Reijo Solantie: Helsingin pitäjän sekä muun Etelä-Suomen kadonnut saamelaisasutus

Helsingin pitäjän sekä muun Etelä-Suomen kadonnut saamelaisasutus

REIJO SOLANTIE

Karttaselostus Adam Giöker 1732, Kansallisarkisto.

JOHDANTO Tässä tutkimuksessa kirjoitetaan saamelaisten asutus- ja elinkeinohistoria rautakauden lopulla ja keskiaikana alueella, joka käsittää 20–50 km leveän rannikkokaistan Uudeltamaalta Keski-Pohjanmaalle. Lähtökohtana on se käsitys Suomen rautakautisesta asutuksesta ja elinkeinoista, joka kirjoittajan mielestä on todennäköisin ja ristiriidattomin monitieteisestä näkökulmasta.

Viljojen siitepölyjä on Suomesta löydetty mahdollisesti jo neoliittiselta kivikaudelta, mutta muinaispeltoja merkittävästi vasta roomalaisesta rauta-ajasta (n. 0–400 j.Kr.) lähtien. Rautakauden lämpökauden lauhoista talvista maatalous selvisi navetoita ja suurien rehuvarastojen keräämisistä. Talvien jäähtyessä asutuksen painopiste siirtyi rannikolle, jossa tällainen sivutoiminen maatalous saattoi jatkua, kunhan kylmimmillä säillä siat ja vuohet kerppuineen otettiin sisätiloihin. Asutus oli kuitenkin rautakauden alettuakin niin harvaa, ettei ollut tarvetta päätoimiseen viljelyyn1 .

Roomalaisajalla, ajanlaskun alun tietämillä, Suomeen levisi uusia kieliä. Ne korvasivat täällä aiemmin puhutut muinaiskielet. Uudet kielet

olivat saamen ja suomen kielten esimuodot. Molemmat kielet levisivät Suomeen uudisasuttajien toimesta. Saamen ja suomen yhteistä kantakieltä puhuttiin jossain jokien Volga, Oka ja Kama ympäristössä, josta kielet levisivät länteen. Saame tuli Suomeen Laatokan ja Äänisen kautta kulkevan reitin mukana ja suomen kieli saapui Baltian ja Viron kautta. Kielten kohdatessa Suomenlahden rannikolla olivat ne ehtineet eriytyä kahdeksi eri kieleksi. Eriytyminen ei ollut yhtäkkinen, sillä vaeluksen Volgan alueelta Itämerelle katsotaan kestäneen noin 1000 vuotta.2 Saavuttuaan nykyisen Suomen alueelle uudisasuttajien oli sopeuduttava paikallisiin olosuhteisiin.

Päätoiminen viljely vaati runsasta nautakantaa peltojen lannoittamiseksi. Talvi-ilmaston kylmetessä tämä edellytti viljelyn pohjoisrajalla etelä-Ruotsissa ja Baltian länsiosissa navettojen rakentamista ja runsaan talvirehun keräämistä, mikä oli mahdollista vain rautaisin työkaluin. Päätoimisen maatalouden sopeutuminen boreaaliseen ilmastoon tapahtui siis luontevimmin tällä alueella ja juuri esiroomalaisena rautakautena. Rautaisin työkaluin voitiin tehdä myös entistä merikelpoisempia limisaumaisia tammiveneitä, mikä helpotti kalastus- ja hyljestysretkiä Suomen lounaissaaristoon ja rannikolle. Tämä aloitti näiden itämerensuomea puhuvien ja päätoimisen maanviljelyn hallitsevien ihmisten asettumisen Suomeen vanhemmalta roomalaiselta rautakaudelta alkaen3. Jo vuosisata sitten vankka arkeologinen tutkimus osoitti tämän asutuksen tulleen tällöin Suomen lounaisrannikolle, vallanneen sen noin 30 km leveälti ja levinneen nuoremman roomalaisajan alkupuolella Kokemäenjoen laaksoa myöten Sydän-Hämeeseen ja sieltä edelleen idemmäs eteläiseen Järvi-Suomeen. Tämän ajatuksen esitti ensin Hackman4 vuonna 1905 ja sen perusteli mm. Kivikoski5 vuonna 1955 vakuuttavasti siihen asti kertyneen arkeologisen tutkimustiedon perusteella. Itäbalttilaisten tarhakalmistojen yleinen ilmestyminen rannikoille sopii hyvin tähän näkemykseen.

Viljojen siitepölyjen kasvu sekä muinaispeltojen, peltorikkaruohojen ja esineellisten kalmistojen nopea ilmestyminen eteläiseen Järvi–Suomeen kertovat niin voimakkaasta päätoimisen maatalouden syntymisestä, että se selittyy luontevasti vain uudisasutuksella. On vaikea selittää sitä, miten vähäinen esiroomalaisen rautakauden väestö lisäännyttyäänkään olisi tällaiseen pystynyt. Uudisasutusta tukee sekin, että niin Tacitus 98 j.Kr. kuin Ptolemaios n.150 j.Kr. kertovat sekä eesteistä että fenneiksi kutsutuista saamelaisista, mutta eivät sanaakaan suomalaisista, mitä Huurre6 kummeksuu. Miten olisivat voineetkaan, jos suomalaiset eivät olleet vielä eesteistä erkaantuneet. Rukiin merkittävä ilmestyminen tänne noin 500 j.Kr.7 sopii suomalaisten uudisasutukseen. Agraariasutus levisi juuri niille seuduille, joissa katovuosien riski ohraa ja ruista viljeltäessä oli mahdollisimman pieni8. Koska agraariasutus on luonteeltaan paljon tiheämpää kuin pyynnin varassa oleva, käsitti suomalaisasutus suurimman muuton ohimentyä luultavasti vain noin 5 % nyky-Suomen pinta-alasta. Siten alkuperäisväestöllä oli edelleen tilaa väistyä ilman tarvetta siirtyä päätoimiseen viljelyyn.

Kielitiedekin tukee tätä näkemystä. Suomen murteista lounaismurre on lähinnä pohjoiseestiä, ja suomessa on paljon maatalouteen, kulkemiseen ja rakentamiseen liittyviä balttilaisia lainoja. Tällöin saamea puhuttiin vielä koko Suomessa, missä nykyäänkin on kaikkialla lapin-nimiä ja saamelaista paikannimistöä. Saame on tullut Ruotsin eteläsaamen alueelle Etelä-Suomesta Merenkurkun yli9, ja ’pohjoisen Fennoskandian substraattikielet oletettavasti melko myöhään syrjäytyivät etelästä levinneen kantasaamen tieltä’10. SydänHämeen suomalaisasutusta kiertävä sammi- ja sammatti- paikannimistö11 kertonee saamelaisia nimitetyn aluksi kielensä mukaan, mutta keskiajalta lähtien lappalaisiksi. Etelä-Suomen saamelaisia on tutkimuksessa käsitelty vuosikymmeniä, mutta melko suppeasti12. Aikio kritisoi saamelaisuuden vähättelyä Etelä–Suomessa kirjoittaen, että ’Suomen paikannimistön etymologiaa voidaan käsitellä ikään kuin saamelaisia nimiaineksia ei olisikaan’ ja toteaa, että ’Tässä tilanteessa kaikki uusi saamelaisnimistöön liittyvä tutkimus onkin

Peltorukiin viljelyn katoriskit (%) leipäviljavyöhykkeessä (Solantie 1988).

erityisen tervetullutta.’ Suomalainen paikannimikirja13 sen sijaan edustaa ns. liikuskelevien lapinmiesten koulukunnan näkemystä, jonka mukaan lappalaisiksi kutsuttiin sekä sisämaassa asuvia saamelaisia, joiden hämäläiset sallivat vapaasti liikuskella erämaillaan ja jotka retkillään levittivät saamenkielisiä paikannimiä eteläänkin, sekä rannikon syrjäkulmien asukkaita, jotka elivät saamelaisten tavoin metsästäen ja keräillen ilman kiinteätä asuinpaikkaa. Lieneekö tämä ollut syynä siihen, ettei Lapinkylä-nimeä ole hyväksytty Suomalaiseen paikannimikirjaan sen yli 4000 nimen joukkoon. Tämän koulukunnan näkemys, että satunnaisesti täällä harhailleiden lapinmiesten antamat saamenkieliset paikannimet olisivat säilyneet nykyaikaan asti, ei ole uskottava.

Uudenmaan pitäjänhistoriat ja asiakirjatkaan eivät kerro keskiajalta mitään kiertelevistä lappalaisista, vaan sen sijaan runsain mitoin Lapintaloista ja Lapinkylistä, joiden isäntien patronyyminimien eteen oli monesti lisätty Lappe tai Labbe. Siten uudisasutusvaiheessa Uudellamaalla on täytynyt asua vanhastaan kiinteästi saamenkielistä väestöä, joita lappalaisiksi kutsuttiin. Uudenmaan kannalta Lapinkylät sijaitsivat keskeisillä paikoilla, kun taas sydänhämäläisten näkökulmasta Uusimaa lapinkylineen oli keskiajan alussa harvaanasuttua syrjäseutua. Uudisasutusvaiheessa liikkuvaa väkeäkin oli toki uudella maalla asuinsijaansa vielä etsimässä. Vanhimpien asiakirjojen mukaan näillä ihmisillä oli mukanaan karjaa ja kirveensä mutta ei peltoa. Kirjurit nimesivät heidät malamiehiksi mutta eivät miksikään lappalaisiksi14. Maajoki toisaalta kertoo Uudenmaan lappalaisten jääneen ikään kuin pussiin hämäläisten eteläpuolelle15. Tältä pohjalta lähden rakentamaan Etelä- ja Länsi-Suomen saamelaisten asutus- ja elinkeinohistoriaa.

ETELÄ- JA LÄNSIRANNIKON ILMASTO JA LUONNONRESURSSIT RAUTAKAUDEN LOPULLA JA KESKIAJALLA ELINKEINOJEN KANNALTA Lappalaisten elinkeinot ja asuminen riippuivat asuinseudun ilmastosta ja luonnonresursseista, jotka olivat etelä- ja länsirannikolla toiset kuin sisämaassa puhumattakaan Lapista. Etelä- ja länsirannikon Lapinkylien, Siittakylien ja Duollujen sijainnit kohtalaisten tai suurten jokien koskenniskoilla tai järvikeskittymissä, parhaiden kala-

Ruotsin ja Suomen alueet, joilla esiintyy Saamen vehkaa merkitsevän sanan (kál'la) mukaan nimettyjä soita sekä suorantaisia järviä ja puroja. Niitä on Etelä- ja Länsi-Suomessa 37 kpl, joista Helsingin seudulla on 12, Pietarsaaren takamaassa 8 (kehätyt alueet) ja muualla 17.

paikkojen äärellä, osoittavat asutuksen olleen kiinteää16. Kun nimiaineisto on runsas, voidaan siitä tehdä luotettavia päätelmiä asutushistoriastakin17 .

Joissa, joihin merilohi pystyy vaikeidenkin paikkojen läpi nousemaan, täytyy olla vettä vähintään vaaksan verran. Kun tyypillinen virtausnopeus tällaisissa kivikkoisissa koskissa on 3 m3 s–1 ja uoman leveys noin 4 m, on virtaaman oltava lohen nousuaikana toukokuussa vähintään 3–4 m3 s–1 . Etelä-Suomessa tämä edellyttää, että vähäjärvisen valuma-alueen pinta-ala on vähintään noin 700 km2 ja runsasjärvisenkin 200–300 km2. Tällaiset valuma-alueet kattavat suurimman osan Uuttamaata ja Varsinais-Suomen itäosaa, kun taas kaikki joet Aurajoen ja Eurajoen välillä lienevät kelvanneet vain taimenille, jotka nekin olivat tärkeitä pyynnin kohteita.

