Edunvalvonta
Järjestöjohtaja – järjetön johtaja?
T
Kuva: Saara Tuohimaa
Järjestöjohtajan työ on varsin erityispiirteistä, monipuolista ja mielenkiintoista, mutta myös hyvin haasteellista. Ns. perustyöpäivää ei ole olemassakaan eikä tehtävään ole olemassa muodollistakaan pätevyyttä antavaa koulutusjärjestelmää. Silti meidän odotetaan olevan hiukan joka alan asiantuntijoita.
Uskalla murtua silloin, kun sinua murretaan. Eheäksi sinua murretaan – ei rikkonaiseksi.
”
Eija Tuohimaa Toiminnanjohtaja, JST ry
apaan aika–ajoin toisia järjestöjohtajia kollegiaalisen vertaistuen merkeissä. Usein puheenaiheemme koostuvat järjestötoiminnan jatkuvasta epävarmuudesta, kiireestä – välillä jopa toivottomuudesta, työstressistä ja täysin vinoutuneesta työnteon ja lepäämisen suhteesta. Joku porukassa uskaltaa myöntää, että väsyttää ja vituttaa. Joku taas ei. Toisinaan lohdutamme itseämme, että: ”Kyllä tämä tilanne tästä kohta rauhoittuu.” Mutta todellisuudessa sellaista ei ole – eikä varmasti tule tapahtumaankaan. Työ on jatkuvaa kehittämisen kehittämistä ja vuosittaista olemassaolon oikeudesta taistelemista, rahoitusten ja hankkeiden kinuamista ja raportointia raportoinnin perään. Myös asiakkaidemme toimeentulo ja ylipäätään arjessa selviytyminen mietityttävät ja huolestuttavat. Luulenpa, että aika moni meistä järjestöihmisistä kuvittelee pystyvänsä ihmeisiin – auttamishalulla ja työn imulla on niin vahva ja valtava voima. Monet meistä kestää pitkään ja paljon voimakastakin työstressiä ja ylikierroksilla käyntiä, mutta ei kukaan loputtomiin. Yht’äkkiä edessä ammottaa pimeä, mustaakin mustempi masennuksen syöveri, joka imee kaiken valon ja vetää mukanaan synkkyyteen. Eikä tuon synkän kuilun reunoista saa otetta vaikka kuinka rimpuilisi, jos ylipäätään enää jaksaa rimpuilla. Omalla kohdallani uupumus alkoi ilmetä selittämättöminä vatsakipuina, joiden vuoksi minut suljettiin seitsemäksi vuorokaudeksi eristyksiin. Eikä tuo viikko ainakaan helpottanut oloa. Seuraavaksi meni kokonaan kyky syödä. Samaan aikaan tunsin olevani ikään kuin oman elämäni ulkopuolella, kuin olisin katsellut itseäni vieraan silmin ja ajatellen: ”Tuo en ole minä”. Ja silloin minä murenin... Edessä oli viikkoja kestänyt synkkyys ja totaalinen väsymys. Sängystä ei päässyt ylös kuin pakotettuna, kädet eivät nousseet sen vertaa, että olisin saanut hiukseni kammattua. Ja kun katsoin peliin – sieltä ei katsonut kukaan takaisin, peili oli tyhjä… Sen jälkeen alkoi jatkuva kelloon vilkuilu – milloin kehtaisi men-
nä takaisin nukkumaan. Vain nukkuessa ei ahdistanut. Onneksi ympärilläni oli rakastavia ihmisiä, jotka jaksoivat pitää kiinni ja hokea: ”Sinä selviät tästä”. Masentuneena tuntuu, ettei ihmisenä ole riittävä, kokee vain syvää häpeää epätäydellisyydestään, riittämättömyydestään ja keskeneräisyydestään eikä kukaan tunnu välittävän – on vain niin yksin ja kelpaamaton, oikea hylkiö. Maailma lakkaa olemasta, keho hyytyy ja vetäytyy suppuun, kaikki maailman sairaudet tuntuvat vyöryvän päälle, päässä vellovat aikoinaan käsittelemättä jääneet surun, vihan ja toivottomuuden katkeroiduttamat tunteet, jotka pursuavat ulos väärissä paikoissa ja vääriin aikoihin. Aikaisemmin kuvittelin, että masennus on heikkouden ja huonouden merkki. Nyt ymmärrän, että se on liian pienenä yksin selviytymään jätettyjen, näkymättömiksi tehtyjen ja vahvasti vastuuta kantavien täydellisyyttä tavoittelevien ihmisten sairaus. Olemassa olostaan on pitänyt taistella ja itseään tehdä näkyväksi yrittämällä olla enemmän kuin todellisuudessa on. Käänteen tekevää omalla kohdallani oli työterveyslääkärin viisaat sanat: ”Uskalla murtua silloin, kun sinua murretaan. Eheäksi sinua murretaan – ei rikkonaiseksi.” ”Ja sinullakin on lupa olla epätäydellinen, rikki ja uupunut, eikä se tee sinusta huonoa ihmistä.” Nyt tämän helvetillisien myllyn läpikäyneenä ymmärrän, ettei masennus olekaan pahasta, eikä se teekään minusta huonompaa ihmistä – vaan päinvastoin, se on auttanut minua ymmärtämään paremmin ihmisiä, ihmiselämää ja jopa itsenäni. Ajattelen nyt, että epätäydellisyyden hyväksyminen tekee elämästä jopa täydellisemmän. Edelleen minua hämmästyttää ja jaksan olla syvästi kiitollinen niitä ihmisiä kohtaan, jotka säilyivät rinnallani, eivät halveksineet minua ja antoivat minulle minun keskeneräisyyteni anteeksi. ”Parasta mitä voit tehdä auttaaksesi muita – on pitää hyvää huolta itsestäsi.” Järjestöjohtajallakin on lupa uupua ja levätä uupumuksensa pois; joten levollista loppu vuotta!
TVYtter 4/2015 15