Karvonen kysyi, oliko jokin kelloista oikeassa. Täti arveli, että ainoastaan seinäkello näytti oikeaa aikaa, mutta vain kahdesti vuorokaudessa. Koska hänen piti olla työssä yhdeksältä, hän päätti luottaa keittiön kelloon, koska silloin hänellä oli vielä kaksi tuntia aikaa myöhästyä. Kun söimme aamiaista, täti sanoi, että tänään hänen pitäisi saada valmiiksi kaappikello, jonka hän antaisi lahjaksi konstaapeli Oiva Karhuselle, jolla oli syntymäpäivä seuraavana päivänä. Täti oli tehnyt kelloa koko kevään Kansalaisopistossa. Kysyin, voisimmeko tulla tädin mukana katsomaan, kun hän teki kaappikelloa. Täti sanoi, että sopihan se.
Emmi Kotva sanoi, että Amalia oli oikeassa. Kaikki muut olivat luulleet sitä ruumisarkuksi, paitsi Lahja Hevonen, joka oli arvellut, että se oli kanootti. Täti ei välittänyt toisten vitsailusta, vaan meni varastoon ja tuli sieltä kohta takaisin kainalossaan aika iso pitkulainen laatikko. Hän kysyi meiltä, muistuttiko hänen kaappikellonsa muka ruuhta, ruumisarkkua tai kanoottia? Karvonen sanoi, että ei muistuttanut, vaan telkänpönttöä, jossa oli lasikuisti. Siinäpäs kuulitte, täti sanoi tyytyväisenä. Totuus tulee lasten suusta.
Illalla menimme tädin perässä kansalaisopistolle. Suuressa salissa oli höyläpenkkejä, porakoneita ja kaikenlaisia työkaluja. Kas, Amalia palaa rikospaikalle, Uuno Palikka sanoi. Hän oli kaappikellopiirin vetäjä. Täti sanoi, että missä mahtoi olla hänen kesken jäänyt kaappikellonsa. Uuno Palikka arveli, että se oli ehkä varastossa, ellei joku ollut luullut sitä ruuheksi ja lähtenyt soutelemaan. Täti sanoi, että kukaan muu kuin Uuno ei voisi luulla kaappikelloa ruuheksi.
4/2014
88