Noin 1200-luvulle asti mitkään pysyvät, uoman sulkevat padot eivät estäneet lohien ja taimenten kulkua kutupaikoilleen. Kalastus lienee kuitenkin ollut patokalastusta, jolla on pitkät perinteet. Kaloja voitiin siepata etenkin patoaukon alapuolella olevilla karsinoilla, jonne voimakas virta niitä vei, mutta toisaalta osa kaloista jaksoi kuitenkin aina ponnistaa aukon läpi ylävirtaan18 . Harvan asutuksen vuoksi merkityksellinenkin kalastus oli kestävää. Lisäksi merenrantojen lappi-nimistö kertoo väestön hyljestystukikohdista. Hirviäkin riitti ympärillä pyydystettäviksi. Viljelyä harjoitettiin edelleen vain ’vasemmalla kädellä’19 , minkä todistavat niukanlaiset siitepöly- ja jyvälöydöt; ne osoittavat kylvöalan Uudellamaalla olleen korkeintaan 0,5 % maa-alasta20. Jos viljasato per capita oli vaikkapa neljännes siitä mitä agraaritalouksissa ja väkeä oli 0,2 h km2, saadaan kylvöalaksi kaksi promillea maa-alasta21. Lisäksi syötiin vehkanjuurijauhoista tehtyä leipää ja puuroa; vehkaa tarkoittavan kál’la-sanan mukaan nimetyt suot, purot ja suojärvet kattavat nykykartoissa22 etelä- ja länsi-Suomen saamelaisalueet, samoin kuin Ruotsin järvi- ja lampinimistössä23 entiset lapinmaat. Sensijaan ne puuttuvat nykyisistä lapinmaista, joissa ilmasto on vehkalle liian kylmä. Ainakin Linné24 mainoo vehkaleipää hyväksi sitä Uumajan saamelaisten kanssa syötyään. Ei tiedetä, mistä hän on saanut vehka-suvun tieteellisen nimen25, mutta tämän perusteella hän lienee saanut sen saamesta. Viljaa lienee saatu myös vaihtamalla suomalaisilta naapureilta.

Rautakautinen kalmistohistoria kertoo suomalaisasutuksen rantautuneen aluksi Uudenmaankin rannikolle, mutta vetäytyneen täältä pois rautakauden kuluessa ja jättäneen seudun saamenkieliselle kantaväestölle. Uudellamaalla sadannat talvella ovat pysyvästi ylivoimaisesti maan suurimmat, mikä näkyy niin lumipeitetilastoissa26 kuin fysikaalisessa mallituksessa27. 1900-luvun alkuun asti, kun talvet olivat pari astetta nykyistä kylmempiä, erottui Uusimaa vieläkin selvemmin Varsinais-Suomesta ja Sydän-Hämeestä alueena, jossa rukiin oraille tuhoisan sulan maan riski paksun lumipeitteen alla oli erityisen suuri. 1940-luvun lopulta alkaen on Suomessa lumipeitteen vesiarvoja mitattu ja tilastoitu kattavasti valumaalueittain28. Vielä kautena 1947–1993 talven maksimilumimäärät Vantaanjoella olivat 9:nä ja Karjaanjoen valuma-alueella 6 talvena ainakin 170 kg m2 mutta ’kalmistoseutujen’ vertailualueilla (Aurajoen, Loimijoen ja Vanajaveden valuma-alueilla) vain 1–2 kertaa kussakin. Vantaalla ennätys oli 240 kg m–2 ja Karjaanjoella 228 kg m–2 (huhtikuusssa 1966), mutta vertailualueilla 186–211 kg m–2. Uudellamaalla hanki makasi oraat niin usein, että tulijat saivat tarpeekseen. Sen sijaan Kepsu29 kiistää painokkaasti mutta perustelematta rukiin talvehtimisen merkityksen Uudenmaan asutukselle.

Tihentyvän suomalaisasutuksen ympäristöön kohdistuva paine kehittyi viikinkiajan hämäläisten kasvavaksi eränkäynniksi ja lappalaisten verottamiseksi. Kautena 1100–1300 suomalainen ja svealainen agraariasutus purkautuivat voimalla ulos vanhoista poteroistaan, ja karjalaiset alkoivat levittäytyä kaakosta nyky-Suomeen uudisasutukseen sopivalla ja houkuttavalla huuhtakaskeamisinnovaatiollaan. Solantie30 selitti etenkin ruotsalaismuuton johtuvan puun vuosilustoanalyysin31 osoittamasta kesäilmaston vaihtelusta. Kauden 865–1080 tasaisen leutona ilmastojaksona Suomen väestö lienee kasvanut suuremmitta takaiskuitta noin puolen prosentin vuosivauhtia noin 40 tuhannesta 120 tuhanteen. Kautena 1080–1300 ilmasto heilahteli voimakkaasti; 1105–1140 ja 1160–1220, kun kesien keskilämpötilat jäähtyivät kohti minimeitään, pani viljanpuute aikaisemmin agraariasutukseen syntyneen ’liikaväestön’ liikkeelle. Tämä saattaa myös selittää Kyrönjokisuun kalmistoalueen ilmaiseman uudisasutuksen katoamisenkin; vaikka ruis talvehtii siellä erinomaisesti, on alue Etelä-Suomea hallanarempi. Vaikka Suomen väestö kautena 1080–1300 koki pahojakin iskuja, lienee se muuttovoiton ansiosta kuitenkin kasvanut entistä puolen prosentin vuosivauhtia, siis noin 360 tuhanteen, mikä pani agraariväestön purkautumaan lappalaisten reviireille. Keskiajan loppuun mennessä päätoiminen agraariasutus oli valloittanut koko eteläboreaalisen ilmastovyöhykkeen32, mikä merkitsi väestönkasvun jatkuneen keskeytyksettä. Tähän viittaa myös laaja kivikirkkojen rakentaminen; suomalainen kulttuuri, jossa saunottiin, pestiin vaatteet avannoissa ja säilytettiin niitä aitoissa kautta vuoden, piti vaatetäit ja niiden levittämän mustan surman kurissa, etenkin kun vieraita sotajoukkoja kävi maassa vain satunnaisesti. Rukiin talvehtimisvaikeudet uudisasutusalueilla selätettiin kaksivuoroviljelyn ja juuresrukiin keinoin. Tämä aloitti lappalaisten toisen, entistä paljon laajaalaisemman sulautumis- ja väistymisprosessin, jota jatkui 1900-luvulle asti.

VARSINAIS-SUOMEN SAAMELAISET Varsinais–Suomessa saamelaisten parhaat kalapaikat noin vuoteen 1300 asti olivat suurimpien koskien niskoilla heti suomalaisasutuksen rajalla33, ja samoin lapinkylätkin. Monet kosket ovat nimeltään Juvankoskia; saamen juovva tarkoittaa suurille koskille tyypillistä kivikkoa. Aurajoen varren Lapinkulmalla rajakosken nimenä on Nautelankoski. Se kertoo lappalaisten pyyntitoimista kylien takaisissa erämaissa; tarkoittaahan návdi turkiseläintä ja návdet niiden metsästämistä34. Aurajoen latvoilla oleva Oripää tarkoittanee Aurajoen eli Oarri-johkan (Oravajoen) päätä. Kun Aurajokeen alettiin 1300-luvulla tehdä myllypatoja, vahvisti laamanni 1352 talonpoikien ja piispan välisen sopimuksen, jonka mukaan pato oli pidettävä kolme viikkoa auki sekä ’keväällä’ että ’syystulvan aikana’35, toisin sanoen lohen toukokuista ja

Etelä-Suomen lapinkylät (avoympyrät). Yhtenäinen viiva lännessä on Varsinaisen Suomen ja Lapinmaan välinen, lapinkylästä toiseen kulkeva raja. L tarkoittaa lappalaisten kalapaikkoja Virttaan- ja Oripäänharjujen liepeillä ja J lapinkyliä Juvankoskilla. Katkoviivat tarkoittavat Uudenmaan kolmen Lapinkylärivistön reviirien rajoja. Pohjoisin rivi seurailee Salpausselkää ja keskimmäinen rannikkopitäjien sisämaan koskirivistöä. Rannimmaisin (R) käsittää rannikon pienet kalastus- ja hyljestysyhteisöt. Yhtenäinen viiva idässä rajaa lapinkylättömän Porvoonjoen valuma-alueen (P).

taimenen loka-marraskuista kutunousua varten. Uudisasutuksen edettyä Auran latvoille, käytiin 1400-luvun alussa Oripään rajat36. Oripäänharjun kaakkoispäässä oli Oripään kaakkoisunrkan rajamerkkinä Lohilähde (nykyinen Isolähde), ja raja jatkui siitä kohti asiakirjan Oravametsää. Oravannahkahan oli keskiajalle asti rahan asemassa (monet muutkin keskiajalla uudisasutettujen lapinmaiden Ori- Ora- ja Orja-nimet viitannevat Oravametsiin, esimerkiksi Kiskon O(ar)rijärvi, sen lahti Orjanperä ja Espoon takametsien Orajärvi). Taimenet nousivat Loimijoen sivuhaaroja pitkin Säkylän- ja Oripäänharjujen vierien lähdeojien hiekkapohjille kutemaan. Siitä kertoo em. Lohilähde ja siitä lähtevän, lähdeveden sulana pitämän Sulajoen suussa oleva, kalastajiin viittaava maannimi Lappijoki. Oripäässä harjun itäkupeella on myös Käinänsuo ja siitä lähtevä Kaltonjoki eli Lähdejoki, (saamen gáldu). Käinä viittaa siihen, että lähteikköisille kutuhietikoille tultaessa oli venettä kiskottava vetoköydestä (saamen gáidnu), aivan kuten ohitettaessa Kauttuankoski, kun noustiin Eurajokea pitkin Pyhäjärvelle. Oripäänharjun pohjoispuolella olevan Säkylän Virttaanharjun itälaidalla on Lohisuo, ja sen laskuoja Lohilähteenoja. Taimenet nousivat myös Eurajoen kaakkoishaaraa pitkin Köyliönjärveen, ja edelleen kutemaan järven päähän laskevan Kuninkaanlähteen laskuojan hiekoille Virttaanharjun koillispäässä; järven nimi on tämän mukainen: onhan kalaisa saameksi guol’lái37 .

Eura-nimeä esiintyy pitkin lounais-Suomen lapinmaan rajaa monien rajaseutua tarkoittavien Hiisi-nimien rinnalla. Saamen eará tarkoittaa toista tai muuta, ja earis = toinen ihminen/muut/toiset38 . Tultaessa lapinmaalta Varsinaiseen Suomeen pitkin Hämeen härkätietä, ylitettiin Aurajoen sivujoki Savijoki Suomensiltaa pitkin39. Aurajokivarrella tultiin Liedon kirkolle, ja vähän siitä Turkuun päin on linnamäki Vanhalinna. Arkeologiset tutkimukset40 osoittavat, että paikka oli huonosti linnoitettu aseellista puolustusta ajatellen. Linnassa on sen sijaan merkkejä kivetyistä nuotiopaikoista ja hirsimökeistä kiukaineen, mutta ei pysyvästä asumisesta kertovaa keramiikkaa. Linnasta on löydetty myös Tukholmassa ja Tallinnassa lyötyjä rahoja, keskiaikaisia arkkujen ja aittojen, siis kauppatavaroiden säilytyspaikkojen avaimia, sekä keskiajalle asti käytettyjen jalkajousien, kaikitenkin lappalaisten metsästysaseiden rautateriä. Tämä viittaa siihen, että linnaa olisi käytetty saamelaisten ja suomalaisten välisenä kauppapaikkana nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta aina 1300-luvun alkupuolelle, intensiivisimmin 1000-luvulta alkaen. Paikan käyttö loppui 1300-luvun alkupuolella uudisasutuksen levittyä Lapinmaalle ja hävitettyä saamelaisten vanhan elämänmuodon.

Varsinais-Suomen raja Lapinmaata vasten noudattaa melko tarkoin suomalaisen ja ruotsalaisen verotuksen rajaa 1300-luvulla41. Vanhassa asutuksessa verot maksettiin viljana, kun taas uudisasutuksessa, missä peltoa ei ollut vielä tällaiseen tarpeeksi, salli ruotsalainen järjestelmä muutkin veroparsellit. Lounais-Suomessa Lapinmaan raja kulki luoteen Lapinjoen koskenniskalta Nautelankoskelle, ja siitä edelleen yhdenmukaisesti verotusrajan kanssa Paimionjoen, Halikonjoen ja Uskelanjoen poikki Perniönjoen perimmäisen latvan Lapinsuolle, vieressään Rajamäki. Lapinsuolta raja kääntyi jyrkästi etelään, kulkien Perniönjoen koillisen latvahaaran Juvankosken kautta Kiskonjoen Kirkkojärven luusuan Lapinkylään, ja sieltä edelleen Lappdalen-nimistä laaksoa myöten Hankoniemen tyven Sidsbackan siittakylään. Rajan itäpuolelle jäi Uudenmaan Lapinmaa, jonne suomalainen

ja ruotsalainen uudisasutus tunkeutui pääosin vasta 1200-luvulla.

