Minna Nousiainen Suunnittelija, kansainvälistymispalvelut
O
len kasvanut Pellossa, Suomen ja Ruotsin rajalla. Lapsuudessa kanssakäyminen rajan yli oli luonnollista ja arkipäiväistä. Naapurimaan kilvillä varustettuja autoja näkyi molemmin puolin rajaa päivittäin. Rajajoen toisella puolella käytiin niin sukulaisissa, kaupassa kuin erilaisissa tapahtumissakin. Kommunikointi tapahtui molemmin puolin rajaa joko suomeksi tai meän kielellä. Rajaseudun asukkaiden välinen naapuruus merkitsi sopuisaa ja mutkatonta yhteiseloa, tuttuutta ja avoimuutta. Ruotsin kauppa oli yksi perheemme lähikaupoista. Sinne oli lapsuudenkodista reilun kilometrin matka. En muista, että sieltä olisi haettu erityisesti mitään, mitä ei Suomesta saanut. Jotkut asiat vain oli tapana hakea Ruotsista ja tietyt tuotteet olivat halvempia. Lapsena ja nuorena minua kiinnosti erityisesti erilainen herkkuvalikoima, kuten ”kengännauhat” eli lakritsinauha, Ruotsin suklaa ja jätskit, joita tuli ostettua usein. Olen asunut jo pitkään muualla, Suomessa ja ulkomailla. Vanhempani ja monet sukulaiseni asuvat yhä Pellossa, ja meillä on siellä myös kesäpaikka. Nykyinen asuinpaikkani Rovaniemellä mahdollistaa sen, että pääsen käymään Pellossa helposti. Etenkin kesällä länsiraja kutsuu usein. Samalla tulee yleensä pistäydyttyä kaupassa Ruotsin puolella. Ostoskoriin saattaa silloin päätyä lapsuudesta tuttuja herkkuja, myös niitä kengännauhoja. Vaikka koronan aiheuttama rajasulku ei suuresti näy omassa arjessani, rajavalvonta on ollut hätkähdyttävä näky vapaaseen liikkumiseen tottuneelle. Tunnelma on eri kuin 80-luvulla. Rajasulun vaikutukset tuntuvat erityisesti niiden ihmisten arjessa, joilla on perhettä ja sukua, töitä tai vapaa-ajan asunto joen toisella puolella. Raja on aina ollut alueen ihmisille yhdistävä tekijä. Nyt raja on kuitenkin tullut yhteisön keskelle tavalla, jota en ole kotiseudullani aiemmin kokenut. i
19