista opiskelijoista Varnitsa-collegepaita. 1990-luvulla muutama vuosikurssi sai päähänsä pitää toogabileitä ja hankkia Varnitsa-viitan. Sen jälkeen varnitsalaiset kai ovat sulautuneet muiden opiskelijoiden joukkoon viininpunaisissa haalareissaan.

Kun nyt 52 vuoden keski-ikään ehtinyt Varnitsa juhlistaa taipalettaan pukeutuen iltapukuihin ja tummaan pukuun, ei sellaisesta voinut teini-ikäisen Varnitsan aikana olla puhettakaan. Pukeutuminen ylipäätään noihin muistelemiini 15-vuotisjuhliin oli suotavaa, mutta ei varmaan edes pakollista. Erityisesti mieleeni jäivät tanssilattialta kurssikavereideni Virpin ja Soikin mustista jätesäkeistä tekemät ”mekot”. Näyttivät kyllä hyville ja olivat edulliset, mutta materiaali ei ollut kovin mukava ja hengittävä. Näillä muistelmilla kaukaa menneisyydestä haluan sanoa, että jokainen historianopiskelijoiden ikäluokka tekee oman näköisensä Varnitsan, johon opiskeluajan muistot sitten myöhemmin palaavat. Yksikään niistä ei ole toista parempi tai oikeampi ja vaikka Varnitsa eri aikoina on ollut kovinkin erilainen, on se silti meidän kaikkien yhteinen yksi ja sama Varnitsamme.

Paljon onnea 52-vuotiaalle Varnitsalle

Varnitsan huvivastaava 1983–1984 ja sihteeri 1984–1985.