UUDENMAAN LAPINKYLÄT Saamenkielistä asutus- ja paikannimistöä on Uudellamaalla viljalti, ja Lapp(i)-nimistö kattaa tiheänä koko alueen rannikkoa myöten42. Asutusnimistö muodostuu sekä yksittäisten talojen ja niiden isäntien Lappi-nimistöstä että kylännimistä, joita ovat Lapinkylät, (myös Labbyt, Lappomit, Labbölet, Lappersit, Lappilat, Lapinmäet), Siidat (Siitta, Siitoo, Sidsbacka, Sidsby, Siis) ja Doallut, mikä kertoo kiinteästä asumisesta. Doallu tarkoittaa taloutta, talonpitoa ja talousyhteisöä43. Koska ’Etelä- ja LänsiSuomen saamenkielinen paikannimisanasto on hyvin samanlaista kuin Sisä-Suomessa tai Lapissa’44, on loogista, että etelän ja lännen kantaväestökin olisi puhunut saamea.

Uudellamaalla maa nousee pohjoisluoteeseen, keski- ja itä-Uudellamaalla jyrkimmin kahdessa portaassa: 20–30 km leveässä rannikkovyöhykkeessä ja toisekseen nousussa Salpausselän soramaille noin 50 km rannikosta. Näillä kohdin ovat suurimmat kosket, ja sen mukaisesti Lapin- ja Siittakylät ovat kahdessa rivissä, joitten puolivälissä, Hiidenvedeltä Tuusulaan, kulki kylärivien reviirien raja. Porvoonjoen valuma-alueella ei lapinkyliä ole, vaikka sen itäpuolella on. Tämän Hollolan hämäläisten ikivanhan meritien vieriltä lappalaiset ilmeisesti joutuivat varhain väistymään. Sen sijaan järvekkään Länsi-Uudenmaan peittävät lapinkylät ja siidat tasaisesti. Merenrannikon tuntumassa oli maakunnassa lisäksi viljalti yksittäisiä lapintaloja ja muutaman talon duolluja.

Uudenmaan läntisimmän siittakylän Sidsbackan paikka on optimaalisesti valittu kulkemisen ja elinkeinojen kannalta. Sillä oli hyljestyslei-

Vas. Kalastusta Siuntion Lappträskissa vuonna 1912. Lampi on yksi monista lapp-etuliitteen omaavista järvistä eteläisessä Suomessa. Kuvassa kuski Selin Sjundbysta nostaa verkkoja. Keskellä Karin ja Alma Lindeberg. Ture Lindeberg soutaa. Kuva: Bernhard Åström/Svenska Litteratursällskapet. rinsä Hankoniemen molemmin puolin: Lappohja ja Lappmalmen. Kylä on kapealla vetokannaksella kahden järven välissä; järvistä toinen saa vetensä pohjoisesta Kullaanjärvestä ja vie ne itään Pohjanlahteen, ja toinen etelästä Hankoniemeltä vieden vedet niemen länsipuolelle. Viikinkiaikaan asti vain tämä satametrinen kannas yhdisti 43 km pitkän Hankoniemen mantereeseen ainoana hirvien kulkuväylänä niemelle. Kylän edustan Sidsbackaträsketin laskujoessa, kilometrin päässä siitasta, on lampi Tjärnen, jonka pohjasedimentistä on löydetty viljan siitepölyjä pronssikauden ja rautakauden vaihteen molemmin puolin45 . Kiskonjoen koillishaaran Kärkelänjoen järvekäs valuma-alue vilisee saamelaisnimistöä. Joen nimi johtunee sen Kärkelänkosken lohikalojen kudulle sopivasta sorapohjasta, saameksi gárkku. Kärkelän kylässä ovat seitakivi Siitinvaha sekä lahti Siittenperä takanaan Siitoo-niminen maa. Enäjärvessä on niemi Elämännnokka; elämä-nimet tulevat kantasaamen ylintä merkitsevästä sanasta. Niemen edustalla on Lapinsaari. Sen edessä olevan salmen Ossassaari ja viereinen Nuottaniemennokka kertovat saamelaisten harjoittamasta nuottauksesta; oazis nimittäin tarkoittaa nuottauksen verkkopatoa. Enäjärven vieressä on Vähä Ruokjärvi Lapintaipaleenniemineen ja Lapintaipaleenlahtineen. Enäjärven vieressä on myös Siitoonjärvi, sen takana laakso Siitoo ja siitä lähtevä Siitoonjoki. Asiakirjoista46 löytyvät joenvarren Sijtakosken (1514) rajamerkki Kiskon itärajalla ja rajan Nummen puolelta Lapinsilda (1558). Nummella ovat myös Lapinniitty ja Siitonkallio, ja Pusulan puolella useita Lappi-nimisiä tiluksia sekä Lapinmäen talo.

Karjaanjoki oli tärkeä hämäläisten kulkureitti lappalaisten luo ja merelle ja lohen kulkureitti kudulle. Sen suvantojärvi Vanjärvi lienee lyhenemä nimestä Vanajärvi; onhan se pitkänkapea kulkureitti kuten Hämeen Vanaja. Valuma-alueen suurimman järven Lohjanjärven nimi on saattanut olla vastaavasti Lohija. Sen salmen länsirannalla, jota myöten lohet nousivat Lohjansaaren länsipuolitse pohjoiseen, on maannimi Tallaa; duollu kätkeytyy ehkä tämän nimen taakse. Lohet jatkoivat nousuaan Lohjanjärvestä Maikkalanselkään, ja

sieltä Karjaanjoen molemmille päähaaroille, Nummi-Pusulan Häntäjokeen ja Hiidenveteen vievään mutkalliseen Väänteenjokeen. Nousulohia lienee pyydetty Karjaanjoen virtavesien kahdesta padoilla suljettavasta Kittiskoskesta; saamen gitta tarkoittaa suljettua. Alempi Kittiskoski on Lohjanjärven ja Maikkalanselän välisessä väylässä. Kosken alapuolella on suvanto Hossa (järvikorte saameksi), ja vähän koskesta ylävirtaan on Lapimäki. Hossa kertoo kosken rannan lappalaisten karjanhoidosta. Ylemmän Kittiskosken kautta lohet nousivat Hiidenvedestä Vanjoen latvoille. Itä–länsi-suuntainen Hiidenvesi on suunnilleen Uudenmaan eteläisen ja pohjoisen lapinkylärivien reviirien välisellä rajalla. Läntinen päähaara jakautuu edelleen Nummenjoen ja Pusulanjoen haaroihin. Nummenjoen pisin päähaara Somerojoki johtaa Oinasjärveen, jossa on Lapinlahti ja sen rannalla Lapinniemi. Niiden vastapäiselle rannalle laskee lappalaisten karjanrehun keruupaikka Hossoja, joka saa alkunsa Nummen, Somerniemen ja Kiikalan rajamerkkinä olevista Hossojanlähteistä.

Monet Lapinkylien Hossa-nimet osoittavat karjanpidon olleen tärkeää Suomen saamelaisille. Samalla tavoin karja oli myöhäisrautakautena tärkeää Keski-Skandinaviankin saamelaisille47; siten tämäkin on vehkan ravinnoksikäytön lisäksi Skandinavian ja Suomen eteläsaamelaisten taloushistoriaa yhdistävä piirre. Pusulanjoen Töllinkoski viittaa myös duolluun. Joen lähdejärvistä purkautuvien ja niiden välisten purojen sorapohjat olivat erinomaisia taimenen kutupaikkoja, kuten Tämäkohtu-järven nimikin kertonee. Saamen dápmot tarkoittaa taimenta, gođđu kutua ja gođahit kalan pyytämistä kutuaikaan verkolla sekä dápmotgoahti ’taimenpesää’.

Karjaanjoen päähaaran latvoilla Pyhäjärven luusuassa on Karkkilankoski lohien kudulle sopivin sorapohjin (saamen gárkku). Kosken tasaisenvuolaan virtapaikan (saamen njearri) rannalla olevan kantatalon nimi Närö kertonee entisestä lapinkylästä. Saamelaisista kertoo myös Pyhäjärven rantakylä Tuorila sekä lähistön Lappi-nimistö (Lapoinen, Labbar, Lapinniemi) sekä vähän idempänä Parsilanjärven laskujoen Sitinojan äärellä maannimi Siita. Karjaanjoen koillisilla latvoilla on Lapoojärvi ja siitä lähtevä Lapoonjoki. Inkoossa oli lapinkylä Lappby Högbensjön itärannalla; vasta 1800-luvulla kylästä tuli Vestanby. Järven rannalla on maannimi Sisböle ja sen edessä lahti Sisbölsviken. 1400-luvulla Inkoon nimismiehinä olivat Niclis Lapper, Jöns Lappi ja Magnus Lappinen48 .

Kirkkonummen Lapinkylä sijaitsee Mankinjoen latvoilla olevan järvirykelmän keskellä, Labböleträskin rannalla, joka purkaa vetensä Kalakoskessa Loojärveen, vanhoissa asiakirjoissa Lohitresk 1559 ja Lohiiärffi 156049. Kylän erämaassa ovat Lappträsk ja Meikojärvi. Sinne oli kuljettava peninkulma, loppumatka samoten pitkin laakeaa, (kanerva)varvikon peittämää (saameksi duorgadit) kalliomaata (nykyään Dorgarn), päästäkseen Meikojärven etelään pistävälle niemelle, erinomaiselle asentopaikalle; laavuhan on saameksi Miegar. Samoin kuin Karjaanjoen valuma-alueen Kittiskosket viittaavat Loojärven luusualla ja Obbnäsin ja Porkkalanniemen välisen salmikapeikon äärellä olevat Sperrings-nimet saamelaisten kielenvaihtonsa jälkeenkin jatkuneeseen patokalastukseen; huomaa myös kalaparvea tarkoittava saamen spier’ru. Espoon suurin järvi Bodom laskee koskeen ahtaassa, helposti padottavassa ja padottuvassa laaksossa. Järven monet selvät rantatasot kertovat tästä, myös isojakokartta ennen 1800-luvun alun järvenlaskua. Saamen buđđom merkitsee padottua, siis tälle järvelle hyvin tunnusominaista piirrettä. Koska se sattuu ’istumaan’ hyvin ruotsiin, jäi se ’voimaan’; ruotsin merkitys ’aittojen luona’ on sensijaan vailla mitään todisteita. Myös Espoon laajalla Käringsmossen-suolla olevan lamperoisen nimi Kalkututräsket ja sen ympärillä oleva Kalkutnimipesye ovat saamea: onhan ämmä saameksi gálgu. Ämmässuon viereisen Nupurinjärven luusuassa on Lappholmen, mainio majavanpyyntipaikka, kuten myös Nuuksion tulvametsäinen Maja(va)lammen luusua.

Vas. Ote Helsingin pitäjän Lappböleä ja Biskopsböleä kuvaavasta kartasta vuodelta 1732. Kartta: Adam Giöker/Kansallisarkisto.

Myös Sydän-Hämeen pitkänkapean Vanan taa mentiin Vantaata myöten merelle kalastamaan tai lappalaisia verottamaan. Vantaan pääuoman varrella on Helsingen Vantaankosken koskenniskalla Lappböle. Hyvinkäällä on kahden Vatvuoren väliin ahtautunut Kuninkaankoski ja sen niskalla on maannimi Kotamäki, ilmeinen kalastusleiri. Koskelle lappalaiset soutivat Lapinmäen asumastaan kilometriä alempaa jokivarresta jättäen veneen Vatvuoren juuressa olevaan venepaikkaan, saameksi veattahát (myös U.l. Pyhäjärven rannassa on Vattola). Lapinmäessä on muinaishautoja ja mäen vieressä Lähdemäen lähde. Jaakko Teitin valitusluettelossa Suomen aatelistoa vastaan 1555–1556 esiintyy valittajana ’Morthen Andersson i Lappikotaby aff Sibbo Sokn.’50 Kun todistajat jutussa ovat nurmijärveläisiä, lienee Morthen asunut Sipoon luoteiskolkassa Palojoen varressa.

