Buenos Aires

Motto »Joka on kerran ylittänyt Atlantin, on aina väärällä puolella valtamerta.»

Boniksen merimieskirkko loistonsa päivinä. Yläpatiolla vasemmalta: Ritva Pärssinen, sylissään Hanna, merimiespappi Ilkka Pärssinen, sylissään esikoinen Irene.

Boniksen leganda elää

Buenos Airesin kirkkomme oli linjan eteläpään kaukainen koti ja sillanpääasema. Kirkollamme oli hengellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen tehtävä. Merimieskirkon perinteissä suomalainen kodikkuus on tärkeä erityisesti perhettään ja kotiaan kaipaaville. Samalla ekumeenisesti ja kulttuurisesti avoin työkeskus kaukaisena sillanpääasemana auttoi tulijoita ymmärtämään paikallista kulttuuria ja pääsemään sisään latinalais-amerikkalaiseen maailmaan.

teksti Sakari Karttunen kuvat Ilkka Pärssinen, Sakari Karttunen

Ilkka Pärssinen (kesk) ja kaksi hänen Bonis-aikalaistaan Gabriellan kannella. Mauri Rantasen (vas) jobi oli mozo del capitano, Matti Lötjönen oli juuri aloittanut merimiesuransa koneoppilaana.

Näin kiteytti kuuden ja puolen vuoden työrupeaman vuosina 1968–74 Boniksen merimiespappina tehnyt Ilkka Pärssinen. Hän osallistui huhtikuussa viiden muun merimiespapin kanssa Henry Nielsen -varustamon 10. nostalgiaristeilylle, jossa tapasi lähes sadan osallistujan joukosta tuttuja yli puolen vuosisadan takaa. Heihin kuuluivat myös Mauri Rantanen ja Matti Lötjönen. Yhdessä tämä trio istahti pöydän ääreen muistelemaan Boniksen kirkon ainutlaatuisuutta. Jokainen heistä tiesi yhteisen hyrinän ohessa mielenkiintoisia, iloisia yksityiskohtia ja tapahtumia. Surullisen lisän tilanteeseen toi kuitenkin tieto kirkon nykytilasta. Seinät ovat pystyssä, ovi ei avaudu, osa ikkunoista hajalla, ulkoseinissä graffiteja. Toimintaa ei ole. Kiinteistön omistaa Suomen valtio, mutta - kuten tavallista - rahaa ei heru kulttuuriaarteen pelastamiseen.

Kärpäsenä katossa toimineena kirjurina juttutuokio oli välähdys siitä, mitä aikoinani olin menettänyt. Oma messikallen jobini Bonikseen tyssäsi Merimies-Unionin silloiseen puhdasoppineisuuteen; listalla oli kuulemma ”oikeitakin merimiehiä” – vaikka jo ensimmäisellä reissullani olin liittynyt Merimies-Unioniin. Niinpä minä sitten katselin Mepan ikkunasta, kun m/s Atlanta irtosi Katajanokan laiturista kohti päiväntasaajan postipoijua Etelän ristin suojelukseen.

Ilkka oli aikansa ainoa suomalainen pappi koko Etelä-Amerikassa. Hänen työnsä ei ollut pelkästään kirkollista, vaan myös sosiaalista ja kulttuurista. Kun laiva tuli Bonikseen, kiliseväksi bussiksi kutsuttu linja 33 toi skönarit Puerto Nuevosta Paseo Colonia myöten kohti Bocaa. Avenida San Juan 234 oli kaikkien tuntema osoite ja siellä Hogas de los Marineros Finlandeses: auki joka päivä klo 10 22. Kirkolla asuivat pappi perheineen ja kirkon emäntä. Näin aloittivat Ilkka, Mauri ja Matti muistelunsa puolen vuosisadan takaisesta menneestä ajasta:

Lukusali oli kuin kalevalainen suurpirtti. Punahonkaseinällä valtavat hyllyt, joissa lehtiä laidasta laitaan. Avokelanauhuri soitti Pokeloita, Nina & Fredrikiä ja Boniksen suurin biljardipöytä kilahteli. Emäntä, rouva Forsman, kaatoi teetä. Tuore pulla tuoksui ja muuttui juuri pais

Buenos Airesissa kävi paljon AL:n laivoja, kuten Lars Näsmanin maalaama M/S Actinia.

tetuiksi korpuiksi. Biljardisalin paikalla oli aikoinaan ollut nyrkkeilykehä, josta yksi paikallinen kaveri oli lähtenyt ja yltänyt maailmanmestariksi saakka. Myös rata-autoilun moninkertaisen maailmanmestarin Juan Manuel Fangion henki leijui yhä Boniksen yllä. Biljardisalin yläikkunoista paistoi aurinko, joka ensikertalaisen hämmästykseksi kiersi väärään suuntaan. Sauna lämpeni sata kertaa vuodessa sataan asteeseen. Homma pelasi, kun paperilaivojen vitosvitos-parruja salakuljetettiin maihin ja sahattiin saunaklapeiksi.