Hämäläisten kulku Espoon ja Kirkkonummen lappalaisia verottamaan kävi loppumatkasta Hämeenkylästä Kaukalahteen ja sielta Kirkkonummen Tavastfjärdenille; pienempi ura vanhan boolijaon51 kanssa yhdenmukaisesti Espoonlahdelle vei Ur(a)jan järven (vrt. Vanaja) kautta pitkässä ja syvässä laaksomaassa (saamen njoaski) sijaitsevan Nuuksionjärven Sikalahteen, ja sitten järven lasku-uomalta Hästmossenin kautta oikaisten Mankinjoen suulle. Vantaanjoen koillishaaran Keravanjoen latvalla, saameksi giera, on Keravanjärvi ja vielä ylempänä Kerlammi. Lappila on Mustijoen ja Teurojen valuma-alueiden vedenjakajalla Lapinnummen lähteikköjen ja Teurojoen Pellinginkosken äärellä.

Pyhäjärvestä koskena purkautuvan Koskenkylänjoen niska on ilmeinen lapinkylän paikka. Tämä Uudenmaan syvin järvi (67 m) jäätyy vasta joulun aikoihin, mihin asti sillä voitiin kalastaa avovedessä. Kosken nimi Lapiokoski lienee ollut Lapi(n)å(n)koski. Joen latvahaara on nimeltään Kyölinjoki, sen paras lohen kalastuspaikka on Kyölinkoski ja sen vieressä on maannimi Kyöli; kalaisahan on saameksi guol’lái52. Koskenkylänjoen sivuhaarassa Myrskylänjoessa on koskenniskalla Labbom (vrt. Buđđom), ja jokisuussa Lappomudden, ilmeinen kylän hyljestysleiri.

Itä–Uudenmaan Lapinkylä Taasianjoen varrella on sekin koskipaikalla. Joki laskee Pyhtään Kullafjärdeniin; salmen rannalla, jonka kautta lohet nousivat mereltä tälle selälle jatkaakseen edelleen Taasianjoen ja Kymen länsihaaran koskiin kutemaan, on Labböle. Kullafjärdenin kuten em. Pohjan Kullaanjärvenkin nimi tullee saamen kalaa merkitsevästä sanasta guolli.

HELSINGIN SEUDUN KADOTETTU KANSA Uudenmaan saamelaiset sulautuivat 1200-luvulta alkaen uudisasukkaisiin hämäläisten taakse pieneksi vähemmistöksi jääneinä menettäen äidinkielensä muutamassa sukupolvessa mutta säilyttäen sukuidentiteettinsä uuden ajan alkuun asti. Sulautumista uudisasukkaisiin helpotti heidän kiinteä asumisensa ja vanhat kontaktinsa. Sulautumista voi tarkastella erityisesti Helsingin seudulla Kepsun53 taloja ja niiden isäntiä käsittelevien perinpohjaisten asiakirjaluettelojen pohjalta. Kepsu kuitenkin kieltää jyrkästi saamelaisten kiinteän asumisen näin etelässä ja pitää Suomalaisen paikannimikirjan tekijöiden tavoin lappalaisia vain syrjäseutulaisten kutsumaniminä, tällä kannalla on myös Salminen54 .

Meren äärellä oli lappalaisyhteisöjä, jotka tukeutuivat paljolti kalastukseen ja hyljestykseen. Eräs niistä oli Töölö, Vironniemen ainoa kylä siihen asti, kun Helsinki siirrettiin tälle kallioiselle ja huonosti maataloudelle sopivalle niemelle. Kylän nimi ei ratkea suomen eikä ruotsin pohjalta: ’Tölö är ett område i Helsingfors, vars namn har visat sig vara en svårknäct nöt. Ett tiotal forskare har fördjupat sig i problemet’55 ja ’Tyydyttävää selitystä ei ole nimelle toistaiseksi löydetty’56. Kylä lienee ollut alkuaan Duollu, saamen talousyhteisö57, mihin sen kirjoitusasutkin (Thola, Toel 1476) sopivat. Yhteisö saalisti kaloja niemen itäpuolen Vantaasta ja länsipuolen Laajalahdesta sekä ulompaa mereltä hylkeitä. Kylän saamelaisuudesta kertovat karttanimet Lappudd ja Lapp Wiken, nykyinen Lapinlahti, Herttoniemen Lappholman saari sekä Laajasalon Lappvik ja Tulo holm. Pikku-Huopalahti (1540 Lille Hoplaxby ja 1681 Lille Huopelaks) ja Iso-Huopalahti (Storhopelaxby 1545, Stoorhååplax 1556)

Näköala Hakasalmen puistosta pohjoiseen Töölönlahdelle vuonna 1912. Kirjoittaja pitää mahdollisena, että Töölö olisi alun perin ollut lappalaiskylä ja nimi periytisi saamen talousyhteisöä tarkoittavasta duollu-sanasta. Kuva: Signe Brander/Helsingin kaupunginmuseo.

lienevät myös olleet alkuaan lapinkyliä. Keski- ja Pohjois-Suomessa nimet Huopalahti, Huopaniva, Huopaoja yms. tulevat saamenperäisestä sanasta Uopaja, Vuopaja, joka tarkoittaa pitkää ja kapeaa lahtea58, juuri sellaisia kuin nämä, jotka vielä keskiajalla ulottuivat pitkänkapeina luiruna kauas sisämaahan, edellinen Lapinmäen vieritse Vihdintien pohjoispuolelle ja jälkimmäinen Leppävaaran keskustaan. Espoonlahden ja Tavastfjärdenin välisen vesireitin varrella oleva Tolsa lienee myös ollut Duollu. Espoon Bembölen paikalla olleeseen siittaan taas saattaa viitata kylän kantatalon nimi Siis.

Niin Uudellamaalla 1500-luvulla kuin Lapissa 1800-luvulle asti59 oli tapana panna saamensukuisen isännän nimen eteen sukunimi. Niku oli niistä yleisimpiä, etenkin Helsingin seudulla. Kautena 1939–1958 kuolleiden sukuniminä Niku esiintyy vain Uudellamaalla ja Lapissa, ja sukunimiä Nikunlassi, Nikunpaavo, Nikupetteri, Nikurautio vain Lapissa, pari Pohjois-Pohjanmaalla. Sukunimi Nikula sensijaan on yleinen koko maassa60 . Niku-

sukunimi ja Talin duollun (Talleby 1545) vanhin isännännimi Nyghells (1524) voivat liittyä lappalaisten käännyttämiseen; onhan Nikolaus metsän (ja sen kansan) suojelupyhimys. Uudellamaalla kirjuri pani sukunimen eteen joskus vielä Labbesanan. Esimerkiksi Jaakko Teitin valitusluettelossa Suomen aatelisia vastaan 1555–1556 esiintyy espoolainen ’Labbe Nicu Lasse’61 .

Kepsu62 luettelee useita Lappi-nimisiä isäntiä ja taloja. Västersundomissa on viljalti saamelaisuuden tunnusmerkkejä. Gubbackan mäen rinteessä on vanha autioitunut Västersundomin kylänpaikka sekä vanha kantatalo Labbas (myös asuissa Labben ja Labbens). Gubbackan arkeologisissa kaivauksissa esiintulleiden asuinrakennusten pohjista on havaittu paikan olleen asuttu jo 900-luvulta alkaen; siten sen asukkaat lienevät olleet keskiaikana kieleltään ruotsalaistuneita lappalaisia. Paikalta on löydetty runsas valikoima puun ja puuastioiden työstämiseen sopivia työkaluja: kirves, petkel, taltta, kairoja ja puukkoja mutta vain vähän karkeatekoista keramiikkaa ja saviastioita63 . Lisäksi on löydetty 500–600 luvulle j.Kr. ajoittuva viljanjyvä64. Raudan keskeistä merkitystä kuvastaa se, että asuintalon viereisestä pajasta on löydetty ahjoja ja taoksia, mm. nuolenkärkiä65, joita käytettiin ennen niin sodassa kuin erässä. Vaikka Heinonen arvelee rautaa tuodun Virosta, on kuitenkin järvimalmia ollut lähempääkin saatavissa, esimerkiksi Espoon Bodom-järven pohjasta ja onhan Laajasalon Tahvonlahden pohjukastakin saatu rautaa 1760-luvulla66 .

Gubbackan mäen pohjoispään vieressä, mäen itäreunan ja Krapuojan laakson lahdenpohjien välisellä kannaksella sijaitsi Västersundom optimaalisella paikalla: Kotirannasta pääsi veneellä pyyntiin niin etelään Porvarinlahden suulla olevan jyrkkäreunaisen salmen Labbacka-nimiselle patopaikalle kuin kaakkoon Karhusaaren ja lounaaseen Vartiosaaren luo sekä niiden väliselle 20 kilometrin rannikkokaistalle; lännessä vasta Tulo holm ja idässä Eiron niemi olivat toisten (saamen eará) reviiriä. Västersundomin kantatalon isäntänä oli Nikcuniels (Niku-klaanin Nils; vrt. em. ’Labbe Nicu-Lasse).

Espoon Gammelgårdin osakylän Källstrand nimen etuosan vanhat kirjoitusasut Kelde 1547, Käldh 1551, Kielde 1552 ovat saamea (gáldu) samoin kuin sen espoonruotsin k-alkuinen ääntämys, ja onhan kylässä myös kantatalo Nikus. Järven koillispäässä Helsingen Tavastbyssä on kantatalo Labbas, ja siinä isäntä Bertell Labb. Espoon Martinkylässäkin on oma lapintalonsa Lapin i Marsby 1702, Lapis hemman 1743, Lapi 1743. Martinkylän lapintalon vieressä olevan Hannusjärven pohjasta on löydetty rautakautisia viljan siitepölyjä67. Espoon Nuuksiossa oli vuoden 1699 kartassa kantatalon nimenä Nickulla, ja 1639 sen isännäksi mainitaan perisaamelaiseen tapaan Nicu Morthen j Noxe. Helsingen Lapinkylässä (1517 Lappebuw, 1540 Lappebölle, 1578 Lappele) on Nikun talo ja sen isäntänä 1688 Niku Simon uthj Lappböhle. Saamelaissuvuillakin oli kiinteät kauppayhteydet meren taa. Helsingen Lapinkylän isännän nimi nijghelss i Lappebuw löytyy nimittäin tallinnalaisen kauppiaan Ficken tileistä68. Tolsan edessä niemen kärjessä on Eestinkylä, ja Töölö sijaitsi Vironniemellä.

Espoonkartanon-Järvikylän vanhat isännännimet ovat muotoa etunimi ammatti: Mattz Mölnar, Matts Sogare, Suen Digars, Oleff Skytt, Anders Skipare sekä Andreuss kussen (1514), ilmeinen majoittaja; saamessa gussodit tarkoittaa ’saada syödäkseen’, gussohallat ’kestitä’ ja gussostallat ’olla pitkään vieraana’. Suuren rantatien varren keskiajan tavernoja69 lienevät olleet Kirkkonummella hävinnyt Kusas sekä Guss Luomanjoen kosken niskalla Espoon rajalla. Lohjallakin oli Kutzila (1404) eli Gussila (1540) ’suuren yleisen tien’ varrella Lapimäen ja Kittiskosken vieressä. Lohjanjärven Haukilahdelta, viiden kilometrin päästä Kittiskoskelta, on löydetty viljanjyvä keskiseltä tai myöhäiseltä rautakaudelta70. Haukilahden perällä on maannimi Kullaanlahti, hauen kutupaikaksi sopiva matalanlaakea pohjukka järven entisen, nykyistä korkeamman vedenpinnan aikana; nimi viittaa Kullaanjärven tavoin saamen kalapaikkaan paremmin kuin suomen kivikkoa tai rantatörmää tarkoittavaan kullas-sanaan71 .

Ote Samuel Broteruksen Helsingin pitäjän Länsisalmea (Västersundom) kuvaavasta kartasta vuodelta 1708. Kartassa Labbaksen tila erottuu nimellä Labben. Kuva: Kansallisarkisto.

Västersundomin kylän Labbaksen 1700-luvun talon hylätty tonttipaikka kuvattuna alkukesästä 2021. Kuva: Stella Karlsson/Vantaan kaupunginmuseo.

LAPPALAISTEN JA HÄMÄLÄISTEN ERÄMAAT JA NIIDEN VÄLISEN RAJAN PITKÄ ’VAHTIPOLKU’ Ennen keskiajan uudisasutusvaihetta oli Varsinais-Suomen lappalaisilla suomalaisasutus meren puolellaan ja Uudenmaan lappalaisilla sisämaan puolellaan. Varsinais-Suomalaisten eräily näyttää suuntautuneen lounaissaariston kala-apajille, kun taas turkiseläinten ja muun metsänriistan pyynti näyttää kuuluneen lappalaisille, olivathan heidän kylänsä aivan suomalaisasutuksen rajalla. Hämäläiset taas asuivat Uudenmaan lapinkylien pohjoispuolella, ja molemmat eräilivät omilla alueillaan. Tässä yhteydessä Turusta Hämeenlinnan kautta kulkeva Hämeen härkätie ja sen jatke Hollolan kautta Kymijoelle on kiintoisa; se lienee jo rautakautista perua72. Varsinais-Suomessa Härkätie kulki rannikon suomalaisasutuksen rajalla sijaitsevien Juvankosken ja Nautelankosken lapinkylien kautta. Kaikissa muissa entisissä VarsinaisSuomen lapinkylissä reviireineen on lappalaisten sulautumisesta lähtien puhuttu lounaismurteita, mutta näissä kylissä ns. hämäläiskiilan välimurretta73. Tämä viitannee siihen, että hämäläiset olisivat kontrolloineet näiden kahden lapinkylän turkistenhankintaa niiden erämaissa Aurajoen yläjuoksulla ja Säkylänharjulla, jotka kuuluvat samaan Turun ylämaan murrealueeseen.

Varsinais-Suomen jätettyään tie kulkee pitkin hämäläisten omia erämaa-alueita lapinkylien reviirien pohjoispuolitse, aivan niitä ’nuollen’; lapinkylien reviirit ulottuivat 10–15 km:n päähän lapinkylistä. Hämeen omat erämaat, joille vain hämäläisillä uudisasukkailla oli asiaa, ulottuivat Hämeenlinnasta etelään, lounaaseen ja kaakkoon 35–40 kilometrin päähän. ’Hämeenlinnan erämaan’ itäpuolella Härkätie jatkui Hollolan laajalle harjualueelle ja sitä pitkin Porvoonjoen ja Vesijärven väliselle kolmen kilometrin kannaksella sijaitsevaan Hollolan kylään. Sieltä se jatkui sileätä harjunselkää pitkin Iitin Kausalaan, jossa se haarautuu eteläiseksi ja pohjoiseksi Yliseksi Viipurintieksi.

Eteläinen Ylinen Viipurintie oli suorempi. Se ylitti Kymijoen Keltissä ja jatkoi Ensimmäistä Salpausselkää pitkin, poiketen sitten vanhan lapinkylän paikalle syntyneen Lappeen kirkonkylän kohdalta Rakkolanjokivarsia seuraten Viipuriin. Eteläisen reitin haittana oli vuolaan Kymijoen ylitys sekä reitin sukeltaminen liian etelään epävakaiden rekikelien vyöhykkeeseen. Sitä mukaa kun liikenne eneni väkiluvun kasvaessa ja erityisesti Venäjän tultua uudeksi itänaapuriksi ja piiritettyä Viipurin 1495, siirtyi kulku enenevästi logistisesti ja ilmastollisesti paremmalle Ylisen Viipurintien pohjoiselle reitille. Sen kesätie ylitti Kymen sen kahden suvantojärven, Iitin Leininselän ja Pyhäjärven välisen salmen poikki, kun taas talvisin voitiin poiketa jo Radansuusta Urajärven jäälle ja ylittää turvallisesti laaja mutta matala Pyhäjärvi Matkussaaren ohi Jaalaan. Sieltä pääsi sileää Toista Salpausselkää myöten Savitaipaleelle ja edelleen maantietä tai sileää Saimaan jäätä Lappeenrantaan, ja sieltä vanhaa Viipurintietä perille. Tämän reitin kasvanut suosio lienee aiheuttanut Iitin pitäjän perustamisen ja sen kirkon rakentamisen Kymen ylityspaikalle piispa Arvid Kurjen toimesta ja Hämeen linnanisännän Åke Yrjönpoika Tottin tukemana74; tunsivathan nämä herrat jos ketkä tien ja sen ongelmat.

Huolimatta siitä, että Unionin loppukahinat viivästyttivät projektia ja veivät hengen niin Kurjelta kuin Tottilta, vei vastasyntyneen Ruotsin ensimmäinen, vuodeksi Suomeen muuttanut kuningas sen tärkeänä loppuun; projektiin kuului myös vanhaan lapinkylään perustetun Lappeen kirkonkylän siirto sekä Taipaleen seurakunnan, hallintopitäjän ja kuninkaankartanon perustaminen Taipalsaareen. Siten reitti Hämeen härkätien ja Ylisen Viipurintien pohjoisen reitin kautta Turusta Viipuriin säilytti asemansa, vaikka käytössä oli myös rannikkoa seuraileva Alempi Viipurintie. Ylempi tie vei pitkin vedenjakajaseutuja, paljolti harjuja hyödyntäen, niin että suurten jokien ja syvien järvien vaarallisia ja vaativia ylityksiä oli vähän. Koko sen reitillä rekikelit ovat paljon vakaampia kuin heti sen eteläpuolella, missä ne ovat Suomen oikullisimmat. Tällä tiellä lumensyvyyden keskihajonta kautena 1919–1998 oli 20 % pienempi kuin sen eteläpuolella75. Talven maksi-

Hämeen härkätie ja eteläinen Ylinen Viipurintie (paksu yhtenäinen viiva) Kymijoen rannalta Keltistä (K) Hämeenlinnan (H) kautta Turkuun (T), eteläpuolellaan lapinkylien pohjoisrivi (ohuiden viivojen yhdistämät avoympyrät) ja rivin reviirin pohjoisreuna (ohut katkoviiva). P = Porvoo ja Porvoonjoen valuma-alue, Hollolan hämäläisten erämaa.

milumimäärän keskiarvo ± keskihajonta 1947— 1993 oli Vantaanjoen valuma-alueella 111 ± 53 kg m–2 mutta Vanajaveden valuma-alueella 98 ± 40 kg m–2, ja vastaavasti Karjaanjoen valuma-alueella 105 ± 49 kg m–2 mutta Loimijoen valuma-alueella 84 ± 38 kg m–2 76; nämä rekikelien oikullisuutta kuvaavat hajonnat Uudellamaalla sekä idempänäkin Suomenlahdesta ensimmäiselle Salpausselälle ovat suuremmat kuin missään päin Suomea Hämeen härkätien pohjoispuolella. Tämä johtuu orografian, eli pinnanmuotojen, voimakkaasta vaikutuksesta sademääriin idän ja kaakon puoleisilla tuulilla. Ylisellä Viipurintiellä vältyttiin sellaisilta tilanteilta, joissa lunta oli pyryjakson jäljiltä hevosen lapoihin asti, minkä kertoi kokeneensa nurmijärveläinen vanhus 1980-luvulla muistellessaan nuoruutensa Helsingin-matkoja77 .

Kun Hämeenlinnaa ympäröivät erämaat asutettiin 1300-luvulla, muodostui niiden kaakkoisosaan tuleva Hausjärven, vanhalta nimeltään Metsäkansan kapppeli, joka oli Janakkalan ja Vanajan vanhoille kylille kuuluvien erämaiden saartama; Miemalanselän rantakylien isäntien eräomistukset säilyivät Hausjärven ja Mäntsälän rajoilla koko rajan pituudelta uudelle ajalle asti78. Keskitalo kertoo mm. Jaakko Teitin valitusluetteloa siteeraten, miten Mustijoen latvojen Lappilan ja Nikinojan (siis entisen lapinkylän) maat oli tuomittu 1418–1436 ympäristökylien vastustuksesta huolimatta Harvialan valtaneuvos Henrik Svärdille, koska ’hänen metsästäjänsä olivat ampuneet sieltä riistaa’. Siten Vanajan-Hämeen herrat olivat 1400-luvun alussa ’läänittäneet’ Mustijoen latvojen lapinkylät itselleen oikeusteitse estääkseen niitäkin joutumasta uudisasukkaille. Toisaalta vuodelta 1469 löytämäni laamannin vahvistama asiakirja79 kertoo mäntsäläläisten onnistuneen 100 vuotta aiemmin ostamaan Huhtamanmaan hämäläisiltä. Etelään päin lapinkylien reviirien rajoille edettyään Metsäkansa joutui kiistoihin lapinkylärivin eteläpuolisten uudisasukkaiden kanssa. Metsäkansan Ridasjärvi kamppaili Nurmijärven Nukarin kanssa rajaseudun asumattomasta Vantaankorvenmaasta, joka vasta isossa jaossa asutettiin (Keskitalo 1964). Tuomari Jaakko Teitti joutui käsittelemään Sipoon Ohkolan ja Janakkalan Ridasjärven talonpoikien riitaa kyliensä välisestä, tätä asumatonta saloa halkovasta rajasta ja määrittelemään sen eli maakuntarajan kulun vuoden 1450 asiakirjatiedon pohjalta (’Tesse efterscriffne råå ligge emellen Tawasteland och Nylandh’)80. Sipoon luoteiskolkan Lapinkotapyyn asukkaan puolustaessa oikeuksiaan Vantaankorvenmaan hyödyntämisestä Teitille, hän käytti todistajinaan nurmijärveläisiä länsinaapureitaan, jotka myös elivät nokikkain ja kiistoissa salomaan pohjoispuolella asuvan Metsäkansan kanssa. Myöhemmin kartoilta kadonnut Lapinkotapyy-nimi entisellä lappalaisten ja hämäläisten reviirirajal-

Tyypillinen lumensyvyyden (cm) jakautuma Uudellamaalla kaakkoistuulella sataneen pyryn jälkeen (13.1.2021). Tekijän analyysi Ilmatieteen laitoksen havainnoista. Hämeen härkätie ja pohjoinen Ylinen Viipurintie katkoviivalla. Pieni kartta: Orografian keskimääräinen ilmastollinen vaikutus loka-huhtikuun sademääriin kaakkoistuulilla Uudellamaalla verrattuna tasaisen maan sademääriin, väheten yli puolesta (tummanpunainen) negtiiiseen (vihreä). (Solantie & Pirinen 2006).

la viitannee joko lapinkylään Palojoen itärannalla tai pohjoisen lapinkylärivin kollektiivinimeä, pikemmin kuin Suhosen & Heinosen81 arvelemaan kirjurin kopiointivirheeseen.

Itä-Uudellamaalla Hollolan hämäläisten omat erämaat ulottuvat merelle asti, mikä näkyy lapinkylien puuttumisena Porvoonjoen valuma-alueelta ja maannimenä Hämeenmäki joen yläjuoksun vedenjakajalla Mustijoen latvojen Lappilan lappalaisten reviiriä vasten. Se näkyy myös Porvoon kaupungin perustamisena vilkkaimpana turkisten kysyntäkautena ja suomenkielisen asutuksen ulottumisena Suomenkylään (Finnby) kaupungin laidalle. Tämä johtuu Hollolan kirkonkylän logistisesti omalaatuisen suotuisasta sijainnista vain 3 km leveällä Vesijärven ja Porvoonjoen välisellä kannaksella, jonka poikki Hämeen härkätie kulki. Vaikka Porvoonjoki on näin lähellä Vesijärveä, virtaa siinä Hollolan kirkonkylän kohdalla peräti neljännes joen Suomenlahteen purkamasta vesimäärästä (Ekholm 1993). Porvoonjoki oli kesin talvin paras kulkureitti Hämeen järvimaailmasta Suomenlahdelle, tarpeeksi runsasvetinen kulkemiselle mutta ei niin hurja ja vaarallinen kuin Kymi. Hämäläisasutus omine Porvoon murreryhmineen esti ruotsalaisten muuton Porvoon taakse, kun taas kaupungin molemmin puolin he tunkeutuivat kolme peninkulmaa sisämaan lapinmaille

Pohjois-Paippisiin ja Myrskylään asti. Tähän sopii erinomaisesti Ailion82 päätelmä, että asiakirjoissa mainittu Birger Jaarlin johtama Hämeen ristiretken rantautumispaikka ’Portus Tauestorum’ olisi todennäköisimmin ollut Porvoo. Samoin tähän sopii Ailion tulkinta, että ’Kupetskaja eli Kauppajoki, jonka kauppapaikan novgorodilaiset Hämeen Vanain linnaan suuntautuneella hävitysretkellään 1311 kehuivat ohimennessään ryöstäneensä, olisi tarkoittanut Porvoonjokea. Vaarallisen Kupetskajan sijaan he valitsivat etenemistiekseen ’Tŝornaja’joen, siis Mustijoen. Sen varsilla vähävastuksiset lapinmaat ulottuivat kauimmas sisämaahan, joen luoteisimman latvahaaran Munkinojan päässä olevalle Pursijärvelle Hämeenlinnan erämaiden rajalle, kilometrin taipaleen päähän Vanain linnalle johtavasta Puujoesta.