Lukusalin takaa avautui kirkkosali. Saarnastuoli oli puumosaiikkia, yksikätisen merimiespapin Pohjan Pirkan veistämä. Kuviossa majakasta lähti valonsäteitä yli tyrskyävän meren. Alttarilla oli laivan sorvin tekemät messinkiset kynttilänjalat aiheina ruori ja ankkuri.

Kun kirkolle vuonna 1970 tuli 3-penkkinen jenkkiauto, saivat kuljetukset, retket ja urheilutilaisuudet uutta puhtia. Merenkulkijoiden yleisurheilukilvassa suomalaiset voittivat, mutta jalkapallossa hävittiin Ruotsille ja Norjalle. Bonis oli pihvilihan rakastajien Eldorado. Merenkulkijat tiesivät, minne suunnata parhaiden pitojen ääreen. Poolo-ottelujen seuraaminen oli sekin yksi ohjelmanumeroista. Argentiinan ja Paraguayn kurjistuneiden suomalaissiirtokuntien auttaminen oli kirkon ansioitunut humanitäärinen projekti vaatekeräyksineen, lehtineen ja kirjastoineen.

Kuten Ilkka jutun johdannossa sanoi, kirkko oli merenkulkijoille toinen koti. Perinteisten palvelujen lisäksi kirkko järjesti monipuolista kulttuuritarjontaa, jonka organisoinnista vastasi Ilkan vaimo Ritva. Maailmanvalloitusmatkallaan suomalainen design löysi Ritvan ansiosta tiensä myös Boniksen kirkolle, ja myynti oli taattu. Siellä kirjailija Matti Rossi aloitti ”Sadan vuoden yksinäisyyden” suomentamisen, ja siellä konsertoi yksi ansioituneimmista kansainvälisistä muusikoistamme, sellisti Arto Noras. Kirkolla solmittu ystävyys Pärssisten kanssa johti siihen, että kun Ritvan elämä viime vuonna päättyi parantumattomaan sairauteen, Noras soitti hänen muistolleen ilmaiskonsertin Rymättylän täpötäydessä kirkossa. Ilkka oli toiminut Rymättylän kirkkoherrana vuodet 1981 2008. Eläkepäiviään hän viettää Aaslan saaressa Pohjanmaalta siirretyssä isossa talonpoikaistalossa, jonka hän pystytti yhdessä Ritvan kanssa.

Vuodesta 1973 tuli kirkolle merkityksellinen kahdesta syystä: Boniksen kirkon sosiaalityön toimikunnan aloitteesta eduskunta sai aikaan lakimuutoksen, jonka ansiosta suomalaisten oli mahdollista saada ensin avustuksia kurjuudessa vanhentuneille siirtolaisille, myöhemmin voitiin eri puolille maailmaa maksaa myös eläkettä Suomesta. Toinen suuri teema oli Chilen pakolaisryhmän pikavastaanotto ja edelleen toimittaminen Suomeen. Operaatio toteutettiin yhteistyössä Santiago de Chilen Suomen edustajan, asiainhoitaja Tapa-

Ilkka Pärssisellä riitti tuttuja Nielsen-risteilyllä.

ni Brotheruksen kanssa. Ehkä työtä avitti se, että Ilkka ja Tapani ovat pikkuserkukset.

Kun kuusi ja puoli vuotta oli mennyt ja Pärssisten viimeinen laiva AL-korsteeneineen irtaantui laiturista, laivan koko remmi nojaili reelinkiin ja huusi Ilkalle: -Ei me sua niinkään jäädä kaipaamaan, vaan tuota koko teidän perhettä. Ritvan ja Ilkan lisäksi laiturilla olivat lapset Irene (6), Henna (5) ja tuleva Valtteri, tuolloin vielä äidin masussa.

Merenkulkijoilta saamaansa henkistä ja käytännön pääomaa Ilkka sitten hyödynsi merimiespappina Lontoossa ja Antwerpenissa, molemmissa kaksi ja puoli vuotta. Vuosien saatossa Ilkka ja Ritva varmasti antoivat merenkulkijoille paljon – ja päinvastoin. Ilkka muistaa vieläkin erään syvien vesien seilurin antaman kokemusperäisen totuuden: ”On olemassa viisi suolaista satamaa. Ne ovat Rio, Bonis, Losis, Shanghai ja Valparaiso.” ☸

NIELSEN NOSTALGIA

Nostalgiaristeilyjen primus motor, merikapteeni Jukka "Vintiö" Vanhanen joutui kerran jos toisenkin vastaamaan tiedusteluun risteilyjen jatkamisesta. Vintiömäinen vastaus kuuluu: -Kyllä risteillään, etenkin kun ensi vuonna tulee kuluneeksi tasan sata vuotta Henry Nielsen -varustamon perustamisesta ja 20 vuotta ensimmäisestä nostalgiaristeilystä. Erikoisvieraiksi kutsutaan kaikki ne, jotka olivat Nilsun laivassa vuonna 1923.