Hämeen ’Eräherrojen’ ja ruukinpatruunoiden viivytystaistelu pystyi lykkäämään pohjoisen lapinkylärivistön ja Hämeen erämaiden välisen rajan ympärillä olevien autioiden salomaiden asuttamista pitkin Karjaanjoen, Vantaanjoen, Palojoen, Keravanjoen ja Mustijoen pohjoisia vedenjakajia aina isoonjakoon asti83 .

LAPPALAISTEN INTEGROITUMINEN SEURAKUNTIEN JÄSENIKSI 1200-luvulla Uudellemaalle tulleista uudisasukkaista vain varsinaissuomalaiset ja ruotsalaiset olivat jokseenkin kokonaan kastettuja, kun taas hämäläiset ja karjalaiset tulivat seuduilta, joissa prosessi oli vielä käynnissä. Lappalaiset lienevät saaneet kasteen mitä todennäköisimmin vasta uudisasukkaiden mukana tulleiden hengenmiesten toimesta. Monet paikannimet kuvaavat uudisasutusta edeltävää tilannetta. Itä-Uudenmaan rannikon lapinkylän nimi Seitlax viittaa saamelaiseen palvontakiveen sieidi, kuten myös Espoon Sötbyn vanhimmat asiakirjanimet (Seuthiby, Soijtteby 1559) ja Helsingen Seutulan vastaava nimimuoto Söttskoogh 1551.

Uudellemaalle tuli pappeja Turun piispan lähettäminä perustamaan seurakuntia. Koska Turun keskiajan piispat olivat järjestään dominikaaneja84, tuli pappien mukana myös dominikaanimunkkeja, kaapunsa mukaan myös ’mustiksi veljiksi’ kutsuttuja, kaste- ja saarnatyöhön 1249 Koroisiin perustetusta ja Turun perustamisen jälkeen sinne siirretystä konventista. Gardberg toteaa, että ’kun piispa Diego ja Dominicus 1200-luvun alussa saapuivat Tanskaan, he huomasivat, että Itämerta ympäröivien maiden väestö oli vielä suurelta osin pakanoita, ja tarjoutuivat omistamaan elämänsä pakanalähetykselle’, ja jatkaa vielä, että ’Dominikaanien saapuessa Suomeen lähetyskausi oli yhä käynnissä’. Dominikaaniyhteisön sääntöjen mukaan heidän perustehtävänsä oli kastaa ja saarnata kansankielellä. Paavin päätöksellä he saattoivat pitää jumalanpalveluksiakin, kunhan pysyivät pappien reviirin eli kirkkorakennuksen ulkopuolella85. Uudenmaan oloista alkoi kirjallisia todisteita kertyä vasta yhteiskunnan järjestyttyä kirkollisesti ja hallinnollisesti; tämä koskee myös uudisasutusvaiheen käännytystyötä, etenkin kun ’lähes kaikki asiakirjat, jotka aikoinaan on kirjoitettu konventissa tai sitä varten, ovat tuhoutuneet suurissa tulipaloissa 1429 ja 1437’86 . 1300-luvun puoliväliä lähestyttäessä Tallinnan ja Haapsalun puolivälissä sijainnut Padisen sisterssiläisluostari ulotti toimintansa Suomeen; Padiseen luostari oli muuttanut Riikasta Saksalaisen ritarikunnan määräysvaltaa vältellessään87 . 1300-luvun puolivälissä Uudenmaan yhteiskunta oli peräti toisenlainen kuin vuosisata aikaisemmin. Kun yhteisöt olivat organisoituneet seurakunniksi ja verotettaviksi, vaikkakaan eivät vielä kihlakunniksi, hallintopitäjiksi tai käräjäväeksi88, alkoi aikakausi, jona ihmisten elämää voi tutkia kirjallisten dokumenttien perusteella. Siksi sisterssiläisten toiminta on tieteellisessä kirjallisuudessa ylikorostunut dominikaanien varhaisempaan toimintaan nähden. Sisterssiläisten kiinnostus Suomeen oli puhtaasti taloudellista toisin kuin dominikaanien. Sisterssiläisten säännöt kielsivät heiltä lihansyönnin. Niinpä heitä houkuttelivat Uudenmaan lohiapajat. Kun vilkastunut hansakauppa takasi varman suolansaannin, saattoi lohen viedä Padiseen varastoitavaksi luostarin tarpeeseen tai myydä lohitynnyreitä Saksaankin89 .

Padisen luostari Virossa kuvattuna vuonna 2010. Kuva: Andreas Kovisto.

Suomen käskynhaltija Karl Näskonungsson sekä Turun vouti ja Suomen linnojen päällikkö Gereke Skytte myivät ja lahjoittivat 1335 ja 1347 Padisen luostarille joukon maatiloja Länsi-Uudellamaalla nimenomaan parhaiden kalavesien äärellä, t.s. lapinkyliin. Lahjoituksiin Maunu Eerikinpoika lisäsi 1351 lohenkalastusoikeuden Vantaanjoen ja Porvoonjoen koskissa90. Maallinen valta hyötyi poliittisesti sisterssiläisten omistuksista, sillä niillä saattoi perustella oman reviirinsä laajentamista nojautuen luostarin virolaiskontakteihin sekä sen hankkimalle paavin hyväksynnälle ’pikku ristiretkiin’. Kalastustiloja hoitivat lampuoteina maallikkoveljet. Koska kansa nimitti heitä munkeiksi, esiintyvät munkki-nimet paljolti lapinkylien vieressä. Siuntion lapinkylän Lappersin naapurikylä on Munks ja siinä on talo Labbas; myös Andreas Munck asui 1420 Siuntiossa91 . Talin, Töölön ja Pikku Huopalahden lapinkylien keskellä on Munksnäs. Mustijioen alin koski on Labbforsen vierellään maannimet Labbas ja Västermunkby (Teitin valituslettelossa Munckeby92).

Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan kalastusoikeus joella oli sen rannan omistajalla, niin että rannalla kalastavaa maallikkoveljeä vastapäätä saattoi kalastusoikeus olla talollisella, suvultaan lappalainen tai uudisasukas. Kaikkia näitä kalastajia verotti kruunu. Jo 1340- luvulla piispa Hemming alkoi ostaa kirkolle tiloja sisterssiläisomistusten viereen; näin munkin- ja lapin-nimien seuraan ilmestyi jo Piispankyliäkin. Veronmaksajien määrän kasvun myötä kirkon mahti ja varallisuus kasvoivat sisterssiläisiin nähden, niin että nämä jo 1420-luvulla väistyivät Viroon samaan aikaan kun kivikirkkoja alkoi nousta maisemiin. Gardbergin sanoin: ’Tutkijat ovat nykyisin samaa mieltä siitä, että sisterssiläiset eivät ratkaisevasti vaikuttaneet Suomessa tapahtuneeseen kehitykseen’. Kesäisin maata kiertäneet dominikaanit lienevät myös jättäneet jo ennen sisterssiläisiä jälkiä paikannimistöön. Tällainen jälki on ilmeisesti Lohjan Teutarin nimipesye Kastlähde, Kastmäki ja Munkkikallio samoinkuin Mustijoen latvahaara Munkinoja Lappilan Lapinnummella. Ylikangas93

arvelee Lohjan laajan Musta-nimistön liittyvän ’alkuasukkaiden rippeisiin, mustaan kansaan’; sekin saattaa viitata dominikaaneihin. Heihin saattaa viitata myös Porvoonjoen suun itäpuolen nimipari Munkby ja Mustlax sekä sisämaassa Myrskylän munkkinimistö, mm. Munkbrängen Labbomin lähellä.

SAAMELAISET RANNIKOLLA SUUPOHJASTA KOKKOLAAN Pohjanlahden rannikollakin lapin- ja siittakylät sijaitsevat lohi- ja taimenjokien koskenniskoilla. Eteläisinnä Lapinjoen varrella on Lappi, sitten Siipyy (Sijdaby)94 hyljestyspaikkoineen (Lappholm), Lappfjärd- (1514 Lappefierdin) nimisen merenlahden äärellä. Lahteen laskevat Härkmeriån ja Isojoki. Tiukanjoen latvahaara on Lapinluoma ja sen vierillä Lapinniitut ja Lapinneva. Närpiönjoen vartta sen suulta yläjuoksulle päin pohjoiskoilliseen edettäessä enteilevät nimet Lappnäset, Lappnässkogen, Lappnäsmossen ja Laplom Lapinmaalle tuloa. Kun sitten joki kääntyy äkkijyrkästi kaakkoon, on sen nimenä Närväjoki; sen varressa ovat Sidbäck ja Närvijoki-nimiset kylät, ja niissä kokenniskoilla maannimet Gammelstu ja Närvä. Närvän jälkeen joki ottaa taas jyrkästi suupuolen suuntansa; joen nimi saattaa johtua sen poimukkaasta kulusta, tarkoittaahan nárvi poimua. Kyrönjoen koskien niskoilla on niin Isossakyrössä kuin Ylistarossakin omat Lapinmäkensä. Lapua ja muukin Etelä–Pohjanmaan Lappi-nimistö viittaavat saamelaisiin95. Rannikkolappalaisille tunnusomaisesta vehkan käytöstä kertova kál’la-nimistö jatkuu runsaana Keski-Pohjanmaalle, jossa on Ähtävänjokivarressa Lappforsenin kylä ja sen äärellä joessa Lappmansviken.

POHJANMAAN LAPPALAISET PUUN JA KUOREN VÄLISSÄ Keskiajalla uudisasutus tunkeutui sekä merenrannalta että Kyrönjokivarsilta rannikkosaamelaisten reviirille, mikä aloitti sulautumisprosessin. Sekä Keski-Pohjanmaalla että Suupohjan takana rannikkosaamelaisten reviiri rajoittui vielä 1700-luvun puoliväliin asti alueeseen, jossa väentiheys oli alle 1,0 h/km2 ja jonne saattoi vetäytyä96. Tämän erämaan eteläraja kulki 1749 poikki Suomen, tehden laajan mutkan Suomenselän lounaiskärjen kiertäen. Se oli sisämaan lapinmaata, jonka etelärajalla on eniten lappalaisista kertovaa perinnetietoa ja Lappi-nimistöä 97 .

Rannikon kiinteiden lapinkylien sijasta sisämaan saamelaisten liikkuvasta asumisesta kertoo kattava kotanimistö. Hirvinimistö vaihtuu metsäpeuran pyynnistä kertovaan hangas-nimistöön. Heidän liikkumisestaan kertoo myös runsas kauhanimistö: ’lappalaisilla on aina mukanaan kauha, jolla he janoissaan juovat vettä’, kuten von Linné 98 kertoo retkeilyltään. Kun Ruotsin nyky-Lapin rajan lähellä on Taalainmaan Malungissa Skoptjänan ja Norrbottenin Arvidsjaurissa Slevträsket 99 , on vastaavasti Kauhajoella Kauhajärvi ja Kauhaneva Kauhalampineen, Lapualla Kauhajärvi Kauhavan Kauhajoen latvoilla, Jurvassa Kauharämäkkö, Purmossa Kauhjärvsjön, Ylivieskassa Kalajoen ja Pyhäjoen rajalla Kauhajärvi ja Kauhaneva sekä Kauhalampi Perhon Salamajävellä, Vahtolan100 mukaan saamen tjoalmi-. Karstulassakin on Kauhalampi, seuranaan lamperoiset Kotanen ja Kodantakanen; von Linnén sanoin ’Lappalaiset rakentavat kotansa aina hyvin kylmien kaltioiden läheisyyteen, jossa heillä on yllin kyllin tarjolla raitista vettä’.

Suurvalta-ajan sotatantereista logistisesti kaukaiset Pohjanmaa ja Pohjois-Savo kukoistivat siinä missä Etelä-Suomi kärsi. Vain näillä alueilla verot pystyttiin maksamaan pääosin rahalla101 , samoin palkkaamaan rahalla sotilaat itsensä sijaan102. Kruunun asettamat tehtävät pohjalaisille, joukkojenkuljetuslaivojen rakentaminen ja tervantuotanto, olivat tuottoisat ja vaarattomat, ja pohjoissavolaiset rikastuivat verotusta ja väenottoa välttelevällä huuhtakaskeamisellaan. Mistäpä he olisivat saaneet helpommin sijaissotilaita, joita oli suhteellisesti eniten koko maassa, jos eivät reviireitään menettäessään kipuilevien lappalaisten joukosta.

YHTEENVETOA JA JOHTOPÄÄTÖKSIÄ Etelä- ja länsirannikon keskiajalle ulottunut saamelaisuus ja saamelaisten elinkeino- ja asutushistoria hahmottuvat eri tieteenalojen näkökul-

mista ristiriidattomasti. Ilmasto, luonnonvarat ja rauta olivat keskeisiä tekijöitä. Talvien jäähdyttyä pronssikautena maatalous pääelinkeinona ei ollut enää mahdollista Itämeren eteläosan ympäristössäkään ilman rautakautisten työkalujen tehokasta käyttöä, vaikka se neoliittisena lämpökautena oli ollutkin. Suomessa se ei ollut mahdollista lämpökautenakaan. Siten juuri Itämeren eteläosan ympäristössä väestön oli muutettava käytäntöjään säilyttääkseen elinkeinonsa. ’Modernisoituaan’ esiroomalaisella ja nuoremmalla roomalaisella rauta-ajalla maataloutensa ’kunnon’ talvia sietäviksi, itämerensuomalaiset olivat valmiita levittäytymään Suomeenkin. Ruis tuli Suomeen toiseksi pääviljaksi ilmeisesti heidän mukanaan. Tähän sopii se, että suomalaiset asettuivat seuduille, jossa molemman viljan yhteissadon katoriski on pienin; Uudenmaan he kokeiltuaan hylkäsivät. Näin Uusimaa muodosti rautakaudella aina keskiaikaiseen uudisasutusvaiheeseensa asti Varsinais-Suomen länsipuolella ja Hämeen eteläpuolella oman saamenkielisen lapinkylä alueensa. Uudenmaan lapinkylien alue on aika tarkoin sama kuin Uudenmaan läänin alue 1947–1997, poikkeuksena lapinkylätön Porvoonjoen valumaalue, jonka pohjoisosa luetaankin nykyään Päijät-Hämeeseen, sekä molemmista maakunnista aikaisemmin ’kudotut’ Hyvinkää, Kisko ja Suomusjärvi.

Talvien jäähtyessä lohijoet ja hyljejäät olivat etelä- ja länsirannikolla keskeisiä pyyntipaikkoja, mikä suosi pysyvien kylien syntymistä jokien koskenniskoille. Harvan asutuksen ja hyvien pyyntipaikkojen takia päätoimista viljelyä ei tarvittu, vaan maatalous säilyi vanhoillaan sivutoimisena, varsinkin kun viljajauhoja voitiin täydentää varmasaantisilla vehkajauhoilla. Etelä- ja länsirannikon lapinkylien, siittojen ja duollujen sijaintipaikat näiden maantieteellisten alueiden sisällä vastaavat erinomaisesti luonnon ja ilmaston määrittämiä harvasti asuvien rautakautisten ihmisten elinehtoja, ja saamenkielinen paikannimistö kuvaa erinomaisesti paikkojen merkitystä elinkeinoille tai kulkemiselle sekä paikoille tunnusomaista maastonpiirteitä. Se, että Ruotsissakin saamelaiset entisillä asuinalueillaan käyttivät vehkaa ravinnokseen, viittaa yhteyksien Pohjanlahden yli jatkuneen pronssikauden jälkeenkin. Ei siis ihme, että saame on saanut germaanisia vaikutteita ilman suomen välitystä.

Vaikeampaa kuin suomalaisen agraariväestön rautakautista tuloa tänne on selittää se jatkuvuusteorian mukainen käsitys, että Suomessa eläneet ihmiset olisivat lyhyessä ajassa etääntyneet perinjuurin toisistaan niin elinkeinoiltaan kuin kieleltään. Vielä luonnottomammalta tuntuu, että pohjoisen ’liikkuvat lapinmiehet’ olisivat Hämeen läpi samottuaan kylväneet Uudenmaan retkillään sinne saamenkielisiä paikannimiä, jotka kuvaavat osuvasti maastoa ja sen käyttöä. Jos Uusimaa olisi ollut asumaton eräilyalue, niin kuka ne paikannimet olisi siellä vastaanottanut ja uudisasukkaille välittänyt? Se, että Uudenmaan saamelaiset paikannimet ovat hyvin löydettävissä saamen etymologisesta Álgu-sanastosta, osoittaa kiistatta saamen olleen täällä elävä kieli vielä keskiajan alussa. Outo on myös se aksiooma, jonka mukaan ihmisen saamenkielisyys olisi määrittänyt hänen elinkeinonsa ja asumisensa siten, että hän ei ole voinut asua kiinteästi eikä viljellä maata edes sivutoimenaan. Yhtä outoa olisi, jos saamenkielisten ihmisten elinkeinot ja asuminen etelä- ja länsirannikolla olisivat olleet sellaisia kuin puoli vuosituhatta myöhemmin Pohjois-Lapissa. Eivätkä Uudellmaalla keskiajalla kierrelleet malamiehet ja musta kansa eläneet ’keräilemällä ja alkeellisia eräelinkeinoja harjoittaen’ eikä heitä lappalaisiksi kutsuttu.

Lappalaisten sulautuessa tulijoihin ja uudisasukkaiden sulautuessa toisiinsa heihin muodostui uusmaalainen kulttuurinen identiteetti, monin kiistoin mutta ilman verisiä kahakoita. Samalla syntyi uusmaalaisten sekaisesti varioiva puheenparsi 103; ensimmäinen suomenkielinen romaanikin julkaistiin aikansa johtavan savolaisen lingvistin sanoin ’törkeällä Uudenmaan murteella’. Toisaalta kukapa sen paremmin pystyy ymmärtämään ’kaikkein kielen’ kuin syntyperäinen ’sekarotuinen’ uusmaalainen, kuten suomen kirjakielen rakentajat Mikael Agricola ja Elias Lönnroth.

Helsingin pitäjän Hämeenkylässä sijaitseva Nedre Labbaksen tila kuvattuna vuonna 1936. Kuva: Nyblin/ Museovirasto, Kustannusosakeyhtiö Kiven kokoelma.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Seppo Aalto & Kimmo Rentola 1992: Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven, entisen Pahajärven ihmisten historia. Gummerus, Jyväskylä.

Ante Aikio 2003: Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä. Virittäjä 1/2003.

Julius Ailio 1917: Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria: IV Birger Jaarlin valloitusretki Hämeeseen ja V Novgorodin hyökkäykset Hämeeseen Karjalan valloituksen aikana. Hämeenlinnan kaupungin historia I. Hämeenlinna 1917. Teija Alenius 2011: From forest to farmland. Paleoenvironmental Reconstruction of the Colonization of the Western Uusimaa. Teoksessa: Maritime landscape in Change: Archaeological, Historical, Paleoecological and Geological studies on Western Uusimaa. Iskos 19.

Teija Alenius & Georg Haggren & Satu Koivisto & Santeri Vanhanen & Sugita Shinya 2017: Landscape dynamics in southern Finland during the Iron Age and the Early Modern Era – Pollenbased landscape reconstruction (LRA), macrofossil and historical data from western Uusimaa. Journal of Archaeological Science: Reports 12 (2017), s. 12–24.

Álgu – saamenkielinen etymologinen tietokanta. Http://Kaino.kotus.fi/álgu/, vierailtu 31.10.2019.

Kaur Alttoa 2012. Sistersiläisten saapuminen Uudelle liivinmaalle ja Dűnaműnden luostari. Teoksessa: Padise ja Vantaa. Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä, s. 21–32. Russow, Erki (toim.). Tallinn.

Alf Brenner 1936. Ingå, Fagervik, Degerby. En västnyländsk bygdekrönika sammanställd av Alf Brenner med samverkan av Sven Andersson et al. I –I I. Ekenäs 1936.

K.R. Briffa & T.S. Bartholin & D. Eckstein & P.D. Jones & W. Karlen & F.H. Schweingruber & P. Zetterberg 1990: A 1400-year treering-record of summer temperatures in Fennoscandia. Nature, Vol. 346 2 August 1990, s. 434–439.

Jens Cornelius 1999: Växternas namn, vätenskapliga växtnamns etymologi, språkligt ursprung och kulturell bakgrund. Walström & Widstrandt. Stockholm.

C.J. Gardberg 2005: Veritas – Totuus. Turun dominikaanit keskiajalla. Schildts.

Matti Ekholm 1993: Suomen vesistöalueet 1993. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja - sarja A 126. Porvoonjoen Kukkolankosken yläpuolisen valuma-alueen pinta-ala on neljännes Porvoonjoen koko valuma-alueen pinta-alasta.

Alfred Hackman 1905: Die Ältere Eisenzeit in Finland I. Helsinki 1905. Dissertation. Suomen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Tilgmanns und Steindruckerei. Helsinki.

Aimo Halila 1939: Iitin historia kaukaisista ajoista 1860-luvulle. Helsinki.

Reinhold Hausen 1910: Finlands medeltidsurkunder I. Finlands statsarkiv.

Reinhold Hausen 1924: Finlands medeltidsurkunder IV. Finlands statsarkiv.

Mikko Heikkilä 2015: Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Dissertatio. Helsingfors universitet.

Tuuli Heinonen 2012: Gubbackan paja–Varhaisesta raudankäsittelystä Uudellamaalla. Teoksessa: Padise ja Vantaa. Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä, s. 291–304. Russow, Erki (toim.). Tallinn. Helsingin ksaupunginkanslia 2020: Helsingin kaupungin geologiset kohteet. Region inforshare verkkopalvelu.

Esa Hiltunen 1988: Ruotsin vallan aika. Teoksessa: Mansikkaniemi, Hannu & Luoto, Jukka. & Hiltunen, Esa. Liedon historia I, s. 193–547. Liedon kunta ja seurakunta. Turku 1988.

Lars Huldén 2014: Om Tölö och andra namn på Töl-. Språkbruk 2/2014.

Mikko Huhtamies 2000: Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot: Taloussosiaalinen tutkimus sijaissotilaiden käytöstä Ala–Satakunnan väenotoista vuosina 1631–1648. Väitöskirja. Helsingin Yliopisto, Historian laitos 2000.

Matti Huurre 1979: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Otava. Helsinki.

Jaakko Häkkinen 2010. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen. Muinaistutkija 1–2/2010.

Terho Itkonen 1989. Nurmijärven murrekirja. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 498.

Osmo Jussila 1977: Nummen historia 1977, s. 360–361. Vammala.

Eino Jutikkala 1934: Väestö ja asutus1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin. Suomen kultttuurihistoria II 1934.

Saulo Kepsu 2005: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1027. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Saulo Kepsu 2008: Espoon vanha asutusnimistö. Kaija Mallat, Ulla Koistinen, Sami Suviranta & Reima Luoto (toim.). Kylä–Espoo. Espoon vanha asutusnimistö ja kylämaisema. Espoon kaupunki.

Gunvor Kerkkonen 1945: Västnyländsk kustbebyggrelse uuder medeltiden.1. Padis kloster i Nyländsk medelytid. Finska litteratursällskapet i Finland CCC1. Gunvor Kerkkonen 1965: Helsingin pitäjän keskiaika. Helsingin pitäjä I. Porvoo 1965. Alkuperäinen ruotsiksi 1963.

Oiva Keskitalo 1964: Hausjärvn historia. Hausjärven kunta ja Hausjärven seurakunta 1964.

Eero Kiviniemi 1978: Paikannimistö asutushistoriallisen tutkimuksen lähdeaineistona. Faravid 2/1978, s. 21–28. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.

Ella Kivikoski 1955: Hämeen rautakausi. Hämeen historia I, 40–195. Hämeen Heimoliitto.

Andreas Koivisto 2011: Vantaan Länsisalmen Gubbackan arkeologiset tutkimukset vuonna 2010. Museoviraston rakennushistorian osaston arkisto.

Andreas Koivisto 2012: Talonpoikaiselämää keskiajan Gubbackassa. Teoksessa: Padise ja Vantaa. Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä, s. 271–290. Russow, Erki (toim.). Tallinn 2012.

Marjaana Kukkonen 2016: Lappalaiset suomalaisissa kansantarinoissa. Progadu-tutkielma. Giellagas-instituutti, Oulun yliopisto.

Valter Lang 2020: Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Veli-Pekka Lehtola 2008: Eteläisen Suomen muinaiset saamelaiset. Muinaistutkija 4/2008, s. 1–17.

Veli-Pekka Lehtola 2012. Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 351. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Carl von Linné 1732: Laplandsresa 1732. Carl von Linnés ungdomsskrifter. Ewald Ährling (red.) 1889. Kungliga Veteskapsakademin. Stockholm. Suomennos (T. Itkonen). Carl von Linné. Lapinmatka 1732. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1969

Jukka Luoto 1988: Esihistoria. In: Mansikkaniemi, Hannu, Luoto, Jukka & Hiltunen, Esa. Liedon historia I, s. 59–192. Liedon kunta ja seurakunta. Turku.

Väinö Maajoki 1941: Länsi-Uudenmaan malamannit ja malavero. Historiallinen Arkisto 48, s.9.

Jaakko Masonen 1989: Hämeen Härkätie. Synty- ja varhaisvaiheet. Tiemuseon julkaisuja 4. Helsinki. Tie- ja vesirakennushallitus.

Viljo Nissilä 1964: Lapuan nimestä. Virittäjä 68 (2). Kotikielen seura.

Gunnar Nybond 1998: Skaftung by i Kristinestad: Släkterna Sundnäs och Teirfolk. Vasa.

Aulis Oja 1955: Keskiaikaisen ’EteläSuomen’ asutus- ja aluejaot. Historiallisia tutkimuksia XLIV. Suomen historiallinen seura.

Sirkka Paikkala 1992: Satajärvinen Espoo. Järvi–Espoo. Sirkka Paikkala (toim.). Espoon kaupunkisuunnittelutoimiston nimistöyksikkö, 31.

Minerva Piha 2020: Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa. Kielitieteelis-arkeologinen tutkielma. Väitöskirja, Turun yliopisto. Väitöstilaisuus 27.11.2020.

Pohjoismaisen autiotilatutkimuksen Suomen jaosto 1973. Suomen asutus 1560-luvulla. Kartasto, kartta 1. Forssa, Forssan kirjapaino sekä Kylätieto, Helsinki, Helsingin Yliopiston historian laitos.

August Ramsay 1924: Esbo, Esbo socken och Esbogård på 1500-talet. Suomennos: Liisa Voionmaa. Espoo. Espoon pitäjä ja Espoon kartano 1500-luvulla. Espoon kauupugin museo ja kotiseutulautakunta. Gummerus Oy:n kirjapaino 1984.

Martti Rapola 1961: Johdatus Suomen murteisiin. Suomalaisen kirjallisuuden Seura.

Marja Reuna & Jaakko Perälä & Seppo Aitamurto 1993: Lumen aluevesiarvoja Suomessa vuosina 1946–1993. Vesi- ja ympäristöhallinnnon julkaisuja–sarja A 165. Vesi- ja ympäristöhallitus. Helsinki.

Alpo Räsänen 2005: Saamelaisjäljet Kuusamon ja Posion paikannimistössä. Virittäjä 109 (3). Kotikielen seura. Tuomas Saalste 2019: Sukunimi-info. www.tuomas.saalste.net/suku/nimi/ index.html, vierailtu 12.11.2019.

Tapio Salminen 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Suvianna Seppälä 2009: Viljana, nahkoina, kapakaloina. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539–1609. Bibliotheca Historica 125, Helsinki.

Uuno Taavi Sirelius 1906–1908: Suomalaisten kalastus I–III. Kansatieteellisiä tutkimuksia. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Reijo Solantie 1988: Climatic conditions for the cultivation of rye with reference to the history of settlement in Finland. Fennoscandia archaeologica V, s. 3–20.

Reijo Solantie 1992a: Klimatperioder och Finlands kolonisering. Historisk Tidskrift för Finland 1/1992 årg. 77: s. 86–96.

Reijo Solantie 1992b: Mikä on Uusimaa. Uudenmaan astushistoriaa. Udenmaan maakuntaliitto ry.

Reijo Solantie 1993a: ’Saame’-nimistöä Etelä-Suomessa. Kotiseutu 3/1993, s. 87–88. Kotiseutuliitto.

Reijo Solantie 1993b: Uusmaalaisten juurista. Kotiseutu 1/1993, s. 4–5. Kotiseutuliitto.

Reijo Solantie 2000: Snow depth on January 15th and March 15th in Finland 1919–1998, and its implications for soil frost and forest Ecology. Meteorological publications 42. Finnish Meteorological Institute.

Reijo Solantie 2005: Aspects of some prehistoric cultures in relation to climate in southwestern Finland. Fennoscandia Archaeologica XXII, s. 28–42.

Reijo Solantie 2012: Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa. Jyväskylä studies in humanities 2012

Reijo Solantie 2018: Talvi-ilmasto, Itämeren jääolot ja rannikon geomorfologia avaimina Suomen esihistorian ymmärtämiseen. Muinaistutkija 4/2018, s. 10–26.

Reijo Solantie 2020: Lounais-Suomen koskien käytöstä rautakaudelta nykyaikaan. Vesitalous 2/2020. Ympäristöviestintä YVT yhteistyössä Suomen vesiyhdistys ry.

Reijo Solantie & Pentti Pirinen 2006: Orografian huomioiminen loka– huhtikuun sademäärien alueellisissa analyyseissä. Raportteja 2006, s. 8. Ilmatieteen laitos.

V.-P. Suhonen & Janne Heinonen 2011: Helsingin keskiaikaiset ja uuden ajan alun kyläpaikat. Inventointiraportti. Museovirasto.

Suomalainen paikannimikirja 2007: Sirkka Paikkala (päätoim.) Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 146. Karttakeskus & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2007.

Svenskt Vattenarkiv. Sjöregister. Sveriges Meteorologiska och Hydrologiska Institut. https://www.smhi.se/ svensktvattenarkiv/sjöregister, vierailtu 13.11.2019.

Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan 1555–1556 (Jakob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland 1555–1556. Todistuskappaleita Suomen historiaan 5. Helsinki 1894.

Jouko Vahtola 1980: Tornio- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia historica septentrionalia. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovanemi.

Jouko Vahtola 1999: Saamelaisten esiintyminen Suomessa varhaishistoriallisten lähteiden ja paikannimien valossa. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim,): Pohjan Poluilla, s. 109–116.

Niilo Valonen 1971: Lappalaismuistoja Parkanossa ja Kihniössä. Parkanon ja Kihniön kirja.

Santeri Vanhanen 2012: Vainioiden elot ja raittien rikat. Vantaan Gubbackan keskiaikaisen kyläntontin vil-

jelystä ja luonnosta. Teoksessa: Padise ja Vantaa. Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä, s. 291–305. Russow, Erki (toim.). Tallinn 2012.

Väinö Voionmaa 1943: Uudenmaan lappalaiset. Suomalainen tiedeakatemia. Esitelmät ja pöytäkirjat 1943.

Heikki Ylikangas & Ari Siiriäinen 1973: Lohjalaisten historia I. Suomalaisen kirjallisuuden kirjapaino. Helsinki.

Aulikki Ylönen 1969: Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia vuoteen 1865. Helsinki.

Bror Åkerblom 1945: Lapp-namnen i Finland. Folkmålstudier XI. Föreningen för nordisk filologi.

Loppuviitteet 1 Solantie 2005. 2 Lang 2020: s. 253–257. 3 Solantie 2005; 2012. 4 Hackman 1905. 5 Kivikoski 1955. 6 Huurre 1979. 7 Alenius et al. 2017. 8 Solantie 1988, kuva 3. 9 Häkkinen 2010; Heikkilä 2015. 10 Aikio 2003. 11 Solantie 1993a. 12 Aikio 2003; Jussila 1977; Lehtola 2008; Maajoki 1941; Solantie 1992b, 1993b, 2018; Vahtola 1999; Voionmaa 1943. 13 Suomalainen paikannimikirja 2007. 14 Maajoki 1941. 15 Maajoen Valtionarkiston kokoelmaan perustuen Jussila 1977. 16 Solantie 1993b. 17 Kiviniemi 1978. 18 Sirelius 1906–1908. 19 Solantie 2005, 2012. 20 Alenius 2011; Alenius et al. 2017. 21 Solantie 2012. 22 Maanmittauslaitos 2019. 23 Svenskt Vattenarkiv 2019. 24 Linné 1732. 25 Cornelius 1999. 26 Solantie 2000. 27 Solantie & Pirinen 2006. 28 Reuna et. al. 1993. 29 Kepsu 2005. 30 Solantie 1992a. 31 Briffa et al. 1990. 32 Pohjoismaisen autiotilatutkimuksen Suomen jaosto 1973; Solantie 2012. 33 Solantie 2020. 34 Álgu. 35 Hausén 1910, DF 622 år 1352. 36 Ylönen 1969. 37 Álgu. 38 Álgu. 39 Hiltunen 1988. 40 yhteenveto: Luoto 1988. 41 Oja 1955, erityisesti kartta sivulla 37. 42 Åkerblom 1945. 43 Álgu. 44 Aikio 2003. 45 Alenius et al. 2017. 46 Jussila 1977. 47 Piha 2020. 48 Brenner 1936. 49 Paikkala 1992. 50 Teitt 1555–1556: s. 209. 51 Ramsay 1924. 52 Álgu. 53 Kepsu 2005, 2008. 54 Salminen 2013. 55 Huldén 2014. 56 Suomalainen paikannimikirja 2007. 57 Álgu. 58 Räsänen 2005. 59 Lehtola 2012. 60 Saalste 2019. 61 Ramsay 1924. 62 Kepsu 2005, 2008. 63 Koivisto 2011, 2012. 64 Vanhanen 2012. 65 Heinonen 2012. 66 Helsingin kaupunginkanslia 2020. 67 Alenius 2011. 68 Kepsu 2008. 69 Ramsay 1924. 70 Alenius et al. 2017. 71 Vahtola 1980. 72 Masonen 1989. 73 Rapola 1961. 74 Halila 1939. 75 Solantie 2000. 76 Reuna et. al. 1993. 77 Itkonen 1989. 78 Keskitalo 1964. 79 Hausen 1924, DF 3402, år 1469. 80 Teitt 1555–1556: s. 234–236. 81 Suhonen & Heinonen 2011. 82 Ailio 1917. 83 Jussila 1977; Keskitalo 1964; Aalto & Rentola 1992. 84 Gardberg 2005. 85 Gardberg 2005. 86 Gardberg 2005. 87 Alttoa 2012. 88 Salminen 2013. 89 Salminen 2013. 90 Salminen 2013. 91 Kerkkonen 1945. 92 Teitt 1555–1556, s. 196 (Sipoon Munckeby Mustijoen valuma-alueella). 93 Ylikangas & Siiriäinen 1973. 94 Nybond 1998. 95 Nissilä 1964. 96 Jutikkala 1934. 97 Valonen 1971; Kukkonen 2016. 98 von Linné 1732. 99 Svenskt Vattenarkiv 2019. 100 Vahtola 1980. 101 Seppälä 2009. 102 Huhtamies 2000. 103 Itkonen 1989.